Huuhaan kartoitus

Huuhaa.

 Huuhaa on sana, jota käytetään perättömistä, epätieteellisistä väitteistä ja uskomuksista. Skepsis myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon taholle, joka on vakiinnuttanut näennäistieteiden asemaa. -Wikipedia

Minä käytän sanaa vähän toisessa merkityksessä kuin Skepsis ja Wikipedia.
En ota kantaa siihen, mitä tieteessä tapahtuu. 
Huuhaata on minulle kaikki sellaiset hartauselämän kuvaukset, jotka perustelevat sitä millä hyvänsä ihmisen ulkopuolisella syyllä.
Hartauselämä ei yksinkertaisesti tarvitse näitä perusteluja, koska sen tarve on koettavissa ilman niitäkin. Perusteluksi riittää, että se on todellinen tarve. Aivan kuten nälkä, jano, ja vaikkapa pätemisen tarve.

Miten paljon usko Jeesukseen onkin tarpeen hartauselämälle, se on sitä kuitenkin vain niille, jotka ovat ns. tulleet tuohon uskoon.
 Niille, joilla ei tuota kokemusta ole, se puoli asiasta on yhdentekevä. 
Sama koskee reinkarnaatio-kokemuksia.

  
Meille, joilla ei ole pelastuskokemusta, ei jälleensyntymän kokemusta, ei toisesta aurinkokunnasta tulemisen kokemuksia, ei mitään muuta kokemusta kuin kokemus tästä sellaisuuksien maailmasta, johon olemme jostain putkahtaneet, ei näyttäisi olevan mitään syytä minkäänlaiseen hartauteen. 
Mutta silti meillä on tarve. 
Syy on ulkokohtainen. Tarve on sisäinen.

Hartauselämää ei tee tarpeelliseksi mikään oppirakennelma, vaan se on  universaali, kaikkia koskeva.

Tämä selittyy vain trialistisen paradigman kautta.

 
Tiede psykologioineen ja varsinkin aivotutkimuksineen on osoittanut määrätynlaista kiinnostusta hartauselämään liittyviin kokemuksiin.
Kun tutkitaan aivosähkökäyriä, aivojen kemiallisia toimintoja, yhteyksien muodostumista aivoissa, ja verenpaineen muutoksia hartauden harjoittamisen aikana, on kaiketi pakko nähdä, että jotakin todellista tapahtuu hartauden harjoittajan sisimmässä.

 Tieteellinen hartaus

Tiede on jopa ryhtynyt kehittelemään omia menetelmiään sen toteuttamiseksi. Sellaisia ovat erilaiset keskittymisharjoitukset, jotka todella ovat sekä koettavissa että kokein osoitettavissa elämää rikastuttaviksi.

Tieteen huuhaa

Valitettavasti minun on sijoitettava myös nämä tieteen tarjoilemat menetelmät huuhaan piiriin kuuluviksi. 
Miksi?
Siksi, että kun ihminen asettuu kokemaan itseään, mikä meditaatiossa nimenomaan tapahtuu, hän ei siinä tilanteessa tarvitse mitään tieteen paljastamaa. Hän ei tee kerrassaan mitään tiedoilla siitä, missä aivolohkojen sokkeloissa tapahtuu mitäkin kemiallisia reaktioita, mikä psyykkinen syy on hänen hiljaisuudenkaipuunsa taustalla, jne.


Syyt, tarkemmin sanottuna tieto syistä,  eivät ole ollenkaan relevantteja siinä tilanteessa kun koetaan tarvetta johonkin! Tarve vain tuntuu sisällä. Samoin kuin nälkä ja jano, väsymys...

Mieli ei ole yksiselitteinen asia. Wikipediasta voi lukea hahmotelman siitä, miten mikäkin aikakausi on mielen käsittänyt, ja mitä mieltä (hah!) kukin filosofi on ollut mielestä, ts. mitä katsonut siihen kuuluvaksi ja mitä poissulkenut.
Hiljattain on ilmestynyt kirja, kokoomateos nimeltä Ihmisen mieli, toimittanut prof. Riitta Hari.
Kirjan punaisena lankana on näkemys, että ihmismieli ei ole vain aivotoimintaa, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma joka käsittää kaikki kehon osat.
Minä kannatan tätä näkemystä.

 Koska mieli käsitetään monella tavalla, otan vapauden käsittää sen omallani:
Teemani mukaisesti tarkoitan mielellä vain ja ainoastaan sitä sisäistä olemustamme, mihin ilmestyy, kuin tauluun ikään, kuvia ja tuntemuksia, suggestioita, niiltä kolmelta taholta joista kokonaisuutemme muodostuu: ruumis, sielu ja henki.
 Meditaatio merkitsee näiltä kolmelta taholta tulevien suggestioiden vaimenemista niin, että mieli kykenee tarkkailemaan tätä kokonaisuutta todella kokonaisuutena, eikä kaaoksena. Tavanomainen mielentilammehan on juurikin kaoottinen, loputtomalta tuntuva "tajunnanvirta".

 Mutta toiseksi, ja ennen kaikkea, kysymykseen tulee myös ulkopuolisten suggestioiden vaimentamista minimiin.

 Ulkoiset suggestiot

 Jokainen ymmärtää mitä ulkopuoliset vaikutteet ovat.
Kolmioasetelmasta, joka on trialistisen paradigman ydin, selviää heti, että uskonnot ja muut opit on luettava kategoriaan "ulkoinen suggestio".

Jos ollaan yksimielisiä siitä, että mielen rauha on tavoitteena, herää kysymys, että miksi niin usein hartauselämästä tulee riitaa. Näyttää siltä, että uskonnot on sisältä käsin miinoitettu aiheuttamaan konflikteja juuri tässä asiassa.
Ja se tulee ymmärrettäväksi nimenomaan kun kristityn kanssa tulee puhe meditaatiosa ja mielenrauhasta.
"Meditaatiolla, tällä ihmisen keksimällä menetelmällä, saavutetaan korkeintaan hetkellinen rauha, mutta todellinen rauha tulee vain Jeesuksen kristuksen kautta, sillä niin Sana opettaa".

 Hartauden alkuasetelmassa vain sillä on merkitystä mitä koetaan sisällä. Mieli on toiminnassa ja sen toimiessa ei siihen itseensä voi kiinnittää huomiota, vaan se on havainnoitsijan osassa.
Se meditaation tehtävä, että "mieli on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa" mitätöityy, jos siihen aletaan tuomaan selityksiä yhtään miltään taholta. 
 Hartauselämä ilman huhaata on vain sellaisuudesta käsin lähtevä hartauselämä.
Lääketieteelliset teoriat ovat ulkopuolisia suggestioita siinä kun niskaan hengittävä hypnotisoija, tai niskaan hengittävä esirukoilija, tai niskaan hengittävä joogan opettajakin. 

Trialistinen paradigmakin voidaan ajatella suggestioiksi. Paino on tässä sanalla "voidaan".
Sitä ei nimittäin tarvitsekaan ajatella, se paljastuu empiiristä tietä itse meditaatiossa. 
Kaiken a ja o on, että päästään hiljentymisen alkuun. Sisäinen tarkkailu paljastaa lopulta itse oman olemuksensa, ja juuri se onkin syy miksi se ei tahdo oikein uskonnolle kelvata. Se pyyhkii mielestä ulkoista suggestiota.