Kokemukset ja mekanismit.

Dualismin dilemma

Miten sitä kokee itsensä?
Kun vähän havahtuu, kokee kehon. Kehonkokemus on ensimmäinen, sitten alkaa muu. 
Tai ehkä ei sittenkään, mutta sielun kokeminen on niin läheinen tapahtuma että sitä ei osaa pitää jonkin kokemisena. Se on paremminkin kaiken perusta: Minä olen, minä koen.
Silmät kiinni niin näkee sielun .
Sitten kun sen näkee alkaa nähdä muutakin.
Gurut neuvovat mumisemaan mantraa, ne värähtelevät kukin taajuudellaan.
Vaikkapa nyt OOM-mantraa. Siinä tuntee selvää värähtelyä ja se tuntuu keskellä kehoa. ei suinkaan jossakin päässä.
Värähtely on fyysistä.
Kun silmät on kiinni ja koetaan itse, on selvästi kysymys sielun ja kehon kohtaamisesta.Mutta sitten siinä on muutakin. Entä kun ei osaakaan paikallistaa, että kuka tässä kokee ja mikä se on minkä tämä joku kokee.
Kuka minä olen!
Miten voi näin selvä asia yhtäkkiä ollakin epäselvä?
Tässä tullaan dualismin dilemmaan: ollaan niin totuttu ruumis-sielu-paradigmaan, että kokonaisuutta ei osata kokea sellaisena kuin se on.
Ja dilemma ratkeaa siinä samassa: kun mantrasta päästää irti; ja kun lakkaa kyselemästä mitään, niin siinä on silloin se kolminaisuus, keho sielu ja henki. Sillä eihän sielu eikä keho eikä henki lakkaa olemasta vaikka niitä siinä ei erikseen havainnoisikaan. Nehän ovat ja ovat, ja nyt yhtenä kokonaisuutena.  Ei ole kehoa sielua ja henkeä erikseen, vaan itse, joka on kaikkia niitä.

Joudun useinkin kiistoihin ateistien kanssa kun nämä pilkkaavat rituaaleja. Samoin he pilkkaavat rukousta.
On tietysti hämmentävää nähdä körttikansan tai muslimiyhteisön polvistuvan hartaan näköisenä lattialle, kun ajattelee että he siinä uskovat polvistuvansa jonkin jumalaksi nimittämänsä eteen.
Mutta itse toiminnon merkitys on yksilön kannalta siinä, että siinä yksinkertaisesti tekee jotakin, sensijaan, ettei tekisi mitään. 
Itse polvistuminen ei ole autuaaksi tekevä, ainakaan ainoa sellainen.  Yhtä hyvin voidaan kokea jumalan lähestyminen nousemalla seisomaan ja kohottamalla kädet sormet harallaan taivasta kohti ja katsomalla samaan suuntaan, päinvastoin kuin polvirukouksessa, missä nenä osoittaa maata kohti. Itse asiassa tällaienkin lähestymistapa on jopa yleinen eräiden kirkkokuntien piirissä. 

Asian ydin on siinä, että kuten kaikessa tekemisessämme, tarjolla on vaihtoehtoja, eri tapoja, mutta jotta mikään tulee yleensä tehtyä, se on tehtävä tavalla tai toisella. 
Myös se on tämän maailman sellaisuutta..
  
Tavalla tai toisella tarkoittaa, että jos ei yhdellä tavalla niin sitten toisella, tai kolmannella.
Sitten on tietysti se vaihtoehto, että asiaa ei tehdä millään tavalla. 
Se jää silloin tekemättä, mikä on kokonaan toinen juttu. 

Minkä "tekemistä" rituaalien noudattaminen ja rukoileminen sitten on?
Maallisen vaelluksemme alkupäässä on tärkeässä roolissa sisäisten kaavojen muodostuminen. 
Ne ovat toimintamme perusta, sillä sitä paremmin vastaamme ympäristön haasteisiin mitä paremmin olemme "koossa".
Epävarmuutemme hetkinä tunnemme hajoamista.
Yhteiset rituaalit lujittavat mitä hyvänsä yhteisöä.

Neuvostoliitossa yritettiin vapautua uskonnollisista rituaaleista, ja tuota pikaa luotiin joukko uuden järjestelmän mukaisia rituaaleja.
Kansallislaulu, joka sai niin vahvan jalansijan, että siitä ei pystytty luopumaan edes järjestelmän romahdettua.  Leninin mausoleumissa piti jokaisen päästä käymään. Pääsikö, en tiedä, mutta pitkä oli jono .
Uskaltauduin kerran kysymään eräältä professorilta, että mitä tämä arveli, olisiko mausoleumia, jos Lenin olisi saanut päättää.
"Ilman muuta ei", vastasi tämä (Gililof nimeltään), "mutta täytyyhän kansakunnalla jotakin pyhää olla".
Siinäpä se, Professori, joka opetti ammatikseen sosialismin teoriaa, manasi esiin "jotakin pyhää ".

Juuri tuo irrationaali piirre löytyy meistä jokaisesta.
Pentti Linkola selosti kerran, että "en ole eläessäni uskonut minkäänlaiseen menninkäiseen, en lottovoittoon, en jumalaan" (muistinvarainen lainaus, vain nämä 2 jäi mieleeni).
Nykyisin hän kuulemma käy kirkossa säännöllisesti. 
"Uskooko" hän sitten?
Mistä minä tiedän. Sanonpa vaan, että ei näytä onnistuvan keneltäkään se vastarinta mitä käydään rituaaleja vastaan. 
Pitkittää voidaan, mutta se ei ole sama. 
Rituaaleissa kuin myös rukouksessa on kyse kaavan pitävyydestä. Kun sitä oikein horjutetaan ja ravistellaan, on yksinkertaisesti yritettävä pitää jostakin kiinni. Tai ottaa jostakin kiinni jos huomaa että ei ole missään kiinni. 

Minä olin kerran Tonvan sillalla kävelemässä puolivälissä joen yli kun tuli ankara ukkosmyrsky. Tuuli riepotteli. Olkoonkin, että ei siinä varsinaista putoamisvaaraa ollut, olihan kaiteet, niin silti kuolemanpelko valtasi mieleni.
En osannut muut, niin sanoin että "jumala, auta".
Auttoiko? 
Mistä minä sitäkään tiedän. Mutta oloni helpottui heti, joten kokemukseni oli, että rukous auttaa. 
Katolinen olisi varmasti tehnyt ristinmerkin, ja heti kokenut samaa.

On selvä, että taustalla on jokin mekanismi, mutta yhtä selvää on, että oma kokemus, ja yksinomaan se, on merkitsevä. 
 Ja minun kokemukseni on, että silloin kun koen itseni eheäksi, olen rohkealla mielellä, mutta rohkeus katoaa jos tunnen hajoavani. 
Uskonko sitten jumalaan kerran sellaiselta pyydän apua?
Olen agnostikko, mutta sehän juuri ei kielläkään uskomista, gnosos on eri asia kuin credo, vera. 
 Asia nyt vain on niin, että ei jumala ole siinä että siitä saarnataan juuri sillä vakiintuneella nuotilla, silti, siinäkin sen voi kokea!  Kuten sanottua, tavalla tai toisella :)

Näitä toimintoja on analysoitu pitkälle eri tieteenaloilla. Psykologia tuo esille eri "tasot" kuten alitajunta, tunnetaso yms, jotka ovat omalla tavallaan kuvaavia. Aivotutkimus osoittaa, missä aivolohkossa tapahtuu mitkäkin kemiallisia muutoksia, kontakteja yms. kun vaikkapa rukoilemme. Transsendenttia meditaatiota varsinkin on tutkittu laboratorioissa tarkan valvonnan alaisena.  Hyviä kuvauksia nekin. 
Mutta siltikin on yksi joka päihittää ne kaikki: se on se, miten kukin kokee asiat silloin kun tapahtuma on päällä. Kun tarvitaan eheyttä, siinä voi auttaa rukous tai meditaatio, mutta sillä, missä sielunelämän lohkossa tai aivopoimussa mitäkin tapahtuu, ei ole juuri siinä tilanteessa mitään merkitystä. 
Sensijaan paradigmalla on. Trialistinen padadigma yksinkertaisesti mahdollistaa eheyden kokemisen, koska se sallii myöntää kaiken mistä tämä eheys eli kokonaisuus koostuu: kehon, sielun, hengen...

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.