Kertova ihminen
Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .
Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle.
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä. Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.
Sapiens
Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.
Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on kertomisen historiaa
Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.
Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.
Kuinka ollakaan, ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.
Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio
Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa. Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi.
Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.
Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.
Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.
