Huuhaan torjunta

Anarkia versus seurakunta

Kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi.

Olen usein joutunut toteamaan, miten avantgardien kirkkaimmatkin oivallukset muuttuivat  luutuneiksi oppirakenelmiksi siinä vaiheessa kun uusi sukupolvi astuu liikkeen johtoon.

Jeesuksen opetuksista ei jäänyt kuin kalpea varjo kun Paavali otti perinnönvaalijan tehtävän.

Entä mitä teki Vilhelmi Malmivaara Paavo Ruotsalaisen opille?
Samalla kaavalla mentiin. Kuvaava esimerkki näkyy vaikkapa Tutemattoman sotilaan Mäkilän raittiuspuheessa Hietalalle, tämän ryypättyä hyvänlaisen krapulan itselleen. "Ei s'oo sullekkaan sopivaa elämöörä kiljun kanssa... ...täysosuma kolmostukikohraski korsuun... Khm... N'oon pikasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?"..
Paavon tiedetään nimittäin vastaavassa tilanteessa tokaisseen uskonveljelleen, että "vai tekopyhyydellä aiot sinä taivaaseen pyrkiä".

Tuskin Gautama buddhakaan olisi tuskin katsonut linnunpeläteiksi pukeutuneita, tukkansa ajelleita, kuorossa mantraa hoilaavia munkkeja hyvällä silmällä! 

Ristiriita tulee siitä, että perustaja on laatinut oppinsa vuorovaikutuksessa käytännön elämän kanssa (joka on sellaisuutta), mutta seuraaville polville muodostuu tärkeimmäksi vaalia perinnettä, ja siinä menetetään vääjäämättä yhteys käytännön elämään. Sellaisuuden roolin ottaakin perinne!
Huuhaa pääsee vallalle.

 

Tämä, kuten muukin inhimillinen käyttäytyminen, perustuu biologisiin tosiasioihin. Siinä toteutuu se, mikä on tunusomaista lauman käyttäytymiselle; laumatilanteessa väki seuraa johtajaa sokeasti. Olen kuullut väitettävän, että lamaslauma seuraa johtajapässiä vaikka tämä hyppäisi kaivoon.
Tässä tuleekin esiin samalla käyttäytymismallin mielekkyys; jos ajatellaan, yht'äkkinen vaara ilmaantuisi keskelle laumaa ja eläimet joutuisivat hejaantumaan kaikkiin ilmansuuntiin, lauma hajoaisi, eläimet olisivat yksin, ja mitä todennäköisimmin tuhoutuisivat yksi kerrallaan. Lauman koossapysyminen muodostaa paremmat edellytykset yksilöidenkin selviämiseen, jos nim. käy niin, että johtajapässi ei putoakaan kaivoon, vaan löytää turvallisen pakotien.
Eikö uskonto olekin juuri "seuraa johtajaa" pelin jalostunut muoto; siinä ilmenee lauman, siis yhteisön, identiteetti!
 Uskonnon perusta on, kuten on todettu,hengellinen tarpeemme , joka taas liittyy kuin liittyykin kunkin henkilökohtaiseen identiteettiin, joka muodostuu kehonkaavasta, sielunkaavasta ja  hengenkaavasta.

Psykologiassa asiaa käsitellään termein  persoonallisuuden rakenne, minäkuva, ruumiinkuva, itsetunto.

Uskonnon kriisi piilee siinä, että, korostaessaan yhteistä uskoa, jonka kohde löytyy ihmisen ulkopuolelta, se estää ihmisä löytämästä omaa minäkuvaansa, joka käsittää nämä kolme elementtiä.

Huuhaan kaava

Pari lähihistoriasta tuttua esimerkkiä siitä, miten merkityksetön rihkama eli huuhaa takertuu perinteeseen.
 
Aikaisemmin miesten pukeutumiskulttuuriin kuului olkaimien eli henkselien käyttö. Se oli käytännön sanelemaa; housut olivat harvoin niin tyköistuvia kuin nykyään, joten niiden kannattelu vyöllä oli epämukavaa.
Asunnot taas olivat nykyisiä hatarampia, joten iltaisin paitahihasillaan oleskelu ei ollut mukavaa, ja yleensä vedettiin niskaan villapaita tai vähintäänkin pujoliivi.
Henkselit kuului pitää niiden alla, pellavaista tai pumpulista aluspaitaa vasten siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kalvoivat  villaneuleen hartiosta rikki.
Käytännön syistä (oli todennäköistä että illan mittaan tuli lähtö ns. luonnollisille tarpeille ja käymälä sijaitsi usein pihan perällä) miehet eivät välittäneet pitää henkseleitä päällä iltapuhteella, kun kotona pääasiassa  lepäiltiin, nojatuloissa istuen tai hetekalla maaten. Housut olivat näin valmisutilassa laskettavaksi ilman että nuttuun tarvitsi kajota. Käytönnöllistä :) Ja siitä seurasi, että useimpien tuona aikana lapsuutensa viettäneiden muistoihin jäikin isä juuri tuollaisessa asussa, henkselit sivuilla roikkuen.
Monien mielestä se taisi olla komeaa, koska nykyään näkee tuon tuostakin "retromuotia" harrastavia teini-ikäisiä, sekä poikia että tyttöjä, mennä veuhkasevan pitkin katuja henkselit takin alta roikkuen.
Sanoisinpa, että henkselit ovat tässä tapauksessa turha jäänne, jonka varsinainen käyttötarkoitus on unohtunut..

Viime vuosisadan alkupuolella, kun autoja alkoi  valmistua tehtaissa liukuhihnatyönä, ilmaantui pula pysäköintipaikoista. Kaupunkeja kun ei oltu rakennettu ollenkaan autoja silmällä pitäen.  Alkoi tapahtua ahtaudesta johtuvia pikku kolareita, ja noin v. 1928 tienoilla autoteollisuus keksi ratkaisuksi varustaa autot puskureilla. Ne asenettiin auton kumpaankin päähän, nimenomaisena tarkoituksena pysäköinnin helpottaminen niin, että niillä oli mahdollista puskea tien tukkeeksi pysäköityjä autoja pois jaloista.
Kunnallispolitiikka on sittemmin ratkaissut asian säätämällä normit pysököintitiloille, mutta "puskurit" ovat jääneet autoihin... koristeiksi. Ja kun ne alunperin oli valmistettu 6-7 millimetrin teräsjousesta, nyt ne ovat muovia, ohutta kromattua peltiä tms., ja yleistä onkin, että autoilijat käräjöivät siitä, kun omaan auton puskuriin on pysäköintipaikalla ilmaantunut lommo.
Toisin sanoen, joku on tullut käyttäneeksi puskureita siihen tarkoitukseen mihin ne alun perin juuri tarkoitettiin!

Nämä kaksi esimerkkiä ovat mahdolisimman kaukana uskonnon maailmasta, mutta ne edustavat kaavaa, joka näyttää toistuvan kaikilla elämän alueilla.
Esimerkkejä löytää itse kukin helposti lisää, ja kun saa muutaman paljastettua, se auttaa hahmottamaan, miten kaikkinainen turha rihkama eli huuhaa on uskontoihin pesiytynyt.
Sillä huuhaa-rihkamaahan ne ovat tulvillaan. Teologiaa tarvitaankin juuri kaiken rihkaman selittämiseen, jumalan olemassaolo ei ole yleensä ihmisille ongelma.
Sillä uskontunnustukseksi riittää vallan mainiosti sen toteaminen että "minä uskon", mikä käytännössä merkitsee sellaisena havaittavan tosiasian toteamista: minulla on henki, samoin kuin minulla on ruumis ja sielu, ja kaikki ne tarvitsevat oman huomionsa. 

Hengellinen anarkia

Hartauden harjoittaminen vapaana ulkopuolisesta suggestiosta, ts. vapaana kaikista auktoriteeteista. Niin huono maine kuin sanalla "anarkia" onkin,  on nimitys hengellinen anarkia paras mahdollinen termi kuvaamaan ulkoisesta suggestiosta, siis huuhaasta, vapaata hartauselämää.

Siinä kokee taydellisen yksinäisyyden. Se ei kuitenkaan ole kultinomaista yksinäisyyteen hakeutumista, vaan sen toteamista että yksinäisyys on tosiasiallinen olotila.
Jotain tämän tapaista juuri V A Koskenniemi kuvaa suomalaisten rakastamassa runossa: 
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken  keskellä yksin/ yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...."
Jos ihminen pelkää kohdata tämän yksinäisyyden, se johtuu vain siitä että on vieraantunut omasta todellisesta olemuksestaan juurikin uskontojen mukanaan tuoman huuhaan takia.

Joka on elämänsä jossakin vaiheessa kokenut vapautumisen jostakin auktoriteetista, ja sen suomasta vapauden tunteesta, on kokenut häivähdyksen siitä ilosta, minkä säännöllinen hartauselämä yksinäisyydessä tuo mukanaan.

Tieto, usko, henki, sielu

 Tieto, usko, henki, sielu

 Olemme voineet pelkistää ihmismielen toiminnan seuraavasti: 
Mieli toimii siten, että siihen virtaa erilaisia ehdotuksia, suggestioita, olemuksemme eri osista, joita on kolme, nimittäin keho, sielu ja henki. Mieli muodostaa näistä oman synteesinsä, joka on sitten se, millaisena me (lukemattomat pikku "minät") koemme itsemme, ja jonka perusteella ilmennämme itseämme.
Suggestioita tulee lisäksi jatkuvana virtana myös ulkoa päin, meihin yritetään (ja onnistutaan!) vaikuttamaan. 

Tähän liittyvät käsitteet eivät ole selkeitä.

"Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin Theaitetos-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi"


 "Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista"

Näin johdattaa Wikipedia näihin kahteen käsitteeseen.
Wikipediaa ei toki voi pitää minään ehdottomana auktoriteettina, mutta tosiasia on, että edellisen tapaisia määritelmiä ovat sanakirjat väärällään.
Huomio kiintyy tässä siihen, että, aivan samoin kuin "henkisen" ja "hengellisen" käsitteet löytyvät sanakirjoista suloisesti toisiinsa sekoitettuna, niin että välistä ne ovat synonyymeja, välistä toinen selitetään toisella jne, niin samoin on laita myös "tiedon" ja "uskon", sekä niistä johdettujen verbien, kanssa.

Tässä trialismin kuvauksessamme pidämme tietona yksinkertaisesti sitä informaatiota, mikä mieleen ilmaantuu psyykkistä tietä, usko taas on hengen tapa hoitaa osuutensa mielen toiminnasta.

Siis, tiedon karsinaan on sysättävä kaikki, mikä on tullut mielemme sisällöksi psyykkistä tietä. Sinne menee tietysti sekä tieteen että taiteen saavutukset, mutta sinne on tuupattava myös kaikki se "kuulemisen kautta tullut" uskoknnollinen aineisto mitä arkikielessä pidetään ns. uskon asiana. Kaikki ne käsitykset jumalista ja paholaisista, joita eri uskonopit vilisevät, ovat jokaisen yksilön kannalta ulkopuolisen suggestion tuotetta, ei niinkään henkilökohtaisen uskon kautta koettua.

Ei siis ole olemassakaan mitään hengellistä kirjallisuutta. Ei myöskään hengellistä musiikkia tai muuta taiteeksi luokiteltavaa.
Jos jossakin olen Paavalin kanssa yhtä mieltä, niin siinä, kun hän 1.Kor.2:10 todistelee, miten "henki tutkii hengen"
(Saman luvun 12. jakeessa tulee esiin sekin, missä dualismi menee pieleen; kun ei tunnista omaa henkeään suvereeniksi toimijaksi, joutuu hakemaan siihen sitten "jumalan hengen" avuksi!)

Mutta trialismin mukaan hengellinen aspekti on aksiooma, totisinta totta,  kuten kaksi muuta aksioomaakin, mistä seuraa, että myös sen kokeminen  on yhtä todellista kuin kahden muunkin.

Pelkistettynä: keholla tutaan, sielulla tiedetään hengellä uskotaan.

 Henkinen ja hengellinen. Tieto ja usko.

Sitä, miten henkisen ja hengellisen käsitteiden sekaantuminen (vai pitääkö sanoa peräti sekoittaminen) pääpiirteittäin tapahtuu, kuvaa hyvin seuraava omakohtainen kokemukseni.

Minua oli pitkään askarruttanut kysymys, mistä meikäläiset lähetyssaarnaajat oikein ammentavat varmuutensa jolla he matkustavat saarnaamaan "evankeliumia" esmes Intiaan ja muihin Aasian maihin, joissa tiedetään olevan rikas ja monipuolinen uskontojen kirjo omasta takaakin.

Kun meilläkin liikkuu esmes mormoni-sarnaajia, kutsuin (toki heidän aloitteestaaan!) kotiini pari sellaista selvittääkseni, mikä voima heitä elähdytti.

He kertoivat Joseph Smithin erämaasta löytämistä kultaisista tauluista.
 Kun vilpittömästi ilmoitin heille, että en voi parhaalla tahdollanikaan alkaa pitämään totena (siis uskoa) hänen ja Mormonin kirjan kertomusta siitä, miten Joseph Smith  löysi erämaasta kultaisia tauluja, joissa oli kirjoitettuna se, mikä sittemmin jäljennettiin ko. kirjaan, miten taulut kirjoittamisen jälkeen hävisivät, mutta jäljelle jäi muutaman kaverin todistus siitä, että kyllä ne oli todella nähty.

Sain kuulla, että asia ei voikaan minulle valjeta, jos ei henki sitä minulle valaise, ja ehdottikin, että pyytäisimme sitäyhdessä polvillamme rukoillen siinä paikassa, silloin ymmärrykseni heräisi.
Sillä tavalla. 
Usko on siis tässä heidän konstekstissaan jonkin asian yhtäkkinen valkeneminen tavalla, joka on ihan selvästi metafyysistä laatua.

(Olen kyllä kokenut tuon sittemmin useaankin kertaan, mutta vähän toisella tavalla kuin hän ehdotti. Olen meditaation kautta kokenut selkiytymisen joka on vaikuttanut hiemen toiseen suuntaan; kaikki riippuu siitä mikä suggestio mieleen vaikuttaa :) )

Varmemmaksi vakuudeksi sain vielä lukeakseni  Alman kirjan 32. luvun 26 jakeesta alkaen:

"26 Nyt, kuten sanoin uskosta -- että se ei ollut täydellistä tietoa -- aivan samoin on minun sanojeni laita. Te ette voi aluksi tietää niiden olevan täydellisen varmasti totta, sen enempää kuin usko on täydellistä tietoa.
27. Mutta katso, jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa  tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle sanoistani."


Voiko ulkipuolista suggestiota selvemmin kuvata!

Minun tulisi haluta uskoa jotta voisin pyytää että voisin  uskoa.
Lähetyssaarnaajalla oli tietysti täysi syy olettaa, että minussa olisi viriämässä tuo  "halu uskoa", koskapa olin hänet kutsunut.

Itse asiassa uteliaisuuteni tuli täysin tyydytetyksi: Pääsin perille tuosta Paavalinkin kuvaamasta mekanismista ("usko tulee kuulemisesta") 
 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta." (Room.10:17)


Sarnaajan on siis löydettävä sinusta jokin myötäsukainen vire, joka mahdollistaa uuden suggestion sisään ujuttamisen, ja oma mielesi mekanismit pitävät lopusta huolen.
Juuri tässä kohtaa on hyötyä mielen todellisen, trialistisen, toimintatavan tunnistamisesta, koska se mahdollistaa ulkopuolelta tulevan suggestion kontrollin.  

 Oikea usko

Ei tarvitse pelätä, että usko näin katoaa; se päinvastoin löytyy, kun pystytään eliminoimaan kaikki ulkoa syötetty, joka ei edes ole uskoa, vaan sarja mielipiteitä!
Oikea usko onkin itseasiassa se elämän perusvire, jonka varassa täällä heilumme; ei tarvitse selittää mikä on elämän tarkoitus, sen vain uskoo sellaisena kuin se on.
Oikean siitä tekee se, että se on uskoa, eikä mielipiteitä.

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma

Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.

Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.

Mielen funktio

Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.