Uskonnon alkuperä

Kun lähtökohdaksi otetaan kuvatunlainen mielen kolminaisuus, päästään seuraavanlaisiin päätelmiin:

Puhekielen syntyminen toi mukanaan älyllisen suhtautumistavan. Älyllisyys toi mukanaan kysymykset, mm. identiteettikysymyksen, johon uskonto tarjoaa omaa vastaustaan, joka niissä oloissa saattoi olla ainoa mahdollinen.
 Animatistille sellaisia kysymyksiä ei ollut, hänelle maailma oli sellainen kuin se oli, ts. sellainen jollaisena hän sen näki ja koki. Eihän voi olla kysymyksiä enempää kuin vastauksiakaan, jos ei ole kieltä millä kysyä ja vastata! Molempia alkoi tulla vasta kun oli saatu kieli, jolla niitä esittää, ja jumala oli yksinkertaisin löydettävissä oleva vastaus kaikelle, mitä ei ymmärretty.  

Maailman "ottaminen sellaisenaan" ei toki ole älyllisen vastakohta, mutta jotain merkittävää sisältyy silti siihen, että puhetaidon mukanaan tuoma älyllisyys haastoi heti alkuperäisen animatismin. Se teki sen juuri omimpana itsenään, kertomalla jumalista. Se taas ei ole olemukseltaan mitään muuta kuin nähdyn ja koetun selittämistä; mikä aikaisemmin oli ollut pelkästään "sellaista", olikin nyt "sellaista siksi, koska..."

 Lopulta älyllisyys pääsi voitolle, ja ateismi syntyi ja yleistyi. Mutta se, että eksaktien tieteiden yliopistot hyysäävät yhä tiedekuntien joukossa teologista tiedekuntaa, osoittaa, enemmistöllä ei sittenkään ole uskon suhteen oikein pasmat selvillä. Alkuperäinen animatismi elää jossakin syvällä...

Uskontotieteilijät muistavat aina mainita, että uskonnon alkuperä on problemaattinen.
Helmer Ringgren – Åke V. Sröm taivastelevat kirjassaan ”Kansojen uskonnot ennen ja nyt” : ”Tuskin minkään käsitteen määritteleminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin uskonnon”.
Tämä näyttääkin olevan kaikkien uskontotieteilijäin yhteinen arvio.
Suomenkielinen Wikipedia aloittaa huokailunsa näin: ”Uskonnon määritelmiä on lukuisia eikä niistä vallitse yksimielisyyttä. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan "uskonto on käsitteellistys, joka on tehty suuresta määrästä erilaisia uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia ja  kokemuksia.” Tämä jo menee niin kauaksi asiasta, että sitä ajatellessaan kysyjältä ehtii häipyä mielestä, mitä oikeastaan on kysymässä.  Ainakin seuraavia olen nähnyt esitettävän  lähtökohdiksi uskonnon alkuperän määrittelyyn: animismi, totemismi, magia, sosiologinen, ja vielä ”alkumonoteistinen” teoria.
 

Minä, joka en ole tieteilijä, voin jättää liturgiat sikseen, väitänkin, että uskonnon alkuperä on hyvinkin omaan kokemuspiiriimme kuuluvien käsitteiden avulla.  Tietystikin on mahdotonta tunkeutua uskonnon aikaisempiin vaiheisiin kokemuksen kautta. Ainoa vaihtoehto on yrittää eläytymisen kautta.
Tässä on apuna on tietenkin käytettävä päättelymenetelmää, mutta sekin on tarvittaessa eksakti ainakin samassa määrin kuin yhtälöoppi matematiikassa. Riittää kun ymmärtää sen, jolloin sitä voi käyttää hyödyksi.
Jos lähtee liikkeelle erilaisista luomiskertomuksista, ei voikaan löytää oikeata ketjua.
 Mutta kun kysyy, mistä ne kertomukset ovat ilmaantuneet, pääsee jo todennäköisyyksien ketjuun käsiksi. Silloin tullaan tuota pikaa kertomusten alkulähteille: niiden  ilmaantuminenhan vaati kertojaa. Muuta sellaista ei ole pystytty jäljittämään kuin ihminen.
 

Tarkoitan todella, että sellaista asiaa, kuin että jumala olisi tullut taivaasta ja ilmoittanut jonkin asian ihmiselle, ei kerta kaikkiaan ole mahdollista todistaa, minkään ihmisen laatiman kirjoituksen avulla, vaan ainoa, mikä sen voisi todistaa, olisi, että jumala tulisi sen itse sanomaan.  Kirjauskonto onkin yritys vääntää asia niin päin, että tämä olisikin todella tapahtunut. Kirjauskontojen todistusvoima kilpistyy kuitenkin niiden perin, perin, lyhyeen historiaan verrattuna niihin ajanjaksoihin, joissa koko kielellinen kehitys on tapahtunut.

 
Joka on katsonut Akira Kurosavan ”Dersu Uzala” nimisen elokuvan, tai mieluummin lukenut Vladimir Klavdijevitš Arsenjevin elokuvan perustana olevan kirjan, kummasteli varmaan, kun Dersu, vaikkakin oli omaksunut monia länsimaisen kulttuurien hyödykkeitä, osasi käyttää metsästyksessä  nykyaikaista tuliasetta sekä polttaa polttaa piippua, puhui luonnon kohteista oudolta ja vähemmän länsimaiselta kuullostavalla  tavalla. ”Aurinko on hyvä ihminen”, sanoi hän. ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Miten niin ”ihmisiä”?
Kyseessä on yksinomaan kulttuurikuilu, joka vallitsi venäjänkielen (ja myös suomen!) ja hänen oman kielensä, joka oli nanai l. goldi- kansan kieli (tunguusialiseen kieliryhmään kuuluva nanai-kieli). Tämä kieli on säilyttänyt, etymologiassaan jotakin joka on paljon vanhempaa perua kuin yksikään eurooppalaisista uskonnon vaikutukselle altistuneista kielistä. Niinpä sen ihmiskäsitys on ymmärrettävissä juuri animatismin kautta. Siinä vaiheessa kun kertomuksia jumalista ei vielä oltu kuultu, voidaan olettaa ihmisen identiteetin olleen yksinkertaisesti sen tapainen, että ”minä olen mikä olen”.  Mutta aivan luonnollista tässä tilanteessa on, että myös ympäristön kohteet, toiset ihmiset, kivet, puut, eläimet, aurinko, ovat niitä (eli sellaisia) kuin ovat.
 

Nanai-kielen ihmistä tarkoittava sana oli ilmiselvästi säilynyt niin lähellä henkeä tarkoittavaa sanaa,  että se ei ollut käännettävissä venäjäksi. Eikä suomeksi.
Niinpä Dersu olisi saattanu sanoa myös, että ”minä olen henki”. Henkiä  olivat siinä tapauksessa kaikki muutkin! Tai että ”minä olen ihminen”. Niin, tässä vaiheessa ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä, että puut ja Aurinkokin olivat Dersulle ihmisiä.
Tässä on se kaivattu linkki joka yhdistää ihmisen ja  jumalat. Vasta kun ihmiset alkoivat kertomaan toisilleen jumalista, joka tapahtui sen seurauksena, että sellaisuuden hyväksymisestä ilman selityksiä luovuttiin ja alettiin selittää sitä rationaalisesti, alkoikin henki, se alkuperäinen ”se joka on”, se alkuperäinen ”ihminen” erottua tästä näkyvästä fyysisestä ja henkisestä (ajattelevasta) ihmisestä omaksi kategoriakseen, jumaliksi, ja syntyi papisto pitämään yllä yhteyksiämme siihen. 

Niin, miksi ihmiset sitten alkoivat kertoa toisilleen jumalista? 

Luonnollisesti siksi, että se oli kevyimmän vastuksen tie selittää asiat, joiden toimintamekanismia ei muuten saatettu selittää.

Tätä päättelyketjua ei ole vaikeaa ymmärtää, kun irrottaa katseensa uskonnosta eikä pidä sja yrittää selvittää, mitä muuta puhetaidon ilmaantuminen ihmisen historiassa merkitsi. Kuten Yaval Noah Hararin kirjassa ”Sapiens, ihmisen lyhyt historia” selvitetään, koko kulttuurielämä alkoi siitä: kertomuksia ja niistä muodostuneista tarinoista kiteytyy koko talouselämä, poliittinen elämä, taide, musiikki, kaunokirjallisuus… mitään ei, sanalla sanoen, olisi ilman tarinaa. Tässä tarinoiden köydessä uskonto on yhtenä säikeenä. 

Vain yhtenä säikeenä.

Kirjauskonto

  Kirjauskonto sitten nosti kertomuksen vaikutukset aivan uudelle tasolle, toiseen potenssiin, jos niin voi sanoa. Tarinat elivät omaa elämäänsä, mutta kirjoitustaidon ilmaantuminen puhetaidon jatkeeksi mahdollisti niiden ikuistamisen, jolloin tarina pysyi muuttumattomana. 

Tämä taas synnytti vääjäämättömästi teologian, joka mahdollisti uusien merkityssisältöjen antamisen kirjoituksille tarpeen mukaan.

Aikajana on syytä pitää mielessä: esmes kristinuskon perustaja ja ensimmäinen teologi vaikutti n. 2000 v. sitten. Vähän ennen häntä elänyt Jeesus viittasi puheissaan vanhoihin kirjoituksiin, jotka, todistettavasti olivat kuitenkin vain n. 500 vuoden ikäisiä. Siis eivät lainkaan vanhoja historian näkökulmasta!

Sitä edeltävä etappi, joka oli Tooran luomiskertomus paratiiseineen, ajoittuu aikajanalla jotakuinkin samoihin kuin maanviljelyskulttuurin irtautuminen keräiy-metsästyskulttuurista. Puhutaan n. 10-12 tuhannen vuoden takaisista ajoista (unohdetaan hetkeksi Tooran ajoitukset, jotka eivät perustu muuhun kuin perimätietoon).

Ensimmäisen jonkinlaisen "kieliopin" sisältävän puhekielen arvioidaan ilmaantuneen n. 45 tuhatta vuotta sitten. Tämä vasta mahdollisti tarinanmuodostuksen. 

Heidelbergin ihminen, joka edustaa erästä merkittävää kehitysvaihetta suurine aivoineen, ilmaantui n. 600 tuhatta vuotta sitten. Puhetaidottomana tämän on täytynyt elää ilman puhetaidon seuralaista, uskontoa. Siinä onkin meillä preanimisti eli  animatisti.

Ja siinä meille perspektiiviä uskonnon alkuperän, merkityksen ja funktion arvioimiseen.

Trialismi ja animismi

 Trialismi ja animismi

 Animismin luonnollisuus

Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon. 
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta. 

Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?

Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.

Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!

  Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio

Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa. 
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.

Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi! 
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!

Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.

Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.

Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen.  Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty.  Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.

Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin  oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta  niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta. 
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta. 
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus. 
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.  
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta. 
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.