Näytetään tekstit, joissa on tunniste Osho. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Osho. Näytä kaikki tekstit

5.4.2018

Hartauselämä, meditaation tarrpeellisuus

 Hartauselämä, meditaation tarpeellisuus

 

Mainio simulaattori

Tietokoneen rakenne muistuttaa minin tavoin ihmisen rakennetta. Se kelpaa sellaisenaan selventämään käsitteitä joita kuuluu omaan rakenteeseemme.

Siinä on fyysinen puoli, hardware, sekä eräitä vähemmän konkreettisia  mutta välttämättömiä osasia, kuten BIOS, käyttöjärjestelmä, sovellukset, sekä hännänhuippuna eräs kokonaisuutta häiritsevä tekijä, nimittäin käyttäjä, joka panee koneen suorittamaan mitä kummallisimpia tehtäviä.

Tietokone soveltuu siis maniosti simulaattoriksi selventämään ihmisen toimintoja.

Trialistisen paradigman kontekstissa tulee  mieleen vaikkapa tällaiset yhtäläisyydet:
Hardware = fyysinen ihminen
Bios = hengellinen ihminen
Huomio kiinnittyy järjestykseen; hengellinen on totuttu mieltämään psyykkisen kylkiäiseksi, siten viimeisimpänä mainittavaksi.
Siinä näkyy juuri dualismin luoma harha, se, että hengellisyys ei kuuluisikaan kokonaisuuteen sellaisena vaan vasta jumalan siihen tuomana ja oman kilvoituksemme jotenkin saattelemana.
Tosiasiassa se on kaiken aikaa siellä pohjalla perusvireenä meillä jokaisella. Eri asia on, tunnistammeko sitä.
Joka tapauksessa se putkahtaa esille aina kun psyykkinen minämme on saavuttanut jonkin riemuvoiitoistaan, ja meidät haastetaan arvioimaan voiton todellista merkitystä.
Aivan samoin jokainen tietokoneen näytölle putkahtava tai muuten sen outputtina ilmenevä tuloste on mahdollinen vain siten että BIOSista lähtien sen edellytykset on sinne sijoitettu.

Biosin toimintaa voi parannella käyttöjärjestelmässä, jopa hardwaressa (esmes matematiikkaprosessori joka oli taannoin suosittu lisäosa emolevylle asennettavaksi), mutta mikään ei tee tyhjäksi sitä, että joka kerta käynnistettäessä konee lukee ensiksi BIOSin, sen jälkeen vasta muut "tietoisuuden tasot".

Suunnilleen samaa kaavaa noudattelee joka aamuinen heräämisemme, ensimmäisenä tulee jonkinlainen olemassaolon kokemus, sitten alkaa tulvia muistikuvia jotka viittaavat eilen kesken jääneeseen todellisuuteen...
 

Vielä paremmin se kuvaa sitä suurta heräämistä, joka alkoi syntymämme hetkellä!

 Hartauselämä

Hartauselämä on niin uskonnollissävytteistä, että kaikki mieltävät sen uskontoon kuuluvaksi.
Tässä ilmee juuri dualismin vaikutus. 
Koska uskonto on siirtänyt sen pois omasta kokemuspiiristämme jumalan, (jumala ymmärrettynä nimenomaan ulkopuolisena voimana, väliintulijana), ja kun tuon ulkopuolisen väliintulijan "olemassaolo" on todettu kyseenalaiseksi, on tehty johtopäätös, että hartautta ei tarvita. 

"Hartaus liittyy jumalaan, jumalaa ei ole, mihin siis hartautta tarvitaan?".

Näin dualismi polkee jalkoihinsa sen tosiasian, että hengellinen aspekti, so.  elämän kokeminen myös hengellisesti, on ollut ennen uskontoa. 
Toisaalta se on myös ilmiselvästi jäljellä uskonnon poistuttua kuviosta.
Ajallemme ominaisesti ihmisen toiminta pyritään kuvaamaan psykologian ja aivotutkimuksen kautta. Nehän ovat psyykkinen ja fyysinen aspekti siirrettynä toiminnan tasolle. Puuttumaan jää teo... oho, mitä meinaisin sanoa! 
Puuttumaan jää se aspekti joka on mielletty teologiseksi, mutta mikä se on, kun teo ei olekaan totta? 
Voimme toki puhua metafyysisestä ulottuvuudesta, ei se ole ollenkaan väärin. 
En tiedä sille nimeä. Ehdottaisin TAOlogiaa, sillä olemmehan ilmiselvästi tekemisissä saman asian  kanssa Lao Tsen Tao Te King puhuu. "Logia" viittaa kuitenkin vahvasti henkiselle, sielulliselle, puolelle, taon ymmärtämiseen, vaikka me pyrimme pääsemään kiinni kokemuksellisuuteen.
Miten olisi taosofia, sofia gnostilaisittain ymmärrettynä..

Näin trialistisen paradigman elementit ovat koossa:
Fysiologinen, psykologinen ja taosofinen.

 Trialismi ja meditaatio

Hartaus on ensisijainen tarve, uskonnot ovat päällysrakennetta. 
On suoranainen tragedia, että uskonto päässyt kompromettoimaan hartauden

Miten meditoidaan?

Minä en edes yritä antaa siihen mitään ohjeita. 
Hyviä oppaita on jo aivan riittävä määrä.Yksikään niistä ei kuitenkaan ole ylivertainen. 
 Kaikki ne sisältävät, enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti, saman lähetyskäskyn minkä Jeesus antoi: "menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" 
Moinen käskyhän sisältää implisiittisesti käsky tappaa toisinajattelijat, ja siitä ei tarvinne esimerkkejä luetella :(
Minkä hyvänsä ohjeen kuultuaan voi siis ihan perustellusti sanoa: "ei sitä ole pakko noin tehdä".
Mutta yksi on varma: jos sen haluaa tehdä niin jotenkin se on tehtävä!
Tehtävänä on siis päästä yli ja lopettaa se  pitkitetty vastarinta,  joka tuppaa vaivaamaan jälkiuskonnollisen ajan puoliuskovaisia, puoliateisteja ja täysateisteja, jotka kieltäessään hartauden tarpeen todellakin heittävät pois lapsen pesuveden mukana. 
Uskonto peseytyy tieteen toimesta pois, hartaus on lapsi joka uhkaa mennä pesuveden mukana.
-Paras ohje lienisi siis se minkä Osho antoi: "mitä ikinä matkallasi kohtaatkin,  älä samaistu siihen
Samaistumatta pitäisi osata olla nimenomaan opettajiin. 
Miksi? 
Siksi, koska tarve on vain ja ainoastaan sisäsyntyinen, ja yhteenkin opettajaan samaistuminen tekee irtipääsemättömän liitoksen, jollaisista juuri jokainen uskonto ja muu kuppikunta on saanut alkunsa !

Trialistinen paradigma ei ole lainkaan mikään uusi meditatiotekniikka, se on vain uusi näkökulma joka paljastaa sen, miksi meditaatiota tarvitaan.
Sen uniikkius on siinä, että lähtökohta pyritään näkemään sellaisena kuin se on, sellaisuutena. 

22.9.2017

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma




Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.



Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.


Mielen funktio


Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.




25.7.2017

Minän sellaisuus


Sellaisuutta on kaikki mitä maailmassa on, riippumatta meidän, useimmiten vääristä, havainnoistamme.

Minän sellaisuus

Psykologiassa tunnetaan "kehonkaava" käsite, josta puhutaan ennenkuin siirrytän käsitteeseen "itsetunto". 
Trialismi näkee, että kaavoja onkin kolme: kehonkaava, sielunkaava ja hengenkaava! Minän sellaisuutta on: Kas vain, minulla on kädet ja jalat, koko keho!
Kas vain, minulla on mieli, ja sielu kaiketi, koska voin mielessäni aistia sekä kehon että  jotain muuta jonka täytyy olla muuta kuin keho, panenpa sille nimeksi sielu.
Ja kas vain, sielun lisäksihän tässä näyttää olevan vielä jotakin, koskapa mieleni tuntee varmuutta joka ei ole millään selitettävissä olkoon se nimeltään henki...
Mutta tässä vaiheessahan uskonto tulee mukaan ja ennenkuin edes alamme itse ajatella asiaa se kiirehtii tuomaan meille käsityksen jumalasta.
"Se kolmas on sinun kaipauksesi iäisyyttä ja jumalaa kohti" se esittää, ja niin jätämme asian enemmän käsittelyn.
Enempi käsittely voisi tuoda mielemme taululle hengen tasaveroisena elementtinä yhdessä kehon ja sielun kanssa.  Siihen ei kuitenkaan anneta aikaa, vaan mieli kyllästetään (etten sano myrkytetään) ulkoa päin tulevalla uskonnon suggestiolla, ja siihen liittyy vääjäämättä rukouselämä, joka on sanallista kommunikointia sen jumalan kanssa minkä kulloinkin kyseessä oleva kirjauskonto meille lanseeraa. 
 

Nyt pitää selvittää, mitä dualismilla on sen kanssa tekemistä että hartauselämä vieraantuu.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että dualismi siirtää hartauden harjoittamisen intellektuaalille, älylliselle, tasolle.
Mutta hartauselämä kuuluukin uskonelämän tasolle.

Meidän pitää oppia tunnustamaan, että me tunnemme, tiedämme ja uskomme. Näitä kaikkia yhdessä, saman aikaisesti, yrittämättäkään erottaa niitä toisistaan. 

Logiikassa toimii logiikan lait. Näitä lakeja nyt sitten yritetään soveltaa hartauselämään.
Uskovaiset luulevat, että tuomalla käsite jumala tähän prosessiin autetaan sen selvittämistä. Mutta jokainen selitys on vaatii uusia selityksiä ja seurauksena on miljoonia hyllymetrejä selitysteoksia, joita kukaan ei kerkeä koskaan edes lukea.

Se että tällä ei ole tykkänään pystytty hartauselämää nujertamaan, ainoastaan latistamaan, johtuu siitä, että hartauden tarve on todellinen. Vaikka sille syötettäisiin mitä käsityksiä jumalan olemassaolosta, jumalten lukumäärästä, otollisista palvontamenoista jne, niin hartauden tarve on olemassa. Se on kahva mistä papin sopii pitää kiinni kun hän haluaa otteen laumansa jäsenestä ja koko seurakunnasta.
 Sielullisessa toimivat sielulliset lait, logiikka.
Hengellisessä toimivat hengen lait.
Kumpikin toimii täysipainoisesti vain jos sen annetaan toimia häiritsemättä.

Ne kokemukset, joita eri meditaatiokoulukunnat tietävät kertoa, osoittavat, että hartauselämä on parhaimmillaan silloin, kun verbaalista tasosta osataan päästää irti.
Nyt muistutan, mitä Eino Kaila sanoi: regressiossa ensimmäisenä häviävät kaikkein ylimpänä pinnassa olevat kerrokset, kuten juuri verbaali kyky (Kaila puhui psykologina ja kyse oli patologisesta tapauksesta, regressiosta. Psykologia etenikin  hänen aikanaan enimmäkseen poikkeustilojen tutkimisen kautta)
Joissakin uskontoyhteisöissä, esmes helluntailaisissa ja baptisteissa, lähestytään tätä yleisesti ns. kielillä puhumisessa, missä rukoilija hylkää normaalin kielen ja alkaa tuottaa jotakin omasta sisimmästään pulppuavaa puhetta, jonka sanotaan olevan puhetta jumalalle.

Niinikään psykedeelisessä kulttuurissa tavoitellaan (ja saavutetaan) muuntuneita tajunnantiloja.

 Psykedeelinen kulttuuri

 joka lienee samaa kuin hippikulttuuri, onkin selvästi eräs tapa tavoitella takaisin sitä hartauselämää, jonka uskonto muokkasi ja joka häipyi tieteen pesuveden mukana.
Kemikaaleilla saavutettu hartauselämä on kuitenkin rappiokulttuuria yksinomaan siihen liittyvien riippuvuuksien, mielenterveyden ongelmien ja myös fyysisten terveysongelmien takia.
Lyhyesti sanottuna, se on samaistettavissa huumeongelmaan.

Mutta jos "muuntuneella tajunnantilalla" tarkoitetaan hartauselämää (ja minä ainakin tarkoitan!) niin siihen on tervehenkisiäkin keinoja.
Jokainen meditaatio on sitä, silloin kun se onnistuu.
Ja, kuinka ollakaan, meditaatioon kuuluu ehkä oleellisimpana se, että puhe vaiennetaan.

Kun rukouksessa esitetään erilaisia ajatuskuvioita, se on ilman muuta verbaalista toimintaa. Siis sielullisen tason toimintaa. Tästä syystä se mahdollistaa myös verbaalin vastaanottamisen. 
Tässä puhutaan suggestiosta.
Onkin nähtävissä, että ulkoapäin mieleen syötetty suggestio on jokaisen uskonyhteisön perusta, ilman sitä ei yhteisöä edes synny.
Meditaatiossa sen sijaan vaiennetaan kaikki puhe ja pulina, niin oma kuin vieraskin, ja koetaan hiljaa oma itse.

Kristitty näkee mielellään, että meditoija "hokee mantraa" ja siten suggeroi itseänsä, tai antaa muiden suggeroida toistelemalla muiden mantroja.

Mantra on kuitenkin vain työkalu, apuväline, se on ikäänkuin keppi, johon voi nojata jottei horjahda. Kuitenkin, siitä päästetään irti heti kun mieli on sen verran rauhoittunut että se ei syöksy takaisin kehollisiin ja sielullisiin virikkeisiin.
Hyvä kuvaus tästä on vaikkapa Osholla: "Mieli on tarkkailijan tilassa missä ei ole tarkkailtavaa".
Siinä sanalla sanoen huomaa olevansa tilanteessa missä ei ole ollenkaan selvää kuka tarkkailee ketä. Tämä taas ei kokemuksena vaadi mitään selityksiä, silloin kun sen kokee, se vain on silloin minun luonnollinen olotilan. 
Toisin sanoen, tässä on otettu ensimmäinen ja tärkein askel poispäin älyllisistä selittelyistä!