Huuhaan kartoitus

Huuhaa.

 Huuhaa on sana, jota käytetään perättömistä, epätieteellisistä väitteistä ja uskomuksista. Skepsis myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon taholle, joka on vakiinnuttanut näennäistieteiden asemaa. -Wikipedia

Minä käytän sanaa vähän toisessa merkityksessä kuin Skepsis ja Wikipedia.
En ota kantaa siihen, mitä tieteessä tapahtuu. 
Huuhaata on minulle kaikki sellaiset hartauselämän kuvaukset, jotka perustelevat sitä millä hyvänsä ihmisen ulkopuolisella syyllä.
Hartauselämä ei yksinkertaisesti tarvitse näitä perusteluja, koska sen tarve on koettavissa ilman niitäkin. Perusteluksi riittää, että se on todellinen tarve. Aivan kuten nälkä, jano, ja vaikkapa pätemisen tarve.

Miten paljon usko Jeesukseen onkin tarpeen hartauselämälle, se on sitä kuitenkin vain niille, jotka ovat ns. tulleet tuohon uskoon.
 Niille, joilla ei tuota kokemusta ole, se puoli asiasta on yhdentekevä. 
Sama koskee reinkarnaatio-kokemuksia.

  
Meille, joilla ei ole pelastuskokemusta, ei jälleensyntymän kokemusta, ei toisesta aurinkokunnasta tulemisen kokemuksia, ei mitään muuta kokemusta kuin kokemus tästä sellaisuuksien maailmasta, johon olemme jostain putkahtaneet, ei näyttäisi olevan mitään syytä minkäänlaiseen hartauteen. 
Mutta silti meillä on tarve. 
Syy on ulkokohtainen. Tarve on sisäinen.

Hartauselämää ei tee tarpeelliseksi mikään oppirakennelma, vaan se on  universaali, kaikkia koskeva.

Tämä selittyy vain trialistisen paradigman kautta.

 
Tiede psykologioineen ja varsinkin aivotutkimuksineen on osoittanut määrätynlaista kiinnostusta hartauselämään liittyviin kokemuksiin.
Kun tutkitaan aivosähkökäyriä, aivojen kemiallisia toimintoja, yhteyksien muodostumista aivoissa, ja verenpaineen muutoksia hartauden harjoittamisen aikana, on kaiketi pakko nähdä, että jotakin todellista tapahtuu hartauden harjoittajan sisimmässä.

 Tieteellinen hartaus

Tiede on jopa ryhtynyt kehittelemään omia menetelmiään sen toteuttamiseksi. Sellaisia ovat erilaiset keskittymisharjoitukset, jotka todella ovat sekä koettavissa että kokein osoitettavissa elämää rikastuttaviksi.

Tieteen huuhaa

Valitettavasti minun on sijoitettava myös nämä tieteen tarjoilemat menetelmät huuhaan piiriin kuuluviksi. 
Miksi?
Siksi, että kun ihminen asettuu kokemaan itseään, mikä meditaatiossa nimenomaan tapahtuu, hän ei siinä tilanteessa tarvitse mitään tieteen paljastamaa. Hän ei tee kerrassaan mitään tiedoilla siitä, missä aivolohkojen sokkeloissa tapahtuu mitäkin kemiallisia reaktioita, mikä psyykkinen syy on hänen hiljaisuudenkaipuunsa taustalla, jne.


Syyt, tarkemmin sanottuna tieto syistä,  eivät ole ollenkaan relevantteja siinä tilanteessa kun koetaan tarvetta johonkin! Tarve vain tuntuu sisällä. Samoin kuin nälkä ja jano, väsymys...

Mieli ei ole yksiselitteinen asia. Wikipediasta voi lukea hahmotelman siitä, miten mikäkin aikakausi on mielen käsittänyt, ja mitä mieltä (hah!) kukin filosofi on ollut mielestä, ts. mitä katsonut siihen kuuluvaksi ja mitä poissulkenut.
Hiljattain on ilmestynyt kirja, kokoomateos nimeltä Ihmisen mieli, toimittanut prof. Riitta Hari.
Kirjan punaisena lankana on näkemys, että ihmismieli ei ole vain aivotoimintaa, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma joka käsittää kaikki kehon osat.
Minä kannatan tätä näkemystä.

 Koska mieli käsitetään monella tavalla, otan vapauden käsittää sen omallani:
Teemani mukaisesti tarkoitan mielellä vain ja ainoastaan sitä sisäistä olemustamme, mihin ilmestyy, kuin tauluun ikään, kuvia ja tuntemuksia, suggestioita, niiltä kolmelta taholta joista kokonaisuutemme muodostuu: ruumis, sielu ja henki.
 Meditaatio merkitsee näiltä kolmelta taholta tulevien suggestioiden vaimenemista niin, että mieli kykenee tarkkailemaan tätä kokonaisuutta todella kokonaisuutena, eikä kaaoksena. Tavanomainen mielentilammehan on juurikin kaoottinen, loputtomalta tuntuva "tajunnanvirta".

 Mutta toiseksi, ja ennen kaikkea, kysymykseen tulee myös ulkopuolisten suggestioiden vaimentamista minimiin.

 Ulkoiset suggestiot

 Jokainen ymmärtää mitä ulkopuoliset vaikutteet ovat.
Kolmioasetelmasta, joka on trialistisen paradigman ydin, selviää heti, että uskonnot ja muut opit on luettava kategoriaan "ulkoinen suggestio".

Jos ollaan yksimielisiä siitä, että mielen rauha on tavoitteena, herää kysymys, että miksi niin usein hartauselämästä tulee riitaa. Näyttää siltä, että uskonnot on sisältä käsin miinoitettu aiheuttamaan konflikteja juuri tässä asiassa.
Ja se tulee ymmärrettäväksi nimenomaan kun kristityn kanssa tulee puhe meditaatiosa ja mielenrauhasta.
"Meditaatiolla, tällä ihmisen keksimällä menetelmällä, saavutetaan korkeintaan hetkellinen rauha, mutta todellinen rauha tulee vain Jeesuksen kristuksen kautta, sillä niin Sana opettaa".

 Hartauden alkuasetelmassa vain sillä on merkitystä mitä koetaan sisällä. Mieli on toiminnassa ja sen toimiessa ei siihen itseensä voi kiinnittää huomiota, vaan se on havainnoitsijan osassa.
Se meditaation tehtävä, että "mieli on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa" mitätöityy, jos siihen aletaan tuomaan selityksiä yhtään miltään taholta. 
 Hartauselämä ilman huhaata on vain sellaisuudesta käsin lähtevä hartauselämä.
Lääketieteelliset teoriat ovat ulkopuolisia suggestioita siinä kun niskaan hengittävä hypnotisoija, tai niskaan hengittävä esirukoilija, tai niskaan hengittävä joogan opettajakin. 

Trialistinen paradigmakin voidaan ajatella suggestioiksi. Paino on tässä sanalla "voidaan".
Sitä ei nimittäin tarvitsekaan ajatella, se paljastuu empiiristä tietä itse meditaatiossa. 
Kaiken a ja o on, että päästään hiljentymisen alkuun. Sisäinen tarkkailu paljastaa lopulta itse oman olemuksensa, ja juuri se onkin syy miksi se ei tahdo oikein uskonnolle kelvata. Se pyyhkii mielestä ulkoista suggestiota.

Jumala ja kirjoitukset

Miksi hartauselämä

 Nykyisin kinataan siitä, onko jumala olemassa vai ei.
Kun piispa Henrik tuli tänne meitä käännyttämään, sen todistaminen ei ollut hänelle ollenkaan ongelma.
Riitaa tuli vain siitä, mikä niistä on se oikea, ja hänellä oli käytössään tehokas ase, kirjoitettu sana. 
Ei tarvinnut edes kansan osata lukea, riitti kun hän itse, ja myöhemmin yhä kasvava joukko edusmiehiä, luki tuota sanaa, joka selitettiin jumalan ilmoitukseksi.
"Raamatun sanassa jumala ilmoittaa itsensä" on kehäpäätelmä jota yhä vielä toistellaan. 

Missään vaiheessa meitä ei ole vaadittu uskomaan jumalaan.
Riittää kun uskomme Raamattuun, kirjoituksiin!

Kirjoituksiin, joiden historia on ihmiskunnan koko historian rinnalla surkean lyhyt, ollen kokoelman laatiminen alkanut n. 700 v. ennen ajanlaskumme alkua.


Kirkko julkaisi v. 2000 tutkimuksen, jonka mukaan 27 suomalaisista uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. 
Kun kirkon jäsenistö oli tuolloin 78% kansasta (nykyisin sitäkin vähemmän), luku on paljonpuhuva. 
Suurin osa uskoo mutta "toisin kuin kirkko opettaa".
 Kirkolla on muokattu uskontunnustuksensa, jonka tietysti voi ulkomuistista ladella, jos on tullut sen mieleensä painaneeksi, mutta ainakin minun oppimani on sanamuodoltaankin niin vanhahtava, etten edes ymmärrä siitä kaikkea.
Siksi se ulkoläksynä opetettiinkin.

Epäilen myös, että ei sitä moni muukaan ymmärrä, ja tämä epäilyni perustuu siihen, että harrastettuani vuosikymmenet hartauselämän, tämän blogini aihepiirin, tutkimista, kerta toisensa jälkeen on seurannut vaivautunut hiljaisuus, kun olen yrittänyt avata keskustelua siitä.
"Uskonto on jokaisen yksityisasia" on usein kuulemani kommentti. 
Sitähän se ei ole.  
Päin vastoin, uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, ja haluttomuus siitä keskustella on tulkittavissa niin, että puuttuu valmius käsitellä aihetta.
Tämä ongelma on seurausta dualismista, jonka uskonto on matkaan saattanut. 
Ja nimenomaan juuri kirjauskonto. 
Vanhan karhunkansan aikana ihminen sai olla vapaasti hengellinen olio, mutta kirjauskonto eristi hänet omasta hengellisyydestään. 
Puheet "yksityisasiasta" kuvastavat sitä, että hengellisyys koetaan, mutta vain epämääräisenä tarpeena, ja se puetaan juurikin uskontunnustuksen muotoon, kun sen täydellinen sanoiksi saattaminen vaatisi teologin opintoja.
Siitä aukenee yksinkertaisesti aivan liian vaivalloinen työmaa.

Menettelytapa

Hartaus vaatii  menettelytapaa, yhtä tai toista, aivan samoin kuin aamuvoimistelu vaatii jotain menettelytapaa tullakseen suoritetuksi. 
 Vetäytyminen virallisten uskontunnustusten suojiin on lähinnä turvautumista lähimpään piilopaikkaan välttyäkseen tekemästä tositoimia asian eteen. 


 Eksegetiikka on tuonut kiitettävästi aineistoa kompromettoimaan selittämiensä kirjoitusten luotettavuutta.
Tästä on seurannut niin sanottu jälkiuskonnollinen kulttuuri, jossa tämä "toisin kuin kirkko opettaa" väki huomaa olevansa. 
Se jättää yhä kasvavan määrän ihmisiä tyhjän päälle, koska tutkimustulokset nakertavat kirjoitusten arvovaltaa, sitä, jolla alunperin voitettiin luonnonuskonton kuulunut luonnollistakin luonnollisempi hartauselämä. 
Saavat pitää kirjoituksia miten jumalalta annettuina hyvänsä, mutta kasvava joukko ihmisiä kokee ne ontoiksi, koska rationaalinen ajattelu jatkaa voittokulkuaan.
Näin rationaalinen ihminen herää tilanteesta missä hartauden tarve tunnetaan selvästi sisäisenä paineena, mutta menettelytapa sen harjoittamiseksi puuttuu, kun ei ole enää mihin uskoa.
Tämä on seurausta nimenomaan dualismista, joka on sitonut hartauden perusteet ihmisen ulkopuolelle.

 Lääketieteen sana

Lääketiede  ym on alkanut tarjota omia, uskontoon perustumattomia, menettelytapojaan. 

Ne eivät kuitenkaan kelpaa, koska kaikissa niissä on säilynyt uskonnon dualismi.
Ne näkevät ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. 
Hengellisyydestäki kyllä puhutaan vielä, mutta vain jonakin henkisyyden, siis sielullisuuden, alalajina.

Tieteen piirissä siis hyysätään uskonnon mukanaan tuomaa dualismia.

 Meditaatiokoulukunnat

Oman vastauksensa hartauden tarpeeseen antaa erilaiset meditaatio-koulukunnat. 

Teosofian piirissä itse asiassa on edustava kokoelma tämän puolen koulukuntia. 
Siellä on okkultistit.
Siellä on buddhalaisuus (sellaisena kuin he sen käsittävät)
Taolaisuuskin sieltä löytyy.
Hare Krshna tuntuu viihtyvän hyvin hengen ja tiedon messuilla. 
Tantralaisuus on eräs jonka olemusta ei oikeastaan ole kukaan yrittänytkään selittää, mutta joka elää ja voi hyvin, ehkä siksi, että se tarjoaa hengellisyyttä ja aineellista hyvinvointia, todella siis jokaiselle jotakin.
Lisäksi aika ajoin ilmaantuu menestyviäkin liikkeitä jotka tuntuvat ainakin aluksi elinvoimaisilta. 
Tiedän ainakin yhden, nim. TM-liikkeenä tunnetun meditointiyrityksen, joka on jollakin tavoin onnistunut selittämään meditaation tarvetta. Siinä on kuitenkin häiritsevän paljon liikeyrityksen piirteitä joita ei edes yritetä salailla...

Kaikki nämä voidaan sulautuu mielessäni uskontojen kanssa yhteen ja samaan nippuun, jolle minä annan nimeksi huuhaa.

Meditaation ulottuvuudet

Mitä kaikkea meditaatio paljastaa...

Mieli ja mielteet

Mieli operoi mielteillä. Usein tätä pidetään ajattelemisena, mikä on kuitenkin vain yksi tapa mieltää, ei sen enempää.

Muita ovat esmes mielikuvat, ideat, mielipiteet, käsitykset, tuntemukset jne. Kaikki tämä muodostaa siis mieltämisen kategorian, johon ajattelukin kuuluu. Mutta siihen kuuluu myös ulkopuolinen suggestio, joka valitettavasti on usein jopa vallitsevana.

Mieltäminen on yhdeltä kannalta katsottuna näistä eri lähteistä tulvien mielteiden järjestelyä. Voidaan sanoa, että mieli seuloo mielteitä pyrkien järjestykseen, mutta samalla se sekoittaa niitä, ja järjestys tuleekin ikään kuin ulkopuoleltamme.

Meditaatiossa kohtaavat...

-Ruumis, sielu ja henki.
-Koko biologinen historiamme, aina ensimmäisestä yksisoluisesta alkaen.
-Sisäinen ja ulkoinen.

Meditoinnin tarve itse asiassa syntyy jännityksen tunteesta mielessä, joka on joutunut hämmennyksen tilaan monien eri suuntaan vetävien suggestioiden johdosta.
Minkä hyvänsä kappaleen muoto määräytyy sitä koossa pitävien ja sitä hajottavien voimien jännitteestä. Tasapaino niiden välillä määrää muodon.
 Keho, sielu ja henki ovat niitä voimia joista muodostuu mieli-niminen esine. Kuten kaikki luonnonvoimat, ne hakevat keskinäistä tasapainoa.
Mielen tasapaino on luonnollinen olotila. 
Meditaatio on sen saavuttamisen menetelmä.


 

Meditaatio on itsen sisäisten elementtien saattamista harmoniaan.

Meditaatiossa kohtaa paleontologinen menneisyys nykypäivän   

 Vielä kolmaskin jännite löytyy. Historiamme koostuu monista kehitysvaiheista, ja ne kaikki ovat läsnä nykyisyydessämme.

Jokainen niistä vaatii oman huomionsa.
Voimme ottaa apu simulaattoriksi esmes jonkin paleontologien piirtämän animaation evoluution kehityskulusta. Niissä voi seurata, miten enemmän tai vähemmän kastematoa muistuttavalle eliölle on alkanut ilmaantua erikoistuneita elimiä, aluksi suu ja peräaukko, sitten kidukset, liikuntavälineet, kuten evät, raajat aluksi voimakas pyrstö, joka on sittemmin kutistunut hännäksi, joka sitten vuorostaan on hävinnyt, jne.
Kun tarkastelemme omaa kehoamme, voimme jossain määrin jäljittää näitä kehitysvaiheita. Esmes ihmisen sikiölläkin on jossakin vaiheessa kidukset. Kahdesta alkiosta on ensimmäisissä vaiheissaan  vaikea sanoa kummasta tulee kala, kummasta ihminen :)
Häntäluu meillä on yhäti, samoin umpisuoli. Selkäydinkin on tavallaan yksi rudimenteista, jos ajattelemme aivoja sen jatkeena!

Kun asetumme meditoimaan ja kiinnitämme huomiomme ns. cakroihin, aloittaen useinkin alimmasta, joka sijaitsee jossakin peräaukon tienoilla. 
 
Lähdemme alimmasta ja etenemme kohti ylintä. Samalla tulemme käsitelleeksi biologisen kehityksemme vaiheet, joista jokaiseen kuuluu sekä fyysinen että psyykkinen taso.  

Alkeellisimmat elämänmuodot muistuttavat enemmän matoa kuin ihmistä, niissä toinen pää toteuttaa yhteyttämisen, toinen eriyttämisen (assimilaatio ja dissimilaatio, karkeasti sanoen syöminen ja paskantaminen. Esmes liskoilla vartalo jatkuu vielä takaraajoista taaksepäin vahvana pyrstönä, joka sitten selkärankaisilla on kutistunut vähemmän vahvaksi hännäksi, josta ihmisellä on enää häntäluu muistona. 
Mikään ei estä sijoittamasta alinta cakraa sinne pyrstön päähän, jolloin mukaan tulee vielä pitempi pätkä historiaa.
 
Käsittelyssä on siis kuitenkin koko historiamme, joka on niin pitkä, että se jää tosiasiassa kaiken hahmottamiskykymme ulkopuolelle. Kaikki vaiheet  ovat missä kaiken aikaa läsnä, mutta vain meditaatiossa ne tulevat tietoisuutemme piiriin..

Jos meditaatio on menetelmä, mantra on instrumentti sen menetelmän soveltamiseksi.

OM

Mantrojen sanotaan värähtelevän.
Se puhe ei olekaan tuulesta temmattua.
Monien gurujen suosima "pyhä tavu" OM on jokaisen milloin hyvänsä testattavissa.  
Tavun edetessä tunnemme rinnan kajetossa selvää värinää. Koko ihmiskeho kaikkine onteloineen värähtelee, poskionteloissa, pääkopassa, vatsassa.....
Tässä paljastuukin ensimmäinen suuri meditaation luoma yhteys: Sielullinen ja fyysinen (värähtely on fysiikan piiriin kuuluva tapahtuma!) siinä löytävät toisensa.

Ulkoinen suggestio

  Mutta lisäksi on tarjolla ulkopuolista suggestiota, ja kuten on nähty, ne aikaansaavat lisää epäjärjestystä.
Sitä ovat mm ja nimenomaan kaikki uskonnolliset opit, jotka edellyttävät minkä hyvänsä asian käsittämistä määrätyllä tavalla, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi.
Hämmentävää on, että myös jokainen oppi, jota tyrkytetään perustaksi meditaatiolle, kuuluu tähän kategoriaan. Gurun ja alempien ohjaajien vaikutus on ihan suoranaista suggestiota ohjeineen joita kuiskitaan oppilaan korviin itse aktin aikana. Kyseessä on niin voimakas vaikuttaminen ulkoapäin, että, se estää itsen löytämisen, mikä taas on meditaation päämäärä. 
Tässä tavallaan yksilön ja yhteisön intressit joutuvat ristiriitaan ja mieli joutuu umpikujaan. 
Tästä umpikujasta meditaatio johtaa ulos, koska se kutsuu mukaan hengellisen. Kaiken elollisen yhteys on hengellistä, joten myöskin yhteiskunnallisuus toteutuu tätä kautta.
 Voidaan sanoa, että meditaatiossa se tapahtuu altrtuismin kautta, eikä autoritäärisen manipuloinnin kautta jota kaikkinainen ulkoinen suggestio yksilölle merkitsee.

Nämä näkökulmat auttavat ymmärtämään, mitä meditaatiossa oikein tapahtuu.

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma

Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.

Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.

Mielen funktio

Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.

Meditaatiota etsimässä

 Meditaatiota etsimässä

Kaksi valtavirtaa

On nähty, että vallitsevat käsitykset meditaatiosta ovat luonteeltaan dualistisia.
Valtavirtoja on kaksi, hindulaisperäinen jälleensyntymistä korostava, ja juutalais-islamilais-kristillinen luomis/taivas oppia korostava.
Kumpaankin valtavirtaan liittyy ihmiskäsitys, joka vaatii jotakin "tuonpuoleista" ollakseen eheä.
Buddhalaisuudessa tosin puhutaan "sellaisuudesta", mutta se on selitettyä sellaisuutta, se vaatii reinkarnaatio-opin  hyväksymistä.
Uskonnollinen käsitys vaatii jonkin jumalan läsnäolon ilmanmuutaistamista, buddhalaisperäinen vaatii reinkarnaatio-opin ilmanmuutaistamista.
Kumpikin on dualistinen, tai kumpikin johtaa dualismiin.

 Sielunvaellusoppi on hämmästyttävän yleinen meidän yhteiskunnassamme.
Se valtaa alaa sitä mukaa, kun luomisoppi sitä menettää; minä ymmärrän tämän hyvin, koska se on helpompi mieltää todeksi pelkästään järkeilynkin pohjalta kuin "taivasoppi".
Tässä on kysymys on oppien yleisyydestä. 
On kuitenkin eri asia järkeilemällä punnita jonkin asiantilan todennäköisyyttä, kuin kokea omakohtaisesti tämä asiantila.  Nyt vasta siirrytäänkin uskon alueelle.

 Uskoon tulleet ja muut uskovaiset

Minä pidän uskoa hengellisyyden kategoriaan kuuluvana, kun taas tieto kuuluu sielulliselle puolelle.  
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat "tulleet uskoon", sekä ihmisiä, jotka todella kokevat re-inkarnoituneensa. Kumpikin on ihan ok, sikäli kun näin todella on koettu. 
Kuitenkin, kun niistä lähtökohdista aletaan selittää tapahtunutta, niin joudutaankin yht'äkkiä  pettävälle maaperälle.  Kun kokenut selittää kokemattomalle, oli sitten kyse mistä asiasta hyvänsä, hän törmää väistämättä siihen tosiasiaan, että puuttuu yhteinen maaperä johon tukeutua.
On ikäänkuin toinen seisoisi kiinteällä jäällä, toinen taas jäälautalla.
Muille pitää yksinkertaisesti todistaa asia joista itsellä on kokemus, mutta toiselta se puuttuu. 

Kun tälle omalle kokemukselle sitten vaaditaan yleispätevän, universaalin, statusta, silloin  ajaudutaan dualismiin.

Tietää, kokea, uskoa

Seurauksena edellisestä on esimerkiksi, että kristillisessä kulttuuripiirissä vaeltelee ihmisiä, jotka ovat "ottaneet vastaan Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan", sekä ihmisiä jotka junttauksen tuloksena katsovat että heidän pitäisi näin tehdä, mutta eivät vain voi. Uskonto on syntyt.
Yhtä varmasti hindulaisen kulttuurin sisällä on ihmisiä jotka puhuvat jälleensyntymästä omana kokemuksenaan, sekä niitä jotka niinsanotusti "uskovat" siihen mutta eivät ole sitä kokeneet.
Hieman yllättäen näyttää siltä, että jälkimmäisillä ryhmillä on dualismin ilmaantumiseen suurempi osuus kuin edellisillä. Juuri he joutuvat oppia todistelemaan "tuonpuoleisuuksin".

Oppi on opittua, omakohtainen kokeminen jotakin aivan muuta

Olen havainnut, että juuri n.s. tosiuskovaiset eivät yleensä kiihkoile minkään opin puolesta, vaan kiihkoilijat löytyvät siitä ryhmästä jolle oppi on vain oppia, eikä omakohtaisesti elettyä.
Lisäksi olen havainnut, että "tosiuskovainen" on jopa ateistien keskuudessa tunnettu ja tunnustettu käsite.

 Usko ja tieto, miten niitä eritteleekin, eivät erotu kovinkaan selkeästi omassa elämässämme ja toiminnassamme. Me toimimme, siis teemme ratkaisumme, mielteiden perusteella, ja mielteisiin sisältyy aina sekä tietoa että uskoa. Mieltäminen taas taphtuu paradigmoilla, jotka ovat tottumuksia (ei ajatustottumuksia, ajattelu kuuluu niihin vain osana!) mieltää jokin asia määrätyllä tavalla. Jokaisella meistä on kokemuksia, miten maailmankuva muuttuu kun näkökulma muuttuu; uusi paradigma on silloin astunut entisen tilalle. 
Trialismi on se uusi paradigma joka mahdollistaa meditaationkin ymmärtämisen siinä kontekstissa jossa se tapahtuu, omassa mielessämme.

 

Meditaatio.

 Meditaatio

Kristillinen ja hindulainen näkemys

 Tarkastelen kristillistä ja hidulaista näkemystä meditaatiosta, koska vain niihin kahteen olen ollut tilaisuudessa tutustua.

Väitin tuntemalleni Jehovan todistajalle, että meditaatio on mekanismeiltaan rukoukseen verrattava toiminto. 
Hän intoutui kyselemään minulta yksityiskohtia meditoinnin tekniikasta.  Kerroin lyhyesti, että siinä mieli pyritään tyhjentämään perusteellisesti kaikista ajatuksista, niin arkisista kuin "pyhistäkin".
"Eikö ole vaara",  kysyi hän silloin, "että demoni tulee sisään saatuaan näin esteettömän kulun"  
 
Meditaation olemuksesta on kuultu monenlaisia selityksiä.Selittäjät ovat yleensä tavoittaneetkin jotakin tästä olemuksesta, lukuun ottamatta "tieteellisiä" selittäjiä, jotka yleensä jättävät hengellisen ulottuvuuden tykkänään huomiotta.
Kukin lähestyy asiaa oman kokemuspiirinsä kautta, käyttäen kokemuspiiriinsä läheisesti liittyvää käsitteistöä.
Kristilliset ja kristillisperäiset selittäjät pitävät lähtökohtana rukousta, usein niin, että meditoinnin katsotaan olevan jotakin perin juurin tästä poikkeavaa.
Heillä ääritapauksissa rukous on IN, meditaatio  OUT, sillä vain rukous on tosijumalanpalvontaa, meditaatio sensijaan epäjumalanpalvontaa, mikä on useimmille samaa kuin paholaisenpalvonta.
Sen siitä tekee synneistä pahimmaksi julistettu "omavoimaisuus" mikä meditatioon liittyy, onhan meditaatio jotakin joka silminnähtävästi "tehdään" itse.
Kistillisissä piirissä tunnetaan kuitenkin myös kristillinen meditaatio, joka mielellään sysätään fakkiin "kristillinen mystiikka".

Muut, ennen kaikkea hindulaisperäiset, selittäjät eivät pidä rukousta lähtökohtana.
Patanjalin Joga-sutrat esmes alkaa näin: Seuraavassa on todellakin tarkoitus selittää, mitä on jooga eli keskittyminen. Tällä maininnalla se sitten aloittaa selkeän ja seikkaperäisen selostuksensa mainitsematta kertaakaan sanoja "rukous" tai "meditaatio".
Se puhuu asiasta nimikkeellä "järkitajunnan muunnelmien estäminen"
Samasta asiasta siis kuitenkin puhutaan, sen huomaa kun vertaa sitä kristillisten mystikoiden kuvauksiin siitä, mitä tapahtuu tuon prosessin kuluessa.

 Kristillinen ja hindulainen dualismi

Eräs yhteinen piirre kristillisillä ja hindulaisperäisillä selityksillä on, nimittäin dualismi. 

Hindulla ei liene periaatesyytä pitää kiinni ihmisen kaksijakoisesta rakenteesta, mutta jotenkin se vain tulee sen tehneeksi, mikä ilmenee siinä, että selkeää pesäeroa dualismiin ei saada tehdyksi. Tämä puolestaan johtaa siihen (ja ilmenee siinä), että henkimaailman apuun turvaudutaan siinä missä pitäisi nojata ihmisen itsensä hengellisyyteen.
Henkimaailma tulee heillä useimmiten esiin re-inkarnaatio-käsityksessä, joka manataan esiin viimeistään kun aletaan perustella sitä, miksi yleensä pitäisi meditoida.
Patanjalin sutrien ensimmäinen luku onkin selkeätä tekstiä, mutta loput kolme perustelevat laajasti ja hämärästi juurikin reinkarnaatiota. 

Buddhalainen meditaatio

En välittäisi kovin alleviivata buddhalaisen käsityksen eroja hindulaiseen verraten.
Käsite "sellaisuus", "tathata" taitaa olla itsensä Gautama buddhan keksimä, ja minä pidän sitä tämän maailman ymmärtämisen peruskäsitteenä. Toisaalta samainen buddha kuitenkin eli elämänsä re-inkarnaatio-oivalluksen vallassa joka oli ilmeisen hindulaisperäinen, ja siis hänen kulttuuripiirinsä yleinen näkemys. Tämä oli omiaan siirtämään näkökulman tykkänään muualle kuin dualismi-trialismi asetelmaan. 
Näkökulma siirtyi, mutta dualismi jäi: mitä muuta on buddhalaiseen perinteeseen kuuluva munkkilaisuus, luostarielämä, kuin sen ilmentämistä, että "tässä minä nyt jätän 'maallisen' elämän ja siirryn 'hengelliseen', siis munkiksi". 
Kolminaisuutensa oivaltanut ihminen, trialisti, elää kolmea todellisuuttaan siinä ja silloin, missä ja milloin sattuu olemaan, tarvitsematta siihen mitään ylimääräisiä instituutioita!

Kristillisen suhtautumisen olemus

Jehovan todistajien suhteen ei ole vaikeata ymmärtää, mihin heidän vieroksuntansa meditaatiota kohtaan perustuu.  Vartiotorni-liikehän on mitä suurimmassa määrin järkeen, siis sielullisiin ominaisuuksiin, vetoava liike. Se ei yritäkään suoltaa mitään mystillisiä selityksiä yhtään millekään, vaan nimenomaan korostaa sitä, että asiat pitää voida järjellä ymmärtää, jotta niitä voidaan pitää tosina. Se on heidän lähestymistapansa uskontoon; siitä käsin on luontevaa pelätä juurikin demonien entreetä jos valvetajunnan kontrolli hetkeksikään herpoaa, saati että tuohon herpoamiseen systemaattisesti pyritään.

Luterilainen pappi kunnioittaa meditaatiota hiukkasen enemmän. 
Hänen kannaltaan on kysymys hiljentymisestä, jota ei pidä sinänsä kielteisenä asiana.
Hän puhuukin mielellään "retriitistä", vetäytymisestä, jonka päämääränä on "vaientaa maailman hälinä", jotta hartauselämä jumalan kanssa voisi toteutua.
Mutta mitä on maailman hälinä?
Tietystikin kaikki informaatio, mikä tulee jostakin muualta kuin hänen omasta suustaan, jonka hän mielellään naamioi Raamatun kautta jumalan sanaksi. 

Syntyy todellinen dilemma, kun melu pitäisi vaimentaa, mutta vaimentaja itse meluaa niin, että retriitin osanottajan todellinen vetäytyminen tuleekin mitä tehokkaimmalla tavalla estetyksi.

Retriittiin osallistuneet lausuvat yleensä kokemastaan ylistäviä sanoja, joita en halua kiistää.
Tosiasia on kuitenkin, että retriitti ei ole todellinen niin kauan kuin pappi tai saarnamies valvoo mustasukkaisesti että vain yhdenlaista informaatiota sallitaan olevan tarjolla, hänen omaansa.
Hän on siinä toteuttamassa sitä paavalilaista teoriaa että usko tulee kuulemisesta.
Retriitti onkin tässä suhteessa kaukana todellisesta meditoinnista, joka merkitsee vapautumista kaikesta ulkopuolisesta informaatiosta niin pitkälle kuin suinkin.
Miksi? 
Siksi, koska kaikenlainen informaatio on samaa kuin suggestio.  

Meditoija pesee kaiken aikaa suggestioita pois mielestään, se onkin juuri meditaation pääfunktio.



Tässäpä tulikin esiin syyt sille, miksi meditaatioon uskoknnollisissa piireissä suhtaudutaan niin epäluuloisesti. 
Syy on sama kuin Kiinan johdon suhtautuminen Falun Gong liikkeeseen; se kokee, että ote massoista kirpoaa kun suggeroinnin mahdollisuus näin katkeaa.

Kokemukset ja mekanismit.

Dualismin dilemma

Miten sitä kokee itsensä?
Kun vähän havahtuu, kokee kehon. Kehonkokemus on ensimmäinen, sitten alkaa muu. 
Tai ehkä ei sittenkään, mutta sielun kokeminen on niin läheinen tapahtuma että sitä ei osaa pitää jonkin kokemisena. Se on paremminkin kaiken perusta: Minä olen, minä koen.
Silmät kiinni niin näkee sielun .
Sitten kun sen näkee alkaa nähdä muutakin.
Gurut neuvovat mumisemaan mantraa, ne värähtelevät kukin taajuudellaan.
Vaikkapa nyt OOM-mantraa. Siinä tuntee selvää värähtelyä ja se tuntuu keskellä kehoa. ei suinkaan jossakin päässä.
Värähtely on fyysistä.
Kun silmät on kiinni ja koetaan itse, on selvästi kysymys sielun ja kehon kohtaamisesta.Mutta sitten siinä on muutakin. Entä kun ei osaakaan paikallistaa, että kuka tässä kokee ja mikä se on minkä tämä joku kokee.
Kuka minä olen!
Miten voi näin selvä asia yhtäkkiä ollakin epäselvä?
Tässä tullaan dualismin dilemmaan: ollaan niin totuttu ruumis-sielu-paradigmaan, että kokonaisuutta ei osata kokea sellaisena kuin se on.
Ja dilemma ratkeaa siinä samassa: kun mantrasta päästää irti; ja kun lakkaa kyselemästä mitään, niin siinä on silloin se kolminaisuus, keho sielu ja henki. Sillä eihän sielu eikä keho eikä henki lakkaa olemasta vaikka niitä siinä ei erikseen havainnoisikaan. Nehän ovat ja ovat, ja nyt yhtenä kokonaisuutena.  Ei ole kehoa sielua ja henkeä erikseen, vaan itse, joka on kaikkia niitä.

Joudun useinkin kiistoihin ateistien kanssa kun nämä pilkkaavat rituaaleja. Samoin he pilkkaavat rukousta.
On tietysti hämmentävää nähdä körttikansan tai muslimiyhteisön polvistuvan hartaan näköisenä lattialle, kun ajattelee että he siinä uskovat polvistuvansa jonkin jumalaksi nimittämänsä eteen.
Mutta itse toiminnon merkitys on yksilön kannalta siinä, että siinä yksinkertaisesti tekee jotakin, sensijaan, ettei tekisi mitään. 
Itse polvistuminen ei ole autuaaksi tekevä, ainakaan ainoa sellainen.  Yhtä hyvin voidaan kokea jumalan lähestyminen nousemalla seisomaan ja kohottamalla kädet sormet harallaan taivasta kohti ja katsomalla samaan suuntaan, päinvastoin kuin polvirukouksessa, missä nenä osoittaa maata kohti. Itse asiassa tällaienkin lähestymistapa on jopa yleinen eräiden kirkkokuntien piirissä. 

Asian ydin on siinä, että kuten kaikessa tekemisessämme, tarjolla on vaihtoehtoja, eri tapoja, mutta jotta mikään tulee yleensä tehtyä, se on tehtävä tavalla tai toisella. 
Myös se on tämän maailman sellaisuutta..
  
Tavalla tai toisella tarkoittaa, että jos ei yhdellä tavalla niin sitten toisella, tai kolmannella.
Sitten on tietysti se vaihtoehto, että asiaa ei tehdä millään tavalla. 
Se jää silloin tekemättä, mikä on kokonaan toinen juttu. 

Minkä "tekemistä" rituaalien noudattaminen ja rukoileminen sitten on?
Maallisen vaelluksemme alkupäässä on tärkeässä roolissa sisäisten kaavojen muodostuminen. 
Ne ovat toimintamme perusta, sillä sitä paremmin vastaamme ympäristön haasteisiin mitä paremmin olemme "koossa".
Epävarmuutemme hetkinä tunnemme hajoamista.
Yhteiset rituaalit lujittavat mitä hyvänsä yhteisöä.

Neuvostoliitossa yritettiin vapautua uskonnollisista rituaaleista, ja tuota pikaa luotiin joukko uuden järjestelmän mukaisia rituaaleja.
Kansallislaulu, joka sai niin vahvan jalansijan, että siitä ei pystytty luopumaan edes järjestelmän romahdettua.  Leninin mausoleumissa piti jokaisen päästä käymään. Pääsikö, en tiedä, mutta pitkä oli jono .
Uskaltauduin kerran kysymään eräältä professorilta, että mitä tämä arveli, olisiko mausoleumia, jos Lenin olisi saanut päättää.
"Ilman muuta ei", vastasi tämä (Gililof nimeltään), "mutta täytyyhän kansakunnalla jotakin pyhää olla".
Siinäpä se, Professori, joka opetti ammatikseen sosialismin teoriaa, manasi esiin "jotakin pyhää ".

Juuri tuo irrationaali piirre löytyy meistä jokaisesta.
Pentti Linkola selosti kerran, että "en ole eläessäni uskonut minkäänlaiseen menninkäiseen, en lottovoittoon, en jumalaan" (muistinvarainen lainaus, vain nämä 2 jäi mieleeni).
Nykyisin hän kuulemma käy kirkossa säännöllisesti. 
"Uskooko" hän sitten?
Mistä minä tiedän. Sanonpa vaan, että ei näytä onnistuvan keneltäkään se vastarinta mitä käydään rituaaleja vastaan. 
Pitkittää voidaan, mutta se ei ole sama. 
Rituaaleissa kuin myös rukouksessa on kyse kaavan pitävyydestä. Kun sitä oikein horjutetaan ja ravistellaan, on yksinkertaisesti yritettävä pitää jostakin kiinni. Tai ottaa jostakin kiinni jos huomaa että ei ole missään kiinni. 

Minä olin kerran Tonvan sillalla kävelemässä puolivälissä joen yli kun tuli ankara ukkosmyrsky. Tuuli riepotteli. Olkoonkin, että ei siinä varsinaista putoamisvaaraa ollut, olihan kaiteet, niin silti kuolemanpelko valtasi mieleni.
En osannut muut, niin sanoin että "jumala, auta".
Auttoiko? 
Mistä minä sitäkään tiedän. Mutta oloni helpottui heti, joten kokemukseni oli, että rukous auttaa. 
Katolinen olisi varmasti tehnyt ristinmerkin, ja heti kokenut samaa.

On selvä, että taustalla on jokin mekanismi, mutta yhtä selvää on, että oma kokemus, ja yksinomaan se, on merkitsevä. 
 Ja minun kokemukseni on, että silloin kun koen itseni eheäksi, olen rohkealla mielellä, mutta rohkeus katoaa jos tunnen hajoavani. 
Uskonko sitten jumalaan kerran sellaiselta pyydän apua?
Olen agnostikko, mutta sehän juuri ei kielläkään uskomista, gnosos on eri asia kuin credo, vera. 
 Asia nyt vain on niin, että ei jumala ole siinä että siitä saarnataan juuri sillä vakiintuneella nuotilla, silti, siinäkin sen voi kokea!  Kuten sanottua, tavalla tai toisella :)

Näitä toimintoja on analysoitu pitkälle eri tieteenaloilla. Psykologia tuo esille eri "tasot" kuten alitajunta, tunnetaso yms, jotka ovat omalla tavallaan kuvaavia. Aivotutkimus osoittaa, missä aivolohkossa tapahtuu mitkäkin kemiallisia muutoksia, kontakteja yms. kun vaikkapa rukoilemme. Transsendenttia meditaatiota varsinkin on tutkittu laboratorioissa tarkan valvonnan alaisena.  Hyviä kuvauksia nekin. 
Mutta siltikin on yksi joka päihittää ne kaikki: se on se, miten kukin kokee asiat silloin kun tapahtuma on päällä. Kun tarvitaan eheyttä, siinä voi auttaa rukous tai meditaatio, mutta sillä, missä sielunelämän lohkossa tai aivopoimussa mitäkin tapahtuu, ei ole juuri siinä tilanteessa mitään merkitystä. 
Sensijaan paradigmalla on. Trialistinen padadigma yksinkertaisesti mahdollistaa eheyden kokemisen, koska se sallii myöntää kaiken mistä tämä eheys eli kokonaisuus koostuu: kehon, sielun, hengen...