Kokemukset ja mekanismit.

Dualismin dilemma

Miten sitä kokee itsensä?
Kun vähän havahtuu, kokee kehon. Kehonkokemus on ensimmäinen, sitten alkaa muu. 
Tai ehkä ei sittenkään, mutta sielun kokeminen on niin läheinen tapahtuma että sitä ei osaa pitää jonkin kokemisena. Se on paremminkin kaiken perusta: Minä olen, minä koen.
Silmät kiinni niin näkee sielun .
Sitten kun sen näkee alkaa nähdä muutakin.
Gurut neuvovat mumisemaan mantraa, ne värähtelevät kukin taajuudellaan.
Vaikkapa nyt OOM-mantraa. Siinä tuntee selvää värähtelyä ja se tuntuu keskellä kehoa. ei suinkaan jossakin päässä.
Värähtely on fyysistä.
Kun silmät on kiinni ja koetaan itse, on selvästi kysymys sielun ja kehon kohtaamisesta.Mutta sitten siinä on muutakin. Entä kun ei osaakaan paikallistaa, että kuka tässä kokee ja mikä se on minkä tämä joku kokee.
Kuka minä olen!
Miten voi näin selvä asia yhtäkkiä ollakin epäselvä?
Tässä tullaan dualismin dilemmaan: ollaan niin totuttu ruumis-sielu-paradigmaan, että kokonaisuutta ei osata kokea sellaisena kuin se on.
Ja dilemma ratkeaa siinä samassa: kun mantrasta päästää irti; ja kun lakkaa kyselemästä mitään, niin siinä on silloin se kolminaisuus, keho sielu ja henki. Sillä eihän sielu eikä keho eikä henki lakkaa olemasta vaikka niitä siinä ei erikseen havainnoisikaan. Nehän ovat ja ovat, ja nyt yhtenä kokonaisuutena.  Ei ole kehoa sielua ja henkeä erikseen, vaan itse, joka on kaikkia niitä.

Joudun useinkin kiistoihin ateistien kanssa kun nämä pilkkaavat rituaaleja. Samoin he pilkkaavat rukousta.
On tietysti hämmentävää nähdä körttikansan tai muslimiyhteisön polvistuvan hartaan näköisenä lattialle, kun ajattelee että he siinä uskovat polvistuvansa jonkin jumalaksi nimittämänsä eteen.
Mutta itse toiminnon merkitys on yksilön kannalta siinä, että siinä yksinkertaisesti tekee jotakin, sensijaan, ettei tekisi mitään. 
Itse polvistuminen ei ole autuaaksi tekevä, ainakaan ainoa sellainen.  Yhtä hyvin voidaan kokea jumalan lähestyminen nousemalla seisomaan ja kohottamalla kädet sormet harallaan taivasta kohti ja katsomalla samaan suuntaan, päinvastoin kuin polvirukouksessa, missä nenä osoittaa maata kohti. Itse asiassa tällaienkin lähestymistapa on jopa yleinen eräiden kirkkokuntien piirissä. 

Asian ydin on siinä, että kuten kaikessa tekemisessämme, tarjolla on vaihtoehtoja, eri tapoja, mutta jotta mikään tulee yleensä tehtyä, se on tehtävä tavalla tai toisella. 
Myös se on tämän maailman sellaisuutta..
  
Tavalla tai toisella tarkoittaa, että jos ei yhdellä tavalla niin sitten toisella, tai kolmannella.
Sitten on tietysti se vaihtoehto, että asiaa ei tehdä millään tavalla. 
Se jää silloin tekemättä, mikä on kokonaan toinen juttu. 

Minkä "tekemistä" rituaalien noudattaminen ja rukoileminen sitten on?
Maallisen vaelluksemme alkupäässä on tärkeässä roolissa sisäisten kaavojen muodostuminen. 
Ne ovat toimintamme perusta, sillä sitä paremmin vastaamme ympäristön haasteisiin mitä paremmin olemme "koossa".
Epävarmuutemme hetkinä tunnemme hajoamista.
Yhteiset rituaalit lujittavat mitä hyvänsä yhteisöä.

Neuvostoliitossa yritettiin vapautua uskonnollisista rituaaleista, ja tuota pikaa luotiin joukko uuden järjestelmän mukaisia rituaaleja.
Kansallislaulu, joka sai niin vahvan jalansijan, että siitä ei pystytty luopumaan edes järjestelmän romahdettua.  Leninin mausoleumissa piti jokaisen päästä käymään. Pääsikö, en tiedä, mutta pitkä oli jono .
Uskaltauduin kerran kysymään eräältä professorilta, että mitä tämä arveli, olisiko mausoleumia, jos Lenin olisi saanut päättää.
"Ilman muuta ei", vastasi tämä (Gililof nimeltään), "mutta täytyyhän kansakunnalla jotakin pyhää olla".
Siinäpä se, Professori, joka opetti ammatikseen sosialismin teoriaa, manasi esiin "jotakin pyhää ".

Juuri tuo irrationaali piirre löytyy meistä jokaisesta.
Pentti Linkola selosti kerran, että "en ole eläessäni uskonut minkäänlaiseen menninkäiseen, en lottovoittoon, en jumalaan" (muistinvarainen lainaus, vain nämä 2 jäi mieleeni).
Nykyisin hän kuulemma käy kirkossa säännöllisesti. 
"Uskooko" hän sitten?
Mistä minä tiedän. Sanonpa vaan, että ei näytä onnistuvan keneltäkään se vastarinta mitä käydään rituaaleja vastaan. 
Pitkittää voidaan, mutta se ei ole sama. 
Rituaaleissa kuin myös rukouksessa on kyse kaavan pitävyydestä. Kun sitä oikein horjutetaan ja ravistellaan, on yksinkertaisesti yritettävä pitää jostakin kiinni. Tai ottaa jostakin kiinni jos huomaa että ei ole missään kiinni. 

Minä olin kerran Tonvan sillalla kävelemässä puolivälissä joen yli kun tuli ankara ukkosmyrsky. Tuuli riepotteli. Olkoonkin, että ei siinä varsinaista putoamisvaaraa ollut, olihan kaiteet, niin silti kuolemanpelko valtasi mieleni.
En osannut muut, niin sanoin että "jumala, auta".
Auttoiko? 
Mistä minä sitäkään tiedän. Mutta oloni helpottui heti, joten kokemukseni oli, että rukous auttaa. 
Katolinen olisi varmasti tehnyt ristinmerkin, ja heti kokenut samaa.

On selvä, että taustalla on jokin mekanismi, mutta yhtä selvää on, että oma kokemus, ja yksinomaan se, on merkitsevä. 
 Ja minun kokemukseni on, että silloin kun koen itseni eheäksi, olen rohkealla mielellä, mutta rohkeus katoaa jos tunnen hajoavani. 
Uskonko sitten jumalaan kerran sellaiselta pyydän apua?
Olen agnostikko, mutta sehän juuri ei kielläkään uskomista, gnosos on eri asia kuin credo, vera. 
 Asia nyt vain on niin, että ei jumala ole siinä että siitä saarnataan juuri sillä vakiintuneella nuotilla, silti, siinäkin sen voi kokea!  Kuten sanottua, tavalla tai toisella :)

Näitä toimintoja on analysoitu pitkälle eri tieteenaloilla. Psykologia tuo esille eri "tasot" kuten alitajunta, tunnetaso yms, jotka ovat omalla tavallaan kuvaavia. Aivotutkimus osoittaa, missä aivolohkossa tapahtuu mitkäkin kemiallisia muutoksia, kontakteja yms. kun vaikkapa rukoilemme. Transsendenttia meditaatiota varsinkin on tutkittu laboratorioissa tarkan valvonnan alaisena.  Hyviä kuvauksia nekin. 
Mutta siltikin on yksi joka päihittää ne kaikki: se on se, miten kukin kokee asiat silloin kun tapahtuma on päällä. Kun tarvitaan eheyttä, siinä voi auttaa rukous tai meditaatio, mutta sillä, missä sielunelämän lohkossa tai aivopoimussa mitäkin tapahtuu, ei ole juuri siinä tilanteessa mitään merkitystä. 
Sensijaan paradigmalla on. Trialistinen padadigma yksinkertaisesti mahdollistaa eheyden kokemisen, koska se sallii myöntää kaiken mistä tämä eheys eli kokonaisuus koostuu: kehon, sielun, hengen...