Meditaatio ilman huuhaata

”Huuhaa” ei tässä ole mikään kiukkua ilmentävä haukkumasana, vaan sillä on täsmällinen merkitys. Tämä tulee esiin useinkin juuri yhteyksissä, joissa sivutaan  hengellisiä asioita, tavalla tai toisella.
 Lääkintähenkilöstä käyttää sanaa huuhaa mielellään puhuessaan ns, vaihtoehtoisista hoitomuodoista, tarkoittaen sellaisia, joiden vaikutus on tavalla tai toisella jäänyt selvittämättä. Ei tunneta jonkin lääkkeen vaikutusmekanismia, tai sitten sen käytöstä ei ole lainkaan, tai ei riittävästi, virallisesti tilastoituja  kokemuksia, mitä tuo ”virallisuus” sitten tarkoittaneekin.
 Kysymys näytöstä ei kuitenkaan voi olla lopullinen kriteeri sille, onko kyse huuhaasta vai ei. Tietysti voidaan viitata esmes syöpähoitoihin, joissa henkiparantaja näköjään paljain käsin ko. kohtaa manipuloimalla näytti poistavat kasvaimen, tuosta vain, ihon läpi.  Kun sitten paljastuikin, että kyse oli samasta sorminäppäryydestä, jolla sirkuksen taikurit erinäistä rekvisiittaa käyttäen saavat näyttämään siltä, että tapahtuu yliluonnollisia asioita, korvasta tulee lantti, hatusta kaniini, esine katoaa tuntemattomalla tavalla tyhjiin putkahtaakseen taas esiin jostakin yllättävästä paikasta; tällaista ei ole vaikeaa osoittaa huuhaaksi.
 Mutta otetaanpa käsittelyyn esmes magneettirannekkeen parantava vaikutus.  ”Ei ole näyttöä”, sanovat lääkärit. Entäpä sitten kun siitä huolimatta kokeilet, ja huomaat, että kyseinen ”taikakalu” poistaa lyhyessä ajassa sinua öisin vaivanneen kolotuksen raajoissa ja saat taas nukuttua minkään häiritsemättä uniasi?  Plaseboako?.
 Kehottaisin suhtautumaan varauksella niin tämän tapaisiin hoitoihin kuin niiden kritiikkiinkin; veressähän tiedetään olevan aineita joihin magneetti vaikuttaa suoraa ikäänkuin paperin alle sijoitettu magneetti tuota pikaa järjestää paperille sirotellun rautajauhon omien napojensa mukaiseen kuvioon. Mikä ettei veressä oleville magnetisoituville partikkeleille voisi käydä samoin, ja mikä ettei tämä voisi vaikuttaa suoraa, joskin tuntemattomalla mekanismilla, kipua aiheuttaviin tekijöihin. Mahdollisuuksia siis jää, vaikka näyttöä ei ole, ja kullekin ”potilaalle” oma kokemus on paras näyttö. Onhan tunnettua, että mikään hoitomuoto ei vaikuta kaikkiin kohteisiinsa aivan samalla tavalla.
 
Me tarkoitamme tässä huuhaalla sellaisia perusteluja, joista perustellusti voidaan olettaa, että esittäjällä ei ole kompetenssia niiden esittämiseen. Sellaisia ovat meditaatiosta puheenollen esmes puheet mantran värähtelyvaikutuksesta, ”henkisestä yhteydestä tuonpuoleiseen” henkioppaineen ynnä muine sellaisineen, ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikkia sellaisia perusteluja, joiden tarkoitus menee oman itsen ulkopuolelle, ja jotka mystifioivat itse toimitusta. Huuhaavapaaksi hyväksymme itse asiassa ainoastaan sen perustelun, että me itse tarvitsemme meditaatiota.
 Tässä on syytä esittää sama varaus kuin vaihtoehtohoidoista puhuttaessa; tärkeätä olisi vain, että kun meditaatiota lähestyy, tekee sen omilla ehdoillaan, antamatta muiden esittämien teorioiden vaikuttaa, sillä ne johtavat vain oppeihin ja koulukuntiin, joita maailmassa kyllä on riittävästi ilman että yhtään uutta tarvitaan sen lisäksi, että minä tarvitsen meditaatioita syistä jotka ovat tässä ja nyt vallitsevaa todellisuutta.

Kun sijoittaa meditaation ihmisen kokonaiskuvaan, havaitsee, että kyse ei ole mistään harrastuksesta, joka voidaan ”valita itselleen sopivana” monien muiden joukosta, kuten jalkapallo tai jääkiekko, tai viulunsoitto, tai purjehdus.
 Meditaatio on paremminkin elintoiminto, samoin kuin verenkierto ja hengitys; sitä vain tulee tehneeksi. Kyse on vain siitä, miten vapaasti tämä voi tapahtua. Kun ajattelee, miten sanaa meditaatio, sekä meditaatioksi miellettäviä menetelmiä, käytetään, kiintyy huomio siihen, että aina on jokin ulkoinen auktoriteetti määrittelemässä tehtävää, joka meditaatiolla hänen käsityksensä mukaan on.
 Alkuperäinen meditaatio ei tällaista ollenkaan sisältänyt. Kun nimittäin seuraamme sitä tarpeeksi kauas taaksepäin, tulemme vaiheeseen, missä tehtävänanto ei ollut edes mahdollista, kun ei ollut välttämätöntä välinettä siihen, puhetaitoa. Vasta puhetaidon ilmaantuminen mahdollisti tehtävänannon.
 Miten tämä voidaan todistaa? Hyvin yksinkertaisesti: samoin kuin voidaan päätellä, että ihmisellä oli nykyisen kaltainen keho ennen kuin varsinaisesta Sapiensista voitiin puhua, kantoi tämä keho mukanaan jotakin mielen tapaista. Mitä tämä keho teki muuta kuin lepäsi, milloin ei ollut aktiivisessa toiminnassa, ja mitä teki mieli muuta kuin meditoi samassa tilanteessa. Tämän kummempaa todistusta ei tarvita; mikään mitä meissä nykyisin ilmenee, ei ole tullut tyhjästä, vaan noudattaen pitkällistä kausaliteettien ketjua selvästi tunnistettavine vaiheineen (toki sillä varauksella, että ”vaiheet” ovat älymme kehittämiä apuneuvoja kehityksen kulun merkitsemiseksi. Itse kehitys tapahtuu portaattomasti).
Tältä kannalta meditaatio on tunnistettavissa kautta koko elollisen luonnon, kaikki eläimet meditoivat, samoin puut ja muut, se on välttämätön vastapaino toiminnasta aiheutuvalle stressille.
 Tätä meditaatiota ryhtyi sitten uskonto ottamaan hallintaansa, ja kuten on todettu, uskonto on älyllistä toimintaa. Se on siinä mielessä meditaation vastaista, että ulkoinen suggestio tekee meditoinnista lopun ja muuttaa sen rukoukseksi, kuvitteelliseksi keskusteluksi jumalten kanssa kuviteltuine ”rukousvastauksineen”.
 Kun uskonto näin alkoi manipuloida ihmistä, syntyi tietysti skismaa älyllisen minän ja hengellisen minän välillä, ja henki koki pitää puoliaan pitäytymällä meditaatiossa. Nähtävissä on, että tämä ei ole onnistunut missään vaiheessa, ja sekin on älyllisen kehityksen seurausta; jumalat merkitsivät hengen älyllistämistä, mutta aivan samoin vaati nyt niiden vastustaminen älyllisiä perusteluja. ”Sinun tulee meditoida siitä ja siitä syystä”!
  Alkuperäinen meditaatio ei tarvinnut perusteluja, perustella sitä olisi ollut samaa kuin perustella, että pitää hengittää, veren pitää kiertää suonissa jne, jotta voisit elää, kun kaikki se tapahtui ja tapahtuu ilman perusteluja, vieläpä paremmin ja tehokkaammin.
 Näin tuli meditaatioon mukaan tehtävänanto, ulkopuolinen suggestio. Se toi mukanaan erilaiset kuppikunnat, koulukunniksi niitä nykyisin nimitetään. Tämä on luonteeltaan leimautumisoppimista sanan nykyaikaisessa mielessä.  
 Sana ”nykyaikainen” vaatii selityksen. Leimautuminen on juuri alkuperäistä oppimista, kaikkien eläinten poikaset leimautuvat vanhempiinsa, laumanjohtajiin leimautuminen on myös yleistä kaikilla laumaeläimillä jne.
 Mutta guruihin leimautuminen on jotakin toisenlaista, siinä tulee mukaan lisäksi vannoutuminen. Meditaatiokoulukunnille onkin tyypillistä painottaa guru – bhiksu – suhteen merkitystä, aivan samoin kuin uskonnollisissa liikkeissä ilmenee tietoista pyrkimystä lujittaa yhteisöä mestarin palvonnalla. Mestarit itse pyrkivät juuri tähän kuka tietoisesti, kuka itse sitä tajuamatta.
 Kaikissa edellä kuvatuissa meditaatiojärjestelmissä ja meditaatiota sivuavissa menetelmissä on nähtävissä näitä piirteitä. Paradoksaalisesti edellä kuvaamistani koulukunnista ”Tietämättömyyden pilven” opettajan menetelmä on lähes keikkein ”puhtain” meditaatiomenetelmä, mikä johtuu ehkä siitä, että kuvatessaan meditaatiota sellaisena kuin sen itse koki, tuntematon kirjoittajamme joutui ottamaan kantaa tunnustamaansa uskontoon, tehdäkseen selväksi, että meditaatio on täysin eri asia kuin uskonto (ei edes Jumalan hyvyyttä pidä ajatella!).
 Gurujen merkityksen painottaminen on sitten vaikuttanut monin tavoin oppien sisältöihin.
 Intialaiset menetelmät, joita kaikkeen ”tuonpuoleiseen” sitoutunut teosofiliike on mielellään esitellyt, sisältävät kaikenlaisia ”henkioppaita” jotka meditaation edetessä tulevat antamaan uutta opetusta, kunhan alkeistaso on ensin opiskeltu. Näiden väitetään tulevan ilmestyksenomaisesti samoin kuin Raamatun Johanneksen ilmestyskirjassa kuvataan.  Monet liikkeen jäsenet kuvaavatkin sitten omia henkioppaitaan uskottavan (=rationaalisen) tuntuisesti. Uskokoon ken tahtoo, minä en jaksa moisiin uskoa siitä syystä, että jokainen näistä meditaatiomenetelmistä sisältää lähtökohtanaan ulkoisen tehtävänannon, suggestion.
 Tässä samassa hengessä on myös lanseerattu pienen kirjaston verran erilaisia mantroja.
 Mantra on sanskritinkielinen sana, ja sillä on täsmällinen merkitys: mielen instrumentti.  Tämä onkin hyvä pitää mielessä, kun alkaa sulkea pois kaikkia muita merkityksiä, mitä sille on annettu. Itse sana ja käsite on tullut tietoisuutemme, kuten moni muukin meditaatioon liittyvä, lähetyssaarnaajien tuomana, ja heillä tunnetusti on lähtökohtainen tendenssi nähdä mystisiä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta eivät he yksin ole syyllisiä tähän turhaan mystifiointiin. Myös kaikissa intialaisissa kulttuureissa, missä mantra on tunnettu, sille on ladattu jos jonkinlaisia ”henkisiä” sisältöjä.  Yksinpä Patanjali, tuo muuten niin selkeäsanaisen meditaatio-oppaan laatija, kuvaa suosittelemaansa OM- mantraa epiteetillä ”pyhä tavu”.
Eräs toinen meditaatio-opas kuva tätä om-tavua kuin se olisi elävä olio: ”Hänen nimensä on Om”.
 OM ei kuitenkaan ole läheskään ainoa mantra, vaan niitä on lukemattomia, ja niihin liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ”värähtely”, mikä antaa niille mahdin vaikuttaa suoraa mieleemme värähtelemällä otollisella jaksoluvulla, mistä muodostuu sopusointu. Musiikkiin perehtynyt oivaltaa heti, millaisesta ilmiöstä on kyse. Toimiihan se musiikissakin, miksei siis tässä!
 Lisää pyhyyttä mantralle annetaan vielä leimaamalla se sillä tavalla henkilökohtaiseksi, että vain guru voi antaa sen sinulle, ja vain gurulta saatuna se on käyttökelpoinen; ilman tätä se on vain sana sanojen joukossa omaamatta minkäänlaista tehoa.
Gurun lisäksi mantran voi saada myös ”henkioppaalta”, mikä se sitten onkin. Minun käsitykseni on, että henkiopas on samanlainen henki, joita minkä hyvänsä uskonnon edustaja kertoo kohdanneensa ”näyssä” tai ”ilmestyksessä”.  Tällaisista on Raamattu täynnänsä esimerkkejä, kaikki ”profeetat” olivat sellaisia, tunnetuimpina Daniel ja Johanneksen ilmestyskirjan kirjoittaja.
 Modernilta ajaltammekaan näitä hengen elävöittämiä ei puutu, niitä on esiintynyt Suomenkin aivan lähihistoriassa.
 En voi, enkä haluakaan, horjuttaa niiden uskoa, jotka ovat saaneet tällaisen käsityksen mantrasta. Tavallisen ihmisen, joka etsii lähestymistapaa mantran ymmärtämiseen, on kuitenkin hyvä pitää mielessä sen alkuperäinen sanskritin kielellä ilmaistu merkitys, mielen instrumentti.  Tämä merkitys löytyykin parhaiten, kun jättää tulkinnat sikseen ja lähtee mantran käyttöä koskevista kuvauksista.
Ja ennen kaikkea soveltaa sitä itse käytäntöön.
Niinpä Patanjalin Jogasutrista on luettavissa, että OM mantra otetaan esille nimenomaan meditaation ensi askeleissa. Kun ensin on kuvattu sitä myllerrystä, mikä mielessä vallitsee, aletaan etsiä keinoja sen vaimentamiseen. Tällöin OM mantra esitetään yhtenä keinona, ja se toimii siten, että mieli keskitetään tähän yhteen merkityksettömään tavuun, jolloin sen funktiona on nimenomaan estää kaikkinainen ajattelu mielen piiristä. Ajatteluhan on merkitysten vatvomista, ja keskittymällä merkityksettömään vähenee juuri tämä minimiin.
 Ajattelu on sidoksissa kieleen, mutta kielestä otetaan sen pienin yksikkö, mihinkään liittymätön tavu. Jopa järjellä voi ymmärtää, miten tämä toimii enemmän ajattelun vaimentajana.
 Toinen loistava kuvaus mantran käytöstä sisältyy ”Tietämättömyyden pilvessä” annettuihin ohjeisiin: jotta häiritsevistä ajatuksista olisi mahdollista päästä eroon, on hyvä valita jokin itselleen mieluisa yksitavuinen sana, johon keskittyä.  Pilvimies suosittaa sellaisia sanoja kuin God, Peace ym, onhan hän englanninkielinen. Tässä hän ei kuitenkaan näe tavun merkityksettömyyden merkitystä, mutta silti hän on ehdottomasti oikeilla jäljillä; asian voi nähdä niinkin, että tuo merkitys onkin se varsinainen mantra. On syytä muistaa, että sama opas mainitsee toisaalla, että ”ei edes jumalan hyvyyttä saa ajatella”. Niin siis God-sanan hokeminen ei ole jumalan ajattelemista!
 Niin tai näin, jotakin oikeaa on tässä hänenkin määritelmässään, kun vertaa niitä sitten kaikkiin niihin lauseisiin, jopa virkkeisiin, joita mantran nimikkeellä on esitelty: ”Om mani padme hum”, ”Ta tvam asi” ”Baba nam, kevalam” jne.
  Jotain mantramaista sisältyy myös katolisen kirkon rituaalirukouksiin kun niitä toistetaan kerran toisensa jälkeen, esmes ”Enkelin tervehdykseen”  
”AveMaría, grátia plena;
Dóminus tecum.
Benedícta tu in muliéribus,
et benedíctus fructus ventris tui, Iesus.
Sancta María, Mater Dei,
ora pro nobis peccatóribus,
nunc et in hora mortis nostrae.
Amen.”

Toimii parheiten juuri ulkolukuna vieraalla kielellä; on siltikin malliesimerkki huuhaasta, miten se pilaa mantran. 
 Arkikielessä mantra-sana on ehdottomasti väärässä käytössä yhteyksissä, joissa jokin koulukunta (minkä hyvänsä alan) haluaa halventaa toisen koulukunnan oppeja.  
 Tunnettu esimerkki Suomen lähihistoriasta on Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin sanonta ”missä euro, siellä ongelma”. Häntä syytettiin siitä, että hän hoki tuota lausetta ”kuin mitäkin mantraa”. Mutta kyse ei tietenkään ollut mantrasta, vaan ”sloganista”, iskulauseesta, jonka tarkoituksena onkin tukea jonkin aatteen iskostamista yleiseen tietoisuuteen. Niitä on nähty paljon: ”vapaus, veljeys, tasa-arvo”, ”koti, uskonto, isänmaa”, ”rötösherrat kuriin”. Nämä tällaiset eivät kertakaikkiaan ole mantroja, vaan sloganeita.
 Kaikkein tehokkain tapa hyödyntää mantraa onkin valita se itse, ja valita todellakin täysin merkityksetön, ja valita todellakin vain yksi tavu. Itselleni kelpaa hyvin Patanjalin OM, koska se, samoin kuin TA-tavu, on niitä äänteitä, jotka tulevat todistettavasti suuhun aivan spontaanisti, kuuleehan niitä usein vastasyntyneen ensimmäisinä äännähdyksinä, jokelteluna. 

Homo narrationis

 Kertova ihminen

Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.
Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .

Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle. 
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä.  Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.

Sapiens

Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".
Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.

Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on  kertomisen historiaa

Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.

Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.

Kuinka ollakaan,  ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa  sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.

Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio

Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.
Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa.   Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi. 

Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.

Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.

Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.

Tietämättömyyden pilvi.

Kristillinen meditaatio

Mystiikka ja meditatio

Länsimainen  meditaatio on käsitteenä onnistuneesti piilotettu nimikkeen ”kristillinen mystiikka” alle.
Kirkon helmoissa on alusta saakka ollut joukko extremistejä asian harrastajia, jotka ovat tehneet omin päin sitä, mitä kirkko pitää omana monopolinaan; solmineet henkilökohtaisia suhteita jumalaan.  Selvää on, että kirkko ei ole tätä aina hyvällä katsellut, ja ilmeistä onkin, että  paljon näitä extreemistejä on matkan varrella tuhottu noitavainoissa . Silti on historiaan jäänyt joukko mystikon nimikkeellä tunnettuja vaikuttajia, sellaisia kuin mestari Eckard, Fransiscus Assisilainen, Avilan Teresa, Juan de la Cruz, Ingnazius Loyola jne.
Vaikka sitä ei sillä nimellä tunnettu, he harjoittivat paljon meditaatiota. Ne heisttä, jotka onnistuivat pitämään matalaa profiilia, saavuttivat erilaisten näkyjen ja ilmestysten kautta  todella sellaisia tuloksia, jotka kirkon oli pakko hyväksyä. Faktisesti he siis pystyivät kilpailemaan kirkon kanssa, joka käänsi tilanteet voitokseen ja julisti monia heistä kuoltuaan pyhimyksiksi.
Heidän vaikutuspiirissään oli tietenkin aina oppilaita, joille he siirsivät saavuttamiaan näkemyksiä ja kokemuksia, mutta tämä toiminta ei päässyt leviämään luostareiden ulkopuolelle.  Siitä piti huolen itse luostarilaitos, jonka päätunnusmerkkejä oli juuri keskinäinen vannottaminen; vihkimismenot ja siitä seuraava hierarkia olivat olennainen osa sitä.
Patanjali kertoi sutrassaan, että toisilla ihmisillä on myötäsyntyinen taipumus meditointiin, ja heidän ei siksi tarvitse tehdä juuri mitään sen oppimiseksi.
Tämä pitänee paikkansa, ja siitä näyttääkin kumpuavankristillinen ”mystikkoliike”. Mystikot olivat (ja ovat) näitä hengellisesti lahjakkaita, jotka eivät tunne vetoa niinkään teologian opiskeluun, vaan itse hengellisyyden harjoittamiseen!

Tietämättömyyden pilvi

Tämän lajin edustajaksi olen valinnut teoksen, jonka tunemattomaksi jäänyt kirjoittaja on vaikuttanut 1300- luvulla.
Sen alkuperäinen nimi on
Sisäisen katselun opaskirja nimeltä Tietämättömyyden pilvi, jossa sielu yhdistyy jumalan kanssa.
Tässä on heti yhtymäkohta Patanjalin kirjaan: kumpikin lanseerataan oppaina, siis käytännön käsikirjana, joissa annetaan kuvataan menettelytapoja.
Ei siis mitään filosofisia jaaritteluja, vaan käytännön asiaa. Oletusarvona täytyykin silloin olla, että tarve kuvattavalle toiminnalle on valmiiksi olemassa.
Tarve on olemukseltaan mielen tarve tunnistaa oma itsensä sellaisena kuin se on. Viimekädessä on siis kyse itsetuntemuksesta.

Idän ja lännen kanssakäyminen

Meditointi on samaistettu meillä  hindulaisperäisen mystiikan kanssa, mikä johtuu siitä, että viime aikoina tänne on levinnyt intialaisperäisiä  menettelytapoja. Niitä ovat usein esitelleetkin intialaiset gurut, sellaiset kuin Maharishi Mahesh Yogi, jonka TM-liike oli takavuosina suoranainen muoti-ilmiö, Ramana Maharshi jne.

Myös idässä vierailleet lähetyssaarnaajat ovat aikojen kuluessa levittäneet idän meditaatiokulttuuria.  Erityisesti jesuiitat ovat tässä kunnostautuneet. Kuten arvata saattaa, nämä uskonnolliset välittäjät pyrkivät, tietoisesti ja tiedostamattaankin, näkemään asiat uskonnon valossa, ja se antaa levinneille käsityksille meditaatioista oman värinsä.

Kristillisestä meditaatiosta ei siis paljoa puhuta, vaan se  on verhottu mystiikan nimellä tunnettuun elämäntapaan, jossa pyritään saavuttamaan välitön yhteys jumalaan, perimmäinen todellisuus, joka on käsitettävissä vain intuitiivisesti.
Kirkko on aina pyrkinyt Jahven mustasukkaisuudella varjelemaan, että ei vain rivijäsen menisi kokeilemaan tätä harvoille ”tarkoitettua” taitoa.

 Tietämättömyyden pilvessäkin tämä tulee esiin kohta esipuheessa, jossa kirjoittaja isän pojan ja pyhän hengen nimeen vannottaa oppilastaan, että tämä ei sallisi kirjan joutua ymmärtämättömien käsiin, ja että mahdollisuuksien mukaan pitää pyrkiä etukäteen arvioimaan jokainen jolle se annetaan.
Toinen implisiittinen viittaus kristilliseen dualismiin tulee heti kirjan ensimmäisessä luvussa, missä hän alustaa ”hengelliselle ystävälleen herrassa” seuraavasti:
”Yksinkertaisessa ymmärryksessäni olen havainnut neljä kristillisen elämän astetta tai muotoa, jotka ovat nämä: tavallinen, erityinen, yksinäinen (singular), ja täydellinen. Kolme näistä saatetaan aloittaa ja lopettaa tässä elämässä. Neljäs voidaan Jumalan armon avulla aloittaa täällä, mutta se jatkuu iankaikkisesti taivaan ilossa”.
Tällainen katsomus merkitsee tietysti hengellisen kastin eristymistä, joka tietysti tapahtuu luonnon pakosta, mutta kun se näin systematisoidaan, se merkitsee samaa kuin fysisten harjoitusten puolella esmes koripalloilun kieltäminen kaikilta alle 195 cm pituisilta.
Tietysti lajin piiriin etsiytyy luonnostaan pitkiä, mutta ei sitä kieltää voida pätkiltäkään!

Mystikot ovat nauttineet kunnioitusta tavallisen kansan keskuudesta, koska he useimmiten ovat olleet vähemmän dogmaattisia uskossaan kuin eri sääntökuntia (lahkoja!) edustavat luostari- ym. yhteisöt.
Tämä kaikki on hiipinyt eurooppalaiseen kulttuuriin samoja teitä kuin luostarilaitoskin, ja kummankaan alkuperää siis ei voida pitää kristillisenä.
Niinpä käsillä olevan kirjan tekijä piti parhaimpana esikuvanaan syyrialaissyntyistä Ateenassa vaikuttanutta Dionysos Areopagitaa, johon hän viittaakin sanomalla (70. luku), että tämän kirjoista voi saada vahvistuksen kaikelle, mitä hän itse kirjoittaa. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että ei yleensä viittaile mihinkään aikaisempiin kirjoituksiin, koska pitää sitä keikarointina, jolla ei ole mitään merkitystä asian kannalta. ”Sinä et sellaista tarvitse” hän toteaa oppilaalleen jolle kirja on osoitettu, ”..jolla on korvat, se kuulkoon, ja joka tuntee sydämessään kehotuksen uskoa, se uskokoon, muuta mahdollisuutta ei ole.”
 Kirjoittaja puhuu meditaatiosta nimellä ”sisäinen katselu”, josta josta hän vielä käyttää työnimeä ”tämä työ”

On selvää, että jotta keskiajan Euroopassa saattoi askarrella kirkon omimien hengellisten asioiden parissa, piti olla sen oppien kannalla, tai ainakin teeskennellä olevansa.
Niinpä Pilven kirjoittaja perustelee sekä mystistä kokemusta, että menetelmää, jolla siihen päästään, jumalalla.
Mutta korostaakseen sitä, että tässä ollaan nimenomaan menettelytapaa etsimässä ja esittelemässä, hän joutuu teroittamaan sitä, että menettelytapa on pidettävä erillään sisällöstä.   Sisältöhän on uskonnossa keskeistä, sitähä  saarnoissa käsitellään. Liturgia on sitten se osa missä mystiikka kohdataan. Ja  korostaessaan  mitä ”tämä työ” merkitsee, hän  tuon tuostakin teroittaa sen erityispiirrettä verrattuna tavanomaiseen rukoukseen.
Kaikkein musertavimmin tämä ilmenee luvussa 5:
 ”Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta.”
Sama teema jatkuu luvussa 7: kun hän ensin on teroittanut, että jumalaa ei voi ajatuksin käsittää, hän selventää:
”Kenties ajatuksesi toisi mieleesi monia kauniita ja ihmeellisiä asioita Jumalan hyvyydestä ja kertoisi, miten rakastava, suopea ja armollinen hän  on. Jos jäät sitä kuulemaan, se ei parempaa pyydä, vaan lörpöttelee yhä enemmän saaden sinut muistamaan  Kristuksen kärsimystä. Tässä se osoittaa sinulle Jumalan ihmeellisen hyvyyden, ja jos jäät yhä kuulemaan sitä, se riemuissaan johtaa mieleesi taas vanhan elämäntapasi” .
Tuosta voi jo helposti tunnistaa sen Patanjalin, ja kenen hyvänsä meditaation opettajan, toteaman seikan, että mieli on kuriton, ja se lähtee omille teilleen heti jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Mantra

Samoin kuin Patanjali tarjosi AUM- tavua keskittymisen kohteeksi, suosittaa myös Pilven kirjoittaja samaa menetelmää:
”..Jos tahdot kuitenkin liittää tämän pyrkimyksesi ("tämä pyrkimys" on siis pyrkimys jumalaa kohti hänen itsensä takia. minun huomautus.) voidaksesi paremmin pitää siitä kiinni, ota vain yksi lyhyt yksitavuinen sana. Mitä lyhyempi valitsemasi sana on, sitä paremmin se sopii yhteen Hengen työn kanssa. Tällaiseksi sanaksi sopii God (Jumala) tai Love (rakkaus), Valitse niistä jompikumpi tai mikä tahansa muu sana joka sinua miellyttää (lihavointi minun). Pidä vain huoli siitä, että se on yksitavuinen. Kiinnitä sana sydämeesi äläkä luovu siitä mistään hinnasta.  Tämä sana on sinulle keihäs ja kilpi, vallitsipa ympärilläsi sota tai rauha. Tällä sanalla voit hyökätä ympärilläsi olevaan pilveen ja pimeyteen. Tällä sanalla voit pakottaa kaikki ajatuksesi unohduksen pilven alle. Niinpä jos joku ajatus käy kimppuusi tiukaten sinulta, mitä etsit, älä uhraa sille enempää sanoja kuin vain tämä yksi. Ja jos ajatuksesi tarjoutuu suuressa oppineisuudessaan tulkitsemaan sinulle tätä sanaa ja selittämään sen kaikki merkitykset, kerro, että haluat säilyttää sen kokonaisena, et pienittynä tai pilkottuna. Jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan. Tämä johtuu siitä, ettet salli sen ravita itseään niillä hyvänmakuisilla mietiskelyillä, joista äsken oli puhe."

Tämä katkelma pitää sisällään hyvin paljon koko ”tämän työn” ideaa: sanan lyhyys on tähdellisempi seikka kuin sen merkitys!
Tämä johtuu itse ”työn” merkityksestä; kun ajattelusta pyritään eroon, mantran kannattaa olla sellainen joka itsessään aiheuttaa mahdollisimman vähän tarvetta ajatella!
Pilven, kuten kaikkien muidenkin meditaatio-oppaiden esitystapaan kuuluu, että asiat esitetään holoarkkisesti, ts. sisäkkäin, eikä niinkään päällekkäin eli hierarkkisesti.
Katkelmasta ilmenee, että pyrkimyksenä on tosin lähestyä jumalaa, mutta, menetelmää kun ollaan kuvaamassa, toteutetaan pyrkimys menetelmän ehdoilla.
Tehtävän asettelu sisältää sinänsä annoksen huuhaata, joka ei millään tavalla poikkea siitä, kun meditaation päämääräksi asetetaan parempi tulos korkeushypyssä tai aitajuoksussa, mutta pisteitä on tekijälle annettava siitä, että hän ei kehota roikkumaan kristuksen armossa, eikä pitäytymään jumalan sanassa, mitä se sitten merkinneekään, vaan mantrassa, jonka on itse valinnut.  Ja tämä on seikka, jonka jokainen meditaatiota harjoittanut, uskonnosta riippumatta, tunnistaa välittömästi omakseen.
Kyse siinä on mielleryöpystä vapautumisesta keskittymällä yhteen mahdollisimman pieneen mielteeseen, juuri siihen mantraan. Juuri mielen rauhoittaminen on sen tavoite, ja se on tavoite sinänsä, mitään muuta tavoitetta ei ole.
Se on ihmisen perustarve, yksi niistä.
Sen hän jättää sanomatta, että mantrastakin on syytä irrottautua, mutta kyllä sekin implisiittisesti ilmenee sanamuodosta ”jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan”.

Lisäksi tässä on selostettu pähkinänkuoressa meditaation mekanismi, vaikka sanaa itseään ei mainitakaan.
Vielä kiinnittyy huomio siihen, että sanalle ”mietiskely” on annettu se sisältö, jonka minäkin soisin sille annettavan; sehän ei missään tapauksessa ole meditaation synonyymi, vaan pikemminkin sen antonyymi.  Meditaatio ei ole miettimisen nimellä tunnettua aivotoimintaa, vaan sen lakkaamista!

Tietämättömyyden pilvi on mielestäni hyvin edustava kuvaamaan kristillistä meditaatiota.  Kertoohan sen suomentaja, joka on teologisen koulutuksen läpikäynyt, että "se noudattaa hyvin kirkon asettamia puitteita, myöskin teologisesti".
Samalla se, ja juuri samasta syystä, todistaa itseään vastaan: tällaista ei meditaatio nimenomaan saa olla. Nimittäin, vaikka se pyrkii osoittamaan, miten vahingollista kaikkinainen ajattelu, jopa jumalan hyvyyden ajattelu, on meditaatiolle, se edellyttää, että Raamattu kuitenkin pidetään kaiken perustana, ja marssittaa niin isän, pojan kuin pyhän hengenkin vallitsemaan ajatuksia kaikkina muina aikoina paitsi itse meditaatiossa.
Sijaa ei anneta sille, että jumala, joka nyt on löydetty omasta sisimmästä, esittäisi sieltä käsin mitään ”omia mielipiteitä”, vaan kirkon dogmit on pidettävä vallitsevina.

Kiinteä piste

Kuten tiedetään, meditaatio perinne ei ole päässyt mitenkään leimaa-antavaksi valtavirraksi kirkon historian missään vaiheessa. Ja kuten jo Pilven esipuheestakin selviää, tämä on nimenomaisesti varmistettu sillä että se on alistettu mestari-oppilas laitoksen alaisuuteen, initiaatioinen ja hierarkioineen.  Tähän on hyvin ymmärrettävä syy, sillä jokainen meditaatiota todella harrastanut tietää, että se on omiaan terästämään itsenäistä ajattelua juurikin niin, meditaatiossa saavutettava sisäinen tasapiano poistaa tehokkaasti  mielestä kaikkea sellaista mikä ei kuulu mielen kolminaisuuteen, vaan on ns. väliintulevaa suggestiota.
Ja mitä muuta kuin väliintulevaa suggestiota on kirkon oppi. Meditaation kannalta se turmelee koko hyvän työn. Olet lähtenyt etsimään uskoa, mutta koko homma onkin nyt alistettu uskonnolle, ts. taikauskolle ja uskomuksille turhille traditioille, jotka ovat kaikkien uskontojen tunnusmerkkejä.
Kaikki tämä sen väärän toteamuksen perusteella, että ”muuten ei ole kiintopistettä”.
Mutta sellaisuudesta lähtevä meditaatio on kiintopiste sinänsä. Moni on huomannut, että kun meditoi, tuntuu kuin olisi aina jonkin ympäröimä. Se on hyvin valloittava tunne siksikin, että ei siinä tunne edes tarvetta elämöidä eikä vannoa minkään nimeen. Riittää kun kokee oman olemassaolonsa.

Ympäristön sellaisuutta havainnoimalla Piagetin vauvakin alkaa rakentaa maailmaansa, ja todella rakentuu, eikä siihen tarvita mitään kirjoituksia. Eikö siinä ole kiintopistettä tarpeeksi.
Vauvat muuttuvat lapsiksi, lapset nuorisoksi, nuoriso aikuistuu, ja jossain vaiheessa heille on iskostettu, että tarvitaan kiinteä piste.
Niitä "kiinteitä pisteitä" on sitten kaikki joiden puolesta tässä maailmassa soditaan.
Näin siis sekä itämainen että länsimainen meditaatio osoittautuvat todellisen meditoinnin väliasteiksi, ja se todellinen saavutetaan vain ottamalla lähtökohdaksi trialistinen paradigma. Se tunnustaa todellisen lähtötilanteen, joka mielessä vallitsee, ja todellisuudelle perustaminen ei ole milloinkaan vienyt kehitystä taaksepäin.

Johdatus animismiin

 Johdatus animismiin

Piilevää synkretismiä

En ole kristitty, mutta ei minulla mitään erityistä ole heitä vastaankaan.
Tunnen sen vain parhaiten kaikista uskonnoista ja arvostelu juontuu näin tuntemistani yksityiskohdista käsin.
Ei siis mitään erityistä kristinuskoa vastaan, mutta koko uskontolaitosta vastaan sitäkin enemmän.

Uskonto vesittyy

Monet ovat sanoneet, että jokainen uskonto tähtää samaa päämäärään, ja että kaikki usknnot ovat pohjimmiltaan oikeassa.
Mitä tulee päämäärään (jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua), yhdyn tähän mielipiteeseen. 
Mitä taas tulee oikeassa olemiseen, niin minun mielestäni ne ovat kaikki täydellisen väärässä-

Ne ovat jostakin (hatusta!) temmanneet itselleen tehtävän, että on palvottava jotakin erityistä jumalaa, jollei peräti useampia, ja että tehtävänanto tulee itseltään palvonnan koohteelta.
Höpöä tämä.
Siis mikään merkki ei osoita todeksi  heidän perustelujaan. Kukaan elossaoleva ihminen ei edes väitä nähneensä jumalaa, ja varmuuden vuoksi on vielä laadittu dogmi että ei jumalaa saa, eikä voikaan nähdä.  "Uskonnolliset kokemukset" ,  kuten jumalalliset ilmestykset, rukoousvastaukset yms., voidaan ihan tilastollisesti sivuuttaa, kun tiedetään, miten altis tavallinen ihminen on suggestiolle, ja kun tiedetään, että jokaista todellisesta vaarasta jumalan avulla pelastumisen kokeneesta on kymmmenen, sata ja tuhatkertainen määrä väkeä joka ei ole pelastunut.
Johdatukset sikseen, tässä maailmassa kaikki toteutuu satunnaisotannalla, jota tapahtuu luonnossa joka hetki aivan silmiemme edessä.
 Kun tähän vielä lisätään kirjallisuushistoriallinen kaava, joka paljastaa legendakirjallisuuden synnyn lainalaisuudet, niin "pyhien kirjoitustenkin" todistusarvo putoaa nollaan.
Vanhojen kirjoitusten -- joita monikin uskonto pitää jumalan itselleen antamana ilmoituksena -- alkuperä johtaa normaaleja teitään aivan yksinkertaisen kansatieteen, historiatieteen jne välityksellä kirjoitustaidon keksimisen kautta aikoihin, jolloin kirjoistustaitoa ei oltu keksitty. Se taas merkitsee suoranaisesti: alkuaikojen hämärään.
"Alkuaikojen hämärä" taas on suorastaan käsittämättömän pitkä ajanjakso verrattuna niihin vaivaisiin muutamaan tunahteen vuoteen jotka kirjoitustaidon historia peittää alleen.

Synkretismin totuus

Mutta sille väittämälle, että kaikki uskonnot ovat samaa alkuperää ja tähtäävät samaan päämäärään, on kyllä olemassa selkeitä perusteitakin.
Esmes etiikan piiriin kuuluvissa kysymyksissä niiden vastaukset muistuttavat paljonkin toisiaan.
Huomiota herättävää suorastaan on kunkin uskonnon piiriin kuuluvien viisasten kannanotot moraalisiin kysymyksiin. Tämähän se pani Paavalinkin tunnustamaan, että pakanatkin voivat vahingossa käyttäytyä eettisesti oikein.

Minä uskon

 Jos ei voi sanoa ilman epiteettejä ja attribuutteja että "minä uskon", niin silloin ei olekaan kysymys uskon tunnustamisesta, vaan silloin pitää sanoa, että "minä olen sitä mieltä, että jne".

Monet tokaisut, aforismit ja ns. rukoukset sisältävät uskontunnustuksen.
Useat niistä ovat vastaansanomattomia.
En voisi kuvitellakaan, miten joku voisi kiistää vaikkapa Lao Tsen uskontunnustuksen Tao-te-king- kirjan alkusanissa: "Se Tao joka voidaan kuvailla, ei ole oikea Tao."
Entä muslimien "La ilaha il Allah" hokema. Olen kyllä kuullut kristittyjen sitä kritisoivan, mutta kunnon perusteluja kritiikille en ole kuullut. Jos kerran uskoo yhteen jumalaan, eli on monoteisti, niin tuo on suorastaan pakko hyväksyä!

Se pitkä litania, jota luterilaisessa ja ilmeisesti katolisissakin kirkoissa hoilataan kuorossa nimellä uskontunustus (olkoon kyse Nikean tai Apostolien tai muusta, yhtä kaikki), on liian sekava kantaakseen uskotunnustuksen otsikkoa; niin moneen asiaan uskominen vaatii jo hyvää ulkomuistia ja pitkää harjoittelua.

Niin ei yksinkertaisesti uskota. Usko ei yksinkertaisesti ole sitä.

Mutta suurista miehistä Jeesus, jonka osuus kristinopissa on jäänyt valitettavan vähäiseksi Paavalin asetuttua keulakuvaksi, on tullut sanoneeksi jotain mikä on vastaansanomattomasti totta.
"Isä meidän joka olet taivaassa.........sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen" .
Jos ajatellaan, että tämä "isä meidän" on sama kuin Allah, sama kuin Tao, niin mitä voisi enää jäädä väliin jos pitäisi tunnustaa nämä kaikki?
Ainakin minä, nykypakana, tuunnustaisin tämän kaiken suorin vartaloin, kuitenkin vain yhdellä ehdolla: pois kaikki lähemmät määritteet, kuten "Ja Mohamma on hänen suurin profeettansa", tai "pyhitetty olkoon" tai "tulkoon sinun" tai "anna meille", tai "äläkä saata meitä" jne. 
Tao Te King:ssä ei näitä kommervenkkejä liiemmälti olekaan, ja pidänkin siitä kakkista eniten :)

Sanalla sanoen, uskontunnustuksessa ei tarvita mitään oppeja, koska usko on olemukseltaan hengen tapa yhtyä ympäröivään henkeen, animaan, eikä mikään nippu mielipiteitä yhtän mistään asiasta. 
Sanalla sanoen, uskolla ei ole sisältöä.

Mantrat ja uskontunnustus

Näin uskontunnustus on kuin työkalu... eikä vain kuin tykalu,  se on työkalu, jota voi käyttää aina kun haluaa vetäytyä selvittämään mietään hälinän keskellä.
Hälinää on kaikki se mikä häiritsee omana itsenä nykyhetkessä olemista.
Minä, nykypakana, sanon usein mielessäni, yksin ollessa jopa ääneenkin, että "Isä meidän joka olet taivaassa, sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen".
Minulla ei ole mitään vaikeuksia mieltää, että kansamme ylijumala Ukko on nimenomaan taivaassa. Sieltä kait hänet löytää suurin osa suomalaisista, koska esmes äitini, rouva Lahtinen, koskaan puhunut muusta jumalasta kuin Taivaan Isästä.
Luultavasti käytän juuri tätä mantraa juuri siksi, että se äidin opettamana sopii suuhuni paremmin kuin nuo muut, sisällöltään käytännössä samat. Mutta se ei estä minua ymmärtämästä muita, jotka käyttävät toisia uskontunnustuksia ja hokevat muita mantroja.

Niin juuri, mantroista siinä on kysymys.
Mielessä vallitseee alituinen liike, ja asia on niin, että Patanjalin järkitajunnaksi nimeämä elementti on siinä alituisesti pyrkimässä päällimmäiseksi.
Se on paljon sitoutunut sanoihin, joten erilaisia sanoja pyrkii mieleemme kaiken aikaa.
Mantra on sana joka voidaan ottaa käyttöön työkaluksi vaientamaan muut sanat. Mutta se toimii siten, että kun lopulta mielessä on vain yksi sana, siis juuri tämä mantra, niin siitäkin päästetään irti, jolloin, toivottavasti, mielessä ei ole mitään :)
Mutta erilaiset rukoukset ja muut höpötykset pyrkivät pitämään yllä sanahelinää senkin jälkeen, ja niin ei mieleen muodostukaan mitään todellista rauhaa, ne vain valtaavat mielen omaan käyttöönsä. Se käyttö taas on säännelty ulkoa käsin.
 Sääntelyä suorittavat apostolit ja papit ja kaikki jotka tällä tavalla päästetään syöttämään mieleen "uskon sisältöa". (ks. Paavalin 2. kirje korinttilaisille, missä hän näyttää malliesimerkin, miten seurakuntaa ohjataan "uskomaan oikein")

Mikä siinä on vikana?

Vikana on se, että uskolla ei ole sisältöä, se on mielen substanssi joka on, on ja on.
Mantran käyttö kuvaamallani tavalla onkin kaikkien uskontojen piirissä syntilistan kärkipäässä, se kun putsaa pois kaikki turhat välikädet. Siinä pääsee ihminen ikäänkuin kahdenkesken jumalansa kanssa.
Ja mihin silloin enää pappeja tarvitaan!

Minulle tuotti suurta hämmennystä ja mielipahaa kun havaitsin, että tämä koskee myös buddhalaisia yhteisöjä. Mutta ymmärrän nyt, miksi. 
Kyseessä on se dualistinen paradigma minkä uskontolaitos on ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan iskostanut, ja siitä oli Siddartha Gautamakin osallinen eikä pystynyt sitä vapautumaan. Hänen metodissaan siitä muistuttaa se dualismi mikä jää  elämänjanon ja hengen vapautumisen, nirvanan, väliin, kun se Paavalilla yms esiintyi syntisen minän ja pyhän jumalan välisenä.
Tästä tällaisestahan pääsee yli vain trialistisen paradigman omaksumalla: me emme ole kaksinaisia, vaan kolminaisia, ja koska henki on olennainen osa itseämme siinä kuin sielu ja ruumiskin, sen on saatava toteutua vapaasti.

Animismi ja huuhaa-vapaa meditaatio

Näin on moderni ihminen tilanteessa, että ei anoastaan vanhat uskonnot vaan sitäkin vanhemmat meditointimenetelmät jättävät pulaan koska nekään eivät ole vapaita dualismista.
Siksi myös siinä olisi tarpeen vapautuminen huuhaasta. 
Mitä voi olla huuha-vapaa meditaatio?
Se on meditaatiota, jossa lähtökohdaksi otetaan meidän oma tarve hartauselämään, ja se taas on ihan selvä asia, kun lakataan ottamasta vanhoja tyrkyllä olevia mienetelmiä annettuina ja etsitään itsestä meissä jokaisessa asuva  alkuperäinen sallaisuus. 
Se ei ole edes vaikeata, koska sellaisuuden keskelle olemme jokainen syntyneet.
Näin, ajassa taaksepäin mennen, löydämme huuhaa-vapaan meditaation vasta animismista, kaikkein alkuperäisimmästä uskonnosta.


 

Aukkojen jumala

Aukkojen jumala

Uskonto on kantanut ihmistä vaikeiden aukkopaikkojen yli. Aina, kun jonkin aukon täytteeksi on ilmaantunut tietoja,, on jumala muuttunut yhdeltä osin tarpeettomaksi.
Aukkoja riittää kuitenkin kaiken sen jälkeenkin, joten monet uskovat siitä huolimatta jumaliinsa.
Toiset taas eivät, mutta he kipuilevat asian kanssa toisella tavalla. Kun jumala on heitetty ulos elämästä, on tultu heittäneeksi myös jotain muta; palvontaan oli aina liittynyt hartauselämä rituaaleineen, ja sen yht’äkkinen häviäminen tuottaa ongelmia.
Hartauselämä on syntynyt rinnan ja limittäin uskonnon kanssa, se mielletään uskontoon kuuluvaksi, siksi tilalle hiipii määrätty alastomuuden tunne, kun uskonto vähitellen poistuu.
Uskonto on karkeasti ottaen järkeilyä, opinkappaleita, siitä, mitä ei osata selittää rationaalisesti.
 Mutta se metafyysinen ongelma, jota ihminen on kokenut ratkaista uskonnon avulla, oli tietysti jossakin muodossa olemassa ennen uskonnon syntyäkin.

 Kehityksen ketjun pääpiirteet

Asia selviää kun kelaa nykyisestä rationalismista taaksepäin kehitystä kirjauskonnon, patsas-ja temppeliuskonnon, shamanismin ja animismin kautta aina aikaan, jolloin ei vielä ollut mitään näistä.
On päivänselvä asia, että kirjauskonto ei voinut syntyä ennen kuin kirjoitustaito keksittiin.
 
Yhtä selvää on, että myös edeltäneet uskonnot vaativat jonkinlaista kommunikointikykyä. Toisin sanoen niiden synty ajoittuu mitä todennäköisimmin yksiin puhetaidon ilmaantumisen kanssa.
Entä sitten sitä ennen?
Kaikkien biologisten ominaisuuksien, mitä ihmisellä tai millä hyvänsä eläimellä on, on osoitettu rakentuneen aikaisemmin hankituille valmiuksille. Se on biologisen kehityksen kaava.
On siis pääteltävä, että uskonto syntyi johonkin jo olemassa olevaan rakenteeseen.
 
Tässä olemme tulleet uskonelämän alkujuurille!
 
Uskonto on alkanut animismina, mutta animismi ei aloittanut hartautta; kyky uskoa oli jo olemassa, aivan samoin kuin kyky tietää ja tuntea.
Hartauselämää siis tuskin tarvitsi selittää mitenkään edes ensimmäisille uskovaisille; kun uskonto jumalineen tuli, se yksinkertaisesti asettui tilaan jonka sitä ennen täytti hartaus ilman uskontoa.
Tietenkään näin kaavailtua kehityskulkua ei voidea rekonstruoida. Mutta se, että hartauden tarve ilmenee uskontojen jälkeenkin, aivan sekulaarina, ei kait voi merkitä mitään muuta kuin sitä että niin on täytynyt olla myös ennen uskontoja.
Ja kun sitten ”aukkojen jumalan” täyttämät aukot alkoivat täyttyä rationaalisella tiedolla rationaalisesta maailmasta, kävi lopulta niin, että hartauselämästä tuli ongelma: sitä kun ei osattu perustella millään.
Näin siis sama metafyysinen ongelma, jota uskonto tuli ratkaisemaan, mutta ei kyennyt,  on edessä myös uskonnon jälkeen.

 Sellaisuus on ikuista

Se että olemme syntyneet sellaisuuteen, on jatkuvasti vallitseva ja milloinkaan poistumaton tosiasia, yhtä vahva kuin mikä hyvänsä fysiikan ns. vakioista. 
Se, että kaikki olemme syntyneet sellaiseen maailmaan, on kertakaikkianen fakta. Keskelle sellaisuutta, joka ilmenee loputtomana määränä tosiseikkoja, joilla kuitenkaan ei ole mitään järjestystä, ja järjestys on jokaisen luotava itse.
Kulttuuri on  yhteisöllinen tapa koota tosiasioista kokonaisuuksia, jotka ovat vääjäämättä erilaisia, toisistaan poikkeavia.

Sellaisuus - jonkinlaisuus

Sellaisuuden tosiseikkojen muotoutuminen yhenäiseksi maailmankuvaksi tapahtuu miljoonin eri tavoin. Se pätee jokaiseen yksilöön samoin kuin jokaiseen yhteisöönkin, eli kulttuuriin.
Niin siis tapojen ei tarvitse välttämättä olla juuri niitä joiksi ne ovat muotoutuneet, mutta jonkinlaisia niiden pitää olla!
 
Meditaatiossa tullaan saman kysymyksen äärelle: ei sen tarvitse olla juuri sitä mitä tämä tai tuo guru opettaa, mutta jonkinlaista sen on oltava, siksi liikkeelle voi lähteä vain siitä, mikä joku on opettanut, ja lähestyä sitä negaation kautta. Jos ei tuollaista, niin millaista sitten? Sillä jonkinlaistahan senkin täytyy olla, ollakseen menettelytapa. Ja menettelyytapaa me juuri olemmekin etsimässä.

Meditaatio menettelytapana on ylivertainen kaikkiin uskonnon tarjoamiin siinä suhteessa, että se lähestyy itseään sellaisuutta juuri sen oman olemuksen kautta; sen funktiona on unohtaa kaikki opittu, ja olla hetken läsnä vain sellaisena sellaisuuden keskellä.

Hengellisyyden yhteisöllisyys

Hengellisyyden yhteisöllisyys

"Perkeles, meni hyvä känni hukkahan ko ei kukaan nähäny" (Pohojalaanen, lähes sananlaskuksi muuttunut tokaisu takavuosilta).

Monet ovat sitä mieltä, että onnellisuus liittyy yhteisöllisyyteen.
Äskettäin julkaistussa onneellisuustutkimuksessa eräskin vastaaja tiivisti asian näin: "..hyvätkin kokemukseni menevät hukkaan jos en pääse niistä kenellekään kertomaan". Eihän tätä tarvitse edes selitellä, jokainen muistaa omasta lapsuudestaan miten tärkeätä oli päästä kertomaan -- aluksi äidille, myöhemmin kavereille -- jokaisesta pienestäkin havainnostaan.


Samat lainalaisuudet pätevät  kaikkien laumaeläinten piirissä; pyrkimys hakeutua toistensa seuraan on aivan ilmeinen, ja yhtä ilmeistä on stressi mikä aiheutuu jos laumavietin toteutuminen väkivaltaisesti estetään.
"Kesyjen" kotieläinten tarina on se, että ne opportunisteina oppivat mieltämään ihmisyhteisön laumaksi, johon ne itse kuuluvat yhtenä sen jäsenenä.
-- En mene vannomaan, etteikö asialleen omistautunut eläintenhoitaja samaistuisi vähän samaan tapaan hoitamiinsa eläimiin, mitä lajia nämä sitten ovatkin!

Laumaeläimeys on itse asiassa koko eläinkunnan läpi käyvä ominaisuus, vain aste-eroja on havaittavissa. Joillakin, kuten muuttolinnuilla, se toteutuu näkyvimmin muuttomatkojen yhteydessä,  kaloilla pyrkimyksenä pysyä suurina parvina yhdessä, kunnes ravinnonhaku pakottaa parven jakautumaan ja lopulta hajoamaan jne.


Ihmisyhteisön piirissä yhteisöllisyys esiintyy monessakin muodossa. Valtiot, jopa valtioliitot, ovat äärimmäinen ilmiö, siitä alaspäin  kaupungit, kylät, heimot jne.

Uskonasia, yksityisasia?

Uskonto on eräs yhteisöllisyyden muoto. 
Kuten on havaittu, sen perustat ovat ihmisyksilön sisäiset tarpeet, jonka voi kuvata rakenteeseemme kuuluvana hengellisenä aspektina. 
Miten siis uskonto voisi olla yksityisasia?  
On todettu, että mielen toiminta on erilaisten suggestioiden käsittelyä, joita siihen tulee sisäisesti kolmelta taholta; kehosta, psyykestä ja hengestä.
 Sen lisäksi niitä tulee ulkoa päin. 

Jokainen havainto, minkä aistin välityksellä se tietoisuuteen tulleekin, on käsitettävä suggestioiksi, mutta lisäksi mieliimme syötetään jatkuvasti ehdotuksia eli suggestioita itsemme ulkopuolelta.
Tästä meillä kaikilla on laajat kokemukset; kaikki olemme jonkin kulttuurin (ja siihen kuuluvien alakulttuurien) "jäseniä", ja tiedämme, miten luonnolliselta paikalliset tavat tuntuvat, ja miten sitkeässä ne istuvat, vaikka itsekin usein huomaamme, että toisten kulttuurien tavat saattavat olla ainakin joissain suhteissa omiamme paremmat.

Kulttuurin itseisarvo

Kulttuuri on laumalle "ihmiset" välttämätön oman itsensä takia; kaikki mihin ryhdymme on yksinkertaisesti tehtävä jollakin tavalla, ja kulttuuri on tapoja.

Uskonto on alue, johon ulkoinen suggestio liittyy voimakkaasti. Se on myös monesti osoittautunut voimakkaasti yhteisöä säilyttäväksi, koossa pitäväksi siteeksi.
Että siihen liittyy ulkoinen suggestio monellakin tavalla, on ihan ilmeistä kun ajatellaan, missä ensimmäisen kerran joudumme uskonnon kanssa tekemisiin.
Se ei suinkaan tapahdu siinä, kun pappi kaataa vettä päähämme "kastaen" näin meidät; tämä seremonia on suggestiota paremminkin paikalla olevalle yleisölle. Eikä se edes kuulu kaikkien yhteisöjen toiminta tapoihin, enempää kuin juutalaisten ja muslimien "ympärileikkaus", joka tehdään yhteisön poikavauvoille, leikkaamalla kappale näiden kikkeleistä (sinänsä lapsikastetta tehokkaampi tapa leimata uskontoon kuuluvaksi, koska konkreettinen stigma on lopun elämää muistutuksena siitä mihin porukkaan on määrä samaistua).
Mutta jokaisessa yhteisössä äiti opettaa uskonnon alkeet lapsilleen, ja tämä onkin tärkein asiaan liittyvä suggestio. 
Tavoite kietoutuu kasvatusmenetelmiin siten, että jumalan kostolla voidaan uhata, jos ei lapsi tottele,
mutta myös usko per se on läsnä tilanteessa, äitihän uskoo itsekin siihen mitä näin siirtää lapselleen. 
Moni ateistikin on näin saanut elämäniän kestävän tuen omalta äidiltään!
 Se toimii kaikkialla, on siis kyse yleispätevästä lainalaisuudesta.


Raamatusta saamme lukea miten israelilaiset kerran toisensa jälkeen "tekivät sitä mikä oli väärin Herran silmissä".  Että tämä niin tiuhaan toistui, perustuu nimenomaan siihen,  että kun erilaisia ristiinnaimisia tapahtui sekä rauhanomaisissa, liittojen vahvistamiseksi tehdyissä morsianten lahjoittamisessa toisten heimojen silmäätekeville, että sotasaalisnaisten saattamisessa raskaiksi ja siten synnyttämään. Niin läsnä oli aina toisuskoisia naisia jotka tietysti opettivat lapsilleen sen minkä itse mielsivät kaikkein parhaimmaksi: omilta äideiltään oppimansa uskonnon.
Näin yhteisöjen sisällä oli alituiseen voimakas populaatio joka oli taipuvainen uskomaan toisin kuin heimon valtauskonto olisi vaatinut, ja niin oli keitos valmis. 
Niin siis se että "teki sitä mikä oli pahaa Hran silmissä" oli itseasiassa merkki hallitsijan viisaudesta, joka salli erilaiset mielipiteet. 
Esmes Salomonin tarinassa (1. Kuningasten kirja) tämä on kuvattu selkeän johdonmukaisesti. 
Eksiilissä tapahtumista kirjotiettaessa oli sitten helppo tulkita että kaikki kielteisiksi koetut tapahtumat joita jokainen kansa joutui kokemaan, olisivat jääneet tapahtumatta ilman tätä suvaitsevaisuuttaa. 
Jälkikäteis jossittelua siis! oli aina ohjannut ihmisiä "hyvään", mutta nämä olivat valinneet "pahan".
Kirjallisuuden lainalaisuudet pätevät kaikkialla missä kirjallisuutta luodaan!
    



Kaiken kaikkiaan tuntuu kummalliselta, että uskontoa pidetään yksityisasiana, ja kannattaa uhrata mutama hetki sen pohtimiseen, mitä on taustalla. 

Uskonnon "ansio" on siinä, että se antoi kädensijan ja työkalun tarttua ja käsitellä asiaa nimeltä "hengellisyys" jonka kukin koki sisimmässään. 
Mutta mitenkäs onkaan käynyt!
Uskonto tuli siirtäneeksi hengen jumalan hoteisiin, ja kun nyt sitten järjen valolla lähestytään, hengellisyyttä, tullaankin umpikujaan.
Dualismista on kyse; kun fyysisen kehon lisäksi ei nähdä muuta kuin yksi muu, nimittäin "henkinenjahengellinen" 
- Anteeksi sanahirviö, mutta se on suoranainen seuraus uskonnon luomasta dualismista. 
Muistakaa, että nyt ei enää puhuta uskonnon piirissä esiintyvästä käsitteistöstä, vaan jälkiuskonnollisen, uskonnosta vieraantuneen yhteisön yritelmästä kuvata ihmistä uskonnolta periminsa dualistisin termein
Umpikujaa ei voi todellakaan välttää.

Kulttuuri on tapoja, uskonto on kulttuuria, ja kun uskonto noin vain temmataan pois, niin...mitä sitten?
Ei niin mitään, ja siksi, kun sisimmässä kuitenkin myllertää jokin tuntematon jota ei osata liittää mihinkään, herättää ärsytystä, jos Jehovan todistaja, Mormonien lähetyssaarnaaja tai sunnuntaisin esitettävä radio-ohjelma tuo tarjolle jotakin siihen liittyvää jota ei kuitenkaan koeta omaksi, ärsyynnytään. 

Käsitellä asiaa tarkoittaa että osaa siitä puhua.
Siitä yksinkertaisesti pystyy esittämään oman kantansa ja käsityksensä. Tällöin asia ei ole enää "yksityisasia", vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia, onhan kyseessä kollektiivinen kokemus!
 Lähempi tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki ovat valmiit puhumaan uskonnollisista käsityksistään samaa mieltä olevien kanssa. Uskontojen piirissä yhteisöllisyys toteutuukin juuri tässä asetelmassa, mutta kokemuksesta tiedän, että se toteutuu myös uskontojen rajojen yli, kunhan pitäydytään siinä, mikä todella on yhteistä kokemusta.
Ja jos se voi toteutua uskontojen rajojen yli, niin miksi se ei toteutuisi, vaikka uskontoa ei olisi mailla eikä halmeilla. 
Hengellinen kokemus löytyy kaikilta, ja siinä on kylliksi perusaa yhteisöllisyydelle!


 On  siis kysymys siitä, että hengellinen elämänalue on uskonnon toimesta saatettu määrättyihin puitteisiin (jumalat) ja kun nämä puitteet poistetaan, ei olekaan valmiutta tehdä sille mitään, kun kukaan ei mistään tuo mitään jumalten tilalle!
Tarvitaan trialistinen paradigma osoittamaan, että hengellisyys on todellista, ja sitten menetelmä sille, miten hengellisyyttä "harjoitetan". 
Ennen palvottiin jumalia. Mutta ei tarvitse palvoa mitään, sillä tosiasiassahan tarve tehdä jotain on sisäinen tarve, ja niinollen se etsii menetelmää harjoittamiseen eikä mitään palvonnan kohdetta.
Ja löytyyhän se: meditaatio.

Jumala ja kirjoitukset

Miksi hartauselämä

 Nykyisin kinataan siitä, onko jumala olemassa vai ei.
Kun piispa Henrik tuli tänne meitä käännyttämään, sen todistaminen ei ollut hänelle ollenkaan ongelma.
Riitaa tuli vain siitä, mikä niistä on se oikea, ja hänellä oli käytössään tehokas ase, kirjoitettu sana. 
Ei tarvinnut edes kansan osata lukea, riitti kun hän itse, ja myöhemmin yhä kasvava joukko edusmiehiä, luki tuota sanaa, joka selitettiin jumalan ilmoitukseksi.
"Raamatun sanassa jumala ilmoittaa itsensä" on kehäpäätelmä jota yhä vielä toistellaan. 

Missään vaiheessa meitä ei ole vaadittu uskomaan jumalaan.
Riittää kun uskomme Raamattuun, kirjoituksiin!

Kirjoituksiin, joiden historia on ihmiskunnan koko historian rinnalla surkean lyhyt, ollen kokoelman laatiminen alkanut n. 700 v. ennen ajanlaskumme alkua.


Kirkko julkaisi v. 2000 tutkimuksen, jonka mukaan 27 suomalaisista uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. 
Kun kirkon jäsenistö oli tuolloin 78% kansasta (nykyisin sitäkin vähemmän), luku on paljonpuhuva. 
Suurin osa uskoo mutta "toisin kuin kirkko opettaa".
 Kirkolla on muokattu uskontunnustuksensa, jonka tietysti voi ulkomuistista ladella, jos on tullut sen mieleensä painaneeksi, mutta ainakin minun oppimani on sanamuodoltaankin niin vanhahtava, etten edes ymmärrä siitä kaikkea.
Siksi se ulkoläksynä opetettiinkin.

Epäilen myös, että ei sitä moni muukaan ymmärrä, ja tämä epäilyni perustuu siihen, että harrastettuani vuosikymmenet hartauselämän, tämän blogini aihepiirin, tutkimista, kerta toisensa jälkeen on seurannut vaivautunut hiljaisuus, kun olen yrittänyt avata keskustelua siitä.
"Uskonto on jokaisen yksityisasia" on usein kuulemani kommentti. 
Sitähän se ei ole.  
Päin vastoin, uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, ja haluttomuus siitä keskustella on tulkittavissa niin, että puuttuu valmius käsitellä aihetta.
Tämä ongelma on seurausta dualismista, jonka uskonto on matkaan saattanut. 
Ja nimenomaan juuri kirjauskonto. 
Vanhan karhunkansan aikana ihminen sai olla vapaasti hengellinen olio, mutta kirjauskonto eristi hänet omasta hengellisyydestään. 
Puheet "yksityisasiasta" kuvastavat sitä, että hengellisyys koetaan, mutta vain epämääräisenä tarpeena, ja se puetaan juurikin uskontunnustuksen muotoon, kun sen täydellinen sanoiksi saattaminen vaatisi teologin opintoja.
Siitä aukenee yksinkertaisesti aivan liian vaivalloinen työmaa.

Menettelytapa

Hartaus vaatii  menettelytapaa, yhtä tai toista, aivan samoin kuin aamuvoimistelu vaatii jotain menettelytapaa tullakseen suoritetuksi. 
 Vetäytyminen virallisten uskontunnustusten suojiin on lähinnä turvautumista lähimpään piilopaikkaan välttyäkseen tekemästä tositoimia asian eteen. 


 Eksegetiikka on tuonut kiitettävästi aineistoa kompromettoimaan selittämiensä kirjoitusten luotettavuutta.
Tästä on seurannut niin sanottu jälkiuskonnollinen kulttuuri, jossa tämä "toisin kuin kirkko opettaa" väki huomaa olevansa. 
Se jättää yhä kasvavan määrän ihmisiä tyhjän päälle, koska tutkimustulokset nakertavat kirjoitusten arvovaltaa, sitä, jolla alunperin voitettiin luonnonuskonton kuulunut luonnollistakin luonnollisempi hartauselämä. 
Saavat pitää kirjoituksia miten jumalalta annettuina hyvänsä, mutta kasvava joukko ihmisiä kokee ne ontoiksi, koska rationaalinen ajattelu jatkaa voittokulkuaan.
Näin rationaalinen ihminen herää tilanteesta missä hartauden tarve tunnetaan selvästi sisäisenä paineena, mutta menettelytapa sen harjoittamiseksi puuttuu, kun ei ole enää mihin uskoa.
Tämä on seurausta nimenomaan dualismista, joka on sitonut hartauden perusteet ihmisen ulkopuolelle.

 Lääketieteen sana

Lääketiede  ym on alkanut tarjota omia, uskontoon perustumattomia, menettelytapojaan. 

Ne eivät kuitenkaan kelpaa, koska kaikissa niissä on säilynyt uskonnon dualismi.
Ne näkevät ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. 
Hengellisyydestäki kyllä puhutaan vielä, mutta vain jonakin henkisyyden, siis sielullisuuden, alalajina.

Tieteen piirissä siis hyysätään uskonnon mukanaan tuomaa dualismia.

 Meditaatiokoulukunnat

Oman vastauksensa hartauden tarpeeseen antaa erilaiset meditaatio-koulukunnat. 

Teosofian piirissä itse asiassa on edustava kokoelma tämän puolen koulukuntia. 
Siellä on okkultistit.
Siellä on buddhalaisuus (sellaisena kuin he sen käsittävät)
Taolaisuuskin sieltä löytyy.
Hare Krshna tuntuu viihtyvän hyvin hengen ja tiedon messuilla. 
Tantralaisuus on eräs jonka olemusta ei oikeastaan ole kukaan yrittänytkään selittää, mutta joka elää ja voi hyvin, ehkä siksi, että se tarjoaa hengellisyyttä ja aineellista hyvinvointia, todella siis jokaiselle jotakin.
Lisäksi aika ajoin ilmaantuu menestyviäkin liikkeitä jotka tuntuvat ainakin aluksi elinvoimaisilta. 
Tiedän ainakin yhden, nim. TM-liikkeenä tunnetun meditointiyrityksen, joka on jollakin tavoin onnistunut selittämään meditaation tarvetta. Siinä on kuitenkin häiritsevän paljon liikeyrityksen piirteitä joita ei edes yritetä salailla...

Kaikki nämä voidaan sulautuu mielessäni uskontojen kanssa yhteen ja samaan nippuun, jolle minä annan nimeksi huuhaa.

Meditaatio.

 Meditaatio

Kristillinen ja hindulainen näkemys

 Tarkastelen kristillistä ja hidulaista näkemystä meditaatiosta, koska vain niihin kahteen olen ollut tilaisuudessa tutustua.

Väitin tuntemalleni Jehovan todistajalle, että meditaatio on mekanismeiltaan rukoukseen verrattava toiminto. 
Hän intoutui kyselemään minulta yksityiskohtia meditoinnin tekniikasta.  Kerroin lyhyesti, että siinä mieli pyritään tyhjentämään perusteellisesti kaikista ajatuksista, niin arkisista kuin "pyhistäkin".
"Eikö ole vaara",  kysyi hän silloin, "että demoni tulee sisään saatuaan näin esteettömän kulun"  
 
Meditaation olemuksesta on kuultu monenlaisia selityksiä.Selittäjät ovat yleensä tavoittaneetkin jotakin tästä olemuksesta, lukuun ottamatta "tieteellisiä" selittäjiä, jotka yleensä jättävät hengellisen ulottuvuuden tykkänään huomiotta.
Kukin lähestyy asiaa oman kokemuspiirinsä kautta, käyttäen kokemuspiiriinsä läheisesti liittyvää käsitteistöä.
Kristilliset ja kristillisperäiset selittäjät pitävät lähtökohtana rukousta, usein niin, että meditoinnin katsotaan olevan jotakin perin juurin tästä poikkeavaa.
Heillä ääritapauksissa rukous on IN, meditaatio  OUT, sillä vain rukous on tosijumalanpalvontaa, meditaatio sensijaan epäjumalanpalvontaa, mikä on useimmille samaa kuin paholaisenpalvonta.
Sen siitä tekee synneistä pahimmaksi julistettu "omavoimaisuus" mikä meditatioon liittyy, onhan meditaatio jotakin joka silminnähtävästi "tehdään" itse.
Kistillisissä piirissä tunnetaan kuitenkin myös kristillinen meditaatio, joka mielellään sysätään fakkiin "kristillinen mystiikka".

Muut, ennen kaikkea hindulaisperäiset, selittäjät eivät pidä rukousta lähtökohtana.
Patanjalin Joga-sutrat esmes alkaa näin: Seuraavassa on todellakin tarkoitus selittää, mitä on jooga eli keskittyminen. Tällä maininnalla se sitten aloittaa selkeän ja seikkaperäisen selostuksensa mainitsematta kertaakaan sanoja "rukous" tai "meditaatio".
Se puhuu asiasta nimikkeellä "järkitajunnan muunnelmien estäminen"
Samasta asiasta siis kuitenkin puhutaan, sen huomaa kun vertaa sitä kristillisten mystikoiden kuvauksiin siitä, mitä tapahtuu tuon prosessin kuluessa.

 Kristillinen ja hindulainen dualismi

Eräs yhteinen piirre kristillisillä ja hindulaisperäisillä selityksillä on, nimittäin dualismi. 

Hindulla ei liene periaatesyytä pitää kiinni ihmisen kaksijakoisesta rakenteesta, mutta jotenkin se vain tulee sen tehneeksi, mikä ilmenee siinä, että selkeää pesäeroa dualismiin ei saada tehdyksi. Tämä puolestaan johtaa siihen (ja ilmenee siinä), että henkimaailman apuun turvaudutaan siinä missä pitäisi nojata ihmisen itsensä hengellisyyteen.
Henkimaailma tulee heillä useimmiten esiin re-inkarnaatio-käsityksessä, joka manataan esiin viimeistään kun aletaan perustella sitä, miksi yleensä pitäisi meditoida.
Patanjalin sutrien ensimmäinen luku onkin selkeätä tekstiä, mutta loput kolme perustelevat laajasti ja hämärästi juurikin reinkarnaatiota. 

Buddhalainen meditaatio

En välittäisi kovin alleviivata buddhalaisen käsityksen eroja hindulaiseen verraten.
Käsite "sellaisuus", "tathata" taitaa olla itsensä Gautama buddhan keksimä, ja minä pidän sitä tämän maailman ymmärtämisen peruskäsitteenä. Toisaalta samainen buddha kuitenkin eli elämänsä re-inkarnaatio-oivalluksen vallassa joka oli ilmeisen hindulaisperäinen, ja siis hänen kulttuuripiirinsä yleinen näkemys. Tämä oli omiaan siirtämään näkökulman tykkänään muualle kuin dualismi-trialismi asetelmaan. 
Näkökulma siirtyi, mutta dualismi jäi: mitä muuta on buddhalaiseen perinteeseen kuuluva munkkilaisuus, luostarielämä, kuin sen ilmentämistä, että "tässä minä nyt jätän 'maallisen' elämän ja siirryn 'hengelliseen', siis munkiksi". 
Kolminaisuutensa oivaltanut ihminen, trialisti, elää kolmea todellisuuttaan siinä ja silloin, missä ja milloin sattuu olemaan, tarvitsematta siihen mitään ylimääräisiä instituutioita!

Kristillisen suhtautumisen olemus

Jehovan todistajien suhteen ei ole vaikeata ymmärtää, mihin heidän vieroksuntansa meditaatiota kohtaan perustuu.  Vartiotorni-liikehän on mitä suurimmassa määrin järkeen, siis sielullisiin ominaisuuksiin, vetoava liike. Se ei yritäkään suoltaa mitään mystillisiä selityksiä yhtään millekään, vaan nimenomaan korostaa sitä, että asiat pitää voida järjellä ymmärtää, jotta niitä voidaan pitää tosina. Se on heidän lähestymistapansa uskontoon; siitä käsin on luontevaa pelätä juurikin demonien entreetä jos valvetajunnan kontrolli hetkeksikään herpoaa, saati että tuohon herpoamiseen systemaattisesti pyritään.

Luterilainen pappi kunnioittaa meditaatiota hiukkasen enemmän. 
Hänen kannaltaan on kysymys hiljentymisestä, jota ei pidä sinänsä kielteisenä asiana.
Hän puhuukin mielellään "retriitistä", vetäytymisestä, jonka päämääränä on "vaientaa maailman hälinä", jotta hartauselämä jumalan kanssa voisi toteutua.
Mutta mitä on maailman hälinä?
Tietystikin kaikki informaatio, mikä tulee jostakin muualta kuin hänen omasta suustaan, jonka hän mielellään naamioi Raamatun kautta jumalan sanaksi. 

Syntyy todellinen dilemma, kun melu pitäisi vaimentaa, mutta vaimentaja itse meluaa niin, että retriitin osanottajan todellinen vetäytyminen tuleekin mitä tehokkaimmalla tavalla estetyksi.

Retriittiin osallistuneet lausuvat yleensä kokemastaan ylistäviä sanoja, joita en halua kiistää.
Tosiasia on kuitenkin, että retriitti ei ole todellinen niin kauan kuin pappi tai saarnamies valvoo mustasukkaisesti että vain yhdenlaista informaatiota sallitaan olevan tarjolla, hänen omaansa.
Hän on siinä toteuttamassa sitä paavalilaista teoriaa että usko tulee kuulemisesta.
Retriitti onkin tässä suhteessa kaukana todellisesta meditoinnista, joka merkitsee vapautumista kaikesta ulkopuolisesta informaatiosta niin pitkälle kuin suinkin.
Miksi? 
Siksi, koska kaikenlainen informaatio on samaa kuin suggestio.  

Meditoija pesee kaiken aikaa suggestioita pois mielestään, se onkin juuri meditaation pääfunktio.



Tässäpä tulikin esiin syyt sille, miksi meditaatioon uskoknnollisissa piireissä suhtaudutaan niin epäluuloisesti. 
Syy on sama kuin Kiinan johdon suhtautuminen Falun Gong liikkeeseen; se kokee, että ote massoista kirpoaa kun suggeroinnin mahdollisuus näin katkeaa.

Meditaatio vai mietiskely

Meditaatio suomennetaan usein sanalla ”mietiskely”, niitä käytetään arkikielessä toistensa synonyymeina.

Sanoilla on tietysti aina oma merkityksensä, ja niiden merkitykset ovat myös jatkuvassa muutoksessa.
En minä eikä kukaan muukaan voi määrätä, miten kukin sana on käsitettävä.

Kuitenkin, kun muistaa että olemme jatkuvasti etsimässä jotakin (totuutta!) joka on sanojen takana, jota sanat vain puutteellisesti voivat edustaa, kannattaa merkityksiä pohtia eri tahoilta.
Eräs suunta merkityksen ymmärtämiselle on lähteä siitä sanaperheestä johon se kuuluu.
Niinpä sana ”mietiskely” on ilmiselvästi sukua sanalle, ”miettiminen”.  Viimeksimainittu taas mielletään sanan ”ajattelu” hyvin läheiseksi synonyymiksi. 
Niille taas on yhteistä, että kumpikin viittaa enemmän tai vähemmän aktiiviseen toimintaan -Todellakin, enemmän tai vähemmän, sillä ajattelu on yleensä määrätietoista pyrkimistä ratkaista joku ongelma, kun taas miettiminen on paremminkin sitä että sama aineisto pyörii mielessä ilman erityistä päämäärää. 
Yhtä kaikki, aktviivisuutta edellyttää myös miettiminen, ja sitä kautta mietiskely,  mikä ilmenee, kun niitä  verrataan esmes zeniläiseen meditaation määritelmään, joka on kaiken aktiivisen pyrkimyksen täydellinen lopettaminen.

Asiaa on hämmentänyt, että erinäisten oppaiden mukaan meditoidessa on hyvä käyttää mantraa, jota ikäänkuin ”mietiskellään”.
Kuitenkin mantran käyttö on puhtaasti tekninen juttu. Kun on saavutettu todella meditoiva mielentila, hups, mantrasta päästetään irti. 
Ollaan tultu siihen, mitä Patanjali kuvaa Jogasutrien 1. kirjan värssyssä 43:
"Kun kontemplaation tasolta häviää mietiskelyn kohteeksi valitun kohteen nimi ja merkitys, -- kun itse se abstrakti asia sen erikoislaatuisuuden määritelmiä vailla, näkyy järkitajunnalle vain tosiolemuksessaan, -- sanotaan sitä mietiskelyn todiseluja kaipaamattomaksi tilaksi.." (Uuno Poreen Joga Sutrien suomennoksesta, joka on selkein, mitä tähän mennessä olen tavannut).
 Siellä vilahti sana "kontemplaatio".
Sehän kuvaa hiljentymistä, ja tämä hiljentyminen on juuri se mitä kaikki meditaation olemuksen oivaltaneet kertovat omassa hartauselämässään kokevansa!
Yritys pitää kiinni jostain mantrasta on sama kuin yrittää tavoittaa sen merkitys. 

Mitä tulee merkitykseen, niin se löytyy, jos on löytyäkseen, itse sanan takaa, ei itse sanasta, ja sanaan takertuminen merkitsee sinänsä luopumista merkitykseen sisältyvän totuuden etsimisestä.
 Tämä taas lähestyy toimintona suggestiota, joka on yksinkertaisesti ulkopuolisten tahtojen päästämistä omaan sisimpäänsä mellastamaan  (sama toiminto joka uskonnonharjoituksessa tuodaan ”uskonopin” ja ”rukouksen” kautta tarjolle).


Tässä mielessä vierasperäinen sana ”meditaatio” saattaa sittenkin olla paras mahdollinen tähän tarkoitukseen, koska siihen ei ole ympätty tuota aktiiviseen toimintaan  viittaavaa merkitysvivahdetta.

 Hartauden kulttuuri

Ihmislaji, kuten useimmat lajit, on sosiaalinen. Ei siksi ole tarpeellista, tuskin edes mahdollista, irrottautua täysin hartauselämän sosiaalisista piirteistä.  Minkä kulttuurin siinä sitten omaksummekin, se on yhtä kaikki nimenomaan kulttuuri, siis muiden meihin istuttama!
Se vain on niin, että uskonnolliselle dualismille ja sen umpikujalle ei löydy muuta vaihtoehtoa kuin tällainen trialistinen paradigma, ajattelutapa, koska se vapauttaa meidät tunnistamaan oman henkemme ja hoivaamaan sitä aivan kuin hoivaamme kehoamme ja sieluammekin.