Meditaatio ilman huuhaata

”Huuhaa” ei tässä ole mikään kiukkua ilmentävä haukkumasana, vaan sillä on täsmällinen merkitys. Tämä tulee esiin useinkin juuri yhteyksissä, joissa sivutaan  hengellisiä asioita, tavalla tai toisella.
 Lääkintähenkilöstä käyttää sanaa huuhaa mielellään puhuessaan ns, vaihtoehtoisista hoitomuodoista, tarkoittaen sellaisia, joiden vaikutus on tavalla tai toisella jäänyt selvittämättä. Ei tunneta jonkin lääkkeen vaikutusmekanismia, tai sitten sen käytöstä ei ole lainkaan, tai ei riittävästi, virallisesti tilastoituja  kokemuksia, mitä tuo ”virallisuus” sitten tarkoittaneekin.
 Kysymys näytöstä ei kuitenkaan voi olla lopullinen kriteeri sille, onko kyse huuhaasta vai ei. Tietysti voidaan viitata esmes syöpähoitoihin, joissa henkiparantaja näköjään paljain käsin ko. kohtaa manipuloimalla näytti poistavat kasvaimen, tuosta vain, ihon läpi.  Kun sitten paljastuikin, että kyse oli samasta sorminäppäryydestä, jolla sirkuksen taikurit erinäistä rekvisiittaa käyttäen saavat näyttämään siltä, että tapahtuu yliluonnollisia asioita, korvasta tulee lantti, hatusta kaniini, esine katoaa tuntemattomalla tavalla tyhjiin putkahtaakseen taas esiin jostakin yllättävästä paikasta; tällaista ei ole vaikeaa osoittaa huuhaaksi.
 Mutta otetaanpa käsittelyyn esmes magneettirannekkeen parantava vaikutus.  ”Ei ole näyttöä”, sanovat lääkärit. Entäpä sitten kun siitä huolimatta kokeilet, ja huomaat, että kyseinen ”taikakalu” poistaa lyhyessä ajassa sinua öisin vaivanneen kolotuksen raajoissa ja saat taas nukuttua minkään häiritsemättä uniasi?  Plaseboako?.
 Kehottaisin suhtautumaan varauksella niin tämän tapaisiin hoitoihin kuin niiden kritiikkiinkin; veressähän tiedetään olevan aineita joihin magneetti vaikuttaa suoraa ikäänkuin paperin alle sijoitettu magneetti tuota pikaa järjestää paperille sirotellun rautajauhon omien napojensa mukaiseen kuvioon. Mikä ettei veressä oleville magnetisoituville partikkeleille voisi käydä samoin, ja mikä ettei tämä voisi vaikuttaa suoraa, joskin tuntemattomalla mekanismilla, kipua aiheuttaviin tekijöihin. Mahdollisuuksia siis jää, vaikka näyttöä ei ole, ja kullekin ”potilaalle” oma kokemus on paras näyttö. Onhan tunnettua, että mikään hoitomuoto ei vaikuta kaikkiin kohteisiinsa aivan samalla tavalla.
 
Me tarkoitamme tässä huuhaalla sellaisia perusteluja, joista perustellusti voidaan olettaa, että esittäjällä ei ole kompetenssia niiden esittämiseen. Sellaisia ovat meditaatiosta puheenollen esmes puheet mantran värähtelyvaikutuksesta, ”henkisestä yhteydestä tuonpuoleiseen” henkioppaineen ynnä muine sellaisineen, ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikkia sellaisia perusteluja, joiden tarkoitus menee oman itsen ulkopuolelle, ja jotka mystifioivat itse toimitusta. Huuhaavapaaksi hyväksymme itse asiassa ainoastaan sen perustelun, että me itse tarvitsemme meditaatiota.
 Tässä on syytä esittää sama varaus kuin vaihtoehtohoidoista puhuttaessa; tärkeätä olisi vain, että kun meditaatiota lähestyy, tekee sen omilla ehdoillaan, antamatta muiden esittämien teorioiden vaikuttaa, sillä ne johtavat vain oppeihin ja koulukuntiin, joita maailmassa kyllä on riittävästi ilman että yhtään uutta tarvitaan sen lisäksi, että minä tarvitsen meditaatioita syistä jotka ovat tässä ja nyt vallitsevaa todellisuutta.

Kun sijoittaa meditaation ihmisen kokonaiskuvaan, havaitsee, että kyse ei ole mistään harrastuksesta, joka voidaan ”valita itselleen sopivana” monien muiden joukosta, kuten jalkapallo tai jääkiekko, tai viulunsoitto, tai purjehdus.
 Meditaatio on paremminkin elintoiminto, samoin kuin verenkierto ja hengitys; sitä vain tulee tehneeksi. Kyse on vain siitä, miten vapaasti tämä voi tapahtua. Kun ajattelee, miten sanaa meditaatio, sekä meditaatioksi miellettäviä menetelmiä, käytetään, kiintyy huomio siihen, että aina on jokin ulkoinen auktoriteetti määrittelemässä tehtävää, joka meditaatiolla hänen käsityksensä mukaan on.
 Alkuperäinen meditaatio ei tällaista ollenkaan sisältänyt. Kun nimittäin seuraamme sitä tarpeeksi kauas taaksepäin, tulemme vaiheeseen, missä tehtävänanto ei ollut edes mahdollista, kun ei ollut välttämätöntä välinettä siihen, puhetaitoa. Vasta puhetaidon ilmaantuminen mahdollisti tehtävänannon.
 Miten tämä voidaan todistaa? Hyvin yksinkertaisesti: samoin kuin voidaan päätellä, että ihmisellä oli nykyisen kaltainen keho ennen kuin varsinaisesta Sapiensista voitiin puhua, kantoi tämä keho mukanaan jotakin mielen tapaista. Mitä tämä keho teki muuta kuin lepäsi, milloin ei ollut aktiivisessa toiminnassa, ja mitä teki mieli muuta kuin meditoi samassa tilanteessa. Tämän kummempaa todistusta ei tarvita; mikään mitä meissä nykyisin ilmenee, ei ole tullut tyhjästä, vaan noudattaen pitkällistä kausaliteettien ketjua selvästi tunnistettavine vaiheineen (toki sillä varauksella, että ”vaiheet” ovat älymme kehittämiä apuneuvoja kehityksen kulun merkitsemiseksi. Itse kehitys tapahtuu portaattomasti).
Tältä kannalta meditaatio on tunnistettavissa kautta koko elollisen luonnon, kaikki eläimet meditoivat, samoin puut ja muut, se on välttämätön vastapaino toiminnasta aiheutuvalle stressille.
 Tätä meditaatiota ryhtyi sitten uskonto ottamaan hallintaansa, ja kuten on todettu, uskonto on älyllistä toimintaa. Se on siinä mielessä meditaation vastaista, että ulkoinen suggestio tekee meditoinnista lopun ja muuttaa sen rukoukseksi, kuvitteelliseksi keskusteluksi jumalten kanssa kuviteltuine ”rukousvastauksineen”.
 Kun uskonto näin alkoi manipuloida ihmistä, syntyi tietysti skismaa älyllisen minän ja hengellisen minän välillä, ja henki koki pitää puoliaan pitäytymällä meditaatiossa. Nähtävissä on, että tämä ei ole onnistunut missään vaiheessa, ja sekin on älyllisen kehityksen seurausta; jumalat merkitsivät hengen älyllistämistä, mutta aivan samoin vaati nyt niiden vastustaminen älyllisiä perusteluja. ”Sinun tulee meditoida siitä ja siitä syystä”!
  Alkuperäinen meditaatio ei tarvinnut perusteluja, perustella sitä olisi ollut samaa kuin perustella, että pitää hengittää, veren pitää kiertää suonissa jne, jotta voisit elää, kun kaikki se tapahtui ja tapahtuu ilman perusteluja, vieläpä paremmin ja tehokkaammin.
 Näin tuli meditaatioon mukaan tehtävänanto, ulkopuolinen suggestio. Se toi mukanaan erilaiset kuppikunnat, koulukunniksi niitä nykyisin nimitetään. Tämä on luonteeltaan leimautumisoppimista sanan nykyaikaisessa mielessä.  
 Sana ”nykyaikainen” vaatii selityksen. Leimautuminen on juuri alkuperäistä oppimista, kaikkien eläinten poikaset leimautuvat vanhempiinsa, laumanjohtajiin leimautuminen on myös yleistä kaikilla laumaeläimillä jne.
 Mutta guruihin leimautuminen on jotakin toisenlaista, siinä tulee mukaan lisäksi vannoutuminen. Meditaatiokoulukunnille onkin tyypillistä painottaa guru – bhiksu – suhteen merkitystä, aivan samoin kuin uskonnollisissa liikkeissä ilmenee tietoista pyrkimystä lujittaa yhteisöä mestarin palvonnalla. Mestarit itse pyrkivät juuri tähän kuka tietoisesti, kuka itse sitä tajuamatta.
 Kaikissa edellä kuvatuissa meditaatiojärjestelmissä ja meditaatiota sivuavissa menetelmissä on nähtävissä näitä piirteitä. Paradoksaalisesti edellä kuvaamistani koulukunnista ”Tietämättömyyden pilven” opettajan menetelmä on lähes keikkein ”puhtain” meditaatiomenetelmä, mikä johtuu ehkä siitä, että kuvatessaan meditaatiota sellaisena kuin sen itse koki, tuntematon kirjoittajamme joutui ottamaan kantaa tunnustamaansa uskontoon, tehdäkseen selväksi, että meditaatio on täysin eri asia kuin uskonto (ei edes Jumalan hyvyyttä pidä ajatella!).
 Gurujen merkityksen painottaminen on sitten vaikuttanut monin tavoin oppien sisältöihin.
 Intialaiset menetelmät, joita kaikkeen ”tuonpuoleiseen” sitoutunut teosofiliike on mielellään esitellyt, sisältävät kaikenlaisia ”henkioppaita” jotka meditaation edetessä tulevat antamaan uutta opetusta, kunhan alkeistaso on ensin opiskeltu. Näiden väitetään tulevan ilmestyksenomaisesti samoin kuin Raamatun Johanneksen ilmestyskirjassa kuvataan.  Monet liikkeen jäsenet kuvaavatkin sitten omia henkioppaitaan uskottavan (=rationaalisen) tuntuisesti. Uskokoon ken tahtoo, minä en jaksa moisiin uskoa siitä syystä, että jokainen näistä meditaatiomenetelmistä sisältää lähtökohtanaan ulkoisen tehtävänannon, suggestion.
 Tässä samassa hengessä on myös lanseerattu pienen kirjaston verran erilaisia mantroja.
 Mantra on sanskritinkielinen sana, ja sillä on täsmällinen merkitys: mielen instrumentti.  Tämä onkin hyvä pitää mielessä, kun alkaa sulkea pois kaikkia muita merkityksiä, mitä sille on annettu. Itse sana ja käsite on tullut tietoisuutemme, kuten moni muukin meditaatioon liittyvä, lähetyssaarnaajien tuomana, ja heillä tunnetusti on lähtökohtainen tendenssi nähdä mystisiä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta eivät he yksin ole syyllisiä tähän turhaan mystifiointiin. Myös kaikissa intialaisissa kulttuureissa, missä mantra on tunnettu, sille on ladattu jos jonkinlaisia ”henkisiä” sisältöjä.  Yksinpä Patanjali, tuo muuten niin selkeäsanaisen meditaatio-oppaan laatija, kuvaa suosittelemaansa OM- mantraa epiteetillä ”pyhä tavu”.
Eräs toinen meditaatio-opas kuva tätä om-tavua kuin se olisi elävä olio: ”Hänen nimensä on Om”.
 OM ei kuitenkaan ole läheskään ainoa mantra, vaan niitä on lukemattomia, ja niihin liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ”värähtely”, mikä antaa niille mahdin vaikuttaa suoraa mieleemme värähtelemällä otollisella jaksoluvulla, mistä muodostuu sopusointu. Musiikkiin perehtynyt oivaltaa heti, millaisesta ilmiöstä on kyse. Toimiihan se musiikissakin, miksei siis tässä!
 Lisää pyhyyttä mantralle annetaan vielä leimaamalla se sillä tavalla henkilökohtaiseksi, että vain guru voi antaa sen sinulle, ja vain gurulta saatuna se on käyttökelpoinen; ilman tätä se on vain sana sanojen joukossa omaamatta minkäänlaista tehoa.
Gurun lisäksi mantran voi saada myös ”henkioppaalta”, mikä se sitten onkin. Minun käsitykseni on, että henkiopas on samanlainen henki, joita minkä hyvänsä uskonnon edustaja kertoo kohdanneensa ”näyssä” tai ”ilmestyksessä”.  Tällaisista on Raamattu täynnänsä esimerkkejä, kaikki ”profeetat” olivat sellaisia, tunnetuimpina Daniel ja Johanneksen ilmestyskirjan kirjoittaja.
 Modernilta ajaltammekaan näitä hengen elävöittämiä ei puutu, niitä on esiintynyt Suomenkin aivan lähihistoriassa.
 En voi, enkä haluakaan, horjuttaa niiden uskoa, jotka ovat saaneet tällaisen käsityksen mantrasta. Tavallisen ihmisen, joka etsii lähestymistapaa mantran ymmärtämiseen, on kuitenkin hyvä pitää mielessä sen alkuperäinen sanskritin kielellä ilmaistu merkitys, mielen instrumentti.  Tämä merkitys löytyykin parhaiten, kun jättää tulkinnat sikseen ja lähtee mantran käyttöä koskevista kuvauksista.
Ja ennen kaikkea soveltaa sitä itse käytäntöön.
Niinpä Patanjalin Jogasutrista on luettavissa, että OM mantra otetaan esille nimenomaan meditaation ensi askeleissa. Kun ensin on kuvattu sitä myllerrystä, mikä mielessä vallitsee, aletaan etsiä keinoja sen vaimentamiseen. Tällöin OM mantra esitetään yhtenä keinona, ja se toimii siten, että mieli keskitetään tähän yhteen merkityksettömään tavuun, jolloin sen funktiona on nimenomaan estää kaikkinainen ajattelu mielen piiristä. Ajatteluhan on merkitysten vatvomista, ja keskittymällä merkityksettömään vähenee juuri tämä minimiin.
 Ajattelu on sidoksissa kieleen, mutta kielestä otetaan sen pienin yksikkö, mihinkään liittymätön tavu. Jopa järjellä voi ymmärtää, miten tämä toimii enemmän ajattelun vaimentajana.
 Toinen loistava kuvaus mantran käytöstä sisältyy ”Tietämättömyyden pilvessä” annettuihin ohjeisiin: jotta häiritsevistä ajatuksista olisi mahdollista päästä eroon, on hyvä valita jokin itselleen mieluisa yksitavuinen sana, johon keskittyä.  Pilvimies suosittaa sellaisia sanoja kuin God, Peace ym, onhan hän englanninkielinen. Tässä hän ei kuitenkaan näe tavun merkityksettömyyden merkitystä, mutta silti hän on ehdottomasti oikeilla jäljillä; asian voi nähdä niinkin, että tuo merkitys onkin se varsinainen mantra. On syytä muistaa, että sama opas mainitsee toisaalla, että ”ei edes jumalan hyvyyttä saa ajatella”. Niin siis God-sanan hokeminen ei ole jumalan ajattelemista!
 Niin tai näin, jotakin oikeaa on tässä hänenkin määritelmässään, kun vertaa niitä sitten kaikkiin niihin lauseisiin, jopa virkkeisiin, joita mantran nimikkeellä on esitelty: ”Om mani padme hum”, ”Ta tvam asi” ”Baba nam, kevalam” jne.
  Jotain mantramaista sisältyy myös katolisen kirkon rituaalirukouksiin kun niitä toistetaan kerran toisensa jälkeen, esmes ”Enkelin tervehdykseen”  
”AveMaría, grátia plena;
Dóminus tecum.
Benedícta tu in muliéribus,
et benedíctus fructus ventris tui, Iesus.
Sancta María, Mater Dei,
ora pro nobis peccatóribus,
nunc et in hora mortis nostrae.
Amen.”

Toimii parheiten juuri ulkolukuna vieraalla kielellä; on siltikin malliesimerkki huuhaasta, miten se pilaa mantran. 
 Arkikielessä mantra-sana on ehdottomasti väärässä käytössä yhteyksissä, joissa jokin koulukunta (minkä hyvänsä alan) haluaa halventaa toisen koulukunnan oppeja.  
 Tunnettu esimerkki Suomen lähihistoriasta on Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin sanonta ”missä euro, siellä ongelma”. Häntä syytettiin siitä, että hän hoki tuota lausetta ”kuin mitäkin mantraa”. Mutta kyse ei tietenkään ollut mantrasta, vaan ”sloganista”, iskulauseesta, jonka tarkoituksena onkin tukea jonkin aatteen iskostamista yleiseen tietoisuuteen. Niitä on nähty paljon: ”vapaus, veljeys, tasa-arvo”, ”koti, uskonto, isänmaa”, ”rötösherrat kuriin”. Nämä tällaiset eivät kertakaikkiaan ole mantroja, vaan sloganeita.
 Kaikkein tehokkain tapa hyödyntää mantraa onkin valita se itse, ja valita todellakin täysin merkityksetön, ja valita todellakin vain yksi tavu. Itselleni kelpaa hyvin Patanjalin OM, koska se, samoin kuin TA-tavu, on niitä äänteitä, jotka tulevat todistettavasti suuhun aivan spontaanisti, kuuleehan niitä usein vastasyntyneen ensimmäisinä äännähdyksinä, jokelteluna. 

Joogasutran esittely

Patanjalin Joogasutra.

Jooga on yhteisnimitys suurelle kirjolle erilaisia menetelmiä ja myös erinäisille kulteille.
Patanjalin Joogasutrat sivuavat niitä vain kapealta osin.
Vaikka sanaa "meditaatio" ei siinä käytetä, on se kuitenkin nimenomaan sen kuvaamista.
Tämä myöskin rajajogana (j-kirjain äännetään englantilkaisen translitteroinnin mukaan dzh) tunnnettu joogan laji  onkin meillä tavallaan sivuraiteella, koska jooga mielletään etupäässä fyysiseksi harjoitukseksi erilaisine asentoineen joita kutsutaan nimiellä ”asana”. Niitä on useita kymmeniä, niin että varmasti jokainen kehon lihas tulee huomioitua.
Ne eivät ole tarpeettomia.
Huomionarvoista on, että kaikki hatha-joogan asanat ovat tavalla tai toisella lihaksia ja jänteitä venyttäviä.  Siitä on pääteltävissä, että ne onkin kehitetty muun ruumiillisen rasituksen täydentämiseksi, ilman muuta myös kompensoimaan sen yksipuolisuutta.
Trialismin kannalta ajatellen merkityksellistä on se, että tässä fyysisessä osuudessa käydään läpi olemuksemme yksi komponentti, keho.
Kun meditaatio on mielen kokonaisuuden hallinnointia, siitä on luontevaa aloittaa; siinä varmistetaan, että se tulee mukaan meditaation kokonaistapahtumaan (eikä sitä suinkaan pyritä unohtamaan, kuten myös on virheellisesti tulkittu!).
Se ”luetaan” kaiken aluksi, ikäänkuin tietokone aina käynnistettäessä lukee itsensä alkaen hardwaren pienimmistä sokkeloista.
Jonkinlainen voimistelu-, tai vähintäänkin venyttely kannattaa aina suorittaa ennen meditaatiota.
Patanjali kuitenkin puhuu asanasta vain vakaana mutta rentona asentona meditaation aikana. Asana mainitaan Joogasutran toisen kirjan 29. sutrassa yhtenä kahdeksasta joogan edellytyksestä. Lähemmin se mainitaan saman kirjan 46. sutrassa suunnilleen näin:
"Joogin asennon tulee olla vakaa ja miellyttävä". Siihenpä sen asian käsittely sitten jääkin.
 Patanjali on  kirjoittanut sutransa opaskirjaksi. Rakenteeltaan se on kuin muistio, missä on luetteloitu mahdollisimman kattavasti kaikki meditoinnissa eteen tulevat asiat.

Suomennoksista

Kun vertailee eri suomennoksia (mikä on syytä tehdä) huomaa piankin, että sen tiivistetyn alkuperäiskielen kääntäminen on johtanut eri kääntäjät hyvinkin  erilaisiin sananvalintoihin.

Minulla on käytettävissäni 3 eri suomennosta,  joiden perusteella näkemykseni on muotoutunut:
 RuusuRistin kirjallisuusseuran julkaisema, Uuno Poreen suomentama, Suomen Joogaliiton julkaisema, jonka on suomentanut Arvo Tavi, sekä netistä nappaamani sutran 1. kirjan suomennos, jonka tekijää en tullut panneeksi merkille.

Patanjali näyttää  pitävän keskittymistä tärkeänä, siitä päätellen, että sekä Poreen, että Tavin suomennoksessa sana on valittu kuvaamaan tehtävän asettelua.
”Seuraavassa on tarkoitus todellakin selittää, mitä on jooga eli keskittyminen”, on Pore muotoillut ensimmäisen virkkeen.
Kolmas käytettävissäni oleva (netistä löytämäni) suomennos tokaisee  ensimmäisen sutran vain näin: ”Jooga selitettynä”.
Siinä ei ole lähdetty ollenkaan arvelemaan mitä sanskritin hienoudet ovat mahtaneet tarkoitta.   Pidän sitä osuvimpana siksi, että se ei ainakaan johda harhaan, kuten em. Poreen, sekä Arvo Tavin suomennokset.
Jos ja kun ollaan etsimässä meditaatiota, ei nimittäin voida ollenkaan puhua keskittymisestä.  Se ei ole jutun juoni.
Keskittyminen ei ole se mitä haetaan, vaan se, miten voisi vapautua kaikista paineista, mm. keskittymisen paineesta.
Tämä on hyvin pitkälle samaa kuin hartauselämä.

Sutran sisällöstä

Sutran ensimmäinen kirja lähtee sellaiseta kaikille tutusta asiantilasta, että mieli on mieli on lähtökohtaisesti sekavassa tilassa, ja siitä vapautuakseen on vapauduttava kaikesta siitä mikä sekavuuden aiheutta.
On päästävä tilaan missä itse voi tarkkailla itseään, jolloin huomaa koko sekavuuden olemuksen, ja että siitä pääsee tässä tilassa pois sen havainnon avulla, että ”minä” ei olekaan se vellova mieli, vaan ”minä” onkin se,  joka tarkkailee tuota vellovaa mieltä.
Kysymys on siitä, mihin samaistuu, samaistuuko kaikkeen mielessä vellovaan, vai samaistuuko omaan itseensä, jossa ei vello mikään.
 Mieleen tulee virikkeitä kolmelta taholta, ja se vellova ”melusaaste” on puhtaasti sielullista ja kehollista alkuperää, jotka taistelevat tilasta mielessä. Kun tämä hiljenee, astuu henkikin kuvaan mukaan, ja seurauksena on syvä mielenrauha.

Pois turha pyhyys

Keskittyminenkin kuuluu kyllä meditatioon. Jostakin on nimittäin aloitettava, ja monet gurut niin myös Patanjali, suosittelevat mantran käyttöä.
Tälle sanalle on myös annettu, ja syntynyt käännösten myötä, sekä maagisia että mystisiä merkityksiä, siinä toimii värähtely, se on henkilökohtainen, sitä ei saa paljastaa toisille, sen voi saada vain gurulta jne.
Kaikki tämä kuuluu huuhaan puolelelle.
Patanjali antaa mantralle selkeän merkityksen: mielen selkeyteen päästään, kun kiinnitetään huomio ”pyhään tavuun” joka on OM.
 Tässä astuu kuvaan Patanjalin edustama dualismi.”Isvara, joka on kaikkitietävä henki, ja hänen nimensä on AUM" Näin lanseeraa Patanjali tämän yksitavuisen sanan käytön mantrana. (Poreen suomennos)

Joka tapauksessa hän esittää, että meditaatiossa tulee vaihe , jossa mantra jätetään ja ollaan vain hiljaa ja katsotaan.

Termien kirjavuus

Vaikeuksia selostaa Joogasutraa tulee siitä kun eri suomentajat käyttävät niin erilaisia sanoja. En ole kuitenkaan havainnut, että itse ajatus olisi paljoa muuttunut. Minä en halua ryhtyä selittämään, mitä  Patanjali on "todella tarkoittanut".

Voin vain puhua meditaatiosta sellaisena kuin sen itse käsitän.
Uskoakseni vain omasta kokemuksesta lähtien se on ylipäätään mahdollista, sillä kaikki muu merkitsee ulkopuolisen suggestion astumista mieleen yhtenä faktorina, ja ollaan takaisin huuhaassa.

Sutran rakenne

Patanjali antaa selkeän kuvan sekä päämäärästä että menettelytavoista.
Joogasutra koostuu neljästä ”kirjasta”, joista kaksi jälkimmäistä sisältää filosofointia joogan merkityksestä eri jälleensyntymissä.
Kirja-sana sitaateissa siksi, että koko neljän kirjan kokonaisuus on tuskin kouluvihkoa suurempi.

Joogasutran ensimmäinen kirja koostuu 51stä  "ajatelmasta" eli sutrasta.
Sanskritin kielinen sana "sutra" kuvaa jonkin muotoista kirjoitusta ellei peräti kirjallisuudenlajia, ja sen merkitys on meille vähän häilyvä. Esmes Pore pitää sitä "ajatelman" synonyyminä, ja hänen kirjansa nimi onkin "Patandshalin jooga-ajatelmat.  

Suomeksi sanottuna on kyse 51:stä virkkeestä, joista kukin kertoo erittäin tiiviissä muodossa jotakin käsiteltävästä aiheesta.
Joku on nämä virkkeet todellakin numeroinut; itse tekstihän on niin vanha että ei ole ollenkaan varmaa ettei se ole  myöhempää lisäystä kuten Raamatun jakeiden numerointi.
Parasta siis on lukea se kuin numeroita ei olisikaan, niin ainakin yhdeltä osin turha pyhyys kaikkoaa.
”Turhaa pyhyyttä” pakkaa olemaan kaikissa vanhoissa kirjoituksissa yksinomaan siksi, että kieli on uudistuessaan sysännyt käytöstä vanhoja sanoja ja sanontoja, ja käännöskielen kohdalla (kaikki suomennokset ovat tehdyt ainakin englannin, mahdollisesti muidenkin kielien, kautta) tämä efekti vain voimistuu. Kun emme ymmärrä jonkin sanonnan tarkkaa mertkitystä, alamme kunnioittaa sitä pyhänä vaikka se ei sitä olisi.
Olen esmes kuullut senkin seitsemän luentoa, missä mainitaan Patanjalin mantraksi tarjoama tavu, jonka luennoitsija kertoo olevan OOM tai AUM. Mistä tämä OOMTAIAUM tulee? Siitä, kun englantilainen kääntäjä on yrittänyt translitteroida omalle kielelleen sanskritinkielistä ääntämystä, mahdollisesi sekoittan siihen palinkielisen ääntämyksen. Näin tämä oom-tai-aum siirtyy painolastina suomalaisiin käännöksiin joita sitten luennoitsijat toistelevat varmoina siitä, että kyseessä on mitä tärkein asia.
Tosiasiassa tärkeys on samaa luokkaa kuin Volkswagenin televisiomainoksessa saksamannin ääntämä ”das Auto”. Suomalaisen kitalaki ei yksinkertaisesti taivu saksan eikä muunkaan vieran kielen täydelliseen ääntämiseen. Mutta estääkö se Volkswagenilla ajamisen!
Mantra meditaatiossa ylipäätään ei ole mikään pyhä sana, vaan se on yksinkertainen sana, johon mieli kiinnitetään aluksi, jotta voidaan katkaista mielteiden mieleen tunkeva virtaus.
Kun lukee eteenpäin Joogasutraa, huomaa, että Patanjali pian kehottaa jättämään mantran (meditaation siemenen) ja havainnoimaan vain omaa tyyntä mieltänsä. Tietysti vasta sitten, kun tyyneys on ensin saavutettu mantran avulla.  Lisäksi Patanjali ei oikeastaan pidä koko mantraa edes välttämättömänä, itse asiassa hän mainitsee sen eräänä apukeinona mielen vakauden saavuttamiseksi.

Joogasutra ei sisällä ainuttakaan imperatiivissa olevaa verbiä. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien tyyli on kuvaavaa.
Patanjali luottaa siihen, että se joka hänen oppaansa ottaa käteensä, kokee itse sen, mitä hän kirjassa kuvaa.  Kuvattu on testattavissa heti;  ei muuta kuin istahtaa, sulkee silmänsä, ja toteaa, mikä on mielen tila. Vallitseeko tyyni, onnellinen rauha, vai ajelevatko mielteet toisiaan takaa aiheuttaen erilaisten tunteiden ailahduksia, pahimmassa tapauksessa ahdistuksia...
Säännön mukaisestihan tuollainen vellonta häiritsee mihin hyvänsä tehtävään ryhtymistä.

Hermeneuttinen kehä

Testaamaan voi siis alkaa heti, ei ole tarpeen lukea koko kirjaa läpi.
Kun lukee vähän lisää, pääsee hajulle, että Patanjali kuvaa koko ajan laajenevaa kehää kulkien miten mielentilat vaihtelevat, mitä eri lajeja niitä on, välillä hän sivuaa sitä, miten mieli on mahdollista vakauttaa.
Esmes 12. sutra eli  kertoo, että "Jo mainittujen järkitajunnan muunnelmien estäminen saadaan aikaan harjoittelulla ja himottomuudella". (Pore)
Ja 13. sutra jatkaa heti: "Harjoittelu on jatkuva tai toistuva yritys saada järkitajunta pysymään liikkumattomassa tilassaan". (Pore)
Tuollaiset sanat kuin "harjoittelulla" ja "himottomuudella" saattavat johtaa ajatukset joihinkin velvoittaviin moraalisäännöksiin, jotka vaativuudessaan saavat tuntemaan itsensä kykenemättömäksi.
Ne edustavat taas sitä turhaa pyhyyttä.
Mutta jos pystyy näkemään, että "himottomuus" tässä ei tarkoitakaan mitään muuta kuin tätä nimenomaista meditaatiosessiota jota olen juuri tekemässä, niin moraalisille vaatimuksille voi antaa palttua. Kyse on siitä, että kun harjoittelee, ei ole syytä himoita harjoittelun tulosta; ts ei ole olemassa mitään ennakkoedellytystä, riittää kun harjoittelee. "Jatkuva tai toistuva" taas tarkoittaa, että jos väsähtää, voi vain keskeyttää, ja aloittaa uudelleen sitten kun taas tulee sille tuulelle.
Moraaliset seuraukset tulevat sitten aikanaan.
Joogasutra etenee virke virkkeeltä hermeneuttisen kehän tavoin huomioiden kaikkea, mikä tulee  vastaan meditoidessa.
Siinä huomaa pian selviä useammasta virkkeestä muodostuvia kokonaisuuksia, jotka myös etenevät laajeten hermeneuttisen kehän tavoin.

Joogaliiton suomennoksen tekijä onkin ryhmitellyt niitä 4-6 virkkeen sarjoiksi.
Lisäksi ne esitetään myös kukin ”kirja” yhtenä kokonaisuutena, ilman selityksiä, mikä auttaa hahmottamaan alkuperäisen tekstin henkeä.
Hermeneuttista kehää etenevät myös Joogasutran  neljä ”kirjaa”.  Kaksi ensimmäistä ovat enempi käytännön oppaita, jälkimmäiset taas saavuttavat tasoja kuten jälleensyntymä, levitaatio, yms, hindulaisuuteen kuuluvia asioita, joista minulla ei ole mitään omakohtaista  kokemusta, eikä siis myöskään sanottavaa.

Vedän myös vähän takaisin sitä mitä olen maininnut  huuhaasta. Patanjali ei ole yksin syypää syypää sen mukanaoloon. 
Tarkasti ottaen dualistinen paradigma sitoo (etten sanoisi saastuttaa) meitä itse kutakin;  mikään ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan Sutraa deistiseltä kannalta.
 Tarvitsee vain muistuttaa itselleen, että kyllä se henkikin on läsnä yhtä todellisena kuin keho ja sielukin...

Meditaatio-oppaita on paljon muitakin.
Ne eivät tarjoa menetelmiään Patanjalin tavoin joogan nimellä, mutta asiallisesti ottaen ne käsittelevät samaa aihepiiriä.
Niitä on Oshon, Suzukin, ym. kirjoittamia, ja nykyisin kiitettävästi saatavissa.
Myös Maharishi Mahesh Yogin  TM eli transsendenttinen meditaatio kuuluu samaan joukkoon, ja sen tuloksia onkin paljon dokumentoitu.

Seuraavassa blogissa käsittelen länsimaista meditaatiota, jolla on myös pitkät perinteet.

Huuhaan torjunta

Anarkia versus seurakunta

Kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi.

Olen usein joutunut toteamaan, miten avantgardien kirkkaimmatkin oivallukset muuttuivat  luutuneiksi oppirakenelmiksi siinä vaiheessa kun uusi sukupolvi astuu liikkeen johtoon.

Jeesuksen opetuksista ei jäänyt kuin kalpea varjo kun Paavali otti perinnönvaalijan tehtävän.

Entä mitä teki Vilhelmi Malmivaara Paavo Ruotsalaisen opille?
Samalla kaavalla mentiin. Kuvaava esimerkki näkyy vaikkapa Tutemattoman sotilaan Mäkilän raittiuspuheessa Hietalalle, tämän ryypättyä hyvänlaisen krapulan itselleen. "Ei s'oo sullekkaan sopivaa elämöörä kiljun kanssa... ...täysosuma kolmostukikohraski korsuun... Khm... N'oon pikasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?"..
Paavon tiedetään nimittäin vastaavassa tilanteessa tokaisseen uskonveljelleen, että "vai tekopyhyydellä aiot sinä taivaaseen pyrkiä".

Tuskin Gautama buddhakaan olisi tuskin katsonut linnunpeläteiksi pukeutuneita, tukkansa ajelleita, kuorossa mantraa hoilaavia munkkeja hyvällä silmällä! 

Ristiriita tulee siitä, että perustaja on laatinut oppinsa vuorovaikutuksessa käytännön elämän kanssa (joka on sellaisuutta), mutta seuraaville polville muodostuu tärkeimmäksi vaalia perinnettä, ja siinä menetetään vääjäämättä yhteys käytännön elämään. Sellaisuuden roolin ottaakin perinne!
Huuhaa pääsee vallalle.

 

Tämä, kuten muukin inhimillinen käyttäytyminen, perustuu biologisiin tosiasioihin. Siinä toteutuu se, mikä on tunusomaista lauman käyttäytymiselle; laumatilanteessa väki seuraa johtajaa sokeasti. Olen kuullut väitettävän, että lamaslauma seuraa johtajapässiä vaikka tämä hyppäisi kaivoon.
Tässä tuleekin esiin samalla käyttäytymismallin mielekkyys; jos ajatellaan, yht'äkkinen vaara ilmaantuisi keskelle laumaa ja eläimet joutuisivat hejaantumaan kaikkiin ilmansuuntiin, lauma hajoaisi, eläimet olisivat yksin, ja mitä todennäköisimmin tuhoutuisivat yksi kerrallaan. Lauman koossapysyminen muodostaa paremmat edellytykset yksilöidenkin selviämiseen, jos nim. käy niin, että johtajapässi ei putoakaan kaivoon, vaan löytää turvallisen pakotien.
Eikö uskonto olekin juuri "seuraa johtajaa" pelin jalostunut muoto; siinä ilmenee lauman, siis yhteisön, identiteetti!
 Uskonnon perusta on, kuten on todettu,hengellinen tarpeemme , joka taas liittyy kuin liittyykin kunkin henkilökohtaiseen identiteettiin, joka muodostuu kehonkaavasta, sielunkaavasta ja  hengenkaavasta.

Psykologiassa asiaa käsitellään termein  persoonallisuuden rakenne, minäkuva, ruumiinkuva, itsetunto.

Uskonnon kriisi piilee siinä, että, korostaessaan yhteistä uskoa, jonka kohde löytyy ihmisen ulkopuolelta, se estää ihmisä löytämästä omaa minäkuvaansa, joka käsittää nämä kolme elementtiä.

Huuhaan kaava

Pari lähihistoriasta tuttua esimerkkiä siitä, miten merkityksetön rihkama eli huuhaa takertuu perinteeseen.
 
Aikaisemmin miesten pukeutumiskulttuuriin kuului olkaimien eli henkselien käyttö. Se oli käytännön sanelemaa; housut olivat harvoin niin tyköistuvia kuin nykyään, joten niiden kannattelu vyöllä oli epämukavaa.
Asunnot taas olivat nykyisiä hatarampia, joten iltaisin paitahihasillaan oleskelu ei ollut mukavaa, ja yleensä vedettiin niskaan villapaita tai vähintäänkin pujoliivi.
Henkselit kuului pitää niiden alla, pellavaista tai pumpulista aluspaitaa vasten siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kalvoivat  villaneuleen hartiosta rikki.
Käytännön syistä (oli todennäköistä että illan mittaan tuli lähtö ns. luonnollisille tarpeille ja käymälä sijaitsi usein pihan perällä) miehet eivät välittäneet pitää henkseleitä päällä iltapuhteella, kun kotona pääasiassa  lepäiltiin, nojatuloissa istuen tai hetekalla maaten. Housut olivat näin valmisutilassa laskettavaksi ilman että nuttuun tarvitsi kajota. Käytönnöllistä :) Ja siitä seurasi, että useimpien tuona aikana lapsuutensa viettäneiden muistoihin jäikin isä juuri tuollaisessa asussa, henkselit sivuilla roikkuen.
Monien mielestä se taisi olla komeaa, koska nykyään näkee tuon tuostakin "retromuotia" harrastavia teini-ikäisiä, sekä poikia että tyttöjä, mennä veuhkasevan pitkin katuja henkselit takin alta roikkuen.
Sanoisinpa, että henkselit ovat tässä tapauksessa turha jäänne, jonka varsinainen käyttötarkoitus on unohtunut..

Viime vuosisadan alkupuolella, kun autoja alkoi  valmistua tehtaissa liukuhihnatyönä, ilmaantui pula pysäköintipaikoista. Kaupunkeja kun ei oltu rakennettu ollenkaan autoja silmällä pitäen.  Alkoi tapahtua ahtaudesta johtuvia pikku kolareita, ja noin v. 1928 tienoilla autoteollisuus keksi ratkaisuksi varustaa autot puskureilla. Ne asenettiin auton kumpaankin päähän, nimenomaisena tarkoituksena pysäköinnin helpottaminen niin, että niillä oli mahdollista puskea tien tukkeeksi pysäköityjä autoja pois jaloista.
Kunnallispolitiikka on sittemmin ratkaissut asian säätämällä normit pysököintitiloille, mutta "puskurit" ovat jääneet autoihin... koristeiksi. Ja kun ne alunperin oli valmistettu 6-7 millimetrin teräsjousesta, nyt ne ovat muovia, ohutta kromattua peltiä tms., ja yleistä onkin, että autoilijat käräjöivät siitä, kun omaan auton puskuriin on pysäköintipaikalla ilmaantunut lommo.
Toisin sanoen, joku on tullut käyttäneeksi puskureita siihen tarkoitukseen mihin ne alun perin juuri tarkoitettiin!

Nämä kaksi esimerkkiä ovat mahdolisimman kaukana uskonnon maailmasta, mutta ne edustavat kaavaa, joka näyttää toistuvan kaikilla elämän alueilla.
Esimerkkejä löytää itse kukin helposti lisää, ja kun saa muutaman paljastettua, se auttaa hahmottamaan, miten kaikkinainen turha rihkama eli huuhaa on uskontoihin pesiytynyt.
Sillä huuhaa-rihkamaahan ne ovat tulvillaan. Teologiaa tarvitaankin juuri kaiken rihkaman selittämiseen, jumalan olemassaolo ei ole yleensä ihmisille ongelma.
Sillä uskontunnustukseksi riittää vallan mainiosti sen toteaminen että "minä uskon", mikä käytännössä merkitsee sellaisena havaittavan tosiasian toteamista: minulla on henki, samoin kuin minulla on ruumis ja sielu, ja kaikki ne tarvitsevat oman huomionsa. 

Hengellinen anarkia

Hartauden harjoittaminen vapaana ulkopuolisesta suggestiosta, ts. vapaana kaikista auktoriteeteista. Niin huono maine kuin sanalla "anarkia" onkin,  on nimitys hengellinen anarkia paras mahdollinen termi kuvaamaan ulkoisesta suggestiosta, siis huuhaasta, vapaata hartauselämää.

Siinä kokee taydellisen yksinäisyyden. Se ei kuitenkaan ole kultinomaista yksinäisyyteen hakeutumista, vaan sen toteamista että yksinäisyys on tosiasiallinen olotila.
Jotain tämän tapaista juuri V A Koskenniemi kuvaa suomalaisten rakastamassa runossa: 
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken  keskellä yksin/ yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...."
Jos ihminen pelkää kohdata tämän yksinäisyyden, se johtuu vain siitä että on vieraantunut omasta todellisesta olemuksestaan juurikin uskontojen mukanaan tuoman huuhaan takia.

Joka on elämänsä jossakin vaiheessa kokenut vapautumisen jostakin auktoriteetista, ja sen suomasta vapauden tunteesta, on kokenut häivähdyksen siitä ilosta, minkä säännöllinen hartauselämä yksinäisyydessä tuo mukanaan.

Hartaus ilman huuhaata

 Hartaus  ilman tekosyytä

He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä  opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.
Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa. 
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.

Hartauselämä on  tarpeellinen.

Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).
Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.

Hartauselämän dilemma

Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön  konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin  jumaluuksiin.
Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.

 Yhdensuuntaiset viivat

Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.
Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla. 
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
 Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.

 Mitä on tehtävä

Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään. 
Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus. 
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.

Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.

Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään

Huuhaan kartoitus

Huuhaa.

 Huuhaa on sana, jota käytetään perättömistä, epätieteellisistä väitteistä ja uskomuksista. Skepsis myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon taholle, joka on vakiinnuttanut näennäistieteiden asemaa. -Wikipedia

Minä käytän sanaa vähän toisessa merkityksessä kuin Skepsis ja Wikipedia.
En ota kantaa siihen, mitä tieteessä tapahtuu. 
Huuhaata on minulle kaikki sellaiset hartauselämän kuvaukset, jotka perustelevat sitä millä hyvänsä ihmisen ulkopuolisella syyllä.
Hartauselämä ei yksinkertaisesti tarvitse näitä perusteluja, koska sen tarve on koettavissa ilman niitäkin. Perusteluksi riittää, että se on todellinen tarve. Aivan kuten nälkä, jano, ja vaikkapa pätemisen tarve.

Miten paljon usko Jeesukseen onkin tarpeen hartauselämälle, se on sitä kuitenkin vain niille, jotka ovat ns. tulleet tuohon uskoon.
 Niille, joilla ei tuota kokemusta ole, se puoli asiasta on yhdentekevä. 
Sama koskee reinkarnaatio-kokemuksia.

  
Meille, joilla ei ole pelastuskokemusta, ei jälleensyntymän kokemusta, ei toisesta aurinkokunnasta tulemisen kokemuksia, ei mitään muuta kokemusta kuin kokemus tästä sellaisuuksien maailmasta, johon olemme jostain putkahtaneet, ei näyttäisi olevan mitään syytä minkäänlaiseen hartauteen. 
Mutta silti meillä on tarve. 
Syy on ulkokohtainen. Tarve on sisäinen.

Hartauselämää ei tee tarpeelliseksi mikään oppirakennelma, vaan se on  universaali, kaikkia koskeva.

Tämä selittyy vain trialistisen paradigman kautta.

 
Tiede psykologioineen ja varsinkin aivotutkimuksineen on osoittanut määrätynlaista kiinnostusta hartauselämään liittyviin kokemuksiin.
Kun tutkitaan aivosähkökäyriä, aivojen kemiallisia toimintoja, yhteyksien muodostumista aivoissa, ja verenpaineen muutoksia hartauden harjoittamisen aikana, on kaiketi pakko nähdä, että jotakin todellista tapahtuu hartauden harjoittajan sisimmässä.

 Tieteellinen hartaus

Tiede on jopa ryhtynyt kehittelemään omia menetelmiään sen toteuttamiseksi. Sellaisia ovat erilaiset keskittymisharjoitukset, jotka todella ovat sekä koettavissa että kokein osoitettavissa elämää rikastuttaviksi.

Tieteen huuhaa

Valitettavasti minun on sijoitettava myös nämä tieteen tarjoilemat menetelmät huuhaan piiriin kuuluviksi. 
Miksi?
Siksi, että kun ihminen asettuu kokemaan itseään, mikä meditaatiossa nimenomaan tapahtuu, hän ei siinä tilanteessa tarvitse mitään tieteen paljastamaa. Hän ei tee kerrassaan mitään tiedoilla siitä, missä aivolohkojen sokkeloissa tapahtuu mitäkin kemiallisia reaktioita, mikä psyykkinen syy on hänen hiljaisuudenkaipuunsa taustalla, jne.


Syyt, tarkemmin sanottuna tieto syistä,  eivät ole ollenkaan relevantteja siinä tilanteessa kun koetaan tarvetta johonkin! Tarve vain tuntuu sisällä. Samoin kuin nälkä ja jano, väsymys...

Mieli ei ole yksiselitteinen asia. Wikipediasta voi lukea hahmotelman siitä, miten mikäkin aikakausi on mielen käsittänyt, ja mitä mieltä (hah!) kukin filosofi on ollut mielestä, ts. mitä katsonut siihen kuuluvaksi ja mitä poissulkenut.
Hiljattain on ilmestynyt kirja, kokoomateos nimeltä Ihmisen mieli, toimittanut prof. Riitta Hari.
Kirjan punaisena lankana on näkemys, että ihmismieli ei ole vain aivotoimintaa, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma joka käsittää kaikki kehon osat.
Minä kannatan tätä näkemystä.

 Koska mieli käsitetään monella tavalla, otan vapauden käsittää sen omallani:
Teemani mukaisesti tarkoitan mielellä vain ja ainoastaan sitä sisäistä olemustamme, mihin ilmestyy, kuin tauluun ikään, kuvia ja tuntemuksia, suggestioita, niiltä kolmelta taholta joista kokonaisuutemme muodostuu: ruumis, sielu ja henki.
 Meditaatio merkitsee näiltä kolmelta taholta tulevien suggestioiden vaimenemista niin, että mieli kykenee tarkkailemaan tätä kokonaisuutta todella kokonaisuutena, eikä kaaoksena. Tavanomainen mielentilammehan on juurikin kaoottinen, loputtomalta tuntuva "tajunnanvirta".

 Mutta toiseksi, ja ennen kaikkea, kysymykseen tulee myös ulkopuolisten suggestioiden vaimentamista minimiin.

 Ulkoiset suggestiot

 Jokainen ymmärtää mitä ulkopuoliset vaikutteet ovat.
Kolmioasetelmasta, joka on trialistisen paradigman ydin, selviää heti, että uskonnot ja muut opit on luettava kategoriaan "ulkoinen suggestio".

Jos ollaan yksimielisiä siitä, että mielen rauha on tavoitteena, herää kysymys, että miksi niin usein hartauselämästä tulee riitaa. Näyttää siltä, että uskonnot on sisältä käsin miinoitettu aiheuttamaan konflikteja juuri tässä asiassa.
Ja se tulee ymmärrettäväksi nimenomaan kun kristityn kanssa tulee puhe meditaatiosa ja mielenrauhasta.
"Meditaatiolla, tällä ihmisen keksimällä menetelmällä, saavutetaan korkeintaan hetkellinen rauha, mutta todellinen rauha tulee vain Jeesuksen kristuksen kautta, sillä niin Sana opettaa".

 Hartauden alkuasetelmassa vain sillä on merkitystä mitä koetaan sisällä. Mieli on toiminnassa ja sen toimiessa ei siihen itseensä voi kiinnittää huomiota, vaan se on havainnoitsijan osassa.
Se meditaation tehtävä, että "mieli on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa" mitätöityy, jos siihen aletaan tuomaan selityksiä yhtään miltään taholta. 
 Hartauselämä ilman huhaata on vain sellaisuudesta käsin lähtevä hartauselämä.
Lääketieteelliset teoriat ovat ulkopuolisia suggestioita siinä kun niskaan hengittävä hypnotisoija, tai niskaan hengittävä esirukoilija, tai niskaan hengittävä joogan opettajakin. 

Trialistinen paradigmakin voidaan ajatella suggestioiksi. Paino on tässä sanalla "voidaan".
Sitä ei nimittäin tarvitsekaan ajatella, se paljastuu empiiristä tietä itse meditaatiossa. 
Kaiken a ja o on, että päästään hiljentymisen alkuun. Sisäinen tarkkailu paljastaa lopulta itse oman olemuksensa, ja juuri se onkin syy miksi se ei tahdo oikein uskonnolle kelvata. Se pyyhkii mielestä ulkoista suggestiota.

Jumala ja kirjoitukset

Miksi hartauselämä

 Nykyisin kinataan siitä, onko jumala olemassa vai ei.
Kun piispa Henrik tuli tänne meitä käännyttämään, sen todistaminen ei ollut hänelle ollenkaan ongelma.
Riitaa tuli vain siitä, mikä niistä on se oikea, ja hänellä oli käytössään tehokas ase, kirjoitettu sana. 
Ei tarvinnut edes kansan osata lukea, riitti kun hän itse, ja myöhemmin yhä kasvava joukko edusmiehiä, luki tuota sanaa, joka selitettiin jumalan ilmoitukseksi.
"Raamatun sanassa jumala ilmoittaa itsensä" on kehäpäätelmä jota yhä vielä toistellaan. 

Missään vaiheessa meitä ei ole vaadittu uskomaan jumalaan.
Riittää kun uskomme Raamattuun, kirjoituksiin!

Kirjoituksiin, joiden historia on ihmiskunnan koko historian rinnalla surkean lyhyt, ollen kokoelman laatiminen alkanut n. 700 v. ennen ajanlaskumme alkua.


Kirkko julkaisi v. 2000 tutkimuksen, jonka mukaan 27 suomalaisista uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. 
Kun kirkon jäsenistö oli tuolloin 78% kansasta (nykyisin sitäkin vähemmän), luku on paljonpuhuva. 
Suurin osa uskoo mutta "toisin kuin kirkko opettaa".
 Kirkolla on muokattu uskontunnustuksensa, jonka tietysti voi ulkomuistista ladella, jos on tullut sen mieleensä painaneeksi, mutta ainakin minun oppimani on sanamuodoltaankin niin vanhahtava, etten edes ymmärrä siitä kaikkea.
Siksi se ulkoläksynä opetettiinkin.

Epäilen myös, että ei sitä moni muukaan ymmärrä, ja tämä epäilyni perustuu siihen, että harrastettuani vuosikymmenet hartauselämän, tämän blogini aihepiirin, tutkimista, kerta toisensa jälkeen on seurannut vaivautunut hiljaisuus, kun olen yrittänyt avata keskustelua siitä.
"Uskonto on jokaisen yksityisasia" on usein kuulemani kommentti. 
Sitähän se ei ole.  
Päin vastoin, uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, ja haluttomuus siitä keskustella on tulkittavissa niin, että puuttuu valmius käsitellä aihetta.
Tämä ongelma on seurausta dualismista, jonka uskonto on matkaan saattanut. 
Ja nimenomaan juuri kirjauskonto. 
Vanhan karhunkansan aikana ihminen sai olla vapaasti hengellinen olio, mutta kirjauskonto eristi hänet omasta hengellisyydestään. 
Puheet "yksityisasiasta" kuvastavat sitä, että hengellisyys koetaan, mutta vain epämääräisenä tarpeena, ja se puetaan juurikin uskontunnustuksen muotoon, kun sen täydellinen sanoiksi saattaminen vaatisi teologin opintoja.
Siitä aukenee yksinkertaisesti aivan liian vaivalloinen työmaa.

Menettelytapa

Hartaus vaatii  menettelytapaa, yhtä tai toista, aivan samoin kuin aamuvoimistelu vaatii jotain menettelytapaa tullakseen suoritetuksi. 
 Vetäytyminen virallisten uskontunnustusten suojiin on lähinnä turvautumista lähimpään piilopaikkaan välttyäkseen tekemästä tositoimia asian eteen. 


 Eksegetiikka on tuonut kiitettävästi aineistoa kompromettoimaan selittämiensä kirjoitusten luotettavuutta.
Tästä on seurannut niin sanottu jälkiuskonnollinen kulttuuri, jossa tämä "toisin kuin kirkko opettaa" väki huomaa olevansa. 
Se jättää yhä kasvavan määrän ihmisiä tyhjän päälle, koska tutkimustulokset nakertavat kirjoitusten arvovaltaa, sitä, jolla alunperin voitettiin luonnonuskonton kuulunut luonnollistakin luonnollisempi hartauselämä. 
Saavat pitää kirjoituksia miten jumalalta annettuina hyvänsä, mutta kasvava joukko ihmisiä kokee ne ontoiksi, koska rationaalinen ajattelu jatkaa voittokulkuaan.
Näin rationaalinen ihminen herää tilanteesta missä hartauden tarve tunnetaan selvästi sisäisenä paineena, mutta menettelytapa sen harjoittamiseksi puuttuu, kun ei ole enää mihin uskoa.
Tämä on seurausta nimenomaan dualismista, joka on sitonut hartauden perusteet ihmisen ulkopuolelle.

 Lääketieteen sana

Lääketiede  ym on alkanut tarjota omia, uskontoon perustumattomia, menettelytapojaan. 

Ne eivät kuitenkaan kelpaa, koska kaikissa niissä on säilynyt uskonnon dualismi.
Ne näkevät ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. 
Hengellisyydestäki kyllä puhutaan vielä, mutta vain jonakin henkisyyden, siis sielullisuuden, alalajina.

Tieteen piirissä siis hyysätään uskonnon mukanaan tuomaa dualismia.

 Meditaatiokoulukunnat

Oman vastauksensa hartauden tarpeeseen antaa erilaiset meditaatio-koulukunnat. 

Teosofian piirissä itse asiassa on edustava kokoelma tämän puolen koulukuntia. 
Siellä on okkultistit.
Siellä on buddhalaisuus (sellaisena kuin he sen käsittävät)
Taolaisuuskin sieltä löytyy.
Hare Krshna tuntuu viihtyvän hyvin hengen ja tiedon messuilla. 
Tantralaisuus on eräs jonka olemusta ei oikeastaan ole kukaan yrittänytkään selittää, mutta joka elää ja voi hyvin, ehkä siksi, että se tarjoaa hengellisyyttä ja aineellista hyvinvointia, todella siis jokaiselle jotakin.
Lisäksi aika ajoin ilmaantuu menestyviäkin liikkeitä jotka tuntuvat ainakin aluksi elinvoimaisilta. 
Tiedän ainakin yhden, nim. TM-liikkeenä tunnetun meditointiyrityksen, joka on jollakin tavoin onnistunut selittämään meditaation tarvetta. Siinä on kuitenkin häiritsevän paljon liikeyrityksen piirteitä joita ei edes yritetä salailla...

Kaikki nämä voidaan sulautuu mielessäni uskontojen kanssa yhteen ja samaan nippuun, jolle minä annan nimeksi huuhaa.