Trialismi ja animismi
Animismin luonnollisuus
Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon.
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta.
Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?
Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.
Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!
Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio
Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa.
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.
Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi!
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!
Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.
Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.
Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen. Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty. Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.
Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta.
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta.
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus.
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta.
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.
Julistukseni hartauselämästä.
Kolmio on
tukevin tunnetuista rakenteista. Dualismi pakottaa etsimään kahden
pisteensä tueksi kolmannen. Dualismi merkitsee sitä, että nimetään omaan itseen
kuuluva itsen ulkopuoliseksi.
Riippumatta siitä, mitä mieltä on jumalan olemasaolosta, ei sillä voi perustella hartauselämän tarvetta. Meditaatio on tarpeellista ihmisen kannalta, oli jumalaa tai ei. Sillä siisti.
Mutta, kuten meemit yleensä, on uskonnon meemikin elänyt omaa elämäänsä, ja kaiken hyödyllisen tuomansa rinnalla se on tuonut tarpeen perustella meditaatiota, hartauselämää, pyhillä kirjoituksilla.
Jotenkin on käynyt niin, että uskonto dualismeineen on sitonutt hartauselämän erilaisin uskomuksiin, joista vapauduttua näyttää siltä kuin myös hartauselämästä olisi vapauduttava.
Jotenkin on on kuitenkin käynyt myös niin, että kun meditaatio on lähtenyt käyntiin, ei jumalkysymys enää tunnu kuuluvan koko sen asian yhteyteen.
Musertavan todistuksen tästä onkin antanut eräs kristillisenä pidetty mystikko: "Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta. Ei liioin hyödytä ajatella Pyhää Neitsyttä tai pyhiä taivaan enkeleitä, eikä liioin taivaan iloa, mikäli olet aikonut tällaisella tarkastelulla vahvistaa kestävyttäsi..." (Tietämättömyyden pilvi, tuntematon tekijä, Englanti, 1300-luvulla)
Itseasiassa, (kuten Dawkins'n agnostisismi-mittari tälle itselleenkin osoitti[ks. Wikipedia, Dawkins]), on jumalkysymys toisarvoinen. Hän nim. joutui sijoittaman itsensäkin 7-portaisella asteikolla lopulta kategoriaan 6, joka ei siis vielä merkitse täyttä ateismia.
Kun sellaiseen maailmaan syntyy, se tulee ottaa sellaisenaan. Kaikki muu on järkeilyä, vaikka toisilla on vaikeuksia muistaa tätä alkuasetelmaa.
Maailmankatsomuksella on merkityksensä, mutta se piilee siinä, miten hyvin se auttaa löytämään oikeanlaiset menettelytavat elämän monipuolisisista vaatimuksista selviämiseen.
Oma todistukseni
Jos siis jumala on, niin sitten on, sekin kuuluu sellaisuuteen! Ei se ole uskon asia enempää kuin se, että tämä läppäri on tässä, ja sänkyni ympärillä näkyi olevan kummallisia pinnoja kun ekakertaa heräsin, ja äiti kävi siinä yllä joskus hymyilemässä, sekä joitakin vieraita naaamoja joskus virnuilemassa, ja kaikki oli sekä ihmeellistä että luonnollista. Kaikki oli sellaista. Kyllä siinä jumalakin menee yhtenä elementtinä!
Uskovaisinkin meistä on syntynyt sellaiseen maailmaan.
Uskon asia tuli sitten myöhemmin. Eikä se koskenut jumalaa, vaan kaikkea sitä oheismateriaalia, millä "jumalan olemassaoloa yritettiin perustella.
Siihen alkoi kuulumaan ennen kaikkea "pyhä kirja". Ne taas ovat eri kansoille moninaisen erilaisia koraaneineen dhammapadoineen raamatuineen biblioineen yms. Mutta todistusvoimaa niillä ei ole mihinkään muuhun kuin siihen, että mihin hyvänsä "uskoon voi tulla".
Uskonnot ynnä niitä kantavat kulttuurit syytävät mieliimme erilaista tarve-aineistoa, kuten tapoja, käyttäytymismalleja, yhteisiä uskontunnustuksia, käsityskantoja joitten suhteen olisi hyvinkin ollut mahdollista tullut toisenlaisiin tuloksiin jos olisi päässyt itsenäisesti pohtimaan.
Paitsi, että täysin itsenäistä pohtimista ei ole olemassakaan. Siis, joutunut pohtimaan toisen kulttuurin piirissä, joiden vastaavia nyt kuitenkin alkoi pitämään kummallisina.
Luterilaiseen käytäntöön kuuluu rippikoulu.
Siellä on nuoren määrä "tulla uskoon".
No, minä en tullut, vaikka harrastin asiaa aktiivisesti. Olin korkeintaan taipuvainen tulemaan, mutta niitä kysymyksiä, joilla pappi opetti asiaa lähestymään, en tuntenut ollenkaan omikseni.
Hän esmes pohti sitä, että minkä takia Jumala sallii kärisimystä. (Tuolloin oli Suomen "oma" sota melko tuoreessa muistissa ja Unkarin kriisi oli menossa.)
Siinä kävi niin, että minä en syttynyt ollenkaan koko kysymykselle, ja muistankin vastanneeni papin sitä sivuavaan kysymykseensä nenäkkäästi, että "Raamatussahan on kerrottu että jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten juuri olimme lukeneet Lutherin Vähäkatekismuksesta".
Kysymys oli siis minulle ihan selvä sellaisuuden kysymys, vaikken sitä silloin osannut siksi mieltää; ts. vastauksena oli sellaisuus: tämä otetaan annettuna, ei minun sitä tarvitse pohtia.
Papin mielestä olisi tarvinnut.
Ja myöhemmin, kuunneltuani lukemattomia saarnoja, iltahartauksia yms. olenkin vakuuttunut, että kysymys ei olekaan uskomisesta jumalaan, joka on sellainen, vaan nimenomaan juuri kaiken kirjoitetun ja muulla tavalla ilmoitetun (ihmisten ilmoittaman!) omaksumisesta, joka kuulemma on välttämätöntä, monimutkaisista syistä, joista perimmäisin taitaa olla se, että kirkko seurakuntineen koostuu juuri siitä.
Kaikki tuo oheisaineisto minun olisi siis pitänyt omaksua saadakseni oikeuden harjoittaa hartautta.
Tehdä niitä toimenpiteitä, joita ovat ehtoollisviinin juominen, öylätin syöminen, uskontunnustus, kaikki tämä yhteisöllisesti tehtynä.
Tarvetta tunsin kyllä, sillä mitään muuta menetelmää hartauden harjoittamiseen ei ollut minulle opetettu.
Ei oltu edes sanottu, että minä tarvitsen hartautta, vaan oli kaikin keinoin todisteltu, että minä tarvitsen jumalaa, joka antaa mielenrauhan niiden menetelmien seurauksena joita tuohon oheismateriaaliin kuuluu.
Minuun oli iskostettu käsitys, että minä olen syntinen. Sanaa "lihallinen" käytettiin paljon, ja jumalan vanhurskaus pelastaa tästä synnistä.
Nimenomaan rippikouluikäiselle ei tarvitse paljoa todistella himojen "lihallisuutta", kun heräävä seksuaalisuus panee kirkon penkissäkin ajattelemaan pano-ajatuksia, joita sitten on kaduttava. Siellä sitten kävi selväksi, mikä ristiriita vallitsee lihan ja hengen välillä, kun oli kertakaikkisen mahdotonta syventyä hartaisiin mietteisiin.
Näin siinä sitten koki itsensä yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi, ja hengellisyys, vanhurskaus, jumala, oli jossakin kaukana ulkopuolella, yläpuolella, tavoittamattomissa.
Läsnä oli kaikki kolminaisuuden ainekset, mutta sitä ei annettu kokea sellaisena vaan pakotettiin dualismin psykofyysiseen muottiin, johon oli välttämätöntä liittää toinen dualismi: liha ja henki, s.o. minä ja jumala.
Näin siis dualismi teki tuhojaan mielessäni, estäen eheytymisen, s.o. menetetyn tasapainon palauttamisen.
Pohjalta löytyi kyllä kolminaisuus, mutta vääristynyt, sillä minun ei haluttu näkevän itseäni kolminaisena, vaan pakotettiin katsomaan hengellisyyttä peilistä, mistä tuli vääristymä, että se onkin jossakin minun ulkopuolella. Kaikin keinoin estettiin sen näkeminen, että se kuului minun omaan olemukseeni.
Menettelytapa löytyy kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin: meditaatio. Trialistinen maailmankatsomus, ts trialistinen paradigma, tasoittaa tien hedelmälliseen hartauselämään.
Senkun pistät toimeksi!
Meditaation puitteet
Kolmio mielen muotona
Tiedämme, että kolmion kulmien summa on vakio, 180 astetta.
Voidaan sanoa, että siinä suhteessa vallitsee kolmiossa tasapaino.
Tämän puitteissa kolmio voi kutenkin saada erilaisia muotoja, kuten suorakulmainen, yleinen kolmio mielivaltaisin kulmin, tasasivuinen, tai tasakylkinen.
Tasakylkinen on ylivertainen kaikin muihin nähden siinä, että sen sivujen rajaama ala on maksimaalinen. Kulmien heilahtelu mihin hyvänsä suuntaan tästä 3*60 asteesta pienentää vääjäämättä pinta-alaa.
Kun ajatellaan, että mieli on tuollainen kolmen sivun rajaama pinta, niin se on ilman muuta avarimmillaan tilanteessa jota kuvaa tasasivuinen kolmio.
Kaikki muut muodot merkitsevät kaventumista.
Kaikkihan tuntevat käsitteen "ahdasmielisyys". Ja kuka ei tuntisi ahdasmielisiä ihmisiä.
He ovat tavalla tai toisella rajoittuneita.
Lähempi tarkastelu osoittaa, että rajoittuneisuus johtuu juuri siitä, että joku kulmista on laajentunut muiden kustannuksilla (180 ast. on ehdoton raja) jolloin muut ovat vastaavasti supistuneet.
Tässä esimerkkikuva ilmiöstä:
Mielen ahtaus ei siis suinkaan tarkoita ns. ahdasmielisyyttä suvaitsemattomuuden synonyymina, päin vastoin, kyseessä voi olla hyvinkin reilu persoona, jolle kanssakäyminen muiden kanssa on sekä luonnollista että mieluisaa.
Kysymys on akselista introvertti-ekstrovertti.
Kaikki olemme fakki-idiootteja
Erikoistuminen on johtanut siihen, että on muodostunut eri alojen taitajia, jotka muiden puolesta hoitavat yhteisiä tehtäviä. Parturit. Puutarhurit. Lääkärit. Räätälit.
Uskonto dualismeinen on vienyt siihen, hengellinen ala kokonaisuudessaan on alistettu erityisen ammattikunnan, papiston, hoteisiin.
"Me olemme tämän alan asiantuntijoita".
Samanlaista fakki-idiotismia löytyy kolmiomme jokaielta sivulta.
Urheilijat ovat selvästikin keho-keskeisiä, uhraten vain minimimäärän energiaansa henkisen puolen valmennukseen. Fysiikka on vallitseva.
Muusikot, taiteilijat, tiedemiehet yms. ovat useimmiten omien alojensa fakki-idiootteja.
Eri alojen fakki-idiootit käyttävät usein innokkaasti kaikkia keinoja omien päämääriensä edistämiseen. Niinpä hengellinenkin menetelmä otetaan kernaasti käyttöön.
Usein näkeekin urheilijan huitelemassa ristinmerkkejä juuri ennen ratkaisevaa koitosta.
Taiteilijoista tiedetään samaa.
Tiedemiehiinkin pätee, mutatis mutandis, sama sääntö.
Selvää evidenssiä tästä asiasta näen siinä, että joogaa ja meditaatiota kertovat harrastavansa niitä juuri suorituksiaan parantaakseen.
Minä olen varma siitä, että suoritukset myös paranevat!
Puhdas ja epäpuhdas meditaatio
Mutta siinä on yksi ongelma.
Meditaatio, joka on kaikkein pisimmälle vietyä joogaa, edellyttäisi todellakin hiljaisuutta, jolloin kaikki kolme substanssiamme pääsisivät tasaveroiseen asemaan ja mielemme voisi laajentua optimaalisen avaraksi.
Valitettavasti tässä tavoitehakuisuudessa alkuasetelma ei ole suotuisa.
Kaikkinainen tehtävänasettelu nimittäin merkitsee sitä, että suggestio ei tulekaan yksinomaan kolmelta substanssiltamme, vaan pelissä on väliintuleva muuttuja, ulkopuolinen taho, nimittäin se, joka niitä tehtäviä asettaa.
Ei pidä antaa sen hämätä, että se ulkopuolinen taho mahdollisesti on tai ainakin sen koetaan l. luullaan olevan oma valvetajuntamme.
"Minä itse olen asettanut itselleni tavoitteeksi..."
Ensinnäkin, se tuskin on totta.
Toiseksi, meditaation asetelma nyt on kertakaikkiaan sellainen, että siihen ei voi sisältyä mitään ulkopuolelta tulevaa.
Ulkopuolelta tuleva tavoite meditaatiolle merkitsee sitä, että jotakin kolmesta substanssistamme pyritään vahvistamaan. Se tapahtuu sitten aina muiden kustannuksella, ja lopputulos on, että mielemme ei meditaation jälkeen ole avarampi, vaan ahtaampi.
Aivopesu
Se, mikä tulee ulkopuolelta, ei ole meditaatiota vaan aivopesua.
Siksi on kyettävä luottamaan siihen, että kun jätän kaiken (ennenkaikkea tavoitteet!) mielestäni, niin lopputulos, ts. paluu meditatiivisesta tilasta normi valvetajuntaan, kelpaa!.
Siinä voi toi käydä niinkin, että huomaa tavoitelleensakin jotakin jota ei oikeastaan haluakaan.
Tai sitten ei.
Mutta käy kummin päin hyvänsä,sen varaan voi jäädä, sillä se on se, mitä minä todella haluan itse!
Ei ole ollenkaan huono asia jos löytää oman todellisen itsensä.
Hartauselämä, meditaation tarpeellisuus
Mainio simulaattori
Tietokoneen rakenne muistuttaa minin tavoin ihmisen rakennetta. Se kelpaa sellaisenaan selventämään käsitteitä joita kuuluu omaan rakenteeseemme.
Siinä on fyysinen puoli, hardware, sekä eräitä vähemmän konkreettisia mutta välttämättömiä osasia, kuten BIOS, käyttöjärjestelmä, sovellukset, sekä hännänhuippuna eräs kokonaisuutta häiritsevä tekijä, nimittäin käyttäjä, joka panee koneen suorittamaan mitä kummallisimpia tehtäviä.
Tietokone soveltuu siis maniosti simulaattoriksi selventämään ihmisen toimintoja.
Trialistisen paradigman kontekstissa tulee mieleen vaikkapa tällaiset yhtäläisyydet:
Hardware = fyysinen ihminen
Bios = hengellinen ihminen
Huomio kiinnittyy järjestykseen; hengellinen on totuttu mieltämään psyykkisen kylkiäiseksi, siten viimeisimpänä mainittavaksi.
Siinä näkyy juuri dualismin luoma harha, se, että hengellisyys ei kuuluisikaan kokonaisuuteen sellaisena vaan vasta jumalan siihen tuomana ja oman kilvoituksemme jotenkin saattelemana.
Tosiasiassa se on kaiken aikaa siellä pohjalla perusvireenä meillä jokaisella. Eri asia on, tunnistammeko sitä.
Joka tapauksessa se putkahtaa esille aina kun psyykkinen minämme on saavuttanut jonkin riemuvoiitoistaan, ja meidät haastetaan arvioimaan voiton todellista merkitystä.
Aivan samoin jokainen tietokoneen näytölle putkahtava tai muuten sen outputtina ilmenevä tuloste on mahdollinen vain siten että BIOSista lähtien sen edellytykset on sinne sijoitettu.
Biosin toimintaa voi parannella käyttöjärjestelmässä, jopa hardwaressa (esmes matematiikkaprosessori joka oli taannoin suosittu lisäosa emolevylle asennettavaksi), mutta mikään ei tee tyhjäksi sitä, että joka kerta käynnistettäessä konee lukee ensiksi BIOSin, sen jälkeen vasta muut "tietoisuuden tasot".
Suunnilleen samaa kaavaa noudattelee joka aamuinen heräämisemme, ensimmäisenä tulee jonkinlainen olemassaolon kokemus, sitten alkaa tulvia muistikuvia jotka viittaavat eilen kesken jääneeseen todellisuuteen...
Vielä paremmin se kuvaa sitä suurta heräämistä, joka alkoi syntymämme hetkellä!
Hartauselämä
Hartauselämä on niin uskonnollissävytteistä, että kaikki mieltävät sen uskontoon kuuluvaksi.
Tässä ilmee juuri dualismin vaikutus.
Koska uskonto on siirtänyt sen pois omasta kokemuspiiristämme jumalan, (jumala ymmärrettynä nimenomaan ulkopuolisena voimana, väliintulijana), ja kun tuon ulkopuolisen väliintulijan "olemassaolo" on todettu kyseenalaiseksi, on tehty johtopäätös, että hartautta ei tarvita.
"Hartaus liittyy jumalaan, jumalaa ei ole, mihin siis hartautta tarvitaan?".
Näin dualismi polkee jalkoihinsa sen tosiasian, että hengellinen aspekti, so. elämän kokeminen myös hengellisesti, on ollut ennen uskontoa.
Toisaalta se on myös ilmiselvästi jäljellä uskonnon poistuttua kuviosta.
Ajallemme ominaisesti ihmisen toiminta pyritään kuvaamaan psykologian ja aivotutkimuksen kautta. Nehän ovat psyykkinen ja fyysinen aspekti siirrettynä toiminnan tasolle. Puuttumaan jää teo... oho, mitä meinaisin sanoa!
Puuttumaan jää se aspekti joka on mielletty teologiseksi, mutta mikä se on, kun teo ei olekaan totta?
Voimme toki puhua metafyysisestä ulottuvuudesta, ei se ole ollenkaan väärin.
En tiedä sille nimeä. Ehdottaisin TAOlogiaa, sillä olemmehan ilmiselvästi tekemisissä saman asian kanssa Lao Tsen Tao Te King puhuu. "Logia" viittaa kuitenkin vahvasti henkiselle, sielulliselle, puolelle, taon ymmärtämiseen, vaikka me pyrimme pääsemään kiinni kokemuksellisuuteen.
Miten olisi taosofia, sofia gnostilaisittain ymmärrettynä..
Näin trialistisen paradigman elementit ovat koossa:
Fysiologinen, psykologinen ja taosofinen.
Trialismi ja meditaatio
Hartaus on ensisijainen tarve, uskonnot ovat päällysrakennetta.
On suoranainen tragedia, että uskonto päässyt kompromettoimaan hartauden
Miten meditoidaan?
Minä en edes yritä antaa siihen mitään ohjeita.
Hyviä oppaita on jo aivan riittävä määrä.Yksikään niistä ei kuitenkaan ole ylivertainen.
Kaikki ne sisältävät, enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti, saman lähetyskäskyn minkä Jeesus antoi: "menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni"
Moinen käskyhän sisältää implisiittisesti käsky tappaa toisinajattelijat, ja siitä ei tarvinne esimerkkejä luetella :(
Minkä hyvänsä ohjeen kuultuaan voi siis ihan perustellusti sanoa: "ei sitä ole pakko noin tehdä".
Mutta yksi on varma: jos sen haluaa tehdä niin jotenkin se on tehtävä!
Tehtävänä on siis päästä yli ja lopettaa se pitkitetty vastarinta, joka tuppaa vaivaamaan jälkiuskonnollisen ajan puoliuskovaisia, puoliateisteja ja täysateisteja, jotka kieltäessään hartauden tarpeen todellakin heittävät pois lapsen pesuveden mukana.
Uskonto peseytyy tieteen toimesta pois, hartaus on lapsi joka uhkaa mennä pesuveden mukana.
-Paras ohje lienisi siis se minkä Osho antoi: "mitä ikinä matkallasi kohtaatkin, älä samaistu siihen"
Samaistumatta pitäisi osata olla nimenomaan opettajiin.
Miksi?
Siksi, koska tarve on vain ja ainoastaan sisäsyntyinen, ja yhteenkin opettajaan samaistuminen tekee irtipääsemättömän liitoksen, jollaisista juuri jokainen uskonto ja muu kuppikunta on saanut alkunsa !
Trialistinen paradigma ei ole lainkaan mikään uusi meditatiotekniikka, se on vain uusi näkökulma joka paljastaa sen, miksi meditaatiota tarvitaan.
Sen uniikkius on siinä, että lähtökohta pyritään näkemään sellaisena kuin se on, sellaisuutena.
Hartaus hukassa
Lähtökohta on että kukin etsii hartautta omaan tarpeeseensa. Kysymys on mielen tasapainosta. Tehtävänä on yksinkertaisesti löytää, siis paikallistaa, tuo tarve.Vasta sitten voi aloittaa tarvittavat korjausliikkeet.
Liikunnan tarve kehossa ilmenee tuntemuksina sen eri kohdissa, ja niitä on silloin harjoitettava. Henkinen tarve ilmaantuu tehtävinä, ja vaatimuksina suorittaa jokin asia tyydyttävään lopputulokseen.
Yhteistä näille tarpeille on, että ne ilmenevät mielen rauhattomuutena, joka poistuu, kun tarpeet tulevat tyydytetyiksi.
Aivan samoin on laita hengellisen tarpeen kanssa.
Uskonnollinen kulttuuri on tuonut mukanaan dualismin, joka tunnustaa itsemme osiksi vain kaksi substanssia, fyysisen ja psyykkisen. Kaikki tuntemani teologiat päätyvät siihen, että nämä yhdessä ovat hengelle vastakkaisia, jopa vihamielisiä, joka johtaa siihen, että vaikka henki tunnsutetaan, se sysätään johohnkin ihmisen ulkopuoelle, kun se tosiasiassa on itsemme luonnollisena kuuluva kolmas substanssi.
Dualismi on toimittanut paikalle jumalat, jotka kaappaavat haltuunsa koko hengellisyyden.
Trialismin oletusarvo on, että koostumme kolmesta substanssista, ja kaikki nämä ovat läsnä tässä ja nyt. Mielen tasapainon saavuttamistehtävä ei ole suinkaan mikään iankaikkinen "kilvoittelu", vaan yksinkertaisesti oman tajunnan saattaminen tilaan missä se pystyy erottamaan kaikki kolme yht'aikaisesti.
Asian ymmärtämistä helpottaa kun pitää mielessä yksinkertaiset trigonometrian säännöt.
Kolmion kulmien summa on aina 180 astetta.
Siitä seuraa, että vaikka meillä on kaksiulotteinen jana, löydämme kolmannenkin kohtion sääntöä seuraamalla. (Kolmiomittaus perustuu tähän, Ohmin laki perustuu tähän, lähes mikä tahansa rationaalisessa maailmassa käy ymmärrettäväksi tämän saman kaavan avulla!) Määräämällä janan päihin kulmat joiden summa on <180 astetta, näille asetetut janat leikkaavat pisteessä, jonka kulma lisättynä edellisiin = 180 astetta tasan.
Tällä samalla systeemillä löytyy myös mielemme rakenteesta kolmas kulma, joka on hengellisyyden kulma.
Siis koska konkreettisessa maailmassa trigonometrinen funktio auttaa etsimään puuttuvia kulmia tunnettujen perusteella, saman on soveltuvin osin yksinkertaisesti pakko päteä myös abstraktisissakin tapauksissa.
Mielen kolmio, mielen avaruus
Missä on 3 ehdot täyttävää kulmaa, siellä ne voidaan yhdistä janoilla.
Näiden janojen rajaamaan kolmioon asettuu mielemme.
Kulmat ovat siis tasapainossa sinänsä, trigonometrian kannalta, mutta huomaamme, että mieli saattaa nyt olla melko ahtaalla johtuen siitä että kolmas kulma on perin lavea kahteen muuhun verraten.
Tämä vastaakin useimmiten todellista olotilaa. Mieli on tavalla tai toisella olojen vääristämä, niin, että kenellä on fysiikka, kenellä logiikka, kenellä taas (uskonnollinen) hengellisyys vallitsevana. Kaikki ovat epätoivottavia olotiloja.
Mielen tasapaino tarkoittaakin olotilaa missä, paitsi että kolmion kulmien summa toteutuu, myös kolmion sivut ovat sopusuhtaiset. Pyrkimyksenä on tasasivuinen kolmio sen yleisen luonnonlain perusteella, että kaikki pyrkii aina optimoimaan itsensä; ympyrä hakeutuu kaikkialla luonnossa säännölliseksi, koska siten sen pinta-ala on suurin mahdollinen, samoin kolmio tasasivuiseksi samasta syystä; lisäksi se on silloin ulkoa tulevia paineita kestävänä rakenteena kaikkein vahvimmillaan!
Kolmion pinta-ala vastaa mielemme avaruutta, eikä tarvittane lisätodisteita, että se on mielelle ihanteellinen olotila!
Trigonomietria soveltuu havainnollistamaan mieltä, mutta mittaamaan sitä ei ikinä päästä. Onhan hengellisyys substanssi, jonka objektiivisuus pyritään tavan takaa kiistämään juuri rationaalisin perustein, silti suurin osa on sitä mieltä että se on olemassa.
Tämä trigonometrinen lähestymistapa oletusarvona, defaultina, mahdollistaa asian siirtämisen kokemusperäiseksi.
Meditaatio on keino millä tuo kolmas piste, kolmas kulma, peilataan esiin.
Kun hiljentää sekä kehonsa että sielunsa, pääsee kokemaan ihan konkreettisesti, että siellä se on....
Vain täydellinen hiljentyminen on hiljentymistä.
Hiljentymisen on oltava täydellinen, sillä juuri hengen transsendenttisusudesta johtuen mieli on taipuvainen vastaanottamaan ulkopuolisia suggestioita; niitähän ovat tietysti ns. uskonyhteisöjen suunnasta tulevat, mutta itse asiassa myös silkka rationaalinen ajattelumme on alttiina erilaisille suggestioille.
Jotta voi ymmärtää, miksi uutta, trialistista, paradigmaa tarvitaan, kannattaa muistaa, että kaikki tai lähes kaikki siitä aineistosta, mihin ihmiskunnan harjoittamasta hartauselämästä perustuu, on juuri sellaista ulkoapäin tuotettua suggestiota, missä meille ei anneta edes tilaisuutta suorittaa mitään itsenäisiä valintoja. Ja tämä näkyy erityisesti juuri uskonnollisen hartauden harjoittamisen menetelmissä, jotka kaikki ovat tähdätyt nimenomaan täydellisen hiljentymisen estämiseen.
Kaksi talousgurua
Yleensä
olen sulkenut radion kun sieltä on alkanut tulla Jari Sarasvuon
ylipitkää tajunnanvirtaa; mielestäni sellaisen suoltaminen sopisi
paremmin johonkin terapiaryhmään.
Tällä kertaa otsikko koukutti minut kuitenkin ottamaan selvää, että mistä nyt oikein puhutaan.
Se oli tällainen: "Käyttöliittymä elämään ei ole mieli vaan aistit".
Kiinnosti
tietää, mitä kautta ja millaisin asiayhteyksin hän oli tullut tuohon
tulokseen, joka on lähes päinvastainen sille, mitä itse asiasta
ajattelen.
Minä en tosin ole puhunut käyttöliittymästä, vaan kosketuskohdista todellisuuteen, joita ovat olemuksemme kolme sivua.
Onneksi 10 minuuttia tuosta 1,5 tunnin ohjelmasta riitti asian selviämiseen.
Käsiteltävänä oli asia johon jotenkin löysästi liittyi ns. "kuolemansynnit" joita sitten olivat ylimielisyys, kateus ja ahneus.
Erinäisten
aasinsiltojen kautta hän nim. päätteli, että alkamalla mielessään
"märehtiä" noita syntejään ihminen tuomitsee itsensä toimettomuuteen,
kun taas aistiensa varassa toimiminen ihmisten parissa johtaisi johonkin
myönteiseen ratkaisuun kaikkien niiden ongelmien sunteen, jotka
ihmiskuntaa piinaavat.
Puheena olivat kaikki ne uhkakuvat jotka viittaavat siihen että tuhoa kohti ollaan menossa nopeutetulla aikataululla.
Mikä
minut sai takajaloilleni, oli se kun J.S. totesi jossakin
loppupuolella, että aistien varassa toimiminen mielen sijasta saattaisi
johtaa vihdoinkin järjen voittoon, joka puolestaan johtaisi puheena olevien ongelmien selviämiseen.
Objektivismi
Juuri olin kerennyt ärsyyntyä objektivismin
filosofiasta, jota rappioaatetta eräs kiukkuinen apteekkarintytär oli
viime vuosisadan puolivälin paikkeilla kehitellyt kostoksi siitä, että
Venäjän vallankumous oli sosialisoinut perheen omaisuuden.
Puhun nyt Ayn Randista, jonka 1950 luvulla ilmestynyt järkäleromaani "Atlas shrugged" on juuri viimevuonna julkaistu suomeksi nimellä "Kun maailma järkkyi"
Tämän
opin sisältönä on oikeuttaa kaikki se, mikä leimaa nykyistä länsimaista
kapitalismia selittämällä jokainen siihen liittyvä ajatus- ja
käyttäytymismalli yksinkertaisesti hyveeksi.
Se, että tuota ideologiaa on täällä tekemässä tunnetuksi eräs "talousnero" (Björn Wahlroos),
joka ihan ilmeisesti tarvitsee sitä omantuntuntonsa rauhoittamiseen,
voidakseen oikeuttaa oman toimintansa finsnssipääoman kontrolloijana,
jonka olemassaolo ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin siihen
että hän sattuu osaamaan sen, on hyvin kuvaavaa.
Juuri
tuonlaista tunnonvaivaa potee koko kapitalistinen maailma, koska näkee,
että alituisen talouskasvun ideologia muistuttaa huolestuttavasti
syöpäsolun ideologiaa, joka valtaa terveen kehon omalla ylikasvullaan.
Liikakasvuun johtava paradigma on vallalla, ja se on palautettavissa dualismiin.
Viimekädessä
on näet kyse siitä, että tämä kauan sitten validiteettinsa menettänyt
paradigma ei pysty osoittamaan muuta tietä kuin kasvun loputtoman
jatkamisen.
Puuttuu
se mekanismi, joka saa minkä hyvänsä kasvin lopettamaan kasvunsa kun se
on saavuttanut oman ideaalikokonsa, mitat, jotka riittävät sille.
Useillakin
luonnonkansoilla on nähtävissä käyttäytymismalli joka panee lopettamaan
kalastuksen siihen ku oma tarve on tyydytetty. Se on sitä kuuluisaa
luonnon kanssa sopusoinnussa elämistä.
Sitä
ei hallitse esmes länsimainen dualisti, joka jatkaa kalastusta
viimeiseen sinttiin, mädäntykööt sitten vaikka loput joita ei ehdi
syömään.
Sittenkin mieli!
Objektivismi ei ole sovitettavissa trialismin kanssa.
Mutta
ihmekös tuo, ei mikään muukaan filosofia ole. Kaikki ne sisältävät
nimenomaan hengen kiistämisen inhimillisenä ominaisuutena.
Asian
merkitys on siinä, että yksikään niistä ei kykene näyttämään tietä ulos
jatkuvan talouskasvun umpikujasta. Ne ovat sen vankeja.
En tunne yhtään filosofiaa joka ei olisi. Paitsi sen luonnonmukaisen käyttäytymisen jossa mitään filosofiaa ei vielä ole.
Niin
nähdään, että tarvitaan henkeä tunnistamaan toinen henki. Trialismi
vapauttaa ihmishengen tunnistamaan itsensä ja siten mahdollistaa sen tajuamisen, että tämä maailma koostuu olioista joissa kaikissa asuu henki
Koko todellisuus nyt vain ei paljastu intellektuaalia, rationaalista tietä.
Max Ehrman ilmaisi asian Desiderata-runossa näin:
Olet maailmankaikkeuden lapsi, et puita ja tähtiä vähäisempi, sinulla on oikeus olla täällä.
Itsetajuisuus
Puu tietää alkaneensa taimesta, taimi siemenestä.
Tietääkö puu sitä?
Tietääkö ihminen omat vaiheensa?
Mitä se itsetietoisuus sitten olisi, jos ei tietäisi? Olipa kyse puusta tai ihmisestä, tai mistä hyvänsä siltä väliltä?
Mutta mitä me sitten tiedämme?
Emme juuri mitään.
Omasta itsestämme.
Kuitenkin väitämme olevamme itsetietoisia. Siis että niinkuin ihminen olisi, vaan ei esmes puu.
Mutta eikö siinä ole kyse itseuskoisuudesta.
Keho tuntee, sielu tietää ja henki uskoo, niinhän tulimme todenneeksi.
Eikö siitä siis seuraa, että ne kaikki ovat läsnä, itsetunto, itsetieto ja itseusko.
Tietysti ovat, ja että tämä on ongelma, näkyy ensimmäisenä siitä, että tälle yhdistelmälle ei ole edes nimeä olemassa.
Tähän on dualismi johtanut.
Kunnes parempaa keksitään, ehdotan termiä itsetajuisuus.
Ajankohtainen Descartes
Hiljattain nähtiin Ylen Teemalla elokuva Tyttökuningas, kertoen Ruotsin kunagatar Kristiinan ja Rene Descartesin harvinaislaatuisesta kanssakäymisestä.
Valistusmielinen nuori kuningatar kutsui kuuluisan filosofin ja tiedemiehen Tukholmaan tarkoituksenaan nimenomaan oppia tältä mannermaista kulttuuria, mikä sitten osittain toteutuikin.
Pitemmittä selostuksitta, Descartesin ensimmäinen ohje Christinalle oli, että tärkeää on hylätä aikaisemmin oppimansa ja rakentaa ajatusmaailmansa uudelleen.
Jos käsitän edes suunnilleen mitä Rene on tarkoittanut, niin näen, että Christinalle tuossa opetettin paradigman muutosta.
"Ajattelen, siis olen", linjasi filosofi Rene Descartes. Tätä lausumaa pidetään "länsimaisen rationalismin" kulmakivenä.
Laitan tähän pitemmän lainauksen Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta-kirjasta.
"Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan
mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa,
ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti
minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela,
joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen,
jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän
ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin
ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on
vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa',
on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen"
Aiheen pohdiskeluunsa hän oli saanut siitä havainnostaan, että aistit olivat kerta toisensa
jälkeen pettäneet hänet johtamalla virheellisiin päätelmiin, joita oli
tavan takaa korjailtava. Miten siis voisi edes oma olemassaolo olla
todistettu, kun kaikki muutkin päätelmät olivat osoittautuneet vähintäänkin puutteellisiksi!
Descartes ei ollut edes ensimmäinenm, samaan tapaan oli ajatellut jo Augustinus (kirkkoisä!) ja häntäkin ennen Aristoteles, ja häntä ennen ties kuka; näyttää selvältä että koko kysymys on ilmaantunut siinä vaiheessa kun usko on menetetty. Ja nyt ei puhuta uskosta Baaliin, ei Sebaotiin, ei Amoniin eikä Zeusiin, vaan yhdestä, yleisestä elämänuskosta, siitä joka on sisäisenä tajuisuutena mielessämme yhtenä sen kolmesta sivusta.
Tuossa kartesiolaisessa yleistyksessä on nähtävissä dualistinen paradigma, ja minun puolestani se sopiikin hyvin kuvaamaan jotakin nykynäkemyksille perityypillistä: Ajattelu, tuo sielullinen toiminto, on kaken mitta, jopa olemassaolon!
Näen siinä kuitenkin heti onnahduksen, joka, sen lisäksi että se häärtää olemassaolon määritelmän, myös näyttä, mistä tämä käsitys on tullut: henki ja siihen liittyvä usko on sysätty syrjään uskonnon toimesta, ja rationaalinen tiede, joka on puhtaasti sielullista, ei ole sitä edes osannut kaivata, vaan yksinkertaisesti yrittää sen kiertää tuolla selityksellän.
Ajattelen, siis olen.
Pieleen menee siinä, että olemassaoloaan ei kukaan koe ajattelemalla. Se, mikä mielessä joskus herää, olemassaolon kokemus, vain sisältää ajattelun yhtenä elementtinään. Ja senkin vain ajoittain.
Todellisuudessa olemassaolon kokemus on, ja sen täytyy olla jotakin kokonaisvaltaisempaa, siinä täytyy esiintyä samanaikaisesti kaikki mikä olemassaoloon kuuluu. Siinä on oltava mukana keho, sielu ja henki!
Ei olemassaoloa tarvitse perustella, se sisältyy sellaisuuteen, ja kysymys ei tule edes mieleen, jos ei elämänusko ole horjunut.
Mikä sitä sitten horjuttaa?
Uskonto horjuttaa sitä.
Mitään
muuta ei Descarteskaan loppujen lopuksi tullut sanoneeksi itsestään kuin että
sellainenhan se maailma on jolta se näyttää. Rene siis
yksinkertaisesti ajoi takaa sellaisuuden käsitettä, mutta hukkasi sen saman tien, sillä sehän
ei perusteluja vaadi muuta kuin dualismin kannalta; trialismin kannalta
trio on aksiooma joka selittää tämän ongelman niin pitkälle kuin se on
selitettävissä, ja pitemmällehän ei ole tarpeen eikä mahdollista mennä!
Tunto, tieto ja usko eivät yksinkertaisesti voi ylittää omia rajojaan ja mennä toistensa alueelle; miksi pitäisikään kun kukin niistä on koettavissa saman aikaisesti, ja tämä muodostaa itsetajuisuuden, jonka yksi puoli on itsetietoisuus. Sen tuottama "hyvä hedelmä" on mielenrauha.
