Mihin jumalia ei tarvita

Mihin jumalia ei tarvita

Mekaanisesti ottaen voitaisiin ajatella, että kun kaikki salaisuudet, kuten ukkonen ja salamointi, tuulen alkukoti ja atomiytimet, puhumattakaan maailmankaikkeuden synnyn saloista alkuräjähdyksineen, on selvitetty, usko todella joutaa romukoppaan.
Mutta onko niitä selvitetty?
Ehkä osittain, mutta tieteilijä toisensa jälkeen on akanut oivaltaa,  että selvitettävä ei lopu ikinä.
Miten pitkälle siinä edetäänkin, aina tullaan rajalle missä loppu on jätettävä uskon varaan. Mekanismi on sama, joka näytteli ratkaisevaa roolia uskontojen synnyssä. Ei siis uutta auringon alla tässäkään asiassa.
Uskoa ei voi sivuuttaa, sillä se kuuluu tämän maailman sellaisuuteen siinä kuin mikä muu havaittu ja havaitsematon tosiasia hyvänsä.
Havaitsematta jääneet tosiasiat muodostavatkin oman mielenkiintoisen kategoriansa. 

Elämän koodi ja jumalan ilmoitus

Erään tietyn "energiakriisin" seurauksena Suomeen luotiin rakennusnormit, joilla tarkoituksena oli vähentää energian kulutusta talojen lämmityksessä. Uusien talojen piti täyttää määrätyt normit lämpöeristyksen , ilmanvaihdon ym. suhteen.
Seurauksena oli kuitenkin että alettiinkin rakentaa yhä isompia taloja, jolloin energiansäästöä tapahtui kuutiometriä kohden laskien, mutta talokohtainen kulutus jäi lähes ennalleen.
Sama trendi näkyy liikennepäästöjen suhteen. Vähäpäästöisyys toteutuu vain niiden kohdalla jotka mahtuvat ajamaan pienillä autoilla, varakkaammilla sensijaan autojen koko senkun suurenee. Varakkaat näyttävät suunnan, kaikki haluavat tavoittaa heidät varallisuudessa, ja se ei ole mikään ajattelutapaa, se on käyttäytymismalli. Se sisältyy koodiin: eteenpäin ja ylöspäin.

Ilmastonmuutos, ja sen torjuminen, puhuttaa paljon nykyihmisiä. Siinä keskustelussa toistuvat tavan takaa käsitteet ”ihmisen pohjaton ahneus” sekä ”ajattelutavan muutos”

Käyttäytymismalli ja paradigma.

Asia on kuitenkin niin, että ei tuo ”ihmisen pohjaton ahneus” johdu mistään ajattelutavasta. Se on geeneihimme koodattu nimellä eteenpäin ja ylöspäin, se on osa sitä samaa koodia joka panee kaiken syntyneen kasvamaan ja laajenemaan ja taistelemaan oman elintilansa puolesta.
Se ilmenee itsesäilytysviettinä, lisääntymisviettinä ja sosiaalisena viettinä. Se ei ole mikään ihmisen ”luontaisesta pahuudesta” lähtevä ominaisuus, eikä se ylipäänsä ole pelkästään ihmistä koskeva, vaan selvästi nähtävissä koko elollisessa luonnossa, sekä kasvikunnassa että eläinkunnassa.
Se on osa elämän koodia. Jumalan ilmoitusta, jos niin halutaan sanoa.
Ei meitä ohjaa ajattelutapa. Meitä ohjaa käyttäytymismalli. Käyttäytymismallin taustalla piilee paradigma, joka sanelee sille puitteet.
Kuten todettiin, sielullinen toiminta, ajattelu, on eräs rajapinnoistamme ympäristöömme. Kaksi muuta ovat fyysinen, ja hengellinen. Vaatimus nimenomaan ajattelutavan muutosta tämän suhteen muuttamiseksi ontuu siksi, että se ei sisältää jatkuvasti sen rajoituksen minkä dualistinen paradigma, aiheuttaa: se ei koskaan pysty näkemään kokonaisuutta.
Juuri illuusio siitä, että tapa ajatella säätelisi käyttäytymistämme on dualistisen paradigman mukanaan tuoma harha. Päätöksemme, ja siten käyttäytymisemme, ei riipu ajattelutavasta, vaan mielemme toiminnasta johon osallistuu sen kaikki kolme elementtiä, substanssia.
Nykytilanne on se, että elämme elämäämme ja rakennamme tulevaisuuttamme hengellinen minämme jatkuvasti poissuljettuna päätöksenteostamme.
Tätä voi täydellä syyllä kutsua mielisairaudeksi.

Miksi ei jumalia tarvita

On tietysti ihan ok. harjoittaa hartautta. Mutta kun hartauden harjoittaminen menee jumalan palvomiseksi, se ei liitä meitä millään tavalla luontoon, vaan se eristää siitä.

Sattumalta ei "luonnollinen ihminen" muodostunut paavalilaisessa teologiassa lähes kirosanaksi. Siitä ilmenee selvemmin kuin mistään muusta, että uskonnon perimmäinen ja tosiasiallinen funktio on juuri eristää ihminen luonnosta.
Hengellä on kuitenkin kosketuspinta todellisuuteen omassa itsessään, ja nyt on aika perehtyä sen mekanismeihin. Uskonto on sen haudannut dualismin mutakerroksen, jonka alta se nyt olisi vapautettava.
Siihen ei tarvita mitään muuta kuin menettelytapa. Meditaatio onkin metodi, joka  ilman mitään ennalta annettuja "sisältöjä" pesee tehokkaasti juuri kaikki ulkoapäin syötetyt suggestiot, käsityskannat, mielestä.
Sillä kakkien uskontojen kaikki sisällöt ovat juuri ulkoa käsin annettuja suggestioita
Miten siis ajattelutavan muutos voisi korjata asian, kun päätöksentekomme ei tapahdu ajattelun piirissä, vaan mielen syövereissä, jossa on yhtä paljon uskoa kuin logiikkaakin!

 Sellaisuuden objektiivisus

Kun puhun substansseista, tarkoitan ainesosia. Aines käsitetään tässä  objektiivisesti olemassaolevaksi. Siis ei niin, että vain keho olisi ”ainetta”, kun taas sielu, ja varsinkin henki, jotakin muuta.  Ei, jos nämä kolme vaikuttavat samassa subjektissa, mielessä, niiden on oltava yhteismitallisia. Kuuluttava niinsanotusti samaan kategoriaan. Se merkitsee, että kaikki ne edustavat objektiivista todellisuutta.
 Kehokin, koska kun sielu ja henki poistetaan, se lakkaa olemasta keho, muuttuen ensin raadoksi, sen jälkeen ties miksi. Substanssi on tässä siis sama kuin elementti, joka käsitetään perusosaksi, perusainekseksi, perustekijäksi.
Kehomme on aineellinen substanssi. Kaikki myönnämme sen, että toinen substanssi, sielumme, jolla ymmärretään kaikkia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, sijaitsee tavalla tai toisella tässä aineellisessa substanssissa. Aivotutkijoiden mielestä sijaintipaikka on aivot. Sellaisena kuin meistä itse kukin tykönään kehon ja sielun tiedostaa, ne kohtaavat mielessä (jota, virheellisesti, pidetään lähes sielun synonyyminä).

 Missä henki sijaitsee?

Sielu joko on, tai se aiheuttaa, aivotoimintaa.
Mille kohtaa sijoittuisi henki, spirit, tämä kolmas substanssi, tässä systeemissä.
"Hengellisesti suuntautuneet" ihmiset ovat kertoneet kokevansa, että heidän mielensä alueella on tapahtumia jotka on pakko laskea hengellisyyden alueeseen kuuluviksi. Niitä ovat erinäiset todeksi mielletyt ilmestykset, "valaistumiset" yms.
Suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi tällaiset kokemukset on sivuutettu arkielämässä huuhaana. Tai sitten ei. Tunnettuja esimerkkejä tällaisista ilmestyksistä on teologioiden piirissä vaikka millä mitalla: Jeesuksen ilmestyminen Paavalille, joka matkaansaattoi kristinopin, Allahin ilmestyminen Mohammalle, josta seurasi islam, Josef Smithin salaperäisellä tavalla kadonneet kultaiset taulut, joista myös alkoi eräs melko suuri uskonto, jne. Itselläni on tältä saralta henkilökohtaisia kokemuksia ainoastaan meditaatiosta ja sen mieltä rauhoittavasta vaikutuksesta.
Toisaalta olen asiaa mietittyäni kyllä nähnyt tämän maailman sellaisuudessa paljon asioita jotka viittaavat siihen että meillä on ulkomaailmaan muitakin rajapintoja kuin jokaisen välittömään kokemuspiiriin kuuluvat fyysiset ja henkiset aistimukset.
Lohkokaavion kaltainen yksinkertaistettu kokonaiskuva on se, että mieli on kaiken keskus, jota rajaa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen substanssi, joilla kullakin on keskinäiset rajapintansa, kosketuskohdat, jos niin halutaan sanoa.
Kunkin tehtäväksi muodostuu tuoda mieleen oma osuutensa informaatiosta.

 Se, mitä ei aistita

Se, mitä keho tuntee, se mitä sielu tietää, ja se mitä henki uskoo, muodostaa mielen sisällön.
Kaikki se, mitä näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme, sanalla sanoen koemme, on rikas kirjo, jonka parissa mielemme alituiseen joutuu askartelemaan.
Mutta ajatelkaamme, mitä kaikkea tässä samassa todellisuudessa kohtaamme ilman että varsinaisesti aistimme sitä.
Millainen on ensinnäkin "minä", joka on tässä kohtaamassa ulkomaailmaa.
Tunnemme kehomme ja psyykemme enemmän tai vähemmän pintapuolisesti. Nämä aistit, nämä elimet, tämä mieli... kaikki tämä joiden kanssa elämme, on muodostunut läheiseksi ja tavanomaiseksi, siihen on tottunut.
Sen lisäksi on kuitenkin tietoisuutemme piiriin tullut eräitä tosiasioita, jotka osoittavat, että meissä on joka hetki läsnä myös näkymätön ja tuntumaton maailma.
Nyt ei puhuta metafyysisistä ulottuvuuksista, vaan asioista, jotka on yksiselitteisesti todettavissa erilaisilla instrumenteilla ja mittareilla.
Olemme kosketuksissa ulkomaailmaan määrättyjen spesifisten elintemme välityksellä. Meillä on tuntohermot, näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Ne on helppo mieltää kuuluviksi joko fyysiseen tai sielulliseen minäämme, ja aivotutkimus paljastaa milloin minkäkin aistitapahtuman tapahtuvan määrätyissä aivon osissa jne.
Mutta missä kohtaa meissä sijaitsee kolmannen substanssin hengen, pneuman (πνεύμα) kosketuskohta? Onko tunnistettavissa erityinen elin, jolla otamme hengellisiä viestejä?
Myönnän eläneeni suhteellisen onnellista ja täysipainoista elämää autuaan välinpitämättömänä tälle kysymykselle. Mutta jos nyt vakavasti oletan, että hengellinen maailma on osa todellisuutta ja omaa elinpiiriämme, on pakko olettaa myös, että on jokin mekanismi , joka saa mielemme askartelemaan myös siltä taholta tulleiden suggestioiden parissa.
Asiaan on löydettävä jokin uusi näkökulma...

 Mikrobit, solut ja säteily

Muutamia faktoja itsestämme ja maailmastamme.
Nämä juuri ovat niitä havaitsemattomia tosiasioita.
1. Mikrobit.
Meissä on myriadeja mikrobeja, ja tämä myriadiarmeija on olemassaolollemme yhtä tarpeellinen kuin muutkin kehomme osat. Kehon osia ne nimittäin faktisesti ovat, sillä lääketieteen todistuksen mukaan kehomme toiminta edellyttää niiden läsnäoloa. Jos ne poistettaisiin, seuraisi välitön muumioituminen. Niitä on jokaisen meistä kehossa hyvän kokoinen ämpärillinen.
2. Solut.
Kehossa on biljoonia soluja, elämän perusyksikköä. Täyskasvuisen ihmisen kehossa on 30-37 biljoonaa solua, kun lasketaan sekä kehon oma solukko että edellämainittu ämpärillinen siinä elävien mikrobien soluja.
Biljoonassa on ykkönen ja 12 nollaa, 1 000 000 000 000. Suurusluokka on hahmottamiskykymme ulkopuolella. Puhukaamme siis solujenkin kohdalla ”myriadeista”, minkä merkitys on yksinkertaisesti ”käsittämättömän paljon”.
Solujen rakenne on melko mutkikas. Eräs niiden ominaisuus on kuitenkin hyvin yksinkertainen: ne ovat kaikki onteloita, jotka mitä ilmeisimmin pystyvät värähtelemään kukin omalla jaksoluvullaan, ihan niinkuin tyhjä (tai täysi) tynnyri joko kumisee tai kolisee, riippuen sen koosta ja täytön asteesta.
3. Säteily.
Jos solut ovat pienen kokonsa vuoksi välittömän havaintopiirimme ulkopuolella, niin samoin on meitä ympäröivä säteily, jota (näkemäämme valonsäteilyä ja tuntemaamme lämpösäteilyä lukuunottamatta) pääsemme havainnoimaan vain teknisten laitteiden kautta. Mutta tästä teknisin laittein ilmaistusta säteilystä on niin paljon tietoa, ja näyttöä, että sen objektiivinen olemassaolo on kiistaton.
Ympärillämme kihisee sellainen määrä erilaisia radiolähetteitä että pää menee pyörälle kun kiertää lyhytaaltoradion viritintä, ja siinä on vasta osa. Pyörälle menee myös kun juhlasalissa 10, 100 tai 1000 ihmistä soittaa saman aikaisesti kännykällään, kukin omalle taholleen. Ja siinäkin on vain osa..
Ja kaikki tämä radiolähete, eli sähkömagneettiseen säteilyyn perustuva viestintä sisältyy joka hetki meitä ympäröivään todellisuuteen. Siitä riippumatta, kuunteleeko joku tai soittaako joku puhelimella vai ei.
Lisäksi tämä todellisuus sisältää paljon muta säteilyä, jonka kanssa emme juuri joudu kasvotusten, mutta se on silti läsnä. Niitä ovat kosminen säteily, joka on myös kuultavissa taustakohinana erilaisissa radiolaitteissa, ja hännän huippuna Hawkingin säteily, joka teorian mukaan on lähtöisin mustista aukoista.

 Vähän radiotekniikasta

Radiosäteily on heikkoa. Mutta heikko ei ole sama kuin olematon. Viestinnässä käytetty radiolähete on vastaanotettavissa myös sellaisenaan, pelkällä antennilla, ilman että mitään vahvistusta käytetään. Ilmaisin riittää.
Mainio esimerkki on ns. kideradio, jollaisia minun lapsuudessani ainakin pojat rakentelivat itse. Ennen minua oli aika, jolloin kokonaisissa kotitalouksissa ns. kidekone oli ainoa radiovastaanotin.
Tällainen radiolaite käsittää kaksi elementtiä, joista varsinaisen koneen muodostaa kelasta, kondensaattorista ja kiteestä muodostuva värähtelypiiri, jolla on mahdollista muuttaa saapuva radiosäteily puhetaajuudelle (jolla se on alunperin matkaan saatettu), ja tietysti herkät kuulokkeet.
Mutta tärkein osa siinä on antenni, joka vastaanottaa varsinaisen lähetteen, joka on aaltoliikettä.
Perustana on se fakta, että jokainen kappale värähtelee omalla ominaistaajuudellaan. Tämä selviää parhaiten kun tarkastelee esmes kitaraa; kukin kieli tuottaa oman tasoisensa äänen, joka riippuu kielen materiaalista, pituudesta, paksuudesta, ja kireydestä. Se ei soi millään muulla taajuudella, mutta tällä taajuudella se soi niin herkästi että yhden kitaran toisen kitaran soitto saa toisenkin kielet väräjämään samalla taajuudella. Kunhan ovat kumpikin samassa vireessä.
Radiovastaanoton periaatteen ymmärtää parhaiten kun ajattelee aallon pituutta. Vastaanotetun ilmaisussa taas tulee kyseeseen frekvenssi eli taajuus, joka on aallonpituudelle käänteinen: mitä pitempi aalto sen harvempi värähtelytaajuus, mitä lyhempi aalto, sen suurempi taajuus.
Määrätyn pituisen aallon vastaanottamiseen soveltuu parhaiten antenni, joka on yhtä pitkä kuin aalto. Siis 80 m. aalloille on hyvä olla saman pituinen antenni.
Kyseeseen tulee kuitenkin ½, 1/4, 1/8 tai 1/16 jne antenni, joskin tulos aina vänän heikkenee..
Radio-ohjattavissa laitteissa näkyy muutaman cm:n pituisia antenneja. Kännykän antenni mahtuu laitteen sisään.

 Ovatko mikrobit todella osa meitä

Kuten todettiin, meissä, elää myriadera mikrobeja.
Kun asetumme vaikkapa meditaatioon tai rukousasentoon niin koemme jotakin ykseyden tapaista suhteessa omaan itseemme.
Tietysti voimme pitäytyä siinä, että tämä itsensä kokoamisen tunne on aivoissa syntynyt aistimus.
Mutta kun ajattelemme että jokainen ominaisuus, minkä määrätyn tasoinen olio havaitsee itsessään, on ollut itumuodossa sen edeltävässä vaiheessa, niin on pääteltävä, että myös tietoisuutemme on ollut itumuodossa edellisellä tasolla, ja niin edelleen, kunnes päädymme johonkin alkueläimeen.
Ainakin siitä voimme olla yksimielisiä, että jokaisella elollisella oliolla on pyrkimys säilyttää itsensä ja lisääntyä, sekä olla yksi muista.
Nehän ovat sanalla sanoen omat perusominaisuutemme!

No niin, kun nyt siis koemme ykseyden, joka ilmenee esmes varmuutena jostakin, vaikkapa jokin mielipide alkaa selkeytyä, niin kuka on se ykseys, joka tässä on ylipäänsä mitään mieltä, kun tämä keho tässä per se on itse asiassa pelkkä kuiva muumio, ilman niitä myriadeja mikrobeja, jotka siis ovat elollisia olioita, joilla on alkeellistakin alkeellisempi sielunelämä, mutta sielunelämä kuitenkin.
Olisiko ajateltavissa, että meidän eheydentunteemme on myös niiden toimintaa, niiden reagointia, siinä kuin meidän omien aivojemmekin.
Jospa ne tavalla tai toisella osallistuvat tuohon koko prosessiin. Onhan kiistatonta, että jonkinlainen takaisinkytkentäkin taphtuu, kun mielihyvän tuntemus leviää koko kehoon.

 Säteily ja solut

Säteilyllä, kaikella säteilyllä, on taajuutensa, ja niinmuodoin aaltopituutensa.
Antenni ottaa vastaan oman ominaistaajuutensa mittaisia aaltoja.
(Itse vietin lapsuuteni radiomaston juurella, ja tiedän kokemuksesta, että voimakas kenttä vaikuttaa suoraa viritinpiiriin jopa ilman antennia, kun se on viritetty lähetteen taajuudelle. Eräs radioguruistani sanoikin :"kenttä on tässä niin voimakas että se kuuluu vaikka vanhalla rautasängyllä").
Metriset antennit kaappaavat metrisiä aaltoja, millimetriset millimetsisiä, mikrometriset mikroaaltoja, ja nanometriset nanoaaltoja.
Olisiko mahdollista, että sellaiset aallot sivuuttaisivat kehomme myriadit omat ja vieraat solut saamatta niissä aikaan oman taajuistaan värähtelyä?
Minä en pidä sitä ainoastaan mahdollisena, vaan todennäköisenä.

Kun meissä on nanoluokan partikkeleita, meitä sananmukaisesti lävistää joka hetki nanoluokan säteilu olisiko siis mahdollista että säteily ohittaisi nämä partikkelit ilman että vaikuttaisi niihin?
Jos rautasänky voi ottaa vastaan puhetta ja musiikkia, kännykän pikku antenni samoin, miksi pikku solut vain antaisivat kaiken lipua ohitseen?
Olemme joka hetki alttiina koko maailmankaikkeuden viestinnälle. Sillä viestintäähän se sitten loppujen lopuksi on.
En tiedä, mikä on lyhyin mitattu tai edes lyhyin mahdollinen aallonpituus. Kääntäen, mikä on taajin mahdollinen frekvenssi. Oletan, että kumpikin jatkuu äärettömyyksiin.
Vaikka olisikin niin, että edellä kuvaamani asiantila voitaisiin ”tieteellisesti” todistaa, en ole varma, voimmeko, onko edes mahdollista, että voimme sen mieltää muutoin kuin uskomalla.
Juuri nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että henki pyrkii esiin omia teitään, irrationaalin tuntuisesti. Irrationaalisuus olisi siis oma kategoriansa, joka haluaa toteutua omana itsenään. Mutta mitäs siitä, kyllä me irrationaalia olemme omissa toimissamme nähneet ja kokeneet niin paljon, että ei tämän pitäisi olla mikään ylipääsemätön kynnys. Sitähän trialistinen paradigma juuri tarkoittaakin, että tunnustamme omassa itsessämme asuvan kolminaisuuden ja siten vapaudumme dualismin kahleista.
Sillä dualismi on kahlinnut mielemme nimenomaan juuri rationaalisen yksipuoliseen korostamiseen.
Voimme siis vakuuttua siitä, että olemme kokonaisuuksia, jotka pystyvät lukemaan ja myös lähettämään, (vai pitäisikö sanoa, joissa tuollaisia viestejä pystytään lukemaan ja lähettämään, kun solumme ja mikrobimme lukevat ja lähettävät niitä).
Jos tämä tuntuu vaikealta käsittää, niin onko sitten helpompaa käsittää, että mielessämme tapahtuva ”hengen kosketus” tulee tyhjästä?
Olisiko niin, että tämä on se taso, jolla henkemme on yhteydessä henkeen?
 Riemastuttavinta tässä juuri on, että jos näin pystymme murtautuman pois dualistisesta rationalismista, huomaamme tulleemme aivan uuteen maailmaan, sillä meidän ulkopuolellakin on henkeä, jonka nyt pystymme kokemaan!
On varmaa, että tämä uusi varustus pystyy vastaamaan uudella tavalla siihen "eteenpäin ja ylöspäin-koodiin", kasvun koodiin, koska eteemme aukeaa loputon hengen tie.
Maailmassa vallitsee sellainen peruslaki, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aina  jollakin tavalla.

Itsetajuisuus

  Itsetajuisuus

Puu tietää alkaneensa taimesta, taimi siemenestä.
 Tietääkö puu sitä?
 Tietääkö ihminen omat vaiheensa?
 Mitä se itsetietoisuus sitten olisi, jos ei tietäisi? Olipa kyse puusta tai ihmisestä, tai mistä hyvänsä siltä väliltä?
Mutta mitä me sitten tiedämme?
Emme juuri mitään. 
Omasta itsestämme.
Kuitenkin väitämme olevamme itsetietoisia. Siis että niinkuin ihminen olisi, vaan ei esmes puu.
Mutta eikö siinä ole kyse itseuskoisuudesta.
Keho tuntee, sielu tietää ja henki uskoo, niinhän tulimme todenneeksi.
 Eikö siitä siis seuraa, että ne kaikki ovat läsnä, itsetunto, itsetieto ja itseusko.
Tietysti ovat, ja että tämä on ongelma, näkyy ensimmäisenä siitä, että tälle yhdistelmälle ei ole edes nimeä olemassa. 
Tähän on dualismi johtanut.
  Kunnes parempaa keksitään, ehdotan termiä itsetajuisuus.

 Ajankohtainen Descartes 

Hiljattain nähtiin  Ylen Teemalla elokuva Tyttökuningas, kertoen Ruotsin kunagatar Kristiinan ja Rene Descartesin harvinaislaatuisesta kanssakäymisestä. 
Valistusmielinen nuori kuningatar kutsui kuuluisan filosofin ja tiedemiehen Tukholmaan tarkoituksenaan nimenomaan oppia tältä mannermaista kulttuuria, mikä sitten osittain toteutuikin. 
Pitemmittä selostuksitta, Descartesin ensimmäinen ohje Christinalle oli, että tärkeää on hylätä aikaisemmin oppimansa ja rakentaa ajatusmaailmansa uudelleen.

Jos käsitän edes suunnilleen mitä Rene on tarkoittanut, niin näen, että Christinalle tuossa opetettin paradigman muutosta.


"Ajattelen, siis olen",  linjasi filosofi Rene Descartes. Tätä lausumaa pidetään "länsimaisen rationalismin" kulmakivenä.
Laitan tähän pitemmän lainauksen Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta-kirjasta.

"Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa', on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen"

Aiheen pohdiskeluunsa hän oli saanut siitä havainnostaan, että aistit olivat kerta toisensa jälkeen pettäneet hänet johtamalla virheellisiin päätelmiin, joita oli tavan takaa korjailtava. Miten siis voisi edes oma olemassaolo olla todistettu, kun kaikki muutkin päätelmät olivat osoittautuneet vähintäänkin puutteellisiksi!
Descartes ei ollut edes ensimmäinenm, samaan tapaan oli ajatellut  jo Augustinus (kirkkoisä!) ja häntäkin ennen Aristoteles, ja häntä ennen ties kuka; näyttää selvältä että koko kysymys on ilmaantunut siinä vaiheessa kun usko on  menetetty. Ja nyt ei puhuta uskosta Baaliin, ei Sebaotiin, ei Amoniin eikä Zeusiin, vaan yhdestä, yleisestä elämänuskosta, siitä joka on sisäisenä tajuisuutena mielessämme yhtenä sen kolmesta sivusta. 
 Tuossa kartesiolaisessa yleistyksessä on nähtävissä dualistinen paradigma, ja minun puolestani se sopiikin hyvin kuvaamaan jotakin nykynäkemyksille perityypillistä: Ajattelu, tuo sielullinen toiminto, on kaken mitta, jopa olemassaolon!

Näen siinä kuitenkin heti onnahduksen, joka, sen lisäksi että se häärtää olemassaolon määritelmän, myös näyttä, mistä tämä käsitys on tullut: henki ja siihen liittyvä usko on sysätty syrjään uskonnon toimesta, ja rationaalinen tiede, joka on puhtaasti sielullista, ei ole sitä edes osannut kaivata, vaan yksinkertaisesti yrittää sen kiertää tuolla selityksellän. 
Ajattelen, siis olen. 
Pieleen menee siinä, että olemassaoloaan ei kukaan koe ajattelemalla. Se, mikä mielessä joskus herää, olemassaolon kokemus, vain sisältää ajattelun yhtenä elementtinään.  Ja senkin vain ajoittain.
Todellisuudessa olemassaolon kokemus on, ja sen täytyy olla jotakin kokonaisvaltaisempaa, siinä täytyy esiintyä samanaikaisesti kaikki mikä olemassaoloon kuuluu.  Siinä on oltava mukana keho, sielu ja henki! 

Ei olemassaoloa tarvitse perustella, se sisältyy sellaisuuteen, ja kysymys ei tule edes mieleen, jos ei elämänusko ole horjunut. 
Mikä sitä sitten horjuttaa? 
Uskonto horjuttaa sitä.

 Mitään muuta ei Descarteskaan  loppujen lopuksi tullut sanoneeksi itsestään kuin että sellainenhan se maailma on jolta se näyttää. Rene siis yksinkertaisesti ajoi takaa sellaisuuden käsitettä, mutta hukkasi sen saman tien, sillä sehän  ei perusteluja vaadi muuta kuin dualismin kannalta; trialismin kannalta trio on aksiooma joka selittää tämän ongelman niin pitkälle kuin se on selitettävissä, ja pitemmällehän ei ole tarpeen eikä mahdollista mennä!




Tunto, tieto ja usko eivät yksinkertaisesti voi ylittää omia rajojaan ja mennä toistensa alueelle; miksi pitäisikään kun kukin niistä on koettavissa saman aikaisesti, ja tämä muodostaa itsetajuisuuden, jonka yksi puoli on itsetietoisuus.  Sen tuottama "hyvä hedelmä" on mielenrauha.

Meditaatiota etsimässä

 Meditaatiota etsimässä

Kaksi valtavirtaa

On nähty, että vallitsevat käsitykset meditaatiosta ovat luonteeltaan dualistisia.
Valtavirtoja on kaksi, hindulaisperäinen jälleensyntymistä korostava, ja juutalais-islamilais-kristillinen luomis/taivas oppia korostava.
Kumpaankin valtavirtaan liittyy ihmiskäsitys, joka vaatii jotakin "tuonpuoleista" ollakseen eheä.
Buddhalaisuudessa tosin puhutaan "sellaisuudesta", mutta se on selitettyä sellaisuutta, se vaatii reinkarnaatio-opin  hyväksymistä.
Uskonnollinen käsitys vaatii jonkin jumalan läsnäolon ilmanmuutaistamista, buddhalaisperäinen vaatii reinkarnaatio-opin ilmanmuutaistamista.
Kumpikin on dualistinen, tai kumpikin johtaa dualismiin.

 Sielunvaellusoppi on hämmästyttävän yleinen meidän yhteiskunnassamme.
Se valtaa alaa sitä mukaa, kun luomisoppi sitä menettää; minä ymmärrän tämän hyvin, koska se on helpompi mieltää todeksi pelkästään järkeilynkin pohjalta kuin "taivasoppi".
Tässä on kysymys on oppien yleisyydestä. 
On kuitenkin eri asia järkeilemällä punnita jonkin asiantilan todennäköisyyttä, kuin kokea omakohtaisesti tämä asiantila.  Nyt vasta siirrytäänkin uskon alueelle.

 Uskoon tulleet ja muut uskovaiset

Minä pidän uskoa hengellisyyden kategoriaan kuuluvana, kun taas tieto kuuluu sielulliselle puolelle.  
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat "tulleet uskoon", sekä ihmisiä, jotka todella kokevat re-inkarnoituneensa. Kumpikin on ihan ok, sikäli kun näin todella on koettu. 
Kuitenkin, kun niistä lähtökohdista aletaan selittää tapahtunutta, niin joudutaankin yht'äkkiä  pettävälle maaperälle.  Kun kokenut selittää kokemattomalle, oli sitten kyse mistä asiasta hyvänsä, hän törmää väistämättä siihen tosiasiaan, että puuttuu yhteinen maaperä johon tukeutua.
On ikäänkuin toinen seisoisi kiinteällä jäällä, toinen taas jäälautalla.
Muille pitää yksinkertaisesti todistaa asia joista itsellä on kokemus, mutta toiselta se puuttuu. 

Kun tälle omalle kokemukselle sitten vaaditaan yleispätevän, universaalin, statusta, silloin  ajaudutaan dualismiin.

Tietää, kokea, uskoa

Seurauksena edellisestä on esimerkiksi, että kristillisessä kulttuuripiirissä vaeltelee ihmisiä, jotka ovat "ottaneet vastaan Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan", sekä ihmisiä jotka junttauksen tuloksena katsovat että heidän pitäisi näin tehdä, mutta eivät vain voi. Uskonto on syntyt.
Yhtä varmasti hindulaisen kulttuurin sisällä on ihmisiä jotka puhuvat jälleensyntymästä omana kokemuksenaan, sekä niitä jotka niinsanotusti "uskovat" siihen mutta eivät ole sitä kokeneet.
Hieman yllättäen näyttää siltä, että jälkimmäisillä ryhmillä on dualismin ilmaantumiseen suurempi osuus kuin edellisillä. Juuri he joutuvat oppia todistelemaan "tuonpuoleisuuksin".

Oppi on opittua, omakohtainen kokeminen jotakin aivan muuta

Olen havainnut, että juuri n.s. tosiuskovaiset eivät yleensä kiihkoile minkään opin puolesta, vaan kiihkoilijat löytyvät siitä ryhmästä jolle oppi on vain oppia, eikä omakohtaisesti elettyä.
Lisäksi olen havainnut, että "tosiuskovainen" on jopa ateistien keskuudessa tunnettu ja tunnustettu käsite.

 Usko ja tieto, miten niitä eritteleekin, eivät erotu kovinkaan selkeästi omassa elämässämme ja toiminnassamme. Me toimimme, siis teemme ratkaisumme, mielteiden perusteella, ja mielteisiin sisältyy aina sekä tietoa että uskoa. Mieltäminen taas taphtuu paradigmoilla, jotka ovat tottumuksia (ei ajatustottumuksia, ajattelu kuuluu niihin vain osana!) mieltää jokin asia määrätyllä tavalla. Jokaisella meistä on kokemuksia, miten maailmankuva muuttuu kun näkökulma muuttuu; uusi paradigma on silloin astunut entisen tilalle. 
Trialismi on se uusi paradigma joka mahdollistaa meditaationkin ymmärtämisen siinä kontekstissa jossa se tapahtuu, omassa mielessämme.

 

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.