Trialismi ja animismi
Animismin luonnollisuus
Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon.
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta.
Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?
Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.
Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!
Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio
Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa.
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.
Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi!
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!
Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.
Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.
Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen. Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty. Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.
Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta.
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta.
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus.
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta.
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.
