Hartaus hukassa

Hartaus hukassa

Lähtökohta on että kukin etsii hartautta omaan tarpeeseensa. Kysymys on mielen tasapainosta. Tehtävänä on yksinkertaisesti löytää, siis paikallistaa, tuo tarve.Vasta sitten voi aloittaa tarvittavat korjausliikkeet.
 
Liikunnan tarve kehossa ilmenee tuntemuksina sen  eri kohdissa, ja niitä on silloin harjoitettava. Henkinen tarve ilmaantuu tehtävinä, ja vaatimuksina suorittaa jokin asia tyydyttävään lopputulokseen.
Yhteistä näille tarpeille on, että ne ilmenevät mielen rauhattomuutena, joka poistuu, kun tarpeet tulevat tyydytetyiksi.
Aivan samoin on laita hengellisen tarpeen kanssa.
Uskonnollinen kulttuuri on tuonut mukanaan dualismin, joka tunnustaa itsemme osiksi vain kaksi substanssia, fyysisen ja psyykkisen. Kaikki tuntemani teologiat päätyvät siihen, että nämä yhdessä ovat hengelle vastakkaisia, jopa vihamielisiä, joka johtaa siihen, että vaikka henki tunnsutetaan, se sysätään johohnkin ihmisen ulkopuoelle, kun se tosiasiassa on itsemme luonnollisena kuuluva kolmas substanssi.
 Dualismi on toimittanut paikalle jumalat, jotka kaappaavat haltuunsa koko hengellisyyden.


  Trialismin oletusarvo on, että koostumme kolmesta substanssista, ja kaikki nämä ovat läsnä tässä ja nyt. Mielen tasapainon saavuttamistehtävä ei ole suinkaan mikään iankaikkinen "kilvoittelu", vaan yksinkertaisesti oman tajunnan saattaminen tilaan missä se pystyy erottamaan kaikki kolme yht'aikaisesti.

Asian ymmärtämistä helpottaa kun pitää mielessä yksinkertaiset trigonometrian säännöt.
Kolmion kulmien summa on aina 180 astetta.
Siitä seuraa, että vaikka meillä on kaksiulotteinen jana, löydämme kolmannenkin kohtion sääntöä seuraamalla. (Kolmiomittaus perustuu tähän, Ohmin laki perustuu tähän, lähes mikä tahansa rationaalisessa maailmassa käy ymmärrettäväksi tämän saman kaavan avulla!) Määräämällä janan päihin kulmat joiden summa on <180 astetta, näille asetetut janat leikkaavat pisteessä, jonka kulma lisättynä edellisiin = 180 astetta tasan.
 Tällä samalla systeemillä löytyy myös mielemme rakenteesta kolmas kulma, joka on hengellisyyden kulma.
 Siis koska konkreettisessa maailmassa trigonometrinen funktio auttaa etsimään puuttuvia kulmia tunnettujen perusteella, saman on soveltuvin osin yksinkertaisesti pakko päteä myös abstraktisissakin tapauksissa.

Mielen kolmio, mielen avaruus

Missä on 3 ehdot täyttävää kulmaa, siellä ne voidaan yhdistä janoilla.
Näiden janojen rajaamaan kolmioon asettuu mielemme.
Kulmat ovat siis tasapainossa sinänsä, trigonometrian kannalta, mutta huomaamme, että mieli saattaa nyt olla melko ahtaalla johtuen siitä että kolmas kulma on perin lavea kahteen muuhun verraten.
Tämä vastaakin useimmiten todellista olotilaa. Mieli on tavalla tai toisella olojen vääristämä, niin, että kenellä on fysiikka, kenellä logiikka, kenellä taas (uskonnollinen) hengellisyys vallitsevana. Kaikki ovat epätoivottavia olotiloja.
Mielen tasapaino tarkoittaakin olotilaa missä, paitsi että kolmion kulmien summa toteutuu, myös kolmion sivut ovat sopusuhtaiset. Pyrkimyksenä on tasasivuinen kolmio sen yleisen luonnonlain perusteella, että kaikki pyrkii aina optimoimaan itsensä; ympyrä hakeutuu kaikkialla luonnossa säännölliseksi, koska siten sen pinta-ala on suurin mahdollinen, samoin kolmio tasasivuiseksi samasta syystä; lisäksi se on silloin ulkoa tulevia paineita kestävänä rakenteena kaikkein vahvimmillaan!

Kolmion pinta-ala vastaa mielemme avaruutta, eikä tarvittane lisätodisteita, että se on mielelle ihanteellinen olotila!

Trigonomietria soveltuu havainnollistamaan mieltä, mutta mittaamaan sitä ei ikinä päästä. Onhan hengellisyys substanssi, jonka objektiivisuus pyritään tavan takaa kiistämään juuri rationaalisin perustein, silti suurin osa on sitä mieltä että se on olemassa.
Tämä trigonometrinen lähestymistapa oletusarvona, defaultina,  mahdollistaa asian siirtämisen kokemusperäiseksi.


Meditaatio on  keino millä tuo kolmas piste, kolmas kulma, peilataan esiin.
Kun hiljentää sekä kehonsa että sielunsa, pääsee kokemaan ihan konkreettisesti, että siellä se on....

Vain täydellinen hiljentyminen on hiljentymistä.

Hiljentymisen on oltava täydellinen, sillä juuri hengen transsendenttisusudesta johtuen mieli on taipuvainen vastaanottamaan ulkopuolisia suggestioita; niitähän ovat tietysti ns. uskonyhteisöjen suunnasta tulevat, mutta itse asiassa myös silkka rationaalinen ajattelumme on alttiina erilaisille suggestioille.

Jotta voi ymmärtää, miksi uutta, trialistista, paradigmaa tarvitaan, kannattaa muistaa, että kaikki tai lähes kaikki siitä aineistosta, mihin ihmiskunnan harjoittamasta hartauselämästä perustuu, on juuri sellaista ulkoapäin tuotettua suggestiota, missä meille ei anneta edes tilaisuutta suorittaa mitään itsenäisiä valintoja. Ja tämä näkyy erityisesti juuri uskonnollisen hartauden harjoittamisen menetelmissä, jotka kaikki ovat tähdätyt nimenomaan täydellisen hiljentymisen estämiseen.

Metafysiikan asema trialismissa

 Metafysiikkaa

Myönnän kernaasti, että esittelemäni trialistinen paradigma ei täytä Skepsiksen vaatimaa ja vaalimaa tieteellisyyden kriteeriä. 
Sen sulkee pois heti kättelyssä hengellisyyden elementti, joka lähtökohtaisesti ei ole ymmärrettävissä intellektuaalilla tasolla.
Se on siis ilmiselvästi metafysiikan piiriin kuuluva asia
Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä metafysiikka putkahtaa esiin tämän tuostakin kaikessa nimenomaan ihmistä koskevassa.


Wikipedia:
 Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.

Hengellisyys kuuluu metafysiikan piiriin, ja siksi se ei voi olla tiedettä.
Totena sitä kuitenkin voidaan pitää, koska se nyt vain on läsnä ihmisen mielessä. Kokemuksena, olkoonkin että epämääräisenä.

Ajattelulla ratkotaan yhtälöitä, uskolla uskotaan, ja nämä kohtaavat toisensa mielessä muodostaen kokemuspiirimme, ollen itse kokemuksia!
Kummankin kohdalla voidaan siis puhua empiirisestä tasosta.  Sitä voisi kutsua vaikkapa kokemusmaailmaksi.
Elämämme tapahtuu empiirisellä tasolla. Elämä on kokemista!
Näin nämä elementit kohtaavat paikassa nimeltä mieli:
-Fyysistä minäämme luonnehtii erilaisten tuntemusten ja tilojen kirjo, joita kehossamme tapahtuu.
-Psyykkistä minäämme luonnehtii kaikkinaiset henkiset riennot, etupäässä tieteet ja taiteet, sekä kaikki niihin liittyvät asiat. Logiikka on sen tapa mieltää.
-Spirituaalista minäämme luonnehtii koko se olemassaolon tuntemus mikä ei vaadi selityksiä. 
Usko on sen tapa mieltää. 

Uskolla ei ole sisältöä, enempää kuin logiikallakaan, kumpikin ovat kuin myllyjä jotka jauhavat sitä mitä niihin syötetään. 

Metafysiikasta on alettu puhua Aristoteleen aikana.
Käsite on siis syntynyt rinnan filosofian kanssa.
Filosofian ilmaantuminen oli määrätynlainen herääminen pohtimaan asioita jotka aikaisemmin otettiin jumalan johdatuksina.

Tapahtui rationaalisen ajattelun esiin tunkeminen, jonka koettiin olevan ristiriidassa siihenastisen uskonnon värittämän mieltämisen kanssa.  

 Mutta mitä oli ennen uskontoa?

Mieltämisen alkuperäinen malli.

Minun olettamukseni on, että uskonto ilmiönä syntyi oloissa, joissa ihminen koki itsensä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena, asettamatta mitään ympäröivää kyseenalaiseksi. 
Maailma otettiin sellaisena kuin se eteen ilmaantui.
 (Tässä on mentävä niin kauas antropologian historiassa että siirrytään sen rajan yli puhtaan biologian puolelle. Ts. aikaan ja kehitysvaiheeseen ennen ihmistä!)
Tämä on alkuperäinen mieltämisen olotila, jonka voi ymmärtää vaikka seuraamalla minkä hyvänsä eläimen toimintaa: esmes kissa saattaa mitä hurjimman tappelun jälkeen tulla ovesta sisään ja alkaa puhdistamaan turkkiaan vaivaamatta päätään sillä mitä oli hetki sitten oven takana.
Se on täydellistä nykyhetkessä elämistä.  
Juuri näin eli ihminenkin, kunnes sitten alkoi kantaa huolta huomisesta, ei suinkaan pelkästään varastoimalla  toukkia ja juureksia ja riistaa, tai mitä hän nyt söikään, vaan raahaamalla näitä uhriksi jumalalle jotta tämä kostaisi vihamiehelle, antaisi anteeksi minulle ja siunaisi tulevan toiminnan runsailla ravintolöydöksillä.

Uskonto ilmaantui yhdessä kysymysten kanssa: Miksi täällä tapahtuu kaikenlaista, mikä sitä ohjaa, mikä on minun asemani jne. 
Järki, sielullinen elementti siis, vaati mielessä yhä suurempaa tilaa
Tässä tilanteessa hengellisyys ajautui nurkkaan jossa se pystyi räpiköimään vain kehittämällä turvakseen jumalten suojeluksen.
Elämään luonnollisena kuulunut hengellisyys ajettiin jumalten hoteisiin sillä, että sillekin vaadittiin järjellistä selitystä, mitä ei rationaalisesta maailmasta löytynyt.
 Karl Popperin (ks. Wikipedia) kolmen maailman teoria on mielenkiintoinen paralleeli tälle trialismin teorialle, mutta on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että tässä jako menee toisella tavalla; elämme sellaisuudessa jossa kaikki kolme ovat jatkuvasti läsnä tässä ja nyt, ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan.
Päin vastoin kuin Popperin maailmat, joista fyysinen muodostaa perustan jolle psyykkinen ja kulttuurinen maailma sitten perustuvat.

Filosofiassa tunnetaan kanta nimeltä instrumentalismi, joka, lyhyesti sanottuna, ei piittaa niinkään siitä, onko teoria tai siihen sisältyvä väittämä tosi vai epätosi, vaan pitää tärkeänä vain sitä, miten se vie tutkittavana olevaa asiaa eteenpäin.
Historiahan on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin teorian aukko on paikattu olettamuksella joka on sittemmin osoittautunut epätodeksi. 
Radiotekniikassa vallitsi aluksi käsitys "eetteristä", avaruuden väliaineista, jonka täytyi olla todellinen, koskapa auringonvalo ja radioaallot saattoivat siirtyä paikasta toiseen.
Säteilyn luonteen paljastuminen osoitti, että ne voivat edetä tyhjiössäkin, koko eetterin käsite pantiin viralta. Oleellista on, että radiotekniikka oli edistynyt, vieläpä harppauksin, tuon väärän teorian ollessa vielä täysissä voimissaan.
Siinä oiva esimerkki instrumentalismin oikeutuksesta. 

Usko instrumenttina

Samanlaisena instrumenttina uskonto (siis metafysiikka) on toiminut kautta koko tieteen historian, olihan ukonilman sähköpurkaus jumalten raivoa, virvoittava sade taas niiden laupeuden osoitus jne, ennen kuin niiden taustalla olevat fysiikan lait alkoivat selvitä. 
Oleellista on, että vääriksi osoittautuneet käsitykset eivät estäneet tiedon etenemistä. Näyttää jopa siltä että niitä vaadittiin jotta kehitys voisi edetä!
Metafysiikka ei voi lakata olemasta vain sillä, että jumalat pannaan viralta.
Se tulee esiin yhä uudelleen itsekohtaisena kokemuksena.
  
 Trialistiseen paradigmaan sisältyy ilman muuta instrumentalistinen kanta.  
Se ei ole pelkästään lohdullinen oletus siitä, että tämä metafyysinen puoli joskus tulee selviämään ja kaikki alistuu järjellä ymmärrettäväksi. 
 Päin vastoin. Trialistisen paradigman lähtökohta on, että näin ei tapahdu. Koko trialisinen paradigma on sitä, että ei yritetäkään ymmärtää koko kokonaisutta, ihmistä maailmankaikkeuden osasena, vaan alusta lähtien lähdetään mieltämään  siitä lähtökohdasta, että mieltäminen, mielessä tapahtuva tuntemusten, ajattelun  ja hengellisen kokemisen synteesi otetaan sellaisenaan. 

Mieltäminen on kertakaikkiaan eri asia, ja kysymys on siitä, että ymmärtää kannattaa yrittää vain niitä asioita jotka on ymmärrettävissä, ja uskoa sitten ne asiat jotka ovat uskottavissa ja vain uskottavissa.
 Tämä vaatii vain, että tunnistaa mielessään myllertävien asioiden alkulähteet

Psykologia saa rationalisoida sielun toimintaa miten pitkälle hyvänsä, aivotutkimus saa eritellä aivojen toimintaa miten pitkälle hyvänsä, niin niiden paljastukset eivät ikipäivinä tule selittämään ihmiselle sitä, mikä tämä itsessään on. 
Siinä asiassa auttaa vain kokemus, ja kokemus on kaiken sen synteesi mikä mielessä on.

Meditaatiota etsimässä

 Meditaatiota etsimässä

Kaksi valtavirtaa

On nähty, että vallitsevat käsitykset meditaatiosta ovat luonteeltaan dualistisia.
Valtavirtoja on kaksi, hindulaisperäinen jälleensyntymistä korostava, ja juutalais-islamilais-kristillinen luomis/taivas oppia korostava.
Kumpaankin valtavirtaan liittyy ihmiskäsitys, joka vaatii jotakin "tuonpuoleista" ollakseen eheä.
Buddhalaisuudessa tosin puhutaan "sellaisuudesta", mutta se on selitettyä sellaisuutta, se vaatii reinkarnaatio-opin  hyväksymistä.
Uskonnollinen käsitys vaatii jonkin jumalan läsnäolon ilmanmuutaistamista, buddhalaisperäinen vaatii reinkarnaatio-opin ilmanmuutaistamista.
Kumpikin on dualistinen, tai kumpikin johtaa dualismiin.

 Sielunvaellusoppi on hämmästyttävän yleinen meidän yhteiskunnassamme.
Se valtaa alaa sitä mukaa, kun luomisoppi sitä menettää; minä ymmärrän tämän hyvin, koska se on helpompi mieltää todeksi pelkästään järkeilynkin pohjalta kuin "taivasoppi".
Tässä on kysymys on oppien yleisyydestä. 
On kuitenkin eri asia järkeilemällä punnita jonkin asiantilan todennäköisyyttä, kuin kokea omakohtaisesti tämä asiantila.  Nyt vasta siirrytäänkin uskon alueelle.

 Uskoon tulleet ja muut uskovaiset

Minä pidän uskoa hengellisyyden kategoriaan kuuluvana, kun taas tieto kuuluu sielulliselle puolelle.  
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat "tulleet uskoon", sekä ihmisiä, jotka todella kokevat re-inkarnoituneensa. Kumpikin on ihan ok, sikäli kun näin todella on koettu. 
Kuitenkin, kun niistä lähtökohdista aletaan selittää tapahtunutta, niin joudutaankin yht'äkkiä  pettävälle maaperälle.  Kun kokenut selittää kokemattomalle, oli sitten kyse mistä asiasta hyvänsä, hän törmää väistämättä siihen tosiasiaan, että puuttuu yhteinen maaperä johon tukeutua.
On ikäänkuin toinen seisoisi kiinteällä jäällä, toinen taas jäälautalla.
Muille pitää yksinkertaisesti todistaa asia joista itsellä on kokemus, mutta toiselta se puuttuu. 

Kun tälle omalle kokemukselle sitten vaaditaan yleispätevän, universaalin, statusta, silloin  ajaudutaan dualismiin.

Tietää, kokea, uskoa

Seurauksena edellisestä on esimerkiksi, että kristillisessä kulttuuripiirissä vaeltelee ihmisiä, jotka ovat "ottaneet vastaan Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan", sekä ihmisiä jotka junttauksen tuloksena katsovat että heidän pitäisi näin tehdä, mutta eivät vain voi. Uskonto on syntyt.
Yhtä varmasti hindulaisen kulttuurin sisällä on ihmisiä jotka puhuvat jälleensyntymästä omana kokemuksenaan, sekä niitä jotka niinsanotusti "uskovat" siihen mutta eivät ole sitä kokeneet.
Hieman yllättäen näyttää siltä, että jälkimmäisillä ryhmillä on dualismin ilmaantumiseen suurempi osuus kuin edellisillä. Juuri he joutuvat oppia todistelemaan "tuonpuoleisuuksin".

Oppi on opittua, omakohtainen kokeminen jotakin aivan muuta

Olen havainnut, että juuri n.s. tosiuskovaiset eivät yleensä kiihkoile minkään opin puolesta, vaan kiihkoilijat löytyvät siitä ryhmästä jolle oppi on vain oppia, eikä omakohtaisesti elettyä.
Lisäksi olen havainnut, että "tosiuskovainen" on jopa ateistien keskuudessa tunnettu ja tunnustettu käsite.

 Usko ja tieto, miten niitä eritteleekin, eivät erotu kovinkaan selkeästi omassa elämässämme ja toiminnassamme. Me toimimme, siis teemme ratkaisumme, mielteiden perusteella, ja mielteisiin sisältyy aina sekä tietoa että uskoa. Mieltäminen taas taphtuu paradigmoilla, jotka ovat tottumuksia (ei ajatustottumuksia, ajattelu kuuluu niihin vain osana!) mieltää jokin asia määrätyllä tavalla. Jokaisella meistä on kokemuksia, miten maailmankuva muuttuu kun näkökulma muuttuu; uusi paradigma on silloin astunut entisen tilalle. 
Trialismi on se uusi paradigma joka mahdollistaa meditaationkin ymmärtämisen siinä kontekstissa jossa se tapahtuu, omassa mielessämme.

 

Trialismi ja enneagrammi

Trialismi ja enneagrammi 

Trialismi

Arvoituksellinen armenialainen George Gurdjieff lanseerasi kulttuuriimme paljonkin ajattelemisen aiheita, jotka hänen kuolemansa jälkeen unohtuivat korkeintaan teosofien vaalimaksi perinteeksi, mutta jotka ovat internetin aikakaudella putkahtaneet eri teitä uudelleen julkisuuteen.

Eräs niistä on enneagrammi-nimellä tunnettu systeemi, jolla hänen ja seuraajiensa mukaan voidaan todenmukaisesti kuvata ihmisten sisäistä maailmaa ja ihmisyhteisön toimintamekanismeja, ja niin edesauttaa niiden harmoonisuutta.

Nimi Gurdjieff kirjoitetaan todellakin yleisesti näin, translitteroituna meikäläisille aakkosille lähinnä englanninkielen kautta. Koska suomalaisilla on taipumus ääntää j niinkuin se suomeksi luetaan, vaikka se englannissa useimmiten ei niin menekään, haluan kertoa, että siinä tavoitellaan englannin soinnillista suhuäännettä. Saman tapaista mikä venäjässä kuvataan sillä x:n muotoisella krjaimella jossa on tolppa keskellä. Venäläinen kirjoitusasu onkin: Гюрджи́ев . Yrittäkää ymmärtää :)

Pitemmittä selityksittä piirrän siitä tähän kuvan: 

Tämän itämaisesta perinteestä lähtöisin olevan systeemin käyttö voi olla vaikkapa sellaista, että kullekin sakaralle annetaan oletusarvoksi joukko luonteenpiirteitä, joista sitten kunkin tulee valita itseensä sopivan kohdan, ja siitä sitten noita janoja pitkin päästään seuraavaan, jne, ja tuloksena on joukko tietoa siitä, miten pitäisi tai voisi tai ei saisi menetellä suhteessa siihen, jota tuo toinen sakara edustaa. 
Tämä on äärimmäisen pelkistetty, ja luultavasti täysin väärä, kuvaus enneagrammin funktiosta. Mutta ei tarkoitukseni olekaan ryhtyä siitä opettamaan. Asiasta kiinnostunut löytää netistä tuolla hakusanalla aineistoa vaikka millä mitalla.

Sensijaan haluan kiinnittää huomiota siihen, että tuossa kuviossahan näkyy keskellä ihan ilmiselvä tasasivuinen kolmio. 
Se paneekin kysymään, että onko minun missioni, trialistinen paradigma, jo valmiiksi keksitty!
Itse asiassa onkin, en ole edes kuvitellut muuta. Mutta olihan trigonometriset funktiotkin keksitty jo antiikin aikana ja silti Ohm kehitti niiden perusteella Ohmin lain.
Minulla taas on trialismista sanottavana jotakin mitä ei ennen ole sanotu!

Katsotaanpa, mitä enneagrammi kertoo trialismista.
Minulla on tässä J. G. Bennett'in asiaa käsittelevä kirja, josta luen mm.: 

"Ihmisellä on kolme toisiaan täydentävää luontoa: kehon luonto tahto eli yliaistinen (spirituaalinen) luonto sekä olenta eli sieluluonto. Sanotaan aivan oikein, vaikka asia ymmärretään puutteellisesti, että ihmisessä on kolme osaa: keho, sielu ja yliaistinen henki. Todellisuudessa ihmisessä keho, sielu ja henki ovat läsnä yhdessä kuten kolme osaa aterian valmistamisessa. Keho on verrattavissa keittiöön, sielu ateriaan ja henki (spirit) ja henki eli tahto tahto pääkokin johdolla ruokaa valmistaviin ihmisiin..." 


No niin, tuostahan selviää, että samoista asioista puhutaan. Ihmisen kolminaisuus on aivan selvästi esitetty. Mutta onhan se Raamatussakin, Paavali kokonaista yhdessä (yhdessä) kymmenistä kohdista tuli maininneeksi tuon saman asian. Se ei kuitenkaan estänyt kristinuskoa siirtymästä väärille raiteille!*
Miksi? Siksi koska uskonnon intressissä on projisoida tuo henki, spirit, itsemme ulkopuolelle, jumalaan. Siksi ihminen ei saa tuntea itseään eheäksi, ts. kolminaiseksi tekemättä sitä uskonnon ehdoilla (ja niitähän on melkoinen kirjo, kuppikunnasta riippuen)
Gurdjeffin ja Bennettin käsityksistä sensijaan en voi sanoa mitään tuomitsevaa tässä suhteessa. Sensijaan näkemykseni on, että enneagrammissa sekoitetaan se yksinkertainen kolminaisuuden kokemus liian monilla huomioon otettavilla seikoilla. Tuollaista kokonaisuutta ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan! 
Ehkä juuri sen vuoksi koko aate on hautautunut teosofien kammioissaan harrastamaksi salatieteeksi. 

Enneagrammia tutkineet, ja sitä työssään soveltavat väittävän sen paljastavan kaikkinaisessa toiminnassa kolminaisuuden, siis tavallaan juuri tuon saman suhteellisuuden joka tulee esiin Ohmin laissa. Mutta sen lisäksi kuvion toisiaan leikkaavat viivat tuovat esiin erinäisiä tendenssejä jotka pyrkivät muuttamaan kolmion funktioiden toteutumista, ja aiheuttavat siis missä hyvänsä toiminnassa mitä erilaisimpia lopputuloksia! 
Ja se, että toiminta on yleensäkin kuvattavissa kuviolla, merkitsee ilman muuta, että toiminnossa on muuntuneenakin tiettyä toistuvuutta, säännönmukaisuutta. 
J. G. Bennet kirjoittaakin:
Ensimmäinen asia enneagrammin ymmärtämiseksi on tapahtumien universaalisen samankaltaisuuden havaitseminen. Tapahtumien kolminaisluonnon puuttuminen merkitsee epätodellista: joku ulottuvuuksista on poissa..." 

Niinpä niin.
Epäilemättä ihminenkin on nimenomaan tapahtuma. 
Trialistinen paradigma, jota olen tässä yrittämässä saattaa ymmärrettävään muotoon, vaatii kuitenkin ensimmäiseksi sen varsinaisen kolminaisuuden löytämistä, ja se ei niinkään näyttäisi vaativan järjellä ymmärtämistä, vaan kokemista hiljaisena totuutena sisimmässään. Kokemusta, jossa keho, sielu ja henki ovat yhtaikaa mielen havaitsemina. Siitä havaitsemisesta käsin tunnistaakin sitten helposti kaikenlaisia väliin tulevia muuttujia, joita voi sitten kuvata vaikkapa juuri enneagrammilla.

Niinpä jatkossa kunnioitamme Gurdjieffin elämäntyötä sekä pidämme enneagrammia varteenotettavana teoriana, mutta tarkastelemme tuota (väreillä piirtämääni) kolmiota yksinomaan omaan kuvauksena oman olemuksemme kolminaisuudesta.

*Jokainen Paavalin kirjeitä lukeva voi  itse todeta, miten huolimattomasti Paavali kuvaa "syntistä" ihmistä eri yhteyksissä. Hän on milloin sielullinen, milloin lihallinen, milloin ruumiillinen, milloin luonnollinen (kaiken huippu!) jne.
Hengellisyys häilyy kuvauksissa potentiaalisena, jumalasta lähtöisin olevana ominaisuutena, ei missään tapauksessa inhimillisenä. Eräässä kohtaa puhutaan jopa sielullisesta ruumiista ja hengellisestä ruumiista.
Kuitenkin teologeilla on otsaa väittää, että kyllä Raamattu selvästi osoittaa ihmisen olevan kolminainen.
Ja miten se sen "osoittaa"?
Todellakin, tikulla kaivelemalla löytyy 1 kohta jossa tätä luonnehdintaa sivutaan ikäänkuin oletusarvona.
Se on 1. Tessalonikalaiskirjeen 5. luvun 23. jakeessa oleva tervehdyksen kaltainen virke:

"Mutta itse rauhan Jumala pyhittäköön teidät kokonansa, ja säilyköön koko teidän henkenne ja sielunne ja ruumiinne nuhteettomana meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen tulemukseen."

Kun sitä vertaa kaikkiin muihin ilmaisuihin, näyttää siltä että kyse on onnellisesta sattumasta kaiken dualistisen sekoilun lomassa :)

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.