Missä usko sijaitsee

Hengellisyyden katoaminen

Minua ja monia muita on ahdistanut yleinen hengellisen elämän köyhtyminen, mikä ilmenee siten, että aiheesta on lähes mahdotonta päästä keskustelemaan missään... lukuunottamatta vartavasten rekennettuja kirkkoja, synagoogia ja moskeijoita, joissa tämä onnistuu, mutta vain samoin (minun kannaltani toisin!) ajattelevien kanssa..

Tilanne on muodostunut kehityksen myötä, ja pahentunut sitä mukaa kun tiede on vallannut uskonnolta uusia alueita. 
Trialistisen paradigman valossa kyse on hengellisyyden siirtymästä yhä enemmän sielulliseen, ja piirakkana esitettynä sen voisi kuvata niin, että hengellisyyden osio on kaventunut samalla kun leventynyt.
Ajattelemme, että keltainen lohko kuvaa tässä sielua, sinen henkeä, ja punainen fyysistä puolta.

Kolmiolla esitettynä vastaavasti hengen sivu on lyhentynyt, sielun vastaavasti pidentynyt. tähän tapaan:
Ja kun mieli sijaitsee näiden välimaastossa, tuossa vaalenasinisellä alueella, niin se selvästi ahtaammalla kuin mitä se olisi jos kolmiomme olisi tasasivuinen. (Fyysistä sivua emme tässä käsittele, mutta näkyyhän jo katukuvassakin, että lihaskunnon rappeutuminenkin on yleinen ilmiö).

Äsken vielä ihmismieltä koskeva tiede oli abstraktia psykologiaa, mutta aivotutkimus on tekniikan kehittyessä vallannut markkinoita.

Teologitkin ovat käyneet ammentamassa sieltä uutta tietoa,  niinpä todettu on, että kaikkien (paitsi uskontotieteilijöiden) suuresti vihaama "uskonto" sijaitsee aivojen pintakerroksissa, siis siellä missä tieto ja kognitiiviset toiminnotkin, mutta "usko" sensijaan syvemmällä ytimessä.

No, mikäs siinä, täytyyhän kaiken jossakin sijaita, mutta mitä siitä sitten. Kun keho sielu ja henki ovat samaa kokonaisuutta, täytyhän niillä olla keskinäiset rajapinnat.
Kieltämättä henkiset toiminnot palautuvat aivoihin. Siltikään en pidä totena sitä että ne "sijaitsevat" aivoissa, niin paljon aivot edellyttävät vuorovaikutusta muun kehon kanssa.

Hartauselämän kriisi

Hartauselämän kriisistä voidaan puhua silloin, kun on tultu tilanteeseen missä hengellinen on kaventunut niin vähäiseksi, että sitä enää vaivoin tunnistaa mielessään, ja senkin vähän mitä tunnistaa, yrittää vielä vaientaa turhana ja tyhjänpäiväisenä, siis huuhaana.
Hartauselämän kriisissä painiskeleva ihminen ei voi  millään tavalla hyödyntää tietoa siitä, missä kohtaa aivoja mikäkin toiminto sijaitsee.  
Hänellä on vain oma mielensä, johon voi yrittää luoda tasapainoa.
 Sijaitkoon nyt uskonto aivokuoressa ja usko syvällä niiden  ytimessä, niin sitä kautta emme niihin pääse käsiksi. Mutta kun molemmat tavoittaa omassa mielessään niin toivo herää heti.
Tämä taas ei onnistu ilman meditaatiota.

Trialistisen paradigman faktorit

Trialistisessa paradigmassa faktorit asettuvat niin, että uskonto on dataa, ja se on sitä mitä Paavali halusi ehdottomasti alkaa syöttää kastettujen tietoisuuteen, kun nämä ensin olivat "tulleet uskoon" mystisellä tavalla jonka tämä teoretisoi olevan "kuulemista", joka kuitenkin piti vahvistettaman "kristuksen sanalla"... (Room. 10:17

Todellisuudessa asia on niin , että usko on hengen tapa hahmottaa maailmaa, ja sen se tekee omasta aloitteestaan ilman mitään kuulemisia, mutta kuulemisella tuodaan tähän hahmotukseen rationaalinen "sisältö", joka sitten mahdollisimman pian vahvistetaan ja niitataan lopullisesti aivokuoren tietoisiin osiin missä rationallisus, logiikka sijatsevat. Tässä liikutaan siis hengen ja sielun välisellä rajapinnalla.
Näin hautautuu usko uskonnon alle.

Trialismi ja animismi

 Trialismi ja animismi

 Animismin luonnollisuus

Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon. 
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta. 

Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?

Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.

Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!

  Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio

Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa. 
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.

Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi! 
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!

Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.

Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.

Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen.  Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty.  Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.

Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin  oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta  niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta. 
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta. 
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus. 
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.  
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta. 
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.