Itsetajuisuus
Puu tietää alkaneensa taimesta, taimi siemenestä.Tietääkö puu sitä?
Tietääkö ihminen omat vaiheensa?
Mitä se itsetietoisuus sitten olisi, jos ei tietäisi? Olipa kyse puusta tai ihmisestä, tai mistä hyvänsä siltä väliltä?
Mutta mitä me sitten tiedämme?
Emme juuri mitään.
Omasta itsestämme.
Kuitenkin väitämme olevamme itsetietoisia. Siis että niinkuin ihminen olisi, vaan ei esmes puu.
Mutta eikö siinä ole kyse itseuskoisuudesta.
Keho tuntee, sielu tietää ja henki uskoo, niinhän tulimme todenneeksi.
Eikö siitä siis seuraa, että ne kaikki ovat läsnä, itsetunto, itsetieto ja itseusko.
Tietysti ovat, ja että tämä on ongelma, näkyy ensimmäisenä siitä, että tälle yhdistelmälle ei ole edes nimeä olemassa.
Tähän on dualismi johtanut.
Kunnes parempaa keksitään, ehdotan termiä itsetajuisuus.
Ajankohtainen Descartes
Hiljattain nähtiin Ylen Teemalla elokuva Tyttökuningas, kertoen Ruotsin kunagatar Kristiinan ja Rene Descartesin harvinaislaatuisesta kanssakäymisestä.Valistusmielinen nuori kuningatar kutsui kuuluisan filosofin ja tiedemiehen Tukholmaan tarkoituksenaan nimenomaan oppia tältä mannermaista kulttuuria, mikä sitten osittain toteutuikin.
Pitemmittä selostuksitta, Descartesin ensimmäinen ohje Christinalle oli, että tärkeää on hylätä aikaisemmin oppimansa ja rakentaa ajatusmaailmansa uudelleen.
Jos käsitän edes suunnilleen mitä Rene on tarkoittanut, niin näen, että Christinalle tuossa opetettin paradigman muutosta.
"Ajattelen, siis olen", linjasi filosofi Rene Descartes. Tätä lausumaa pidetään "länsimaisen rationalismin" kulmakivenä.
Laitan tähän pitemmän lainauksen Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta-kirjasta.
"Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa', on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen"
Aiheen pohdiskeluunsa hän oli saanut siitä havainnostaan, että aistit olivat kerta toisensa jälkeen pettäneet hänet johtamalla virheellisiin päätelmiin, joita oli tavan takaa korjailtava. Miten siis voisi edes oma olemassaolo olla todistettu, kun kaikki muutkin päätelmät olivat osoittautuneet vähintäänkin puutteellisiksi!
Descartes ei ollut edes ensimmäinenm, samaan tapaan oli ajatellut jo Augustinus (kirkkoisä!) ja häntäkin ennen Aristoteles, ja häntä ennen ties kuka; näyttää selvältä että koko kysymys on ilmaantunut siinä vaiheessa kun usko on menetetty. Ja nyt ei puhuta uskosta Baaliin, ei Sebaotiin, ei Amoniin eikä Zeusiin, vaan yhdestä, yleisestä elämänuskosta, siitä joka on sisäisenä tajuisuutena mielessämme yhtenä sen kolmesta sivusta.
Tuossa kartesiolaisessa yleistyksessä on nähtävissä dualistinen paradigma, ja minun puolestani se sopiikin hyvin kuvaamaan jotakin nykynäkemyksille perityypillistä: Ajattelu, tuo sielullinen toiminto, on kaken mitta, jopa olemassaolon!
Näen siinä kuitenkin heti onnahduksen, joka, sen lisäksi että se häärtää olemassaolon määritelmän, myös näyttä, mistä tämä käsitys on tullut: henki ja siihen liittyvä usko on sysätty syrjään uskonnon toimesta, ja rationaalinen tiede, joka on puhtaasti sielullista, ei ole sitä edes osannut kaivata, vaan yksinkertaisesti yrittää sen kiertää tuolla selityksellän.
Ajattelen, siis olen.
Pieleen menee siinä, että olemassaoloaan ei kukaan koe ajattelemalla. Se, mikä mielessä joskus herää, olemassaolon kokemus, vain sisältää ajattelun yhtenä elementtinään. Ja senkin vain ajoittain.
Todellisuudessa olemassaolon kokemus on, ja sen täytyy olla jotakin kokonaisvaltaisempaa, siinä täytyy esiintyä samanaikaisesti kaikki mikä olemassaoloon kuuluu. Siinä on oltava mukana keho, sielu ja henki!
Ei olemassaoloa tarvitse perustella, se sisältyy sellaisuuteen, ja kysymys ei tule edes mieleen, jos ei elämänusko ole horjunut.
Mikä sitä sitten horjuttaa?
Uskonto horjuttaa sitä.
Mitään muuta ei Descarteskaan loppujen lopuksi tullut sanoneeksi itsestään kuin että sellainenhan se maailma on jolta se näyttää. Rene siis yksinkertaisesti ajoi takaa sellaisuuden käsitettä, mutta hukkasi sen saman tien, sillä sehän ei perusteluja vaadi muuta kuin dualismin kannalta; trialismin kannalta trio on aksiooma joka selittää tämän ongelman niin pitkälle kuin se on selitettävissä, ja pitemmällehän ei ole tarpeen eikä mahdollista mennä!
Tunto, tieto ja usko eivät yksinkertaisesti voi ylittää omia rajojaan ja mennä toistensa alueelle; miksi pitäisikään kun kukin niistä on koettavissa saman aikaisesti, ja tämä muodostaa itsetajuisuuden, jonka yksi puoli on itsetietoisuus. Sen tuottama "hyvä hedelmä" on mielenrauha.
