Meditaatiota etsimässä

 Meditaatiota etsimässä

Kaksi valtavirtaa

On nähty, että vallitsevat käsitykset meditaatiosta ovat luonteeltaan dualistisia.
Valtavirtoja on kaksi, hindulaisperäinen jälleensyntymistä korostava, ja juutalais-islamilais-kristillinen luomis/taivas oppia korostava.
Kumpaankin valtavirtaan liittyy ihmiskäsitys, joka vaatii jotakin "tuonpuoleista" ollakseen eheä.
Buddhalaisuudessa tosin puhutaan "sellaisuudesta", mutta se on selitettyä sellaisuutta, se vaatii reinkarnaatio-opin  hyväksymistä.
Uskonnollinen käsitys vaatii jonkin jumalan läsnäolon ilmanmuutaistamista, buddhalaisperäinen vaatii reinkarnaatio-opin ilmanmuutaistamista.
Kumpikin on dualistinen, tai kumpikin johtaa dualismiin.

 Sielunvaellusoppi on hämmästyttävän yleinen meidän yhteiskunnassamme.
Se valtaa alaa sitä mukaa, kun luomisoppi sitä menettää; minä ymmärrän tämän hyvin, koska se on helpompi mieltää todeksi pelkästään järkeilynkin pohjalta kuin "taivasoppi".
Tässä on kysymys on oppien yleisyydestä. 
On kuitenkin eri asia järkeilemällä punnita jonkin asiantilan todennäköisyyttä, kuin kokea omakohtaisesti tämä asiantila.  Nyt vasta siirrytäänkin uskon alueelle.

 Uskoon tulleet ja muut uskovaiset

Minä pidän uskoa hengellisyyden kategoriaan kuuluvana, kun taas tieto kuuluu sielulliselle puolelle.  
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat "tulleet uskoon", sekä ihmisiä, jotka todella kokevat re-inkarnoituneensa. Kumpikin on ihan ok, sikäli kun näin todella on koettu. 
Kuitenkin, kun niistä lähtökohdista aletaan selittää tapahtunutta, niin joudutaankin yht'äkkiä  pettävälle maaperälle.  Kun kokenut selittää kokemattomalle, oli sitten kyse mistä asiasta hyvänsä, hän törmää väistämättä siihen tosiasiaan, että puuttuu yhteinen maaperä johon tukeutua.
On ikäänkuin toinen seisoisi kiinteällä jäällä, toinen taas jäälautalla.
Muille pitää yksinkertaisesti todistaa asia joista itsellä on kokemus, mutta toiselta se puuttuu. 

Kun tälle omalle kokemukselle sitten vaaditaan yleispätevän, universaalin, statusta, silloin  ajaudutaan dualismiin.

Tietää, kokea, uskoa

Seurauksena edellisestä on esimerkiksi, että kristillisessä kulttuuripiirissä vaeltelee ihmisiä, jotka ovat "ottaneet vastaan Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan", sekä ihmisiä jotka junttauksen tuloksena katsovat että heidän pitäisi näin tehdä, mutta eivät vain voi. Uskonto on syntyt.
Yhtä varmasti hindulaisen kulttuurin sisällä on ihmisiä jotka puhuvat jälleensyntymästä omana kokemuksenaan, sekä niitä jotka niinsanotusti "uskovat" siihen mutta eivät ole sitä kokeneet.
Hieman yllättäen näyttää siltä, että jälkimmäisillä ryhmillä on dualismin ilmaantumiseen suurempi osuus kuin edellisillä. Juuri he joutuvat oppia todistelemaan "tuonpuoleisuuksin".

Oppi on opittua, omakohtainen kokeminen jotakin aivan muuta

Olen havainnut, että juuri n.s. tosiuskovaiset eivät yleensä kiihkoile minkään opin puolesta, vaan kiihkoilijat löytyvät siitä ryhmästä jolle oppi on vain oppia, eikä omakohtaisesti elettyä.
Lisäksi olen havainnut, että "tosiuskovainen" on jopa ateistien keskuudessa tunnettu ja tunnustettu käsite.

 Usko ja tieto, miten niitä eritteleekin, eivät erotu kovinkaan selkeästi omassa elämässämme ja toiminnassamme. Me toimimme, siis teemme ratkaisumme, mielteiden perusteella, ja mielteisiin sisältyy aina sekä tietoa että uskoa. Mieltäminen taas taphtuu paradigmoilla, jotka ovat tottumuksia (ei ajatustottumuksia, ajattelu kuuluu niihin vain osana!) mieltää jokin asia määrätyllä tavalla. Jokaisella meistä on kokemuksia, miten maailmankuva muuttuu kun näkökulma muuttuu; uusi paradigma on silloin astunut entisen tilalle. 
Trialismi on se uusi paradigma joka mahdollistaa meditaationkin ymmärtämisen siinä kontekstissa jossa se tapahtuu, omassa mielessämme.