I am it

 Suchness and inertial point

"And God said unto Moses, I AM THAT I AM: and he said, Thus shalt thou say unto the children of Israel, I AM hath sent me unto you." (Exodus 3:14, King James)
When Moses went to the children of Israel, and said: "I have sent you greetings," so what they heard?
Well, could anyone tell them other than "I" have said it and that.
Here, the ultimate truth is really condensed, because every time this message is conveyed, the center of everything "I am" gets a new meaning.
Does this not reflect the core idea of relativity theory that the movement can only be perceived in relation to the second paragraph, and any point of universum can be selected to inertial point.

Each of us has been born into suchnes (tathata), which is the only inertial we know.
So, could any of us select any other inertialpoint than this, wich is the own one?

Sellaisuus ja inertiaalipiste

"Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen" Ja hän sanoi vielä: Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne' " (Exodus 3:14)
Kun Mooses meni israelilaisten tykö ja sanoi: "Minä olen lähetti teille terveisiä", niin mitä nämä kuulivat?
Niin, saattoiko kukaan heistä kertoa toisilleen muuta kuin että "minä olen" on sanonut sitä ja sitä.
Tässä on todella tiivistettynä perimmäinen totuus, sillä joka kerta, kun tämä sanoma välittyy eteenpäin, tuo kaiken keskus "minä olen" saa uuden merkityksen.
Eikö tässä ilmenekin se suhteellisuusteorian ydinajatus, että liikekin on havaittavissa vain suhteessa toiseen kappaleeseen, ja liikettä tarkasteltaessa inertiaalipisteeksi voidaan valita mikä hyvänsä maailmankaikkeuden pisteistä.

Kukin meistä on syntynyt sellaisuuteen (tathata), joten voimmeko oikeastaan sanoa mitään muutoin kuin tästä sellaiuudesta käsin, joka on ainoa inertiaali minkä tunnemme.

Homo narrationis

 Kertova ihminen

Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.
Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .

Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle. 
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä.  Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.

Sapiens

Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".
Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.

Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on  kertomisen historiaa

Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.

Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.

Kuinka ollakaan,  ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa  sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.

Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio

Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.
Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa.   Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi. 

Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.

Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.

Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.

Mihin jumalia ei tarvita

Mihin jumalia ei tarvita

Mekaanisesti ottaen voitaisiin ajatella, että kun kaikki salaisuudet, kuten ukkonen ja salamointi, tuulen alkukoti ja atomiytimet, puhumattakaan maailmankaikkeuden synnyn saloista alkuräjähdyksineen, on selvitetty, usko todella joutaa romukoppaan.
Mutta onko niitä selvitetty?
Ehkä osittain, mutta tieteilijä toisensa jälkeen on akanut oivaltaa,  että selvitettävä ei lopu ikinä.
Miten pitkälle siinä edetäänkin, aina tullaan rajalle missä loppu on jätettävä uskon varaan. Mekanismi on sama, joka näytteli ratkaisevaa roolia uskontojen synnyssä. Ei siis uutta auringon alla tässäkään asiassa.
Uskoa ei voi sivuuttaa, sillä se kuuluu tämän maailman sellaisuuteen siinä kuin mikä muu havaittu ja havaitsematon tosiasia hyvänsä.
Havaitsematta jääneet tosiasiat muodostavatkin oman mielenkiintoisen kategoriansa. 

Elämän koodi ja jumalan ilmoitus

Erään tietyn "energiakriisin" seurauksena Suomeen luotiin rakennusnormit, joilla tarkoituksena oli vähentää energian kulutusta talojen lämmityksessä. Uusien talojen piti täyttää määrätyt normit lämpöeristyksen , ilmanvaihdon ym. suhteen.
Seurauksena oli kuitenkin että alettiinkin rakentaa yhä isompia taloja, jolloin energiansäästöä tapahtui kuutiometriä kohden laskien, mutta talokohtainen kulutus jäi lähes ennalleen.
Sama trendi näkyy liikennepäästöjen suhteen. Vähäpäästöisyys toteutuu vain niiden kohdalla jotka mahtuvat ajamaan pienillä autoilla, varakkaammilla sensijaan autojen koko senkun suurenee. Varakkaat näyttävät suunnan, kaikki haluavat tavoittaa heidät varallisuudessa, ja se ei ole mikään ajattelutapaa, se on käyttäytymismalli. Se sisältyy koodiin: eteenpäin ja ylöspäin.

Ilmastonmuutos, ja sen torjuminen, puhuttaa paljon nykyihmisiä. Siinä keskustelussa toistuvat tavan takaa käsitteet ”ihmisen pohjaton ahneus” sekä ”ajattelutavan muutos”

Käyttäytymismalli ja paradigma.

Asia on kuitenkin niin, että ei tuo ”ihmisen pohjaton ahneus” johdu mistään ajattelutavasta. Se on geeneihimme koodattu nimellä eteenpäin ja ylöspäin, se on osa sitä samaa koodia joka panee kaiken syntyneen kasvamaan ja laajenemaan ja taistelemaan oman elintilansa puolesta.
Se ilmenee itsesäilytysviettinä, lisääntymisviettinä ja sosiaalisena viettinä. Se ei ole mikään ihmisen ”luontaisesta pahuudesta” lähtevä ominaisuus, eikä se ylipäänsä ole pelkästään ihmistä koskeva, vaan selvästi nähtävissä koko elollisessa luonnossa, sekä kasvikunnassa että eläinkunnassa.
Se on osa elämän koodia. Jumalan ilmoitusta, jos niin halutaan sanoa.
Ei meitä ohjaa ajattelutapa. Meitä ohjaa käyttäytymismalli. Käyttäytymismallin taustalla piilee paradigma, joka sanelee sille puitteet.
Kuten todettiin, sielullinen toiminta, ajattelu, on eräs rajapinnoistamme ympäristöömme. Kaksi muuta ovat fyysinen, ja hengellinen. Vaatimus nimenomaan ajattelutavan muutosta tämän suhteen muuttamiseksi ontuu siksi, että se ei sisältää jatkuvasti sen rajoituksen minkä dualistinen paradigma, aiheuttaa: se ei koskaan pysty näkemään kokonaisuutta.
Juuri illuusio siitä, että tapa ajatella säätelisi käyttäytymistämme on dualistisen paradigman mukanaan tuoma harha. Päätöksemme, ja siten käyttäytymisemme, ei riipu ajattelutavasta, vaan mielemme toiminnasta johon osallistuu sen kaikki kolme elementtiä, substanssia.
Nykytilanne on se, että elämme elämäämme ja rakennamme tulevaisuuttamme hengellinen minämme jatkuvasti poissuljettuna päätöksenteostamme.
Tätä voi täydellä syyllä kutsua mielisairaudeksi.

Miksi ei jumalia tarvita

On tietysti ihan ok. harjoittaa hartautta. Mutta kun hartauden harjoittaminen menee jumalan palvomiseksi, se ei liitä meitä millään tavalla luontoon, vaan se eristää siitä.

Sattumalta ei "luonnollinen ihminen" muodostunut paavalilaisessa teologiassa lähes kirosanaksi. Siitä ilmenee selvemmin kuin mistään muusta, että uskonnon perimmäinen ja tosiasiallinen funktio on juuri eristää ihminen luonnosta.
Hengellä on kuitenkin kosketuspinta todellisuuteen omassa itsessään, ja nyt on aika perehtyä sen mekanismeihin. Uskonto on sen haudannut dualismin mutakerroksen, jonka alta se nyt olisi vapautettava.
Siihen ei tarvita mitään muuta kuin menettelytapa. Meditaatio onkin metodi, joka  ilman mitään ennalta annettuja "sisältöjä" pesee tehokkaasti juuri kaikki ulkoapäin syötetyt suggestiot, käsityskannat, mielestä.
Sillä kakkien uskontojen kaikki sisällöt ovat juuri ulkoa käsin annettuja suggestioita
Miten siis ajattelutavan muutos voisi korjata asian, kun päätöksentekomme ei tapahdu ajattelun piirissä, vaan mielen syövereissä, jossa on yhtä paljon uskoa kuin logiikkaakin!

 Sellaisuuden objektiivisus

Kun puhun substansseista, tarkoitan ainesosia. Aines käsitetään tässä  objektiivisesti olemassaolevaksi. Siis ei niin, että vain keho olisi ”ainetta”, kun taas sielu, ja varsinkin henki, jotakin muuta.  Ei, jos nämä kolme vaikuttavat samassa subjektissa, mielessä, niiden on oltava yhteismitallisia. Kuuluttava niinsanotusti samaan kategoriaan. Se merkitsee, että kaikki ne edustavat objektiivista todellisuutta.
 Kehokin, koska kun sielu ja henki poistetaan, se lakkaa olemasta keho, muuttuen ensin raadoksi, sen jälkeen ties miksi. Substanssi on tässä siis sama kuin elementti, joka käsitetään perusosaksi, perusainekseksi, perustekijäksi.
Kehomme on aineellinen substanssi. Kaikki myönnämme sen, että toinen substanssi, sielumme, jolla ymmärretään kaikkia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, sijaitsee tavalla tai toisella tässä aineellisessa substanssissa. Aivotutkijoiden mielestä sijaintipaikka on aivot. Sellaisena kuin meistä itse kukin tykönään kehon ja sielun tiedostaa, ne kohtaavat mielessä (jota, virheellisesti, pidetään lähes sielun synonyyminä).

 Missä henki sijaitsee?

Sielu joko on, tai se aiheuttaa, aivotoimintaa.
Mille kohtaa sijoittuisi henki, spirit, tämä kolmas substanssi, tässä systeemissä.
"Hengellisesti suuntautuneet" ihmiset ovat kertoneet kokevansa, että heidän mielensä alueella on tapahtumia jotka on pakko laskea hengellisyyden alueeseen kuuluviksi. Niitä ovat erinäiset todeksi mielletyt ilmestykset, "valaistumiset" yms.
Suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi tällaiset kokemukset on sivuutettu arkielämässä huuhaana. Tai sitten ei. Tunnettuja esimerkkejä tällaisista ilmestyksistä on teologioiden piirissä vaikka millä mitalla: Jeesuksen ilmestyminen Paavalille, joka matkaansaattoi kristinopin, Allahin ilmestyminen Mohammalle, josta seurasi islam, Josef Smithin salaperäisellä tavalla kadonneet kultaiset taulut, joista myös alkoi eräs melko suuri uskonto, jne. Itselläni on tältä saralta henkilökohtaisia kokemuksia ainoastaan meditaatiosta ja sen mieltä rauhoittavasta vaikutuksesta.
Toisaalta olen asiaa mietittyäni kyllä nähnyt tämän maailman sellaisuudessa paljon asioita jotka viittaavat siihen että meillä on ulkomaailmaan muitakin rajapintoja kuin jokaisen välittömään kokemuspiiriin kuuluvat fyysiset ja henkiset aistimukset.
Lohkokaavion kaltainen yksinkertaistettu kokonaiskuva on se, että mieli on kaiken keskus, jota rajaa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen substanssi, joilla kullakin on keskinäiset rajapintansa, kosketuskohdat, jos niin halutaan sanoa.
Kunkin tehtäväksi muodostuu tuoda mieleen oma osuutensa informaatiosta.

 Se, mitä ei aistita

Se, mitä keho tuntee, se mitä sielu tietää, ja se mitä henki uskoo, muodostaa mielen sisällön.
Kaikki se, mitä näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme, sanalla sanoen koemme, on rikas kirjo, jonka parissa mielemme alituiseen joutuu askartelemaan.
Mutta ajatelkaamme, mitä kaikkea tässä samassa todellisuudessa kohtaamme ilman että varsinaisesti aistimme sitä.
Millainen on ensinnäkin "minä", joka on tässä kohtaamassa ulkomaailmaa.
Tunnemme kehomme ja psyykemme enemmän tai vähemmän pintapuolisesti. Nämä aistit, nämä elimet, tämä mieli... kaikki tämä joiden kanssa elämme, on muodostunut läheiseksi ja tavanomaiseksi, siihen on tottunut.
Sen lisäksi on kuitenkin tietoisuutemme piiriin tullut eräitä tosiasioita, jotka osoittavat, että meissä on joka hetki läsnä myös näkymätön ja tuntumaton maailma.
Nyt ei puhuta metafyysisistä ulottuvuuksista, vaan asioista, jotka on yksiselitteisesti todettavissa erilaisilla instrumenteilla ja mittareilla.
Olemme kosketuksissa ulkomaailmaan määrättyjen spesifisten elintemme välityksellä. Meillä on tuntohermot, näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Ne on helppo mieltää kuuluviksi joko fyysiseen tai sielulliseen minäämme, ja aivotutkimus paljastaa milloin minkäkin aistitapahtuman tapahtuvan määrätyissä aivon osissa jne.
Mutta missä kohtaa meissä sijaitsee kolmannen substanssin hengen, pneuman (πνεύμα) kosketuskohta? Onko tunnistettavissa erityinen elin, jolla otamme hengellisiä viestejä?
Myönnän eläneeni suhteellisen onnellista ja täysipainoista elämää autuaan välinpitämättömänä tälle kysymykselle. Mutta jos nyt vakavasti oletan, että hengellinen maailma on osa todellisuutta ja omaa elinpiiriämme, on pakko olettaa myös, että on jokin mekanismi , joka saa mielemme askartelemaan myös siltä taholta tulleiden suggestioiden parissa.
Asiaan on löydettävä jokin uusi näkökulma...

 Mikrobit, solut ja säteily

Muutamia faktoja itsestämme ja maailmastamme.
Nämä juuri ovat niitä havaitsemattomia tosiasioita.
1. Mikrobit.
Meissä on myriadeja mikrobeja, ja tämä myriadiarmeija on olemassaolollemme yhtä tarpeellinen kuin muutkin kehomme osat. Kehon osia ne nimittäin faktisesti ovat, sillä lääketieteen todistuksen mukaan kehomme toiminta edellyttää niiden läsnäoloa. Jos ne poistettaisiin, seuraisi välitön muumioituminen. Niitä on jokaisen meistä kehossa hyvän kokoinen ämpärillinen.
2. Solut.
Kehossa on biljoonia soluja, elämän perusyksikköä. Täyskasvuisen ihmisen kehossa on 30-37 biljoonaa solua, kun lasketaan sekä kehon oma solukko että edellämainittu ämpärillinen siinä elävien mikrobien soluja.
Biljoonassa on ykkönen ja 12 nollaa, 1 000 000 000 000. Suurusluokka on hahmottamiskykymme ulkopuolella. Puhukaamme siis solujenkin kohdalla ”myriadeista”, minkä merkitys on yksinkertaisesti ”käsittämättömän paljon”.
Solujen rakenne on melko mutkikas. Eräs niiden ominaisuus on kuitenkin hyvin yksinkertainen: ne ovat kaikki onteloita, jotka mitä ilmeisimmin pystyvät värähtelemään kukin omalla jaksoluvullaan, ihan niinkuin tyhjä (tai täysi) tynnyri joko kumisee tai kolisee, riippuen sen koosta ja täytön asteesta.
3. Säteily.
Jos solut ovat pienen kokonsa vuoksi välittömän havaintopiirimme ulkopuolella, niin samoin on meitä ympäröivä säteily, jota (näkemäämme valonsäteilyä ja tuntemaamme lämpösäteilyä lukuunottamatta) pääsemme havainnoimaan vain teknisten laitteiden kautta. Mutta tästä teknisin laittein ilmaistusta säteilystä on niin paljon tietoa, ja näyttöä, että sen objektiivinen olemassaolo on kiistaton.
Ympärillämme kihisee sellainen määrä erilaisia radiolähetteitä että pää menee pyörälle kun kiertää lyhytaaltoradion viritintä, ja siinä on vasta osa. Pyörälle menee myös kun juhlasalissa 10, 100 tai 1000 ihmistä soittaa saman aikaisesti kännykällään, kukin omalle taholleen. Ja siinäkin on vain osa..
Ja kaikki tämä radiolähete, eli sähkömagneettiseen säteilyyn perustuva viestintä sisältyy joka hetki meitä ympäröivään todellisuuteen. Siitä riippumatta, kuunteleeko joku tai soittaako joku puhelimella vai ei.
Lisäksi tämä todellisuus sisältää paljon muta säteilyä, jonka kanssa emme juuri joudu kasvotusten, mutta se on silti läsnä. Niitä ovat kosminen säteily, joka on myös kuultavissa taustakohinana erilaisissa radiolaitteissa, ja hännän huippuna Hawkingin säteily, joka teorian mukaan on lähtöisin mustista aukoista.

 Vähän radiotekniikasta

Radiosäteily on heikkoa. Mutta heikko ei ole sama kuin olematon. Viestinnässä käytetty radiolähete on vastaanotettavissa myös sellaisenaan, pelkällä antennilla, ilman että mitään vahvistusta käytetään. Ilmaisin riittää.
Mainio esimerkki on ns. kideradio, jollaisia minun lapsuudessani ainakin pojat rakentelivat itse. Ennen minua oli aika, jolloin kokonaisissa kotitalouksissa ns. kidekone oli ainoa radiovastaanotin.
Tällainen radiolaite käsittää kaksi elementtiä, joista varsinaisen koneen muodostaa kelasta, kondensaattorista ja kiteestä muodostuva värähtelypiiri, jolla on mahdollista muuttaa saapuva radiosäteily puhetaajuudelle (jolla se on alunperin matkaan saatettu), ja tietysti herkät kuulokkeet.
Mutta tärkein osa siinä on antenni, joka vastaanottaa varsinaisen lähetteen, joka on aaltoliikettä.
Perustana on se fakta, että jokainen kappale värähtelee omalla ominaistaajuudellaan. Tämä selviää parhaiten kun tarkastelee esmes kitaraa; kukin kieli tuottaa oman tasoisensa äänen, joka riippuu kielen materiaalista, pituudesta, paksuudesta, ja kireydestä. Se ei soi millään muulla taajuudella, mutta tällä taajuudella se soi niin herkästi että yhden kitaran toisen kitaran soitto saa toisenkin kielet väräjämään samalla taajuudella. Kunhan ovat kumpikin samassa vireessä.
Radiovastaanoton periaatteen ymmärtää parhaiten kun ajattelee aallon pituutta. Vastaanotetun ilmaisussa taas tulee kyseeseen frekvenssi eli taajuus, joka on aallonpituudelle käänteinen: mitä pitempi aalto sen harvempi värähtelytaajuus, mitä lyhempi aalto, sen suurempi taajuus.
Määrätyn pituisen aallon vastaanottamiseen soveltuu parhaiten antenni, joka on yhtä pitkä kuin aalto. Siis 80 m. aalloille on hyvä olla saman pituinen antenni.
Kyseeseen tulee kuitenkin ½, 1/4, 1/8 tai 1/16 jne antenni, joskin tulos aina vänän heikkenee..
Radio-ohjattavissa laitteissa näkyy muutaman cm:n pituisia antenneja. Kännykän antenni mahtuu laitteen sisään.

 Ovatko mikrobit todella osa meitä

Kuten todettiin, meissä, elää myriadera mikrobeja.
Kun asetumme vaikkapa meditaatioon tai rukousasentoon niin koemme jotakin ykseyden tapaista suhteessa omaan itseemme.
Tietysti voimme pitäytyä siinä, että tämä itsensä kokoamisen tunne on aivoissa syntynyt aistimus.
Mutta kun ajattelemme että jokainen ominaisuus, minkä määrätyn tasoinen olio havaitsee itsessään, on ollut itumuodossa sen edeltävässä vaiheessa, niin on pääteltävä, että myös tietoisuutemme on ollut itumuodossa edellisellä tasolla, ja niin edelleen, kunnes päädymme johonkin alkueläimeen.
Ainakin siitä voimme olla yksimielisiä, että jokaisella elollisella oliolla on pyrkimys säilyttää itsensä ja lisääntyä, sekä olla yksi muista.
Nehän ovat sanalla sanoen omat perusominaisuutemme!

No niin, kun nyt siis koemme ykseyden, joka ilmenee esmes varmuutena jostakin, vaikkapa jokin mielipide alkaa selkeytyä, niin kuka on se ykseys, joka tässä on ylipäänsä mitään mieltä, kun tämä keho tässä per se on itse asiassa pelkkä kuiva muumio, ilman niitä myriadeja mikrobeja, jotka siis ovat elollisia olioita, joilla on alkeellistakin alkeellisempi sielunelämä, mutta sielunelämä kuitenkin.
Olisiko ajateltavissa, että meidän eheydentunteemme on myös niiden toimintaa, niiden reagointia, siinä kuin meidän omien aivojemmekin.
Jospa ne tavalla tai toisella osallistuvat tuohon koko prosessiin. Onhan kiistatonta, että jonkinlainen takaisinkytkentäkin taphtuu, kun mielihyvän tuntemus leviää koko kehoon.

 Säteily ja solut

Säteilyllä, kaikella säteilyllä, on taajuutensa, ja niinmuodoin aaltopituutensa.
Antenni ottaa vastaan oman ominaistaajuutensa mittaisia aaltoja.
(Itse vietin lapsuuteni radiomaston juurella, ja tiedän kokemuksesta, että voimakas kenttä vaikuttaa suoraa viritinpiiriin jopa ilman antennia, kun se on viritetty lähetteen taajuudelle. Eräs radioguruistani sanoikin :"kenttä on tässä niin voimakas että se kuuluu vaikka vanhalla rautasängyllä").
Metriset antennit kaappaavat metrisiä aaltoja, millimetriset millimetsisiä, mikrometriset mikroaaltoja, ja nanometriset nanoaaltoja.
Olisiko mahdollista, että sellaiset aallot sivuuttaisivat kehomme myriadit omat ja vieraat solut saamatta niissä aikaan oman taajuistaan värähtelyä?
Minä en pidä sitä ainoastaan mahdollisena, vaan todennäköisenä.

Kun meissä on nanoluokan partikkeleita, meitä sananmukaisesti lävistää joka hetki nanoluokan säteilu olisiko siis mahdollista että säteily ohittaisi nämä partikkelit ilman että vaikuttaisi niihin?
Jos rautasänky voi ottaa vastaan puhetta ja musiikkia, kännykän pikku antenni samoin, miksi pikku solut vain antaisivat kaiken lipua ohitseen?
Olemme joka hetki alttiina koko maailmankaikkeuden viestinnälle. Sillä viestintäähän se sitten loppujen lopuksi on.
En tiedä, mikä on lyhyin mitattu tai edes lyhyin mahdollinen aallonpituus. Kääntäen, mikä on taajin mahdollinen frekvenssi. Oletan, että kumpikin jatkuu äärettömyyksiin.
Vaikka olisikin niin, että edellä kuvaamani asiantila voitaisiin ”tieteellisesti” todistaa, en ole varma, voimmeko, onko edes mahdollista, että voimme sen mieltää muutoin kuin uskomalla.
Juuri nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että henki pyrkii esiin omia teitään, irrationaalin tuntuisesti. Irrationaalisuus olisi siis oma kategoriansa, joka haluaa toteutua omana itsenään. Mutta mitäs siitä, kyllä me irrationaalia olemme omissa toimissamme nähneet ja kokeneet niin paljon, että ei tämän pitäisi olla mikään ylipääsemätön kynnys. Sitähän trialistinen paradigma juuri tarkoittaakin, että tunnustamme omassa itsessämme asuvan kolminaisuuden ja siten vapaudumme dualismin kahleista.
Sillä dualismi on kahlinnut mielemme nimenomaan juuri rationaalisen yksipuoliseen korostamiseen.
Voimme siis vakuuttua siitä, että olemme kokonaisuuksia, jotka pystyvät lukemaan ja myös lähettämään, (vai pitäisikö sanoa, joissa tuollaisia viestejä pystytään lukemaan ja lähettämään, kun solumme ja mikrobimme lukevat ja lähettävät niitä).
Jos tämä tuntuu vaikealta käsittää, niin onko sitten helpompaa käsittää, että mielessämme tapahtuva ”hengen kosketus” tulee tyhjästä?
Olisiko niin, että tämä on se taso, jolla henkemme on yhteydessä henkeen?
 Riemastuttavinta tässä juuri on, että jos näin pystymme murtautuman pois dualistisesta rationalismista, huomaamme tulleemme aivan uuteen maailmaan, sillä meidän ulkopuolellakin on henkeä, jonka nyt pystymme kokemaan!
On varmaa, että tämä uusi varustus pystyy vastaamaan uudella tavalla siihen "eteenpäin ja ylöspäin-koodiin", kasvun koodiin, koska eteemme aukeaa loputon hengen tie.
Maailmassa vallitsee sellainen peruslaki, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aina  jollakin tavalla.

Aukkojen jumala

Aukkojen jumala

Uskonto on kantanut ihmistä vaikeiden aukkopaikkojen yli. Aina, kun jonkin aukon täytteeksi on ilmaantunut tietoja,, on jumala muuttunut yhdeltä osin tarpeettomaksi.
Aukkoja riittää kuitenkin kaiken sen jälkeenkin, joten monet uskovat siitä huolimatta jumaliinsa.
Toiset taas eivät, mutta he kipuilevat asian kanssa toisella tavalla. Kun jumala on heitetty ulos elämästä, on tultu heittäneeksi myös jotain muta; palvontaan oli aina liittynyt hartauselämä rituaaleineen, ja sen yht’äkkinen häviäminen tuottaa ongelmia.
Hartauselämä on syntynyt rinnan ja limittäin uskonnon kanssa, se mielletään uskontoon kuuluvaksi, siksi tilalle hiipii määrätty alastomuuden tunne, kun uskonto vähitellen poistuu.
Uskonto on karkeasti ottaen järkeilyä, opinkappaleita, siitä, mitä ei osata selittää rationaalisesti.
 Mutta se metafyysinen ongelma, jota ihminen on kokenut ratkaista uskonnon avulla, oli tietysti jossakin muodossa olemassa ennen uskonnon syntyäkin.

 Kehityksen ketjun pääpiirteet

Asia selviää kun kelaa nykyisestä rationalismista taaksepäin kehitystä kirjauskonnon, patsas-ja temppeliuskonnon, shamanismin ja animismin kautta aina aikaan, jolloin ei vielä ollut mitään näistä.
On päivänselvä asia, että kirjauskonto ei voinut syntyä ennen kuin kirjoitustaito keksittiin.
 
Yhtä selvää on, että myös edeltäneet uskonnot vaativat jonkinlaista kommunikointikykyä. Toisin sanoen niiden synty ajoittuu mitä todennäköisimmin yksiin puhetaidon ilmaantumisen kanssa.
Entä sitten sitä ennen?
Kaikkien biologisten ominaisuuksien, mitä ihmisellä tai millä hyvänsä eläimellä on, on osoitettu rakentuneen aikaisemmin hankituille valmiuksille. Se on biologisen kehityksen kaava.
On siis pääteltävä, että uskonto syntyi johonkin jo olemassa olevaan rakenteeseen.
 
Tässä olemme tulleet uskonelämän alkujuurille!
 
Uskonto on alkanut animismina, mutta animismi ei aloittanut hartautta; kyky uskoa oli jo olemassa, aivan samoin kuin kyky tietää ja tuntea.
Hartauselämää siis tuskin tarvitsi selittää mitenkään edes ensimmäisille uskovaisille; kun uskonto jumalineen tuli, se yksinkertaisesti asettui tilaan jonka sitä ennen täytti hartaus ilman uskontoa.
Tietenkään näin kaavailtua kehityskulkua ei voidea rekonstruoida. Mutta se, että hartauden tarve ilmenee uskontojen jälkeenkin, aivan sekulaarina, ei kait voi merkitä mitään muuta kuin sitä että niin on täytynyt olla myös ennen uskontoja.
Ja kun sitten ”aukkojen jumalan” täyttämät aukot alkoivat täyttyä rationaalisella tiedolla rationaalisesta maailmasta, kävi lopulta niin, että hartauselämästä tuli ongelma: sitä kun ei osattu perustella millään.
Näin siis sama metafyysinen ongelma, jota uskonto tuli ratkaisemaan, mutta ei kyennyt,  on edessä myös uskonnon jälkeen.

 Sellaisuus on ikuista

Se että olemme syntyneet sellaisuuteen, on jatkuvasti vallitseva ja milloinkaan poistumaton tosiasia, yhtä vahva kuin mikä hyvänsä fysiikan ns. vakioista. 
Se, että kaikki olemme syntyneet sellaiseen maailmaan, on kertakaikkianen fakta. Keskelle sellaisuutta, joka ilmenee loputtomana määränä tosiseikkoja, joilla kuitenkaan ei ole mitään järjestystä, ja järjestys on jokaisen luotava itse.
Kulttuuri on  yhteisöllinen tapa koota tosiasioista kokonaisuuksia, jotka ovat vääjäämättä erilaisia, toisistaan poikkeavia.

Sellaisuus - jonkinlaisuus

Sellaisuuden tosiseikkojen muotoutuminen yhenäiseksi maailmankuvaksi tapahtuu miljoonin eri tavoin. Se pätee jokaiseen yksilöön samoin kuin jokaiseen yhteisöönkin, eli kulttuuriin.
Niin siis tapojen ei tarvitse välttämättä olla juuri niitä joiksi ne ovat muotoutuneet, mutta jonkinlaisia niiden pitää olla!
 
Meditaatiossa tullaan saman kysymyksen äärelle: ei sen tarvitse olla juuri sitä mitä tämä tai tuo guru opettaa, mutta jonkinlaista sen on oltava, siksi liikkeelle voi lähteä vain siitä, mikä joku on opettanut, ja lähestyä sitä negaation kautta. Jos ei tuollaista, niin millaista sitten? Sillä jonkinlaistahan senkin täytyy olla, ollakseen menettelytapa. Ja menettelyytapaa me juuri olemmekin etsimässä.

Meditaatio menettelytapana on ylivertainen kaikkiin uskonnon tarjoamiin siinä suhteessa, että se lähestyy itseään sellaisuutta juuri sen oman olemuksen kautta; sen funktiona on unohtaa kaikki opittu, ja olla hetken läsnä vain sellaisena sellaisuuden keskellä.

Trialismi ja animismi

 Trialismi ja animismi

 Animismin luonnollisuus

Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon. 
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta. 

Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?

Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.

Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!

  Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio

Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa. 
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.

Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi! 
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!

Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.

Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.

Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen.  Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty.  Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.

Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin  oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta  niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta. 
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta. 
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus. 
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.  
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta. 
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.

Jumala muuttuu

 Jumala muuttuu

Rippikoulussa, kun me oppilaat hyväksyimme edistyksellisen papin mielestä liian kiltisti Lutherin katekismuksen opinkappaleet (olimme oivaltaneet, että "ulkoläksyistähän" tässä on kysekin!), tämä ryhtyi itse problematisoimaan asiaa. Hän kysyi meiltä, olemmeko koskaan ajatelleet, miksi jumala sallii kaiken pahuuden maailmassa.
Minua tuo provosointi ei saanut syttymään. En todellakaan ollut ajatellut, tai paremminkin en ottanut asiaa siltä kannalta. 
Maailma nyt vain oli sellainen, ja sen olin nähnyt.
Tuo jumalan sallimiskysymys ei ole kertaakaan sen jälkeenkään juolahtanut mieleeni.
Uskovainen olin silloin, ja olen vieläkin; minä uskon sellaisuuteen.



Sen sijaan olen palon miettinyt sallimusta hieman toiselta kannalta.
Esmes jumalan katsotaan kieltävän tappamasta. Sanotaanhan näin Mooseksen laissa.
Tappamista on kuitenkin myös eläinten tappaminen, mikä ei tunnu häiritsevän ollenkaan, vaatiihan sama jumala "uhraamaan" itselleen eläimiä. 
Tuo sama piirre löytyy kaikista uskonnoista,  sitä voimakkaampana mitä primitiivisempi on kyseessä.

Ihmisuhrit

Selviönä pidetään, että jumala ei salli, saati vaadi ihmisuhreja.
Se on kuitenkin korostus, jonka ihmisen kehittyvä moraali on aikojen kuluessa aikaansaanut. 
Kieltäähän samainen tappamisen kieltävä laki tekemästä kuvia.  Silti niitä tehdään puhtain omintunnoin (muslimit ovat tämän lainkohdan sisäistäneet perusteellisemmin, ja koristelevat seinänsä pelkästään ornamentein).
Näyttöä on siitä, että kyllä ihmisuhrit hänelle ne kelpasivat.
Esmes kun käsky kävi Abrahamille uhrata Isak, niin hänellä näyttää olleen valmius sisäistää käsky oitis!
Jefta tuli luvanneeksi uhrata Hralle, ja kuinka ollakaan,  joutuikin sitten uhraamaan oman tyttärensä (Tuomarien kirja 11:30). Tämän tapahtuman kuvaus kertoo, että koko tointa pidettiin täysin luonnollisena, joskin harmillisena. Joka tapauksessa ajatukseen oltiin jo valmiiksi totuttu, ja missäs muualla voi tottua kuin käytännön elämässä.
Mooseksen laissa on myös säännös esikoisen "erottamisesta" Herralle.
Eläinesikoisten suhteen ei ole epäilty etteikö kyse olisi suoranaisesta lihoiksi pistämisestä. Ihmisesikoisten suhteen on selitelty, että esikoisten tuli mennä Herran palvelukseen.
Edellisen kuvauksen valossa ei ole kaukana ajatus että kyse oli suoranainen kehotus uhrata ihmisiä.
Sitäpaitsi Herra oli aikaisemmin määrännyt kokonaisen sukukunnan, leeviläiset, temppelipalvelukseen, joten tungosta olisi tullut jos tilat olisivat täyttyneet lisäksi tiheään syntyneistä esikoisista. Siispä lihoiksi vaan esikoiset, ja savuna ilmaan!
Mikä siis on todellisuudessa ollut parjattu Moolok?
Ei suinkaan mikään muu kuin Herra itse.

Näistä, kuten monista muistakin tavoista joita "Raamattu ankarasti tuomitsee" pakanallisina, on todettava, että jutut kirjattiin vasta Babyloniassa exiilissä, jolloin oli kulunut satoja vuosia viimeistenkin kuvattujen tapahtumien ajoista, ja kirjaus aivan ilmeisesti tapahtui, kuten kirjaukset aina tapahtuvat, kirjaajien senhetkisen moraalin viitekehyksestä lähtien.

Senhetkinen, vallitseva, moraali onkin avainsana, ja
myös kristityn moraali on joustanut vaikka millä mitalla.
Orjuuskin oli sallittua vielä aivan äskettäin, mutta nyt ei ole. Sitä ei kuitenkaan saanut lakkaamaan kristillinen eikä muu moraali, vaan taloudelliset lait: kapitalismin kehitys vaati vapaata tyäväenluokkaa, koska se tarvitsi paitsi työvoimaa, myös väkeä jolle myydä tuotteita. Orjille ei voint myydä mitään, sillä "eihän orja voi mitään omistaa", kuten taannoinen Cumuluksen kaunis laulu kertoi.

Jumalan sulatusuuni

On selvääkin selvempi, että se moniniminen jumala josta Raamattu puhuu, Elohim etunenässä joka oli ei jumala vaan jumalat, Jehovan, hra Sebaotin yms. kautta "isämeitään" joka on taivaassa, on käsittänyt ja siten sisäänsä imenyt kaikki mahdolliset historiansa aikana kohtaamansa naapurijumalat, mukaan lukien Moolokin, Astarten, Baalin jne,. 

 Myös Baal, joka vilahtelee samoilla sivuilla, tarkoittaa yksinkertaisesti herraa. Joten tarvitseeko enää tarkemmin selittää...?

Ihme olisi jos ei Egyptinreissulta olisi mitään tarttunut mukaan, ja kuinka ollakaan, eräs hartaushetkissä tiheään käytetty sana on aamen. Kun tiedetään, että Egyptin pääjumala oli Amon Ra, kun tiedetään, että enempää Egyptin kuin vanhan hepreankaan kielissä ei vokaaleja kirjoitettu, on jopa selvää että Amen on sama kuin Amon.  Kun siis rukouksen loppuun liitetään tämä sana, niin mikä se muu voi olla kuin osoite taholle mihin rukous on tarkoitettu.

Wikipedian mukaan heprealaisesssa Raamatussa . Vanhassa testamentissa sanaa Amen käytetään: 
lauseen alussa, jolloin se viittaa edeltävään asiaan ja suomennetaan esimerkiksi "silloin", lauseen keskellä, tai lauseen lopussa vahvistussanana.
Kuvaavaa on, että Uuteentestamenttiin sana on otettu sellaisenaan, edes yrittämättä kääntää sitä.  
Kun Jeesus usein aloitti  puheensa , kuten suomeksi luemme, sanoilla "totisesti, totisesti", niin alkuperäistekstissä hän onkin sanonut  "amen, amen" . Mistä hyvänsä uskonnosta löytyy paralleeleja sille, että jumalan nimeä toistellaan juuri tällaisissa yhteyksissä.
Ja varsinainen huipennus onkin sitten Ilmestyskirjan 3:14 :
  "Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita:
"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku..."
Taidatko sen selvemmin sanoa!



 Sellaisesta sulatusuunista on siis noussut se jumala, jonka toimia Jukka Norvanto viikoittain selittää parhain päin Radio Deissä.
On sanomatta selvää, että jos se on niistä muodostunut, se myös sisältää kaikki ne!

Monet ovat todenneet, että Jeesuksen lanseeraama Uudentestamentin rakastava jumala on täysin eri asia kuin kuin Vanhantestamentin sivuilla mekastava oikukas ja julma tyrannijumala.
Tämä on selvää, mutta on lisäksi huomioitava, että Jeesus itse olikin vain eräs lenkki sananselityksen pitkässä ketjussa joka muovaa sitä hirvittävää ajatusrakennelmaa, jota uskonnoksi kutsutaan.
Kokonaisuus sisältää vain yhden totuuden: on vain yksi jumala. 

 Sellaisuus, hiljaa tosi

Tämänhän tiesi myös LaoTse, mutta ei alkanut riidellä asiasta vaan kirjoitti Tao Te Kingin.
Tämä asiantila tulee hiljaa meditoijan mieleen hänen itsensä sisäistä kautta, se ei vaadi perusteluja, sen vain kokee.
 

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma

Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.

Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.

Mielen funktio

Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.

Meditaatio.

 Meditaatio

Kristillinen ja hindulainen näkemys

 Tarkastelen kristillistä ja hidulaista näkemystä meditaatiosta, koska vain niihin kahteen olen ollut tilaisuudessa tutustua.

Väitin tuntemalleni Jehovan todistajalle, että meditaatio on mekanismeiltaan rukoukseen verrattava toiminto. 
Hän intoutui kyselemään minulta yksityiskohtia meditoinnin tekniikasta.  Kerroin lyhyesti, että siinä mieli pyritään tyhjentämään perusteellisesti kaikista ajatuksista, niin arkisista kuin "pyhistäkin".
"Eikö ole vaara",  kysyi hän silloin, "että demoni tulee sisään saatuaan näin esteettömän kulun"  
 
Meditaation olemuksesta on kuultu monenlaisia selityksiä.Selittäjät ovat yleensä tavoittaneetkin jotakin tästä olemuksesta, lukuun ottamatta "tieteellisiä" selittäjiä, jotka yleensä jättävät hengellisen ulottuvuuden tykkänään huomiotta.
Kukin lähestyy asiaa oman kokemuspiirinsä kautta, käyttäen kokemuspiiriinsä läheisesti liittyvää käsitteistöä.
Kristilliset ja kristillisperäiset selittäjät pitävät lähtökohtana rukousta, usein niin, että meditoinnin katsotaan olevan jotakin perin juurin tästä poikkeavaa.
Heillä ääritapauksissa rukous on IN, meditaatio  OUT, sillä vain rukous on tosijumalanpalvontaa, meditaatio sensijaan epäjumalanpalvontaa, mikä on useimmille samaa kuin paholaisenpalvonta.
Sen siitä tekee synneistä pahimmaksi julistettu "omavoimaisuus" mikä meditatioon liittyy, onhan meditaatio jotakin joka silminnähtävästi "tehdään" itse.
Kistillisissä piirissä tunnetaan kuitenkin myös kristillinen meditaatio, joka mielellään sysätään fakkiin "kristillinen mystiikka".

Muut, ennen kaikkea hindulaisperäiset, selittäjät eivät pidä rukousta lähtökohtana.
Patanjalin Joga-sutrat esmes alkaa näin: Seuraavassa on todellakin tarkoitus selittää, mitä on jooga eli keskittyminen. Tällä maininnalla se sitten aloittaa selkeän ja seikkaperäisen selostuksensa mainitsematta kertaakaan sanoja "rukous" tai "meditaatio".
Se puhuu asiasta nimikkeellä "järkitajunnan muunnelmien estäminen"
Samasta asiasta siis kuitenkin puhutaan, sen huomaa kun vertaa sitä kristillisten mystikoiden kuvauksiin siitä, mitä tapahtuu tuon prosessin kuluessa.

 Kristillinen ja hindulainen dualismi

Eräs yhteinen piirre kristillisillä ja hindulaisperäisillä selityksillä on, nimittäin dualismi. 

Hindulla ei liene periaatesyytä pitää kiinni ihmisen kaksijakoisesta rakenteesta, mutta jotenkin se vain tulee sen tehneeksi, mikä ilmenee siinä, että selkeää pesäeroa dualismiin ei saada tehdyksi. Tämä puolestaan johtaa siihen (ja ilmenee siinä), että henkimaailman apuun turvaudutaan siinä missä pitäisi nojata ihmisen itsensä hengellisyyteen.
Henkimaailma tulee heillä useimmiten esiin re-inkarnaatio-käsityksessä, joka manataan esiin viimeistään kun aletaan perustella sitä, miksi yleensä pitäisi meditoida.
Patanjalin sutrien ensimmäinen luku onkin selkeätä tekstiä, mutta loput kolme perustelevat laajasti ja hämärästi juurikin reinkarnaatiota. 

Buddhalainen meditaatio

En välittäisi kovin alleviivata buddhalaisen käsityksen eroja hindulaiseen verraten.
Käsite "sellaisuus", "tathata" taitaa olla itsensä Gautama buddhan keksimä, ja minä pidän sitä tämän maailman ymmärtämisen peruskäsitteenä. Toisaalta samainen buddha kuitenkin eli elämänsä re-inkarnaatio-oivalluksen vallassa joka oli ilmeisen hindulaisperäinen, ja siis hänen kulttuuripiirinsä yleinen näkemys. Tämä oli omiaan siirtämään näkökulman tykkänään muualle kuin dualismi-trialismi asetelmaan. 
Näkökulma siirtyi, mutta dualismi jäi: mitä muuta on buddhalaiseen perinteeseen kuuluva munkkilaisuus, luostarielämä, kuin sen ilmentämistä, että "tässä minä nyt jätän 'maallisen' elämän ja siirryn 'hengelliseen', siis munkiksi". 
Kolminaisuutensa oivaltanut ihminen, trialisti, elää kolmea todellisuuttaan siinä ja silloin, missä ja milloin sattuu olemaan, tarvitsematta siihen mitään ylimääräisiä instituutioita!

Kristillisen suhtautumisen olemus

Jehovan todistajien suhteen ei ole vaikeata ymmärtää, mihin heidän vieroksuntansa meditaatiota kohtaan perustuu.  Vartiotorni-liikehän on mitä suurimmassa määrin järkeen, siis sielullisiin ominaisuuksiin, vetoava liike. Se ei yritäkään suoltaa mitään mystillisiä selityksiä yhtään millekään, vaan nimenomaan korostaa sitä, että asiat pitää voida järjellä ymmärtää, jotta niitä voidaan pitää tosina. Se on heidän lähestymistapansa uskontoon; siitä käsin on luontevaa pelätä juurikin demonien entreetä jos valvetajunnan kontrolli hetkeksikään herpoaa, saati että tuohon herpoamiseen systemaattisesti pyritään.

Luterilainen pappi kunnioittaa meditaatiota hiukkasen enemmän. 
Hänen kannaltaan on kysymys hiljentymisestä, jota ei pidä sinänsä kielteisenä asiana.
Hän puhuukin mielellään "retriitistä", vetäytymisestä, jonka päämääränä on "vaientaa maailman hälinä", jotta hartauselämä jumalan kanssa voisi toteutua.
Mutta mitä on maailman hälinä?
Tietystikin kaikki informaatio, mikä tulee jostakin muualta kuin hänen omasta suustaan, jonka hän mielellään naamioi Raamatun kautta jumalan sanaksi. 

Syntyy todellinen dilemma, kun melu pitäisi vaimentaa, mutta vaimentaja itse meluaa niin, että retriitin osanottajan todellinen vetäytyminen tuleekin mitä tehokkaimmalla tavalla estetyksi.

Retriittiin osallistuneet lausuvat yleensä kokemastaan ylistäviä sanoja, joita en halua kiistää.
Tosiasia on kuitenkin, että retriitti ei ole todellinen niin kauan kuin pappi tai saarnamies valvoo mustasukkaisesti että vain yhdenlaista informaatiota sallitaan olevan tarjolla, hänen omaansa.
Hän on siinä toteuttamassa sitä paavalilaista teoriaa että usko tulee kuulemisesta.
Retriitti onkin tässä suhteessa kaukana todellisesta meditoinnista, joka merkitsee vapautumista kaikesta ulkopuolisesta informaatiosta niin pitkälle kuin suinkin.
Miksi? 
Siksi, koska kaikenlainen informaatio on samaa kuin suggestio.  

Meditoija pesee kaiken aikaa suggestioita pois mielestään, se onkin juuri meditaation pääfunktio.



Tässäpä tulikin esiin syyt sille, miksi meditaatioon uskoknnollisissa piireissä suhtaudutaan niin epäluuloisesti. 
Syy on sama kuin Kiinan johdon suhtautuminen Falun Gong liikkeeseen; se kokee, että ote massoista kirpoaa kun suggeroinnin mahdollisuus näin katkeaa.

Sellaisuuden kolminaisuus

Sellaisuus on kolminaista

 "Tapahtumien kolminaisluonnon puuttuminen merkitsee epätodellista: joku ulottuvuuksista on poissa..." J. G . Bennet

Mutta miten totta tuo onkaan vaikka sitä sovelletaan sellaisenaan mihin hyvänsä luonnon ilmiöön. 
Kuten elektroniikkaa ei voi ymmärtää soveltamatta Ohmin lain kolmea muuttujaa, ei mitään muutakaan luonnonilmiötä voi ymmärtää, jos ei näe, että kolmas muuttuja on kaikkialla aina tarjolla, ja vaatii vain havaitsemistaan, jolloin kokonaisuus tulee näkyviin muuttuen ymmärrettäväksi.

Luonnossa vallitsee sellaisuus, eli kaikki mikä on, on sitä todella. 
Dualistinen tarkastelukulma panee meidät näkemään kaiken joko-tai kysymyksen valossa. Vastauksemme ovat sitten sen mukaisia.

Sellaisuus merkitsee, että aina kun olemme vastaamassa johonkin kysymykseen "kyllä" tai "ei", niin kolmas vaihtoehto on aina läsnä valmiina tunkemaan mukaan. Dualistinen kysymyksenasettelu ei kuitenkaan salli mitään kolmansia vaihtoehtoja.
"Joka ei ole minun puolellani, on minua vastaan", kuuluu eräs useimmin käytettyjä dualistisia pelkistyksiä, joka johtaa (tai jonka seurausta on) oman itsemme näkemiseen juurikin kaksinapaisena, dualistisena.
 Dualismi pakottaa ajattelumme etenemään sykäyksittäin kuten digitaalinen kello, mutta luonnossa kaikki liike tapahtuu "portaattomalla säädöllä"!


 Siten muutoksen ymmärtäminen on täysin mahdotonta ilman, että tarkastelemme sitä vähintään kolmen muuttujan valossa.

On ehdotettu (taisi olla itse Gurdjieff), että kyllä- ja ei-sanojen lisäksi otettaisiin kielenkäyttöön sana "po", joka edustaisi tätä kolmatta vaihtoehtoa. Että näin ei ole tapahtunut, osoittaa vain, miten lujassa dualistinen malli eli paradigma pitää otteensa.

Kolmio on yleispätevä

Näin mikä hyvänsä ilmiö on kuvattavissa kolmiona,  ja muutokset siinä kolmion sivujen ja kulmien eksakteina muutoksina. Tosin tätä eksaktiutta emme aina pääse todentamaan johtuen mittalaitteidemme puutteista, mutta kun osaamme verrata sitä vaikkapa juuri Ohmin lakiin, niin yhtäläisyys ei voi jäädä pimentoon.

Historiaa onkin syytä arvioida (pitäähän sitä arvioida jos kerran yrittää ottaa opikseen!) paradigmojen valossa.  
Ja kun trialismista pääsee jyvälle, ei voi olla näkemättä,  miten dualismi, tuo uskonnon rintaperillinen, on leimannut lähes kaikkea.
Lähes kaikki hist. virtaukset perustuvat erilaisiin vastakkainasetteluihin.  

Tiedän historiasta vain yhden toimijan, jonka tietoisena päämääränä on ollut yhteinen hyvä; hän on tarunhohtoinen kuningas Ashoka, ( joka vaikutti Intiassa v.-v. 268 eaa. vuoteen 232 eaa.). Hänenkin hohdokkuuttaan lienee aika kasvattanut melkoisesti!

Miten dualismi etenee aattesta aatteeseen näkyy hyvin esmes Karl Marxin dialektinen materialismi-nimellä tunnetussa filosofiassa.
"Marxin oppi on kaikkivoipa, sillä se on oikea", julisti V. I. Lenin (muistinvarainen lainaus kirjasta "Materialismi ja empiriokritisismi".
Mitä tämä on muuta kuin toisinto tuosta Jeesuksen sodanjulistuksesta, joka kuului: "Joka ei ole minun puolellani, se on minua vastaan". 
Kumpikin näistä sitoutuu viemään aatteiden taistelun hamaan loppuun saakka joka merkitsee "vastapuolen" täydellistä hävittämistä. Ja onhan tämän seurauksia nähty!

Marxilaisuuden tähänastisissa sovelluksissa ilmeneekin kohtalokkaalla tavalla dualismin kaikkein pahin ilmenemismuoto: Dualistinen ihmiskäsitys on siinä niin pelkistettyä, että valtiovalta ottaa hoteisiinsa ihmisen kaikki ulottuvuudet. Kun kristillisissä ym. uskonnollisissa yhteiskunnissa on onnistuttu (enemmän tai vähemmän) sysäämään hengellinen elämä kirkon ym. uskonnollisten laitosten hoteisiin, niin nyt onkin tämäkin elämänalue otettu valtion valvontaan.
 Neuvostoliiton lähihistoria sekä Kiinan ja pohjoiskorean nykytodellisuus osoittavat vastaansanomattomasti, että juuri hengenelämä on valtion mustasukkaisimmin varjelema elämänalue.

Kun katselee, miten kybernekniikan kehitys mahdollistaa yhä uusia ja tehokkaampia ihmisen toisen ihmisen kyttäämiseen soveltuvia välineitä, ei pidä epäillä, etteikö se yhdessä täällä tapahtuvan maallistumiskehityksen kanssa johda juurikin samanlaiseen jopa pahempaan tilanteeseen.
Mutta minä näen tässä myöskin uuden alun, dualismi on tullut tiensä päähän, trialistinen paradigma on valmis astumaan johtavaan rooliin.

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.