Julistukseni hartauselämästä.
Kolmio on tukevin tunnetuista rakenteista. Dualismi pakottaa etsimään kahden pisteensä tueksi kolmannen. Dualismi merkitsee sitä, että nimetään omaan itseen kuuluva itsen ulkopuoliseksi.Riippumatta siitä, mitä mieltä on jumalan olemasaolosta, ei sillä voi perustella hartauselämän tarvetta. Meditaatio on tarpeellista ihmisen kannalta, oli jumalaa tai ei. Sillä siisti.
Mutta, kuten meemit yleensä, on uskonnon meemikin elänyt omaa elämäänsä, ja kaiken hyödyllisen tuomansa rinnalla se on tuonut tarpeen perustella meditaatiota, hartauselämää, pyhillä kirjoituksilla.
Jotenkin on käynyt niin, että uskonto dualismeineen on sitonutt hartauselämän erilaisin uskomuksiin, joista vapauduttua näyttää siltä kuin myös hartauselämästä olisi vapauduttava.
Jotenkin on on kuitenkin käynyt myös niin, että kun meditaatio on lähtenyt käyntiin, ei jumalkysymys enää tunnu kuuluvan koko sen asian yhteyteen.
Musertavan todistuksen tästä onkin antanut eräs kristillisenä pidetty mystikko: "Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta. Ei liioin hyödytä ajatella Pyhää Neitsyttä tai pyhiä taivaan enkeleitä, eikä liioin taivaan iloa, mikäli olet aikonut tällaisella tarkastelulla vahvistaa kestävyttäsi..." (Tietämättömyyden pilvi, tuntematon tekijä, Englanti, 1300-luvulla)
Itseasiassa, (kuten Dawkins'n agnostisismi-mittari tälle itselleenkin osoitti[ks. Wikipedia, Dawkins]), on jumalkysymys toisarvoinen. Hän nim. joutui sijoittaman itsensäkin 7-portaisella asteikolla lopulta kategoriaan 6, joka ei siis vielä merkitse täyttä ateismia.
Kun sellaiseen maailmaan syntyy, se tulee ottaa sellaisenaan. Kaikki muu on järkeilyä, vaikka toisilla on vaikeuksia muistaa tätä alkuasetelmaa.
Maailmankatsomuksella on merkityksensä, mutta se piilee siinä, miten hyvin se auttaa löytämään oikeanlaiset menettelytavat elämän monipuolisisista vaatimuksista selviämiseen.
Oma todistukseni
Jos siis jumala on, niin sitten on, sekin kuuluu sellaisuuteen! Ei se ole uskon asia enempää kuin se, että tämä läppäri on tässä, ja sänkyni ympärillä näkyi olevan kummallisia pinnoja kun ekakertaa heräsin, ja äiti kävi siinä yllä joskus hymyilemässä, sekä joitakin vieraita naaamoja joskus virnuilemassa, ja kaikki oli sekä ihmeellistä että luonnollista. Kaikki oli sellaista. Kyllä siinä jumalakin menee yhtenä elementtinä!Uskovaisinkin meistä on syntynyt sellaiseen maailmaan.
Uskon asia tuli sitten myöhemmin. Eikä se koskenut jumalaa, vaan kaikkea sitä oheismateriaalia, millä "jumalan olemassaoloa yritettiin perustella.
Siihen alkoi kuulumaan ennen kaikkea "pyhä kirja". Ne taas ovat eri kansoille moninaisen erilaisia koraaneineen dhammapadoineen raamatuineen biblioineen yms. Mutta todistusvoimaa niillä ei ole mihinkään muuhun kuin siihen, että mihin hyvänsä "uskoon voi tulla".
Uskonnot ynnä niitä kantavat kulttuurit syytävät mieliimme erilaista tarve-aineistoa, kuten tapoja, käyttäytymismalleja, yhteisiä uskontunnustuksia, käsityskantoja joitten suhteen olisi hyvinkin ollut mahdollista tullut toisenlaisiin tuloksiin jos olisi päässyt itsenäisesti pohtimaan.
Paitsi, että täysin itsenäistä pohtimista ei ole olemassakaan. Siis, joutunut pohtimaan toisen kulttuurin piirissä, joiden vastaavia nyt kuitenkin alkoi pitämään kummallisina.
Luterilaiseen käytäntöön kuuluu rippikoulu.
Siellä on nuoren määrä "tulla uskoon".
No, minä en tullut, vaikka harrastin asiaa aktiivisesti. Olin korkeintaan taipuvainen tulemaan, mutta niitä kysymyksiä, joilla pappi opetti asiaa lähestymään, en tuntenut ollenkaan omikseni.
Hän esmes pohti sitä, että minkä takia Jumala sallii kärisimystä. (Tuolloin oli Suomen "oma" sota melko tuoreessa muistissa ja Unkarin kriisi oli menossa.)
Siinä kävi niin, että minä en syttynyt ollenkaan koko kysymykselle, ja muistankin vastanneeni papin sitä sivuavaan kysymykseensä nenäkkäästi, että "Raamatussahan on kerrottu että jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten juuri olimme lukeneet Lutherin Vähäkatekismuksesta".
Kysymys oli siis minulle ihan selvä sellaisuuden kysymys, vaikken sitä silloin osannut siksi mieltää; ts. vastauksena oli sellaisuus: tämä otetaan annettuna, ei minun sitä tarvitse pohtia.
Papin mielestä olisi tarvinnut.
Ja myöhemmin, kuunneltuani lukemattomia saarnoja, iltahartauksia yms. olenkin vakuuttunut, että kysymys ei olekaan uskomisesta jumalaan, joka on sellainen, vaan nimenomaan juuri kaiken kirjoitetun ja muulla tavalla ilmoitetun (ihmisten ilmoittaman!) omaksumisesta, joka kuulemma on välttämätöntä, monimutkaisista syistä, joista perimmäisin taitaa olla se, että kirkko seurakuntineen koostuu juuri siitä.
Kaikki tuo oheisaineisto minun olisi siis pitänyt omaksua saadakseni oikeuden harjoittaa hartautta.
Tehdä niitä toimenpiteitä, joita ovat ehtoollisviinin juominen, öylätin syöminen, uskontunnustus, kaikki tämä yhteisöllisesti tehtynä.
Tarvetta tunsin kyllä, sillä mitään muuta menetelmää hartauden harjoittamiseen ei ollut minulle opetettu.
Ei oltu edes sanottu, että minä tarvitsen hartautta, vaan oli kaikin keinoin todisteltu, että minä tarvitsen jumalaa, joka antaa mielenrauhan niiden menetelmien seurauksena joita tuohon oheismateriaaliin kuuluu.
Minuun oli iskostettu käsitys, että minä olen syntinen. Sanaa "lihallinen" käytettiin paljon, ja jumalan vanhurskaus pelastaa tästä synnistä.
Nimenomaan rippikouluikäiselle ei tarvitse paljoa todistella himojen "lihallisuutta", kun heräävä seksuaalisuus panee kirkon penkissäkin ajattelemaan pano-ajatuksia, joita sitten on kaduttava. Siellä sitten kävi selväksi, mikä ristiriita vallitsee lihan ja hengen välillä, kun oli kertakaikkisen mahdotonta syventyä hartaisiin mietteisiin.
Näin siinä sitten koki itsensä yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi, ja hengellisyys, vanhurskaus, jumala, oli jossakin kaukana ulkopuolella, yläpuolella, tavoittamattomissa.
Läsnä oli kaikki kolminaisuuden ainekset, mutta sitä ei annettu kokea sellaisena vaan pakotettiin dualismin psykofyysiseen muottiin, johon oli välttämätöntä liittää toinen dualismi: liha ja henki, s.o. minä ja jumala.
Näin siis dualismi teki tuhojaan mielessäni, estäen eheytymisen, s.o. menetetyn tasapainon palauttamisen.
Pohjalta löytyi kyllä kolminaisuus, mutta vääristynyt, sillä minun ei haluttu näkevän itseäni kolminaisena, vaan pakotettiin katsomaan hengellisyyttä peilistä, mistä tuli vääristymä, että se onkin jossakin minun ulkopuolella. Kaikin keinoin estettiin sen näkeminen, että se kuului minun omaan olemukseeni.
Menettelytapa löytyy kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin: meditaatio. Trialistinen maailmankatsomus, ts trialistinen paradigma, tasoittaa tien hedelmälliseen hartauselämään.
Senkun pistät toimeksi!
