Näytetään tekstit, joissa on tunniste trialismi ja meditaatio. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste trialismi ja meditaatio. Näytä kaikki tekstit

19.6.2018

Sellaisuuteen palaaminen

Medditaatio ja kadotetun sellaisuuden löytyminen. 


 Tietoisuus, kuten sen kokee, palautuu sellaisuuteen. 
Onko se siis muuta kuin loputon ajatusketju, joka on alkanut.... 
Niin, mistä?

Herääminen tämän maailman todellisuuteen on heräämistä sellaisuuteen.
Sellaisuuteen kuulu, paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset tosiasiat.
Yksilö herää oman ympäristönsä sellaisuuteen. 
Ympäristö koostuu erilaisista fyysisistä esineistä, mutta siihen kuuluu myös oman yhteisö, jonka osa itse olemme
Näinollen havaitsemme omasta subjektiivista käsin ympäröivän maailman sellaisuuden ja ympäröivän yhteisön sellaisuuden. 
Ympäröivän yhteisön sellaisuus on suoraa johdettavissa yksilön sellaisuuudesta, aivan samoin kuin yhteisön, societyn, käyttäytyminen on johdettavissa yksilön käyttäytymisestä.
Puhumme individuaalipsykologiasta ja sosiaalipsykologiasta.

 Sellaisuuden ihmettelijä makaa ensi vaiheessa selällään pinnasängyssä ja tavoittelee käsillään sen ylle ripustettua helistintä. Havainto on, että se liikahtaa kun hän sitä koskettaa. Lujempi huitaisu saa aikaan helisevän äänen.  
Helistin ja siihen liittyvät tapahtumat hyväksytään sellaisena. 
Ihme ei siitä muuksi muutu siinäkään vaiheessa kun ihmettelijä ensimmäiset hampaat saatuaan puree sen rikki ja toteaa, että siellähän on helmi sisällä (äiti toivottavasti rientää pelastamaan pikku riiviön syömästä helmeä parempiin suihin). Sellaisuus saa vain uutta sisältöä. 
Periaatteessa ei mitään muuta tapahdukaan kehityksen missään vaiheessa, mutta aina jää kysymys, mistä tämä on alkanut, ja mihin se on päättyvä.
Kaikki kiinteä maa, mitä tässä prosessissa tuntee saaneensa jalkojensa alle, on korkeintaan suhteellisen kiinteää. 
Se on hyvinkin verrattavissa voinokareeseen jolle kirnuun pudonnut hiiri pelastautui hukkumiselta; kaksi hiirtä oli pudonnu kirnuun joka oli puolillaan kermaa, ja toinen sanoi, että hukassa olemme, turha pyristellä, ja hukkui siinä samassa kun lakkasi uimasta. Toinen, urhea hiiri taas ui ja polki vettä vaikka välillä tuntui toivottomalta, mutta ennen pitkää kermasta muodostui kasvava voinokare saareksi kerman keskelle (joka muuttui prosessissa kirnupiimäksi) ja urhea hiiri nousi tälle saarelle ja hetken levättyään hyppäsi siltä ponnistaen kirnun reunalle ja ulos vapauteen. 

Suunnilleen tällaista on se tieto mitä sellaisuudesta saamme analysoitua, ja tämä koskee nykyaikaista tiedettä monine huippuineen.



No, onko siis koko olemisemme tyhjän päällä olemista?

Selvästikään ei.
Kyllä koko olemassaolomme perustuu koossapitävään voimaan. Se vain ei ole tietoisuuteemme, joka pitää koossa, vaan se on jotakin joka on yhtä todellista kuin se sellaisuus mistä tietoisuutemme näennäisesti muodostava loputon ajatusketju on alkanut. 
Se on kuin maan vetovoima, aina läsnä, ja yhtä vaikeasti selitettävissä.
Tässä kohtaa siis havaitaan, että ajatusketjuinemme emme pääse pitemmälle olemuksemme ymmärtämisessä.
Sitä ei kertakaikkiaan selitä alkuräjähdys, ei aivoissa tapahtuvat kemialliset muutokset ja solujen keskinäiset reaktiot.
Tällä rajalla on turvauduttava metafysiikkaan. 

Sen tunnustaminen, ettei ymmärrä jotakin, ei vielä ole metafysiikkaa, mutta kun joutuu tunnustamaan että ei voi ymmärtää jotakin, on jo siirtynyt metafysiikan puolelle. 
On tullut siirryttyä alueelle jossa ei vaikuta ajattelun lait, vaan uskon lait.
Näin on siis todettava, että tietoisuus kartesiolaisessa mielessä ("ajattelen, siis olen olemassa") on peräti, peräti vaillinainen metodi,, eikä tuo itseymmärrystä.
 Tajuisuus, joka ilmaantuu olemuksensa kolminaisuuden tietostamisen yhteydessä, on jotakin paljon enemmän, se on olemassaolon kokemista ilman selityksiä.

Tämä löytyy meditaatiossa, jossa ainoastaan voi kokea olemassaolonsa kokonaisuutena.

 
 Ongelmamme etupäässä siinä, että emme osaa erottaa puuroja velleistä. Kaikki kokemamme pyrkii täyttämään ajatusmaailman, ja kun ajatusmaailma täyttää koko mielen, muun kokemiselle ei jää tilaa.

Kun myös sosiaalinen ympäristömme, ihmisyhteisö, osoittautuu kuuluvan maailmamme sellaisuuteen, saa sen kaikkein näkyvin puoli, kulttuuri, myös ilmanmuutaisuuden sädekehän ympärilleen. Sen status on mielessämme saman arvoinen kuin vaikkapa vuodenaikojen vaihtuminen, tulen palaminen, sateen tuleminen pilvistä ynnä muut luonnonilmiöt.

Lisäksi, paitsi tiedettä,  kulttuurin piiriin kuuluu myös uskonto, tuo aukkojen jumalan metafyysinen kenttä joka ei ole suoraa selitettävissä, mutta yhtä kaikki se on sellainen siinä missä säätilakin.
Tässä vaiheessa on olotila sellainen, että uskovainen osa ihmisistä pitää sitä mitä heille on ukonnosta opetettu, ikuisena, muuttumattomana luonnonlakina, ja (tämä on todella järkyttävää!) toinen, se pienempi osa joka on ravistautunut uskonnosta irti, kamppailee tätä käsityskantaa vastaan ikäänkuin se olisi todella ikuinen muuttumaton luonnonlaki

Maailman tiedollinen, kongnitiivinen lähestyminen ja toisaalta uskonnon lähestyminen näyttävät olevan samaa tapahtumasarjaa. 

 Trialismi on avainasia

Tässä on kuitenkin kerta kaikkiaan ymmärrettävä juuri trialistinen olemuksemme. Ainoastaan trialistisen paradigman kautta voi nähdä, miten uskonto lähtee omille teilleen ja siinä pätevät omat lainalaisuutensa, kuten kognitiivisella puolella omansa. 
Kun sellaisuuteen heräävä lähtee jäsentämään maailmaansa, hänellä on periaatteessa auki rajattomat mahdollisuudet.
Tiede eteneekin jättiharppauksin. 
Uskonto, joka tai jota edustaa metafyysinen todellisuus, joutuu heräämisessä jotenkin päinvastaisen vaikutuksen alaiseksi. 


Kun uskonto pääsi kaappaamaan metafyysisen maailmamme omaan käyttöönsä, se samalla myönsi tiedolle oman suhteellisen vapautensa, joka on sitäpaitsi lisääntynyt ja edelleen lisääntymään päin, mutta uskonasiat se jätti itsensä hoteisiin.
Tämä taikatemppu tehtiin sillä tavalla, että hengellinen eristettiin ihmisen kokonaisuudesta, ja hengellisyyden harjoittamiselle asetettiin omat ehtonsa: nämä kun täytät, saat rukoilla, kuulua seurakuntaan ja pääset taivaaseen.  

Tämä on se solmu jonka meditaatio aukaisee.  Siinä tapahtuu sellaisuuden löytyminen kaikilla niillä kanavilla joilla sen koki ennen niiden ulkoapäin aiheutettua eriyttämistä vieraannuttamista toisistaan.







5.4.2018

Hartauselämä, meditaation tarrpeellisuus

 Hartauselämä, meditaation tarpeellisuus

 

Mainio simulaattori

Tietokoneen rakenne muistuttaa minin tavoin ihmisen rakennetta. Se kelpaa sellaisenaan selventämään käsitteitä joita kuuluu omaan rakenteeseemme.

Siinä on fyysinen puoli, hardware, sekä eräitä vähemmän konkreettisia  mutta välttämättömiä osasia, kuten BIOS, käyttöjärjestelmä, sovellukset, sekä hännänhuippuna eräs kokonaisuutta häiritsevä tekijä, nimittäin käyttäjä, joka panee koneen suorittamaan mitä kummallisimpia tehtäviä.

Tietokone soveltuu siis maniosti simulaattoriksi selventämään ihmisen toimintoja.

Trialistisen paradigman kontekstissa tulee  mieleen vaikkapa tällaiset yhtäläisyydet:
Hardware = fyysinen ihminen
Bios = hengellinen ihminen
Huomio kiinnittyy järjestykseen; hengellinen on totuttu mieltämään psyykkisen kylkiäiseksi, siten viimeisimpänä mainittavaksi.
Siinä näkyy juuri dualismin luoma harha, se, että hengellisyys ei kuuluisikaan kokonaisuuteen sellaisena vaan vasta jumalan siihen tuomana ja oman kilvoituksemme jotenkin saattelemana.
Tosiasiassa se on kaiken aikaa siellä pohjalla perusvireenä meillä jokaisella. Eri asia on, tunnistammeko sitä.
Joka tapauksessa se putkahtaa esille aina kun psyykkinen minämme on saavuttanut jonkin riemuvoiitoistaan, ja meidät haastetaan arvioimaan voiton todellista merkitystä.
Aivan samoin jokainen tietokoneen näytölle putkahtava tai muuten sen outputtina ilmenevä tuloste on mahdollinen vain siten että BIOSista lähtien sen edellytykset on sinne sijoitettu.

Biosin toimintaa voi parannella käyttöjärjestelmässä, jopa hardwaressa (esmes matematiikkaprosessori joka oli taannoin suosittu lisäosa emolevylle asennettavaksi), mutta mikään ei tee tyhjäksi sitä, että joka kerta käynnistettäessä konee lukee ensiksi BIOSin, sen jälkeen vasta muut "tietoisuuden tasot".

Suunnilleen samaa kaavaa noudattelee joka aamuinen heräämisemme, ensimmäisenä tulee jonkinlainen olemassaolon kokemus, sitten alkaa tulvia muistikuvia jotka viittaavat eilen kesken jääneeseen todellisuuteen...
 

Vielä paremmin se kuvaa sitä suurta heräämistä, joka alkoi syntymämme hetkellä!

 Hartauselämä

Hartauselämä on niin uskonnollissävytteistä, että kaikki mieltävät sen uskontoon kuuluvaksi.
Tässä ilmee juuri dualismin vaikutus. 
Koska uskonto on siirtänyt sen pois omasta kokemuspiiristämme jumalan, (jumala ymmärrettynä nimenomaan ulkopuolisena voimana, väliintulijana), ja kun tuon ulkopuolisen väliintulijan "olemassaolo" on todettu kyseenalaiseksi, on tehty johtopäätös, että hartautta ei tarvita. 

"Hartaus liittyy jumalaan, jumalaa ei ole, mihin siis hartautta tarvitaan?".

Näin dualismi polkee jalkoihinsa sen tosiasian, että hengellinen aspekti, so.  elämän kokeminen myös hengellisesti, on ollut ennen uskontoa. 
Toisaalta se on myös ilmiselvästi jäljellä uskonnon poistuttua kuviosta.
Ajallemme ominaisesti ihmisen toiminta pyritään kuvaamaan psykologian ja aivotutkimuksen kautta. Nehän ovat psyykkinen ja fyysinen aspekti siirrettynä toiminnan tasolle. Puuttumaan jää teo... oho, mitä meinaisin sanoa! 
Puuttumaan jää se aspekti joka on mielletty teologiseksi, mutta mikä se on, kun teo ei olekaan totta? 
Voimme toki puhua metafyysisestä ulottuvuudesta, ei se ole ollenkaan väärin. 
En tiedä sille nimeä. Ehdottaisin TAOlogiaa, sillä olemmehan ilmiselvästi tekemisissä saman asian  kanssa Lao Tsen Tao Te King puhuu. "Logia" viittaa kuitenkin vahvasti henkiselle, sielulliselle, puolelle, taon ymmärtämiseen, vaikka me pyrimme pääsemään kiinni kokemuksellisuuteen.
Miten olisi taosofia, sofia gnostilaisittain ymmärrettynä..

Näin trialistisen paradigman elementit ovat koossa:
Fysiologinen, psykologinen ja taosofinen.

 Trialismi ja meditaatio

Hartaus on ensisijainen tarve, uskonnot ovat päällysrakennetta. 
On suoranainen tragedia, että uskonto päässyt kompromettoimaan hartauden

Miten meditoidaan?

Minä en edes yritä antaa siihen mitään ohjeita. 
Hyviä oppaita on jo aivan riittävä määrä.Yksikään niistä ei kuitenkaan ole ylivertainen. 
 Kaikki ne sisältävät, enemmän tai vähemmän eksplisiittisesti, saman lähetyskäskyn minkä Jeesus antoi: "menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni" 
Moinen käskyhän sisältää implisiittisesti käsky tappaa toisinajattelijat, ja siitä ei tarvinne esimerkkejä luetella :(
Minkä hyvänsä ohjeen kuultuaan voi siis ihan perustellusti sanoa: "ei sitä ole pakko noin tehdä".
Mutta yksi on varma: jos sen haluaa tehdä niin jotenkin se on tehtävä!
Tehtävänä on siis päästä yli ja lopettaa se  pitkitetty vastarinta,  joka tuppaa vaivaamaan jälkiuskonnollisen ajan puoliuskovaisia, puoliateisteja ja täysateisteja, jotka kieltäessään hartauden tarpeen todellakin heittävät pois lapsen pesuveden mukana. 
Uskonto peseytyy tieteen toimesta pois, hartaus on lapsi joka uhkaa mennä pesuveden mukana.
-Paras ohje lienisi siis se minkä Osho antoi: "mitä ikinä matkallasi kohtaatkin,  älä samaistu siihen
Samaistumatta pitäisi osata olla nimenomaan opettajiin. 
Miksi? 
Siksi, koska tarve on vain ja ainoastaan sisäsyntyinen, ja yhteenkin opettajaan samaistuminen tekee irtipääsemättömän liitoksen, jollaisista juuri jokainen uskonto ja muu kuppikunta on saanut alkunsa !

Trialistinen paradigma ei ole lainkaan mikään uusi meditatiotekniikka, se on vain uusi näkökulma joka paljastaa sen, miksi meditaatiota tarvitaan.
Sen uniikkius on siinä, että lähtökohta pyritään näkemään sellaisena kuin se on, sellaisuutena.