Eämän koodi

 Elämän koodi: eteenpäin ja ylöspäin

Kun lähdetään siitä, että meillä on henki ja puulla on henki, voimmeko kuvitella että nämä henget voisivat kohdata, aivan kuten fyysiset oliotkin kohtaavat toisensa.
Kävisihän se mutta, mutta kun me olemme kadottaneet henkemme uskonnon syövereihin, dualismiin. Oletettavasti puulla on omansa tallessa. Se on juuri se,  joka huokuu mieliimme käsittämättömänä rauhana kun menemme metsään.

Elämän koodi ja sen rajat. Mitta.

Kasvaminen on elämän koodin pääsisältö.
Mutta nähtävissä on myöskin, siihen sisältyy eräänlainen mitta. Kasvun on määrä pysähtyä, kun mitta on tullut täyteen. Me itse lakkaamme kasvamasta fyysisesti, kun aikuistumme. Samoin tapahtuu kaikkialla, niin eläinmaailmassa kuin kasvimaailmassakin.
Mitta pätee kasvuun, mutta ei lisääntymiseen. Kaikki eläinpopulaatiot ja kasvipopulaatiot jatkavat lisääntymistä näköjään loputtomiin; se pysähtyy vain, kun etenemissuunta menee kerta kaikkiaan tukkoon.
Karkeasti ottaen metsän kasvu pysähtyy vuoren seinämään, vesistöön, tai  sitten toisen populaation intresseihin, esmes ihmisen raivaamaan peltoon.
Vaikka populaatioiden eturistiriidat aiheuttavat luonnossa silmin nähtäviä konflikteja, niin monenlaisia symbioosejakin niiden välillä ilmenee.
Itse asiassa metsätalous on eräänlainen ihmisen ja puun keskeinen symbioosi. Vaikka metsän ryöstökäyttöä ilmenee, niin saman aikaisesti tehdään sekä konkreettisia että tehokkaita toimenpiteitä metsän suojelemiseksi ja sen kasvun edistämiseksi.


Elämän koodi ohjaa toisinaan lajeja sukupuuttoon, väitetään esmes dinosaurusmaailman romahtaneen yksilöidensä ylenpalttisen kasvun   mahdottomuuteen.
Elämän koodin voidaan sanoa johtaneen myös ihmiskunnan nykyiseen kriisiin, jossa tuho uhkaa luontoa, koska ihmiskunnan kulutus ei ole löytänyt rajojaan. Kuten dinosaurukset, sekin vain kasvaa ja kasvaa, vaikka mitta on selvästikin täyttynyt.

Kasvun rajat ja moraali

Erään lajin pohjaton ahneus

En muista kuulleeni yhtään ekologista keskustelua, joka ei  olisi päätynyt toteamukseen ”ihmisen pohjattomasta ahneudesta”.  Siinä selvästikin nähdään ekologinen katastrofi moraalisena asiana.
Moraalisen ratkaisun mahdottomuus näihin ongelmiin piilee siinä, että ihmisillä on aivan liikaa keskinäisiä eturistiriitoja. 
Voidaan esmes ajatella, että tropiikin sademetsien hakkaaminen viljelyksen   ja teollisuuden tieltä tulisi keskeyttää, koska koko ihmiskunnan etu sitä vaatii.  Mistä tällainen toiminta kuitenkaan saisi käyttövoimaa, kun tiedetään, että ylikansoitetuissa maissa on konkreettinen tarve saada lisättyä sekä viljelystä että teollisuutta.   Vaihtoehtoina sille voi olla ainoastaan  joko ennennäkemättömän suuri avustustoiminta, jonka loppua ei edes olisi näköpiirissä, rikkaista maista köyhiin, mikä merkitsisi rikkaiden elintason laskua. Siitä on sanouduttu jo irti. Tai sitten väestön muuttaminen sinne missä nämä asiat on jo hoidettu. Siitäkin sanoudutaan parhaillaan irti. Kaikissa maanosissa yhäti kasvavat vaatimukset rajojen sulkemisesta maahanmuutolta on juuri sitä.

Eteenpäin ja ylöspäin - koodi ilmenee  yhteiskunnan sisällä ja yhteiskuntien välillä jatkuvana  kilpailuna.
Tämä mahdollistuu sen asiantilan seurauksena, että järkitajunta, sielullinen aspektimme, on rakennettu ennen kaikkea yksilöllistä käyttöä varten, oman edun valvomiseen, jos niin voi sanoa. Se yksinkertaisesti jatkaa tietoisuuden tasolla samaa pyrkimystä, mikä koko eläinkunnassa tunnetaan kolmen perusvietin toteutumana. Se on siis luonteeltaan ”itsekäs”, olkoonkin, että elämälle välttämätön sosiaalinen vietti on siinä yhtenä säikeenä. Tästä aiheutuu yksilölle luonnollinen este nähdä kokonaisuuksia, tajuta asioita altruistisesti, yhteiskunnan kannalta.
Lisäksi yhden yhteiskunnan perspektiivi ei riitä tässä mihinkään, koska kysymys on koko ihmiskunnasta.

Olemmeko umpikujassa?

Tämän hetkinen tilanne on se, että vastuuntuntoiset piirit muodostuu suurin piirtein siitä ihmiskunnan osasta, joka on saavuttanut riittävän yleissivistyksen nähdäkseen niin isoja kokonaisuuksia, että pystyy tajuamaan koko ekologisen katastrofin uhkan.
Yhdessä kohtiossa ihmiskuntaa on riittävä sivistystaso tajuta uhkatekijät. On yksinkertaisesti laskettavissa, mihin luonnon resurssit riittävät, ja laskelmat osoittavat, että kulutus on suurempi kuin tuotto.
Hyvin konkreettinen kuvaaja on maailman ylikulutuspäivä, joka tänä vuonna oli elokuun 8. päivä. Tuolloin oli kulutettu se minkä maapallo pystyy tuottamaan, ylimenevä on silkkaa ryöstöä ja resurssien hävittämistä.
Laskelma on poikinut myöskin hupaisalta kuuloisia päätelmiä: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiiin 3,4 maapalloa.” Ja kun tiedämme, miten pieni on Suomen populaation koko länsimaiseen suhteutettuna, niin...

Tehtävänä olisi siis kulutuksen sovittaminen resursseihin.
Vallitseva tosiasia on kuitenkin, että riittävän korkea sivistys- ja tietotaso tämän asian ymmärtämiseksi on samoissa maissa, missä ylikulutus on suurinta.

Kuitenkaan siitä, kenen pitäisi vähentää, ei ole voitu edes neuvotella.
Lisäksi  syntyvyyden säännöstely on sitä mahdottomampaa, mitä alkeellisempiin oloihin mennään.

Mistä näköalattomuus johtuu?

Animismin paremmuus

 Kysymys ei todellakaan ole moraalista, vaan kysymys on menettelytavasta.
Tullaan siihen, mitä kaikkea dualismi käyttäytymismallina aiheuttaa.
Tiedetään, että monet animistiset kulttuurit ovat suhtautuneet vakavasti ihmisen ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Esmes Australian alkuperäisväestö harjoitti syntyvyyden säännöstelyä jo silloin kun eurooppalaiset saapuivat maanosaan. Oliko se moraalinen ratkaisu?
Ei ollenkaan, vaan animismista itsestään lähtevä ratkaisu, jossa populaatio tiedosti hengellisen yhteytensä luontoon. Toisin sanoen *ei ollut kadottanut sitä.
Animismi on luonnollista trialismia.

Kulttuuriantropologia osoittaa, että kehitys on kulkenut animismista teismin kautta monoteismiin.  Sitä juonnetta seuraamalla on nähtävissä, miten piittaamattomuus luonnosta hiipuu sitä mukaa kun uskonnon kehitys menee eteenpäin. Raamatunhistoria osoittaa mitä selkeimmin, miten täydellinen piittaamattomuus ympäristöstä vallitsi sen kuvaamina alkuaikoina. Kyseessähän on aika, jolloin animistinen vaihe oli juuri syrjäytymässä. Raamatun luomiskertomus sisältääkin selkeän ympäristöpolliittisen ohjelmajulistuksen: lisääntykää, täyttäkää maa, tehkää se alamaisiksenne.
Tämä on totisesti onnistunut.
Siinä lähti elämän koodi harhapolulle, ja eteneminen saattoi jatkua niin kauan kuin laajenemisen rajaa ei ollut näkyvissä.
Nyt se raja on saavutettu. Ekologinen katastrofi on juuri sitä.
Siksi tehtävänä onkin dualismista vapautuminen, trialistinen vallankumous.


Jos animistinen maailmankuva olisi säilytetty, ekologinen katastrofi ei olisi ikinä käynyt mahdolliseksi. Animisti ei ikinä olisi lähtenyt kehittämään talouttaan suuntaan joka ei olisi luonnon kannalta kestävä. Hän olisi yksinkertaisesti kysynyt luonnolta, mikä on luvallista ja mikä ei.  Eikä vain olisi kysynyt, vaan todella kysyikin. Se oli mahdollista hengellisen tason keskustelussa luonnon kanssa.  Mikä taas on mahdollistakin vain oloissa joissa hengellinen taso tiedostetaan. Oman hengellisyyden tunnistamisesta on kyse.
Alkaako jo näkyä, mihin trialistista paradigmaa tarvitaan.

Toteutunut trendi

Kehitys kulki kuitenkin toista rataa. Animismi oli tarjolla yhtenä vaihtoehtona, mutta kehitys valitsi toisen tien; eteenpäin ja ylöspäin – koodi halusi toteutua taloudellisen kasvun tietä.  Tämänkin pakinan rivien väleistä on jo paistanut, että teistisellä ja varsinkin monoteistisellä kirjauskonnolla on siinä ratkaiseva rooli. Se kykeni hoitamaan hengellisyyden pois tieltä häiritsemästä talouden kasvua yhä mahtavampiin mittoihin.
 *Perspektiivivirhe
Tästä tilanteesta ei päästä eteenpäin haikailemalla takaisin animismiin. Taloudellinen kasvu on nähtävä todellakin elämän koodin toteutumisena, ei myönteisenä eikä kielteisenä, vaan sellaisena.

Mutta entä se umpikuja?

Se, että animismi jäi alkutaipaleelle, ei tarkoita sitä että se olisi iäksi kadotettu. Se on tosin hukassa uskonnollisen dualismin syövereissä, mutta ei sen tarvitse sinne jäädä.
Se umpikuja, mikä näyttää tulevan niin vihreille kuin muunkin värisille luonnonsuojelijoille taloudellisen kasvun edessä, on sittenkin pohjimmiltaan dualismin aiheuttama perspektiivivirhe, ja poistuu, kun trialismi oivalletaan.
Jo nyt on näkyvissä selkeä vetovoima vihreyden ja joogan harrastajien välillä.  Jooga ja meditaatio on ymmärrettävä  juuri sinä minä kirkon miehet sen näkevätkin: protestina uskonnolle. Siinä on vain se vika, että myös jooga on aikojen kuluessa vedetty dualismin suohon, josta se olisi ensinnä vapautettava. Sanalla sanoen, ainoa mikä tehoaa on jooga ilman huuhaata, sillä huuhaa on uskonnon lähes sanatarkka synonyymi.




Kun järkeilymme tuloksena huomaamme että jokin asia kehittyy liian pitkälle, ja ryhdymme sitä rajoittamaan, niin se riistäytyykin käsistämme. Tämä tapahtuu seurauksena itsestään elämän koodista. Kun asunnoilta  ruvettiin vaatimaan parempaa energiataloutta, tuhlailu ei siitänsä vähentynyt, vaan, kun ruvettiin rakentamaan isompia taloja, t.s. materiaalikulut kasvoivat roimasti, päädyttiin siihen, lämmityskulut isommissa taloissa vaativat suurin piirtein entisen määrän energiaa. Sama kehityssuunta on ajoneuvojen suhteen. Lentokoneet ovat entistä taloudellisempia, mutta mitään ei säästy kun niitä käytetään entistä enemmän. Autot ovat taloudellisempia, mutta senkun isonevat, eikä auta että niitä tehdään sähköisiä, sillä niiden luonnonvarojen kulutus on katastrofaalisen hirvittävää.  Monin paikoin on huomattu , että teitä ja parkkipaikkoja ei kannata rakentaa koska ne täyttyvät heti autoista.
Kaikki tämä mielettömyys selittyy sillä, että kokonaisnäkemys on kadoksissa, ja se on kadonnut dualismin vääristämään maailmankuvaan, ja ennen kaikkea ihmiskuvaan.
Kaikkialla toteutuu ystäväni Aksel de Baian muotoilema Akselin laki: ”kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi”.

 ”Lausui hevonen kamelia silmäten: ’Mi jättimäinen, rujo hevonen’. Kameli puolestaan, hevosen nähtyään: ’Mikä surkea kameli-keskonen’. Vain jumala, harmaaparta, tiesi totuuden: olivat eläimiä eri rotujen.” Tämä Vladimir Majakovskin runo lajien erilaisuudesta kertoo kaiken siitä, mikä meitä vaivaa. (muistinvarainen lainaus Armas Äikiän suomennoksesta). Näkökulmamme on yksinkertaisesti liian ahdas, ja me tiedämme sen.  500 vuotta on kristikansa hoilannut kirkossa isämeidän-rukousta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, sekä uskovaiset että ateistit tietävät, että on olemassa muitakin näkökulmia kuin juuri se oma, mutta kumpikaan ei pysty tavoittamaan tuota jumalan näkökulmaa.  Itse asiassa tuntuu kummalliselta, että ei edes vakavasti yritetä muuttaa omia käsityksiä, asian peittämiseksi riittää synnintunnon poteminen ja anteeksiantamuksen kokeminen; ”mehän olemme niin pieniä…”
 Mielen vapautuminen dualismin kahleista avaa välittömästi tämän jumalan näkökulman meidän silmiemme eteen, ja se saa aikaan myös toimintaa sanojen ja hymistelyn sijaan. ”Usko ilman tekoja on kuollut”, sanoo Kaakobin kirje 2:26. Tyypillinen dualistinen näkökulma! Uskoa juuri ei ole olemassakaan ilman tekoja. Joka sellaista näkee, näkee jotakin muuta kuin uskon, ja se on juuri sitä ”kuulemisesta tullutta” joka ei ole uskoa, vaan ulkoa syötettyä vierasta suggestiota josta jumalan näkökulma on pesty pois mahdollisimman tarkkaan.  ”Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa” uskalsivat Anonyymit Alkoholistit kirjata ohjelmaansa, ja miljoonat raitistumiset osoittavat, että kaikista maailman uskonnoista juuri he ovat oikeilla jäljillä. Jokainen raitistunut on suostunut tekemään oman osuutensa, sen sijaan että olisi jättäytynyt yleisen armon varaan.

Johdatus animismiin

 Johdatus animismiin

Piilevää synkretismiä

En ole kristitty, mutta ei minulla mitään erityistä ole heitä vastaankaan.
Tunnen sen vain parhaiten kaikista uskonnoista ja arvostelu juontuu näin tuntemistani yksityiskohdista käsin.
Ei siis mitään erityistä kristinuskoa vastaan, mutta koko uskontolaitosta vastaan sitäkin enemmän.

Uskonto vesittyy

Monet ovat sanoneet, että jokainen uskonto tähtää samaa päämäärään, ja että kaikki usknnot ovat pohjimmiltaan oikeassa.
Mitä tulee päämäärään (jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua), yhdyn tähän mielipiteeseen. 
Mitä taas tulee oikeassa olemiseen, niin minun mielestäni ne ovat kaikki täydellisen väärässä-

Ne ovat jostakin (hatusta!) temmanneet itselleen tehtävän, että on palvottava jotakin erityistä jumalaa, jollei peräti useampia, ja että tehtävänanto tulee itseltään palvonnan koohteelta.
Höpöä tämä.
Siis mikään merkki ei osoita todeksi  heidän perustelujaan. Kukaan elossaoleva ihminen ei edes väitä nähneensä jumalaa, ja varmuuden vuoksi on vielä laadittu dogmi että ei jumalaa saa, eikä voikaan nähdä.  "Uskonnolliset kokemukset" ,  kuten jumalalliset ilmestykset, rukoousvastaukset yms., voidaan ihan tilastollisesti sivuuttaa, kun tiedetään, miten altis tavallinen ihminen on suggestiolle, ja kun tiedetään, että jokaista todellisesta vaarasta jumalan avulla pelastumisen kokeneesta on kymmmenen, sata ja tuhatkertainen määrä väkeä joka ei ole pelastunut.
Johdatukset sikseen, tässä maailmassa kaikki toteutuu satunnaisotannalla, jota tapahtuu luonnossa joka hetki aivan silmiemme edessä.
 Kun tähän vielä lisätään kirjallisuushistoriallinen kaava, joka paljastaa legendakirjallisuuden synnyn lainalaisuudet, niin "pyhien kirjoitustenkin" todistusarvo putoaa nollaan.
Vanhojen kirjoitusten -- joita monikin uskonto pitää jumalan itselleen antamana ilmoituksena -- alkuperä johtaa normaaleja teitään aivan yksinkertaisen kansatieteen, historiatieteen jne välityksellä kirjoitustaidon keksimisen kautta aikoihin, jolloin kirjoistustaitoa ei oltu keksitty. Se taas merkitsee suoranaisesti: alkuaikojen hämärään.
"Alkuaikojen hämärä" taas on suorastaan käsittämättömän pitkä ajanjakso verrattuna niihin vaivaisiin muutamaan tunahteen vuoteen jotka kirjoitustaidon historia peittää alleen.

Synkretismin totuus

Mutta sille väittämälle, että kaikki uskonnot ovat samaa alkuperää ja tähtäävät samaan päämäärään, on kyllä olemassa selkeitä perusteitakin.
Esmes etiikan piiriin kuuluvissa kysymyksissä niiden vastaukset muistuttavat paljonkin toisiaan.
Huomiota herättävää suorastaan on kunkin uskonnon piiriin kuuluvien viisasten kannanotot moraalisiin kysymyksiin. Tämähän se pani Paavalinkin tunnustamaan, että pakanatkin voivat vahingossa käyttäytyä eettisesti oikein.

Minä uskon

 Jos ei voi sanoa ilman epiteettejä ja attribuutteja että "minä uskon", niin silloin ei olekaan kysymys uskon tunnustamisesta, vaan silloin pitää sanoa, että "minä olen sitä mieltä, että jne".

Monet tokaisut, aforismit ja ns. rukoukset sisältävät uskontunnustuksen.
Useat niistä ovat vastaansanomattomia.
En voisi kuvitellakaan, miten joku voisi kiistää vaikkapa Lao Tsen uskontunnustuksen Tao-te-king- kirjan alkusanissa: "Se Tao joka voidaan kuvailla, ei ole oikea Tao."
Entä muslimien "La ilaha il Allah" hokema. Olen kyllä kuullut kristittyjen sitä kritisoivan, mutta kunnon perusteluja kritiikille en ole kuullut. Jos kerran uskoo yhteen jumalaan, eli on monoteisti, niin tuo on suorastaan pakko hyväksyä!

Se pitkä litania, jota luterilaisessa ja ilmeisesti katolisissakin kirkoissa hoilataan kuorossa nimellä uskontunustus (olkoon kyse Nikean tai Apostolien tai muusta, yhtä kaikki), on liian sekava kantaakseen uskotunnustuksen otsikkoa; niin moneen asiaan uskominen vaatii jo hyvää ulkomuistia ja pitkää harjoittelua.

Niin ei yksinkertaisesti uskota. Usko ei yksinkertaisesti ole sitä.

Mutta suurista miehistä Jeesus, jonka osuus kristinopissa on jäänyt valitettavan vähäiseksi Paavalin asetuttua keulakuvaksi, on tullut sanoneeksi jotain mikä on vastaansanomattomasti totta.
"Isä meidän joka olet taivaassa.........sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen" .
Jos ajatellaan, että tämä "isä meidän" on sama kuin Allah, sama kuin Tao, niin mitä voisi enää jäädä väliin jos pitäisi tunnustaa nämä kaikki?
Ainakin minä, nykypakana, tuunnustaisin tämän kaiken suorin vartaloin, kuitenkin vain yhdellä ehdolla: pois kaikki lähemmät määritteet, kuten "Ja Mohamma on hänen suurin profeettansa", tai "pyhitetty olkoon" tai "tulkoon sinun" tai "anna meille", tai "äläkä saata meitä" jne. 
Tao Te King:ssä ei näitä kommervenkkejä liiemmälti olekaan, ja pidänkin siitä kakkista eniten :)

Sanalla sanoen, uskontunnustuksessa ei tarvita mitään oppeja, koska usko on olemukseltaan hengen tapa yhtyä ympäröivään henkeen, animaan, eikä mikään nippu mielipiteitä yhtän mistään asiasta. 
Sanalla sanoen, uskolla ei ole sisältöä.

Mantrat ja uskontunnustus

Näin uskontunnustus on kuin työkalu... eikä vain kuin tykalu,  se on työkalu, jota voi käyttää aina kun haluaa vetäytyä selvittämään mietään hälinän keskellä.
Hälinää on kaikki se mikä häiritsee omana itsenä nykyhetkessä olemista.
Minä, nykypakana, sanon usein mielessäni, yksin ollessa jopa ääneenkin, että "Isä meidän joka olet taivaassa, sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen".
Minulla ei ole mitään vaikeuksia mieltää, että kansamme ylijumala Ukko on nimenomaan taivaassa. Sieltä kait hänet löytää suurin osa suomalaisista, koska esmes äitini, rouva Lahtinen, koskaan puhunut muusta jumalasta kuin Taivaan Isästä.
Luultavasti käytän juuri tätä mantraa juuri siksi, että se äidin opettamana sopii suuhuni paremmin kuin nuo muut, sisällöltään käytännössä samat. Mutta se ei estä minua ymmärtämästä muita, jotka käyttävät toisia uskontunnustuksia ja hokevat muita mantroja.

Niin juuri, mantroista siinä on kysymys.
Mielessä vallitseee alituinen liike, ja asia on niin, että Patanjalin järkitajunnaksi nimeämä elementti on siinä alituisesti pyrkimässä päällimmäiseksi.
Se on paljon sitoutunut sanoihin, joten erilaisia sanoja pyrkii mieleemme kaiken aikaa.
Mantra on sana joka voidaan ottaa käyttöön työkaluksi vaientamaan muut sanat. Mutta se toimii siten, että kun lopulta mielessä on vain yksi sana, siis juuri tämä mantra, niin siitäkin päästetään irti, jolloin, toivottavasti, mielessä ei ole mitään :)
Mutta erilaiset rukoukset ja muut höpötykset pyrkivät pitämään yllä sanahelinää senkin jälkeen, ja niin ei mieleen muodostukaan mitään todellista rauhaa, ne vain valtaavat mielen omaan käyttöönsä. Se käyttö taas on säännelty ulkoa käsin.
 Sääntelyä suorittavat apostolit ja papit ja kaikki jotka tällä tavalla päästetään syöttämään mieleen "uskon sisältöa". (ks. Paavalin 2. kirje korinttilaisille, missä hän näyttää malliesimerkin, miten seurakuntaa ohjataan "uskomaan oikein")

Mikä siinä on vikana?

Vikana on se, että uskolla ei ole sisältöä, se on mielen substanssi joka on, on ja on.
Mantran käyttö kuvaamallani tavalla onkin kaikkien uskontojen piirissä syntilistan kärkipäässä, se kun putsaa pois kaikki turhat välikädet. Siinä pääsee ihminen ikäänkuin kahdenkesken jumalansa kanssa.
Ja mihin silloin enää pappeja tarvitaan!

Minulle tuotti suurta hämmennystä ja mielipahaa kun havaitsin, että tämä koskee myös buddhalaisia yhteisöjä. Mutta ymmärrän nyt, miksi. 
Kyseessä on se dualistinen paradigma minkä uskontolaitos on ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan iskostanut, ja siitä oli Siddartha Gautamakin osallinen eikä pystynyt sitä vapautumaan. Hänen metodissaan siitä muistuttaa se dualismi mikä jää  elämänjanon ja hengen vapautumisen, nirvanan, väliin, kun se Paavalilla yms esiintyi syntisen minän ja pyhän jumalan välisenä.
Tästä tällaisestahan pääsee yli vain trialistisen paradigman omaksumalla: me emme ole kaksinaisia, vaan kolminaisia, ja koska henki on olennainen osa itseämme siinä kuin sielu ja ruumiskin, sen on saatava toteutua vapaasti.

Animismi ja huuhaa-vapaa meditaatio

Näin on moderni ihminen tilanteessa, että ei anoastaan vanhat uskonnot vaan sitäkin vanhemmat meditointimenetelmät jättävät pulaan koska nekään eivät ole vapaita dualismista.
Siksi myös siinä olisi tarpeen vapautuminen huuhaasta. 
Mitä voi olla huuha-vapaa meditaatio?
Se on meditaatiota, jossa lähtökohdaksi otetaan meidän oma tarve hartauselämään, ja se taas on ihan selvä asia, kun lakataan ottamasta vanhoja tyrkyllä olevia mienetelmiä annettuina ja etsitään itsestä meissä jokaisessa asuva  alkuperäinen sallaisuus. 
Se ei ole edes vaikeata, koska sellaisuuden keskelle olemme jokainen syntyneet.
Näin, ajassa taaksepäin mennen, löydämme huuhaa-vapaan meditaation vasta animismista, kaikkein alkuperäisimmästä uskonnosta.


 

Hartauden synty ja kadotus

Miten hartaus ilmaantui...

Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa,  On siis mentävä aikaan  3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.
Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!

Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa. 
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
 Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
 Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
 Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.  

 ...ja mihin se katosi...

Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima  kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.

Dualismin  suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes  fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.

Yrjö Kallinen, joka oli hylännyt uskonnon sellaisena kuin suomalainen sen käsitti, kyseli, että elämmekö unessa. 
 Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen. 
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä. 
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.

Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.



Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
 Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla  joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.

Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.  
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä

Aukkojen jumala

Aukkojen jumala

Uskonto on kantanut ihmistä vaikeiden aukkopaikkojen yli. Aina, kun jonkin aukon täytteeksi on ilmaantunut tietoja,, on jumala muuttunut yhdeltä osin tarpeettomaksi.
Aukkoja riittää kuitenkin kaiken sen jälkeenkin, joten monet uskovat siitä huolimatta jumaliinsa.
Toiset taas eivät, mutta he kipuilevat asian kanssa toisella tavalla. Kun jumala on heitetty ulos elämästä, on tultu heittäneeksi myös jotain muta; palvontaan oli aina liittynyt hartauselämä rituaaleineen, ja sen yht’äkkinen häviäminen tuottaa ongelmia.
Hartauselämä on syntynyt rinnan ja limittäin uskonnon kanssa, se mielletään uskontoon kuuluvaksi, siksi tilalle hiipii määrätty alastomuuden tunne, kun uskonto vähitellen poistuu.
Uskonto on karkeasti ottaen järkeilyä, opinkappaleita, siitä, mitä ei osata selittää rationaalisesti.
 Mutta se metafyysinen ongelma, jota ihminen on kokenut ratkaista uskonnon avulla, oli tietysti jossakin muodossa olemassa ennen uskonnon syntyäkin.

 Kehityksen ketjun pääpiirteet

Asia selviää kun kelaa nykyisestä rationalismista taaksepäin kehitystä kirjauskonnon, patsas-ja temppeliuskonnon, shamanismin ja animismin kautta aina aikaan, jolloin ei vielä ollut mitään näistä.
On päivänselvä asia, että kirjauskonto ei voinut syntyä ennen kuin kirjoitustaito keksittiin.
 
Yhtä selvää on, että myös edeltäneet uskonnot vaativat jonkinlaista kommunikointikykyä. Toisin sanoen niiden synty ajoittuu mitä todennäköisimmin yksiin puhetaidon ilmaantumisen kanssa.
Entä sitten sitä ennen?
Kaikkien biologisten ominaisuuksien, mitä ihmisellä tai millä hyvänsä eläimellä on, on osoitettu rakentuneen aikaisemmin hankituille valmiuksille. Se on biologisen kehityksen kaava.
On siis pääteltävä, että uskonto syntyi johonkin jo olemassa olevaan rakenteeseen.
 
Tässä olemme tulleet uskonelämän alkujuurille!
 
Uskonto on alkanut animismina, mutta animismi ei aloittanut hartautta; kyky uskoa oli jo olemassa, aivan samoin kuin kyky tietää ja tuntea.
Hartauselämää siis tuskin tarvitsi selittää mitenkään edes ensimmäisille uskovaisille; kun uskonto jumalineen tuli, se yksinkertaisesti asettui tilaan jonka sitä ennen täytti hartaus ilman uskontoa.
Tietenkään näin kaavailtua kehityskulkua ei voidea rekonstruoida. Mutta se, että hartauden tarve ilmenee uskontojen jälkeenkin, aivan sekulaarina, ei kait voi merkitä mitään muuta kuin sitä että niin on täytynyt olla myös ennen uskontoja.
Ja kun sitten ”aukkojen jumalan” täyttämät aukot alkoivat täyttyä rationaalisella tiedolla rationaalisesta maailmasta, kävi lopulta niin, että hartauselämästä tuli ongelma: sitä kun ei osattu perustella millään.
Näin siis sama metafyysinen ongelma, jota uskonto tuli ratkaisemaan, mutta ei kyennyt,  on edessä myös uskonnon jälkeen.

 Sellaisuus on ikuista

Se että olemme syntyneet sellaisuuteen, on jatkuvasti vallitseva ja milloinkaan poistumaton tosiasia, yhtä vahva kuin mikä hyvänsä fysiikan ns. vakioista. 
Se, että kaikki olemme syntyneet sellaiseen maailmaan, on kertakaikkianen fakta. Keskelle sellaisuutta, joka ilmenee loputtomana määränä tosiseikkoja, joilla kuitenkaan ei ole mitään järjestystä, ja järjestys on jokaisen luotava itse.
Kulttuuri on  yhteisöllinen tapa koota tosiasioista kokonaisuuksia, jotka ovat vääjäämättä erilaisia, toisistaan poikkeavia.

Sellaisuus - jonkinlaisuus

Sellaisuuden tosiseikkojen muotoutuminen yhenäiseksi maailmankuvaksi tapahtuu miljoonin eri tavoin. Se pätee jokaiseen yksilöön samoin kuin jokaiseen yhteisöönkin, eli kulttuuriin.
Niin siis tapojen ei tarvitse välttämättä olla juuri niitä joiksi ne ovat muotoutuneet, mutta jonkinlaisia niiden pitää olla!
 
Meditaatiossa tullaan saman kysymyksen äärelle: ei sen tarvitse olla juuri sitä mitä tämä tai tuo guru opettaa, mutta jonkinlaista sen on oltava, siksi liikkeelle voi lähteä vain siitä, mikä joku on opettanut, ja lähestyä sitä negaation kautta. Jos ei tuollaista, niin millaista sitten? Sillä jonkinlaistahan senkin täytyy olla, ollakseen menettelytapa. Ja menettelyytapaa me juuri olemmekin etsimässä.

Meditaatio menettelytapana on ylivertainen kaikkiin uskonnon tarjoamiin siinä suhteessa, että se lähestyy itseään sellaisuutta juuri sen oman olemuksen kautta; sen funktiona on unohtaa kaikki opittu, ja olla hetken läsnä vain sellaisena sellaisuuden keskellä.

Trialismi ja animismi

 Trialismi ja animismi

 Animismin luonnollisuus

Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon. 
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta. 

Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?

Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.

Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!

  Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio

Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa. 
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.

Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi! 
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!

Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.

Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.

Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen.  Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty.  Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.

Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin  oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta  niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta. 
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta. 
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus. 
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.  
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta. 
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.