Homo narrationis

 Kertova ihminen

Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.
Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .

Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle. 
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä.  Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.

Sapiens

Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".
Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.

Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on  kertomisen historiaa

Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.

Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.

Kuinka ollakaan,  ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa  sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.

Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio

Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.
Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa.   Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi. 

Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.

Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.

Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.

Meditaatio täyttää tyhjiön

 

Mielen tilat

Tietoisuus, luuloisuus, tajuisuus.

Dualismi aiheuttaa harhan, että omat ratkaisumme  tapahtuvat älyllisen harkinnan seurauksena.
Koska henki on alistettu uskonnolle, sen vaikutus mieleen ei pääse ilmenemään. Henkeä ei toisin sanoen "koeta omaksi", vaan ainoastaan kehon ja sielun kokeminen tuntuu olevan mielen koko sisältö. Ratkaisumme ovat sitten sen mukaisia: jokainen yksilö on ylilihava, jokainen yhteiskunta ylikuluttaa. Ja  tulevaisuuden suunta näyttää vääjäämättömältä; kehitys pysähtyy heti, jos talous ei kasva.
 Kaikki tämä on myös koodeihimme kirjattuna.
Luonnolle itselleen on ominaista suunnaton tuhlaavaisuus ja täydellinen välinpitämättömyys yksilöistä.
Vallitsee ilmeinen ristiriitatilanne.
Eämme keskellä paavalilaista helvettiä: tiedämme mikä on oikein, mutta silti teemme väärin.
Olemmekin vain olevinamme tietoisia.
Oikeampaa olisi puhua tajuisuudesta. Siihen sisältyy myös se osa itsetuntoa, mikä on piilossa.Piilotajunnaksihan se on määriteltykin.  Mutta se ei ole piilossa itsestään, vaan se on piilossa dualismin seurauksena.
Näin alamme lähestyä hengellistä tasoa. Se on mukana kaikissa päätöksissämme, jotka saavat aikaan toimintaa.
Jotta suurin piirtein kattava itsetuntemus olisi edes mahdollista saavuttaa, on syytä perehtyä sitä koskeviin menetelmiin.
Uskontojen pitkä perinne on saanut näyttämään siltä, kuin rukous olisi ainoa mahdollinen.  Uskonnon väistyessä se kuitenkin menettää merkityksensä; se muuttuu yksinkertaisesti epämielekkääksi. Yleinen ”bilettämiskulttuuri” on seurausta tästä.  Monet ovat myös alkaneet etsiä erilaisia meditaatiomenetelmiä.  Ja kirkon väki seuraa huolestuneena, miten ihmiset kiinnostuvat näistä, ja yrittävät parhaansa mukaan leimata ne paholaisen palvonnaksi, tai vähintäänkin harhaan johtaviksi. 

Tarinan tarina: samaistuminen

Yuval Noah Harari lanseerasi kirjassa "Sapiens ihmisen lyhyt historia" hienon teorian, että se ratkaiseva, joka mahdollisti Sapiens-lajin voiton muista, yhtä kehittyneistä ihmislajeista, oli kyky muodostaa tarinoita (teorian on ensimmäisenä esittänyt  amerikkalainen kirjallisuudentutkija Jonathan Gottschall). Se nimittäin mahdollisti riittävän isojen yhteisöjen muodostumisen, ja esmes Neandertalilaiset jäivät alakynteen yksinomaan siksi, että heidän pelkästään laumaviettiin perustuvat yhteisönsä eivät kyenneet organisoitumaan yhtä pitkälle.
Organisaatio vaatii aina jonkinlaista ohjelmaa, tarinaa. Tiedossa ei ole yhtään puoluetta ilman ohjelmaa, eikä yhtään valtiota ilman perustuslakia.

On syytä vilkaista, miten tämä kuvattu asiantila suhtautuu trialistiseen paradigmaan.
Trialismi siis olettaa kolme substanssia, peruselementtiä: fyysisen, psyykkisen ja hengellisen.
Totemismi on eräs muoto samaa prosesssia johon tarinan kertominen  kuuluu. Toteemiin samaistutaan, ikoniin samaistutaan, tarinaan samaistutaan.

Tarinan kertomiskyky ja uskonnon syntyminen ajoittuvat samaan historialliseen kauteen.
On aivan ilmeistä, että totemismi, josta on todisteina eläimiä kuvaavat luolamaalaukset, saivat välittömästi seurakseen kertomukset jumalista. 
Nämä kertomukset jumalista, ts. uskonnot, nielaisivat nopeasti koko ihmiskunnan tajunnan.
Ei yksikään kulttuurihistorian tutkija, ei uskovainen eikä ateisti, ole kiistänyt sen merkitystä lajimme kehityksessä. Se on historian sellaisuutta.

Kertomukset jumalista on kuitenkin vasta kehityksen toinen vaihe, sillä totemismi lähtee suoraa luonnosta; nuo eläimet joihin samaistumme, ovat tuossa, ne kuuluvat sellaisuuteen!
Ei ole ajateltavissa, että totemismi sinänsä olisi matkaan saattanut hengellisen vieraantumisprosessin.Vasta kertomukset jumalista tekivät mahdolliseksi, että oli mahdollista erikoistua hengen harjoittamiseen.
Erikoistuminen yhteiskunnan sisällä, ammatti, johtaa vääjäämättä siihen, että suuri enemmistö jäsenistä erikoistuu pois kyseisestä toiminnasta.
Kuvat toteemieläimistä olivat kaikkien  todennettavissa. Kertomusten jumalat sensijaan olivat sitä mitä poppamiehet sanoivat niiden olevan, aivan samoin kuin Apinain Tarzan oli yli-inhimillisen voimakas ja taitava koska Edgar Rice Burroughs oli sen niin kirjoittanut.
Näin siis henki eristyi tietoisuudesta ja siirtyi myytteihin.
Niin "hengellisenä" kuin uskontojen harjoittajat pitävätkin omaa toimintaansa, on se nimenomaan ensimmäinen askel pois hengellisyydestä, joka ennen oli koettu aivan normaaliksi ja arkielämiseen kuuluvaksi.
Ei ole syytä olettaa että kolme elementtiämme olisivat missään vaiheessa esiintyneet "puhtaina", ei sellainen olisi mahdollista, koska ne ovat kuitenkin meidän elementtejämme. Sen sijaan tasapaino niiden välillä vaihtelee kehitysvaiheesta riippuen.
Vilkaisu eläinmaalimaan auttaa ymmärtämään.
On sanottu että työkalujen käyttö on ratkaiseva ero ihmisen ja eläimen välillä.  Mutta joillakin eläimillä, etupäässä kädellisillä, on ilmiselvä valmius käyttää tarvittaessa tielle sattuvaa kiveä, keppiä tms. vekotinta yksinkertaisiin toimenpiteisiin, kuten hedelmän pudottamiseen, pähkinän särkemiseen yms. Satunnaista tai ei, se on merkki jonkinasteisesta ajattelutoiminnasta, jota taas esmes kastemadolla ei näytä olevan.
Minulla oli kerran koiranpentu, jota koulutin kulkemalla sen kanssa metsässä. Se seurasi ilmeisen hanakasti, mutta kun hyppäsin ojan yli, sen kyvyt loppuivatkin ja se aristeli aristelemistaan, kun yritin houkutella sitä tulemaan perässä. Edes toistuva esimerkin näyttäminen ei ratkaissut tilannetta.
Mutta se oli niityn oja, ja alle kymmenen metrin päässä oli siltarumpu. Kun pentu äkkäsi tämän, se juoksi päättäväisyydellä, jota mikään ei kyennyt horjuttamaan, tuolle pikku sillalle ja pian se heilutti iloisesti hyppien häntäänsa vieressäni odottaen  kiitosta. Sen se saikin, mitä muuta voi kuin kiittää suorituksesta jonka se teki nimenomaan itse. Minuun leimautumisen rinnalle oli ilmaantunut itsenäinen, sielullinen, kyky.

 Tarinan kertominen on sielullinen kyky.
Kun lähdetään siitä, että kaikki kolme elementtiä ovat realiteetteja, niin on nähtävä, että keho ja henki ovat aluksi olleet voimakkaimmin läsnä. Siihen kokonaisuuteen alkoi muodostua sielullisia kykyjä, joista juuri tarinan kerronta oli pisimmälle yltävä.
Jos pitää paikkansa, että 40 000 vuotta vanhojen  maalausten joukossa on myös Neanderthalin ihmisten tekemiä, niin saattaa olla, että kuvataide kuului kiinteästi juuri tähän alkuvaiheen kehitykseen. Aivan ilmeisesti se ja sen rinnalla kehittyvä puhetaito ei kuitenkaan ollut riittävä. Vasta kyky käyttää näitä molempia tarinan muodostukseen oli ratkaiseva.
Tämä on sopusoinnussa totemismin teorian kanssa. Sitä voitiin samaistua mihin hyvänsä luonnon muodostumaan, kuten puuhun, vuoreen, kiveen, eläimeen. Mutta etenkin eläinten kuvaaminen metsästyskulttuurissa kertoo siitä, miten ihminen tunsi olevansa yhtä henkeä niiden kanssa.
Kuvan piirtäminen ei kertonut hengellisyydestä, se kuvasi sitä koettuna tosiasiana. Sen se tekee vieläkin !

Sanat kuitenkin ratkaisivat kehityksen suunnan.
Eläinten yhteisöt perustuvat kaikki luonnon valinnasta syntyneeseen laumaviettiin.
Ihmisenkin yhteisörakenteet lähtevät siitä, mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Kaikki perhettä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa.

Tarinan mahti

Tarinan mahti on siinä, että se synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkinasteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alati hajoamassa.Tämä sama koskee kaikkea hahmottunutta. Puhutaan sisäisestä jännitteestä.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia  johtajia ja vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu vain heikkoina omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omalle tielle astuminen vääjäämättä johtaisi.
Tilanne on siis se, että tarina kuin tarina, vallitsee alituinen jännite tarina koossapitävän voiman ja yksilön oman sisäisen voiman välillä.
Ihminen on aina omaksumassa tarinaa, ja yhtä aina hän on sanoutumassa siitä irti; "minulla on oma tarinani".  Henk. koht. kyvyistä riippuu, miten hän onnistuu irtiotossa. Useimmiten paras ratkaisu on pitää mölyt mahassaan, ja yhteisö pysyy koossa.

Mikä on radikaalia.

Radikaaliksi sanotaan moniakin asioita.
Sanahan tulee latinan sanasta "radiko" (ainakin Esperantoon se on otettu tuossa muodossa), juuri, ja sillä tarkoitetaan siis kaikkea sellaista mikä menee asian, ongelman jne. ytimeen.
Pahassa väärinkäytössä sana on, kun sitä käytetään terrorismin yhteydessä. "Se ja se radikalisoitui vankilassa".  Kysehän ei silloin ole ongelmien juuriin menevästä toiminnasta, vaan primitiivireaktiosta, johon turvaudutaan juuri siksi, kun ei nähdä niitä juuria.
Ongelmien juuriin ei päästä raivopäisyydellä, vaan maltilla.
Kun ajattelee, miten monet ongelmat piilevät siinä, että emme itse oivalla omaa asemaamme tässä maailmankaikkeudessa, niin trialistinen paradigma on todella radikaali.
Niistä viidestä alueesta, missä suomenkielinen Wikipedia mainitsee radikaali-sanaa käytettävän, parhaiten sopii tätä asiantilaa kuvaamaan tämä:
"Positiivisen kokonaisluvun n radikaali määritellään matematiikassa luvun n jakavien alkulukujen eli n:n alkutekijöiden tulona...” .
Me olemme tuo kokonaisluku n. Meidän alkulukuja ovat keho, sielu ja henki.
Voimme ymmärtää itsemme vain kun kaikki ne ovat tiedossa,  ts. voimme kokea ne mielessämme, eli mieltää.
Tarvitaan radikaalia, juuriin menevää, menetelmää, jotta kokonaisuuden mieltäminen onnistuisi
Meditaatio on sellainen menetelmä.
Mutta korostan, että vain kylmän asiallinen, huuhaavapaa meditaatio, ei mikään "meditaatio" missä mieleen ajetaan uutta suggestiota entisen päälle sumentamaan kokonaisnäkemystä.
Olkoon tämä esipuheena, kun otan seuraavaksi meditoinnin menetelmät lähempään käsittelyyn.