Missä usko sijaitsee

Hengellisyyden katoaminen

Minua ja monia muita on ahdistanut yleinen hengellisen elämän köyhtyminen, mikä ilmenee siten, että aiheesta on lähes mahdotonta päästä keskustelemaan missään... lukuunottamatta vartavasten rekennettuja kirkkoja, synagoogia ja moskeijoita, joissa tämä onnistuu, mutta vain samoin (minun kannaltani toisin!) ajattelevien kanssa..

Tilanne on muodostunut kehityksen myötä, ja pahentunut sitä mukaa kun tiede on vallannut uskonnolta uusia alueita. 
Trialistisen paradigman valossa kyse on hengellisyyden siirtymästä yhä enemmän sielulliseen, ja piirakkana esitettynä sen voisi kuvata niin, että hengellisyyden osio on kaventunut samalla kun leventynyt.
Ajattelemme, että keltainen lohko kuvaa tässä sielua, sinen henkeä, ja punainen fyysistä puolta.

Kolmiolla esitettynä vastaavasti hengen sivu on lyhentynyt, sielun vastaavasti pidentynyt. tähän tapaan:
Ja kun mieli sijaitsee näiden välimaastossa, tuossa vaalenasinisellä alueella, niin se selvästi ahtaammalla kuin mitä se olisi jos kolmiomme olisi tasasivuinen. (Fyysistä sivua emme tässä käsittele, mutta näkyyhän jo katukuvassakin, että lihaskunnon rappeutuminenkin on yleinen ilmiö).

Äsken vielä ihmismieltä koskeva tiede oli abstraktia psykologiaa, mutta aivotutkimus on tekniikan kehittyessä vallannut markkinoita.

Teologitkin ovat käyneet ammentamassa sieltä uutta tietoa,  niinpä todettu on, että kaikkien (paitsi uskontotieteilijöiden) suuresti vihaama "uskonto" sijaitsee aivojen pintakerroksissa, siis siellä missä tieto ja kognitiiviset toiminnotkin, mutta "usko" sensijaan syvemmällä ytimessä.

No, mikäs siinä, täytyyhän kaiken jossakin sijaita, mutta mitä siitä sitten. Kun keho sielu ja henki ovat samaa kokonaisuutta, täytyhän niillä olla keskinäiset rajapinnat.
Kieltämättä henkiset toiminnot palautuvat aivoihin. Siltikään en pidä totena sitä että ne "sijaitsevat" aivoissa, niin paljon aivot edellyttävät vuorovaikutusta muun kehon kanssa.

Hartauselämän kriisi

Hartauselämän kriisistä voidaan puhua silloin, kun on tultu tilanteeseen missä hengellinen on kaventunut niin vähäiseksi, että sitä enää vaivoin tunnistaa mielessään, ja senkin vähän mitä tunnistaa, yrittää vielä vaientaa turhana ja tyhjänpäiväisenä, siis huuhaana.
Hartauselämän kriisissä painiskeleva ihminen ei voi  millään tavalla hyödyntää tietoa siitä, missä kohtaa aivoja mikäkin toiminto sijaitsee.  
Hänellä on vain oma mielensä, johon voi yrittää luoda tasapainoa.
 Sijaitkoon nyt uskonto aivokuoressa ja usko syvällä niiden  ytimessä, niin sitä kautta emme niihin pääse käsiksi. Mutta kun molemmat tavoittaa omassa mielessään niin toivo herää heti.
Tämä taas ei onnistu ilman meditaatiota.

Trialistisen paradigman faktorit

Trialistisessa paradigmassa faktorit asettuvat niin, että uskonto on dataa, ja se on sitä mitä Paavali halusi ehdottomasti alkaa syöttää kastettujen tietoisuuteen, kun nämä ensin olivat "tulleet uskoon" mystisellä tavalla jonka tämä teoretisoi olevan "kuulemista", joka kuitenkin piti vahvistettaman "kristuksen sanalla"... (Room. 10:17

Todellisuudessa asia on niin , että usko on hengen tapa hahmottaa maailmaa, ja sen se tekee omasta aloitteestaan ilman mitään kuulemisia, mutta kuulemisella tuodaan tähän hahmotukseen rationaalinen "sisältö", joka sitten mahdollisimman pian vahvistetaan ja niitataan lopullisesti aivokuoren tietoisiin osiin missä rationallisus, logiikka sijatsevat. Tässä liikutaan siis hengen ja sielun välisellä rajapinnalla.
Näin hautautuu usko uskonnon alle.

Huuhaan torjunta

Anarkia versus seurakunta

Kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi.

Olen usein joutunut toteamaan, miten avantgardien kirkkaimmatkin oivallukset muuttuivat  luutuneiksi oppirakenelmiksi siinä vaiheessa kun uusi sukupolvi astuu liikkeen johtoon.

Jeesuksen opetuksista ei jäänyt kuin kalpea varjo kun Paavali otti perinnönvaalijan tehtävän.

Entä mitä teki Vilhelmi Malmivaara Paavo Ruotsalaisen opille?
Samalla kaavalla mentiin. Kuvaava esimerkki näkyy vaikkapa Tutemattoman sotilaan Mäkilän raittiuspuheessa Hietalalle, tämän ryypättyä hyvänlaisen krapulan itselleen. "Ei s'oo sullekkaan sopivaa elämöörä kiljun kanssa... ...täysosuma kolmostukikohraski korsuun... Khm... N'oon pikasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?"..
Paavon tiedetään nimittäin vastaavassa tilanteessa tokaisseen uskonveljelleen, että "vai tekopyhyydellä aiot sinä taivaaseen pyrkiä".

Tuskin Gautama buddhakaan olisi tuskin katsonut linnunpeläteiksi pukeutuneita, tukkansa ajelleita, kuorossa mantraa hoilaavia munkkeja hyvällä silmällä! 

Ristiriita tulee siitä, että perustaja on laatinut oppinsa vuorovaikutuksessa käytännön elämän kanssa (joka on sellaisuutta), mutta seuraaville polville muodostuu tärkeimmäksi vaalia perinnettä, ja siinä menetetään vääjäämättä yhteys käytännön elämään. Sellaisuuden roolin ottaakin perinne!
Huuhaa pääsee vallalle.

 

Tämä, kuten muukin inhimillinen käyttäytyminen, perustuu biologisiin tosiasioihin. Siinä toteutuu se, mikä on tunusomaista lauman käyttäytymiselle; laumatilanteessa väki seuraa johtajaa sokeasti. Olen kuullut väitettävän, että lamaslauma seuraa johtajapässiä vaikka tämä hyppäisi kaivoon.
Tässä tuleekin esiin samalla käyttäytymismallin mielekkyys; jos ajatellaan, yht'äkkinen vaara ilmaantuisi keskelle laumaa ja eläimet joutuisivat hejaantumaan kaikkiin ilmansuuntiin, lauma hajoaisi, eläimet olisivat yksin, ja mitä todennäköisimmin tuhoutuisivat yksi kerrallaan. Lauman koossapysyminen muodostaa paremmat edellytykset yksilöidenkin selviämiseen, jos nim. käy niin, että johtajapässi ei putoakaan kaivoon, vaan löytää turvallisen pakotien.
Eikö uskonto olekin juuri "seuraa johtajaa" pelin jalostunut muoto; siinä ilmenee lauman, siis yhteisön, identiteetti!
 Uskonnon perusta on, kuten on todettu,hengellinen tarpeemme , joka taas liittyy kuin liittyykin kunkin henkilökohtaiseen identiteettiin, joka muodostuu kehonkaavasta, sielunkaavasta ja  hengenkaavasta.

Psykologiassa asiaa käsitellään termein  persoonallisuuden rakenne, minäkuva, ruumiinkuva, itsetunto.

Uskonnon kriisi piilee siinä, että, korostaessaan yhteistä uskoa, jonka kohde löytyy ihmisen ulkopuolelta, se estää ihmisä löytämästä omaa minäkuvaansa, joka käsittää nämä kolme elementtiä.

Huuhaan kaava

Pari lähihistoriasta tuttua esimerkkiä siitä, miten merkityksetön rihkama eli huuhaa takertuu perinteeseen.
 
Aikaisemmin miesten pukeutumiskulttuuriin kuului olkaimien eli henkselien käyttö. Se oli käytännön sanelemaa; housut olivat harvoin niin tyköistuvia kuin nykyään, joten niiden kannattelu vyöllä oli epämukavaa.
Asunnot taas olivat nykyisiä hatarampia, joten iltaisin paitahihasillaan oleskelu ei ollut mukavaa, ja yleensä vedettiin niskaan villapaita tai vähintäänkin pujoliivi.
Henkselit kuului pitää niiden alla, pellavaista tai pumpulista aluspaitaa vasten siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kalvoivat  villaneuleen hartiosta rikki.
Käytännön syistä (oli todennäköistä että illan mittaan tuli lähtö ns. luonnollisille tarpeille ja käymälä sijaitsi usein pihan perällä) miehet eivät välittäneet pitää henkseleitä päällä iltapuhteella, kun kotona pääasiassa  lepäiltiin, nojatuloissa istuen tai hetekalla maaten. Housut olivat näin valmisutilassa laskettavaksi ilman että nuttuun tarvitsi kajota. Käytönnöllistä :) Ja siitä seurasi, että useimpien tuona aikana lapsuutensa viettäneiden muistoihin jäikin isä juuri tuollaisessa asussa, henkselit sivuilla roikkuen.
Monien mielestä se taisi olla komeaa, koska nykyään näkee tuon tuostakin "retromuotia" harrastavia teini-ikäisiä, sekä poikia että tyttöjä, mennä veuhkasevan pitkin katuja henkselit takin alta roikkuen.
Sanoisinpa, että henkselit ovat tässä tapauksessa turha jäänne, jonka varsinainen käyttötarkoitus on unohtunut..

Viime vuosisadan alkupuolella, kun autoja alkoi  valmistua tehtaissa liukuhihnatyönä, ilmaantui pula pysäköintipaikoista. Kaupunkeja kun ei oltu rakennettu ollenkaan autoja silmällä pitäen.  Alkoi tapahtua ahtaudesta johtuvia pikku kolareita, ja noin v. 1928 tienoilla autoteollisuus keksi ratkaisuksi varustaa autot puskureilla. Ne asenettiin auton kumpaankin päähän, nimenomaisena tarkoituksena pysäköinnin helpottaminen niin, että niillä oli mahdollista puskea tien tukkeeksi pysäköityjä autoja pois jaloista.
Kunnallispolitiikka on sittemmin ratkaissut asian säätämällä normit pysököintitiloille, mutta "puskurit" ovat jääneet autoihin... koristeiksi. Ja kun ne alunperin oli valmistettu 6-7 millimetrin teräsjousesta, nyt ne ovat muovia, ohutta kromattua peltiä tms., ja yleistä onkin, että autoilijat käräjöivät siitä, kun omaan auton puskuriin on pysäköintipaikalla ilmaantunut lommo.
Toisin sanoen, joku on tullut käyttäneeksi puskureita siihen tarkoitukseen mihin ne alun perin juuri tarkoitettiin!

Nämä kaksi esimerkkiä ovat mahdolisimman kaukana uskonnon maailmasta, mutta ne edustavat kaavaa, joka näyttää toistuvan kaikilla elämän alueilla.
Esimerkkejä löytää itse kukin helposti lisää, ja kun saa muutaman paljastettua, se auttaa hahmottamaan, miten kaikkinainen turha rihkama eli huuhaa on uskontoihin pesiytynyt.
Sillä huuhaa-rihkamaahan ne ovat tulvillaan. Teologiaa tarvitaankin juuri kaiken rihkaman selittämiseen, jumalan olemassaolo ei ole yleensä ihmisille ongelma.
Sillä uskontunnustukseksi riittää vallan mainiosti sen toteaminen että "minä uskon", mikä käytännössä merkitsee sellaisena havaittavan tosiasian toteamista: minulla on henki, samoin kuin minulla on ruumis ja sielu, ja kaikki ne tarvitsevat oman huomionsa. 

Hengellinen anarkia

Hartauden harjoittaminen vapaana ulkopuolisesta suggestiosta, ts. vapaana kaikista auktoriteeteista. Niin huono maine kuin sanalla "anarkia" onkin,  on nimitys hengellinen anarkia paras mahdollinen termi kuvaamaan ulkoisesta suggestiosta, siis huuhaasta, vapaata hartauselämää.

Siinä kokee taydellisen yksinäisyyden. Se ei kuitenkaan ole kultinomaista yksinäisyyteen hakeutumista, vaan sen toteamista että yksinäisyys on tosiasiallinen olotila.
Jotain tämän tapaista juuri V A Koskenniemi kuvaa suomalaisten rakastamassa runossa: 
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken  keskellä yksin/ yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...."
Jos ihminen pelkää kohdata tämän yksinäisyyden, se johtuu vain siitä että on vieraantunut omasta todellisesta olemuksestaan juurikin uskontojen mukanaan tuoman huuhaan takia.

Joka on elämänsä jossakin vaiheessa kokenut vapautumisen jostakin auktoriteetista, ja sen suomasta vapauden tunteesta, on kokenut häivähdyksen siitä ilosta, minkä säännöllinen hartauselämä yksinäisyydessä tuo mukanaan.

Johdatus animismiin

 Johdatus animismiin

Piilevää synkretismiä

En ole kristitty, mutta ei minulla mitään erityistä ole heitä vastaankaan.
Tunnen sen vain parhaiten kaikista uskonnoista ja arvostelu juontuu näin tuntemistani yksityiskohdista käsin.
Ei siis mitään erityistä kristinuskoa vastaan, mutta koko uskontolaitosta vastaan sitäkin enemmän.

Uskonto vesittyy

Monet ovat sanoneet, että jokainen uskonto tähtää samaa päämäärään, ja että kaikki usknnot ovat pohjimmiltaan oikeassa.
Mitä tulee päämäärään (jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua), yhdyn tähän mielipiteeseen. 
Mitä taas tulee oikeassa olemiseen, niin minun mielestäni ne ovat kaikki täydellisen väärässä-

Ne ovat jostakin (hatusta!) temmanneet itselleen tehtävän, että on palvottava jotakin erityistä jumalaa, jollei peräti useampia, ja että tehtävänanto tulee itseltään palvonnan koohteelta.
Höpöä tämä.
Siis mikään merkki ei osoita todeksi  heidän perustelujaan. Kukaan elossaoleva ihminen ei edes väitä nähneensä jumalaa, ja varmuuden vuoksi on vielä laadittu dogmi että ei jumalaa saa, eikä voikaan nähdä.  "Uskonnolliset kokemukset" ,  kuten jumalalliset ilmestykset, rukoousvastaukset yms., voidaan ihan tilastollisesti sivuuttaa, kun tiedetään, miten altis tavallinen ihminen on suggestiolle, ja kun tiedetään, että jokaista todellisesta vaarasta jumalan avulla pelastumisen kokeneesta on kymmmenen, sata ja tuhatkertainen määrä väkeä joka ei ole pelastunut.
Johdatukset sikseen, tässä maailmassa kaikki toteutuu satunnaisotannalla, jota tapahtuu luonnossa joka hetki aivan silmiemme edessä.
 Kun tähän vielä lisätään kirjallisuushistoriallinen kaava, joka paljastaa legendakirjallisuuden synnyn lainalaisuudet, niin "pyhien kirjoitustenkin" todistusarvo putoaa nollaan.
Vanhojen kirjoitusten -- joita monikin uskonto pitää jumalan itselleen antamana ilmoituksena -- alkuperä johtaa normaaleja teitään aivan yksinkertaisen kansatieteen, historiatieteen jne välityksellä kirjoitustaidon keksimisen kautta aikoihin, jolloin kirjoistustaitoa ei oltu keksitty. Se taas merkitsee suoranaisesti: alkuaikojen hämärään.
"Alkuaikojen hämärä" taas on suorastaan käsittämättömän pitkä ajanjakso verrattuna niihin vaivaisiin muutamaan tunahteen vuoteen jotka kirjoitustaidon historia peittää alleen.

Synkretismin totuus

Mutta sille väittämälle, että kaikki uskonnot ovat samaa alkuperää ja tähtäävät samaan päämäärään, on kyllä olemassa selkeitä perusteitakin.
Esmes etiikan piiriin kuuluvissa kysymyksissä niiden vastaukset muistuttavat paljonkin toisiaan.
Huomiota herättävää suorastaan on kunkin uskonnon piiriin kuuluvien viisasten kannanotot moraalisiin kysymyksiin. Tämähän se pani Paavalinkin tunnustamaan, että pakanatkin voivat vahingossa käyttäytyä eettisesti oikein.

Minä uskon

 Jos ei voi sanoa ilman epiteettejä ja attribuutteja että "minä uskon", niin silloin ei olekaan kysymys uskon tunnustamisesta, vaan silloin pitää sanoa, että "minä olen sitä mieltä, että jne".

Monet tokaisut, aforismit ja ns. rukoukset sisältävät uskontunnustuksen.
Useat niistä ovat vastaansanomattomia.
En voisi kuvitellakaan, miten joku voisi kiistää vaikkapa Lao Tsen uskontunnustuksen Tao-te-king- kirjan alkusanissa: "Se Tao joka voidaan kuvailla, ei ole oikea Tao."
Entä muslimien "La ilaha il Allah" hokema. Olen kyllä kuullut kristittyjen sitä kritisoivan, mutta kunnon perusteluja kritiikille en ole kuullut. Jos kerran uskoo yhteen jumalaan, eli on monoteisti, niin tuo on suorastaan pakko hyväksyä!

Se pitkä litania, jota luterilaisessa ja ilmeisesti katolisissakin kirkoissa hoilataan kuorossa nimellä uskontunustus (olkoon kyse Nikean tai Apostolien tai muusta, yhtä kaikki), on liian sekava kantaakseen uskotunnustuksen otsikkoa; niin moneen asiaan uskominen vaatii jo hyvää ulkomuistia ja pitkää harjoittelua.

Niin ei yksinkertaisesti uskota. Usko ei yksinkertaisesti ole sitä.

Mutta suurista miehistä Jeesus, jonka osuus kristinopissa on jäänyt valitettavan vähäiseksi Paavalin asetuttua keulakuvaksi, on tullut sanoneeksi jotain mikä on vastaansanomattomasti totta.
"Isä meidän joka olet taivaassa.........sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen" .
Jos ajatellaan, että tämä "isä meidän" on sama kuin Allah, sama kuin Tao, niin mitä voisi enää jäädä väliin jos pitäisi tunnustaa nämä kaikki?
Ainakin minä, nykypakana, tuunnustaisin tämän kaiken suorin vartaloin, kuitenkin vain yhdellä ehdolla: pois kaikki lähemmät määritteet, kuten "Ja Mohamma on hänen suurin profeettansa", tai "pyhitetty olkoon" tai "tulkoon sinun" tai "anna meille", tai "äläkä saata meitä" jne. 
Tao Te King:ssä ei näitä kommervenkkejä liiemmälti olekaan, ja pidänkin siitä kakkista eniten :)

Sanalla sanoen, uskontunnustuksessa ei tarvita mitään oppeja, koska usko on olemukseltaan hengen tapa yhtyä ympäröivään henkeen, animaan, eikä mikään nippu mielipiteitä yhtän mistään asiasta. 
Sanalla sanoen, uskolla ei ole sisältöä.

Mantrat ja uskontunnustus

Näin uskontunnustus on kuin työkalu... eikä vain kuin tykalu,  se on työkalu, jota voi käyttää aina kun haluaa vetäytyä selvittämään mietään hälinän keskellä.
Hälinää on kaikki se mikä häiritsee omana itsenä nykyhetkessä olemista.
Minä, nykypakana, sanon usein mielessäni, yksin ollessa jopa ääneenkin, että "Isä meidän joka olet taivaassa, sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen".
Minulla ei ole mitään vaikeuksia mieltää, että kansamme ylijumala Ukko on nimenomaan taivaassa. Sieltä kait hänet löytää suurin osa suomalaisista, koska esmes äitini, rouva Lahtinen, koskaan puhunut muusta jumalasta kuin Taivaan Isästä.
Luultavasti käytän juuri tätä mantraa juuri siksi, että se äidin opettamana sopii suuhuni paremmin kuin nuo muut, sisällöltään käytännössä samat. Mutta se ei estä minua ymmärtämästä muita, jotka käyttävät toisia uskontunnustuksia ja hokevat muita mantroja.

Niin juuri, mantroista siinä on kysymys.
Mielessä vallitseee alituinen liike, ja asia on niin, että Patanjalin järkitajunnaksi nimeämä elementti on siinä alituisesti pyrkimässä päällimmäiseksi.
Se on paljon sitoutunut sanoihin, joten erilaisia sanoja pyrkii mieleemme kaiken aikaa.
Mantra on sana joka voidaan ottaa käyttöön työkaluksi vaientamaan muut sanat. Mutta se toimii siten, että kun lopulta mielessä on vain yksi sana, siis juuri tämä mantra, niin siitäkin päästetään irti, jolloin, toivottavasti, mielessä ei ole mitään :)
Mutta erilaiset rukoukset ja muut höpötykset pyrkivät pitämään yllä sanahelinää senkin jälkeen, ja niin ei mieleen muodostukaan mitään todellista rauhaa, ne vain valtaavat mielen omaan käyttöönsä. Se käyttö taas on säännelty ulkoa käsin.
 Sääntelyä suorittavat apostolit ja papit ja kaikki jotka tällä tavalla päästetään syöttämään mieleen "uskon sisältöa". (ks. Paavalin 2. kirje korinttilaisille, missä hän näyttää malliesimerkin, miten seurakuntaa ohjataan "uskomaan oikein")

Mikä siinä on vikana?

Vikana on se, että uskolla ei ole sisältöä, se on mielen substanssi joka on, on ja on.
Mantran käyttö kuvaamallani tavalla onkin kaikkien uskontojen piirissä syntilistan kärkipäässä, se kun putsaa pois kaikki turhat välikädet. Siinä pääsee ihminen ikäänkuin kahdenkesken jumalansa kanssa.
Ja mihin silloin enää pappeja tarvitaan!

Minulle tuotti suurta hämmennystä ja mielipahaa kun havaitsin, että tämä koskee myös buddhalaisia yhteisöjä. Mutta ymmärrän nyt, miksi. 
Kyseessä on se dualistinen paradigma minkä uskontolaitos on ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan iskostanut, ja siitä oli Siddartha Gautamakin osallinen eikä pystynyt sitä vapautumaan. Hänen metodissaan siitä muistuttaa se dualismi mikä jää  elämänjanon ja hengen vapautumisen, nirvanan, väliin, kun se Paavalilla yms esiintyi syntisen minän ja pyhän jumalan välisenä.
Tästä tällaisestahan pääsee yli vain trialistisen paradigman omaksumalla: me emme ole kaksinaisia, vaan kolminaisia, ja koska henki on olennainen osa itseämme siinä kuin sielu ja ruumiskin, sen on saatava toteutua vapaasti.

Animismi ja huuhaa-vapaa meditaatio

Näin on moderni ihminen tilanteessa, että ei anoastaan vanhat uskonnot vaan sitäkin vanhemmat meditointimenetelmät jättävät pulaan koska nekään eivät ole vapaita dualismista.
Siksi myös siinä olisi tarpeen vapautuminen huuhaasta. 
Mitä voi olla huuha-vapaa meditaatio?
Se on meditaatiota, jossa lähtökohdaksi otetaan meidän oma tarve hartauselämään, ja se taas on ihan selvä asia, kun lakataan ottamasta vanhoja tyrkyllä olevia mienetelmiä annettuina ja etsitään itsestä meissä jokaisessa asuva  alkuperäinen sallaisuus. 
Se ei ole edes vaikeata, koska sellaisuuden keskelle olemme jokainen syntyneet.
Näin, ajassa taaksepäin mennen, löydämme huuhaa-vapaan meditaation vasta animismista, kaikkein alkuperäisimmästä uskonnosta.


 

Hartaus ilman huuhaata

 Hartaus  ilman tekosyytä

He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä  opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.
Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa. 
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.

Hartauselämä on  tarpeellinen.

Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).
Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.

Hartauselämän dilemma

Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön  konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin  jumaluuksiin.
Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.

 Yhdensuuntaiset viivat

Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.
Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla. 
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
 Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.

 Mitä on tehtävä

Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään. 
Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus. 
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.

Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.

Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään

Hartauden synty ja kadotus

Miten hartaus ilmaantui...

Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa,  On siis mentävä aikaan  3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.
Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!

Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa. 
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
 Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
 Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
 Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.  

 ...ja mihin se katosi...

Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima  kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.

Dualismin  suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes  fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.

Yrjö Kallinen, joka oli hylännyt uskonnon sellaisena kuin suomalainen sen käsitti, kyseli, että elämmekö unessa. 
 Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen. 
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä. 
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.

Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.



Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
 Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla  joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.

Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.  
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä

Sellaisuuteen palaaminen

Medditaatio ja kadotetun sellaisuuden löytyminen. 

 Tietoisuus, kuten sen kokee, palautuu sellaisuuteen. 
Onko se siis muuta kuin loputon ajatusketju, joka on alkanut.... 
Niin, mistä?

Herääminen tämän maailman todellisuuteen on heräämistä sellaisuuteen.
Sellaisuuteen kuulu, paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset tosiasiat.
Yksilö herää oman ympäristönsä sellaisuuteen. 
Ympäristö koostuu erilaisista fyysisistä esineistä, mutta siihen kuuluu myös oman yhteisö, jonka osa itse olemme
Näinollen havaitsemme omasta subjektiivista käsin ympäröivän maailman sellaisuuden ja ympäröivän yhteisön sellaisuuden. 
Ympäröivän yhteisön sellaisuus on suoraa johdettavissa yksilön sellaisuuudesta, aivan samoin kuin yhteisön, societyn, käyttäytyminen on johdettavissa yksilön käyttäytymisestä.
Puhumme individuaalipsykologiasta ja sosiaalipsykologiasta.

 Sellaisuuden ihmettelijä makaa ensi vaiheessa selällään pinnasängyssä ja tavoittelee käsillään sen ylle ripustettua helistintä. Havainto on, että se liikahtaa kun hän sitä koskettaa. Lujempi huitaisu saa aikaan helisevän äänen.  
Helistin ja siihen liittyvät tapahtumat hyväksytään sellaisena. 
Ihme ei siitä muuksi muutu siinäkään vaiheessa kun ihmettelijä ensimmäiset hampaat saatuaan puree sen rikki ja toteaa, että siellähän on helmi sisällä (äiti toivottavasti rientää pelastamaan pikku riiviön syömästä helmeä parempiin suihin). Sellaisuus saa vain uutta sisältöä. 
Periaatteessa ei mitään muuta tapahdukaan kehityksen missään vaiheessa, mutta aina jää kysymys, mistä tämä on alkanut, ja mihin se on päättyvä.
Kaikki kiinteä maa, mitä tässä prosessissa tuntee saaneensa jalkojensa alle, on korkeintaan suhteellisen kiinteää. 
Se on hyvinkin verrattavissa voinokareeseen jolle kirnuun pudonnut hiiri pelastautui hukkumiselta; kaksi hiirtä oli pudonnu kirnuun joka oli puolillaan kermaa, ja toinen sanoi, että hukassa olemme, turha pyristellä, ja hukkui siinä samassa kun lakkasi uimasta. Toinen, urhea hiiri taas ui ja polki vettä vaikka välillä tuntui toivottomalta, mutta ennen pitkää kermasta muodostui kasvava voinokare saareksi kerman keskelle (joka muuttui prosessissa kirnupiimäksi) ja urhea hiiri nousi tälle saarelle ja hetken levättyään hyppäsi siltä ponnistaen kirnun reunalle ja ulos vapauteen. 

Suunnilleen tällaista on se tieto mitä sellaisuudesta saamme analysoitua, ja tämä koskee nykyaikaista tiedettä monine huippuineen.



No, onko siis koko olemisemme tyhjän päällä olemista?

Selvästikään ei.
Kyllä koko olemassaolomme perustuu koossapitävään voimaan. Se vain ei ole tietoisuuteemme, joka pitää koossa, vaan se on jotakin joka on yhtä todellista kuin se sellaisuus mistä tietoisuutemme näennäisesti muodostava loputon ajatusketju on alkanut. 
Se on kuin maan vetovoima, aina läsnä, ja yhtä vaikeasti selitettävissä.
Tässä kohtaa siis havaitaan, että ajatusketjuinemme emme pääse pitemmälle olemuksemme ymmärtämisessä.
Sitä ei kertakaikkiaan selitä alkuräjähdys, ei aivoissa tapahtuvat kemialliset muutokset ja solujen keskinäiset reaktiot.
Tällä rajalla on turvauduttava metafysiikkaan. 

Sen tunnustaminen, ettei ymmärrä jotakin, ei vielä ole metafysiikkaa, mutta kun joutuu tunnustamaan että ei voi ymmärtää jotakin, on jo siirtynyt metafysiikan puolelle. 
On tullut siirryttyä alueelle jossa ei vaikuta ajattelun lait, vaan uskon lait.
Näin on siis todettava, että tietoisuus kartesiolaisessa mielessä ("ajattelen, siis olen olemassa") on peräti, peräti vaillinainen metodi,, eikä tuo itseymmärrystä.
 Tajuisuus, joka ilmaantuu olemuksensa kolminaisuuden tietostamisen yhteydessä, on jotakin paljon enemmän, se on olemassaolon kokemista ilman selityksiä.

Tämä löytyy meditaatiossa, jossa ainoastaan voi kokea olemassaolonsa kokonaisuutena.

 
 Ongelmamme etupäässä siinä, että emme osaa erottaa puuroja velleistä. Kaikki kokemamme pyrkii täyttämään ajatusmaailman, ja kun ajatusmaailma täyttää koko mielen, muun kokemiselle ei jää tilaa.

Kun myös sosiaalinen ympäristömme, ihmisyhteisö, osoittautuu kuuluvan maailmamme sellaisuuteen, saa sen kaikkein näkyvin puoli, kulttuuri, myös ilmanmuutaisuuden sädekehän ympärilleen. Sen status on mielessämme saman arvoinen kuin vaikkapa vuodenaikojen vaihtuminen, tulen palaminen, sateen tuleminen pilvistä ynnä muut luonnonilmiöt.

Lisäksi, paitsi tiedettä,  kulttuurin piiriin kuuluu myös uskonto, tuo aukkojen jumalan metafyysinen kenttä joka ei ole suoraa selitettävissä, mutta yhtä kaikki se on sellainen siinä missä säätilakin.
Tässä vaiheessa on olotila sellainen, että uskovainen osa ihmisistä pitää sitä mitä heille on ukonnosta opetettu, ikuisena, muuttumattomana luonnonlakina, ja (tämä on todella järkyttävää!) toinen, se pienempi osa joka on ravistautunut uskonnosta irti, kamppailee tätä käsityskantaa vastaan ikäänkuin se olisi todella ikuinen muuttumaton luonnonlaki. 

Maailman tiedollinen, kongnitiivinen lähestyminen ja toisaalta uskonnon lähestyminen näyttävät olevan samaa tapahtumasarjaa. 

 Trialismi on avainasia

Tässä on kuitenkin kerta kaikkiaan ymmärrettävä juuri trialistinen olemuksemme. Ainoastaan trialistisen paradigman kautta voi nähdä, miten uskonto lähtee omille teilleen ja siinä pätevät omat lainalaisuutensa, kuten kognitiivisella puolella omansa. 
Kun sellaisuuteen heräävä lähtee jäsentämään maailmaansa, hänellä on periaatteessa auki rajattomat mahdollisuudet.
Tiede eteneekin jättiharppauksin. 
Uskonto, joka tai jota edustaa metafyysinen todellisuus, joutuu heräämisessä jotenkin päinvastaisen vaikutuksen alaiseksi. 


Kun uskonto pääsi kaappaamaan metafyysisen maailmamme omaan käyttöönsä, se samalla myönsi tiedolle oman suhteellisen vapautensa, joka on sitäpaitsi lisääntynyt ja edelleen lisääntymään päin, mutta uskonasiat se jätti itsensä hoteisiin.
Tämä taikatemppu tehtiin sillä tavalla, että hengellinen eristettiin ihmisen kokonaisuudesta, ja hengellisyyden harjoittamiselle asetettiin omat ehtonsa: nämä kun täytät, saat rukoilla, kuulua seurakuntaan ja pääset taivaaseen.  

Tämä on se solmu jonka meditaatio aukaisee.  Siinä tapahtuu sellaisuuden löytyminen kaikilla niillä kanavilla joilla sen koki ennen niiden ulkoapäin aiheutettua eriyttämistä vieraannuttamista toisistaan.

Aukkojen jumala

Aukkojen jumala

Uskonto on kantanut ihmistä vaikeiden aukkopaikkojen yli. Aina, kun jonkin aukon täytteeksi on ilmaantunut tietoja,, on jumala muuttunut yhdeltä osin tarpeettomaksi.
Aukkoja riittää kuitenkin kaiken sen jälkeenkin, joten monet uskovat siitä huolimatta jumaliinsa.
Toiset taas eivät, mutta he kipuilevat asian kanssa toisella tavalla. Kun jumala on heitetty ulos elämästä, on tultu heittäneeksi myös jotain muta; palvontaan oli aina liittynyt hartauselämä rituaaleineen, ja sen yht’äkkinen häviäminen tuottaa ongelmia.
Hartauselämä on syntynyt rinnan ja limittäin uskonnon kanssa, se mielletään uskontoon kuuluvaksi, siksi tilalle hiipii määrätty alastomuuden tunne, kun uskonto vähitellen poistuu.
Uskonto on karkeasti ottaen järkeilyä, opinkappaleita, siitä, mitä ei osata selittää rationaalisesti.
 Mutta se metafyysinen ongelma, jota ihminen on kokenut ratkaista uskonnon avulla, oli tietysti jossakin muodossa olemassa ennen uskonnon syntyäkin.

 Kehityksen ketjun pääpiirteet

Asia selviää kun kelaa nykyisestä rationalismista taaksepäin kehitystä kirjauskonnon, patsas-ja temppeliuskonnon, shamanismin ja animismin kautta aina aikaan, jolloin ei vielä ollut mitään näistä.
On päivänselvä asia, että kirjauskonto ei voinut syntyä ennen kuin kirjoitustaito keksittiin.
 
Yhtä selvää on, että myös edeltäneet uskonnot vaativat jonkinlaista kommunikointikykyä. Toisin sanoen niiden synty ajoittuu mitä todennäköisimmin yksiin puhetaidon ilmaantumisen kanssa.
Entä sitten sitä ennen?
Kaikkien biologisten ominaisuuksien, mitä ihmisellä tai millä hyvänsä eläimellä on, on osoitettu rakentuneen aikaisemmin hankituille valmiuksille. Se on biologisen kehityksen kaava.
On siis pääteltävä, että uskonto syntyi johonkin jo olemassa olevaan rakenteeseen.
 
Tässä olemme tulleet uskonelämän alkujuurille!
 
Uskonto on alkanut animismina, mutta animismi ei aloittanut hartautta; kyky uskoa oli jo olemassa, aivan samoin kuin kyky tietää ja tuntea.
Hartauselämää siis tuskin tarvitsi selittää mitenkään edes ensimmäisille uskovaisille; kun uskonto jumalineen tuli, se yksinkertaisesti asettui tilaan jonka sitä ennen täytti hartaus ilman uskontoa.
Tietenkään näin kaavailtua kehityskulkua ei voidea rekonstruoida. Mutta se, että hartauden tarve ilmenee uskontojen jälkeenkin, aivan sekulaarina, ei kait voi merkitä mitään muuta kuin sitä että niin on täytynyt olla myös ennen uskontoja.
Ja kun sitten ”aukkojen jumalan” täyttämät aukot alkoivat täyttyä rationaalisella tiedolla rationaalisesta maailmasta, kävi lopulta niin, että hartauselämästä tuli ongelma: sitä kun ei osattu perustella millään.
Näin siis sama metafyysinen ongelma, jota uskonto tuli ratkaisemaan, mutta ei kyennyt,  on edessä myös uskonnon jälkeen.

 Sellaisuus on ikuista

Se että olemme syntyneet sellaisuuteen, on jatkuvasti vallitseva ja milloinkaan poistumaton tosiasia, yhtä vahva kuin mikä hyvänsä fysiikan ns. vakioista. 
Se, että kaikki olemme syntyneet sellaiseen maailmaan, on kertakaikkianen fakta. Keskelle sellaisuutta, joka ilmenee loputtomana määränä tosiseikkoja, joilla kuitenkaan ei ole mitään järjestystä, ja järjestys on jokaisen luotava itse.
Kulttuuri on  yhteisöllinen tapa koota tosiasioista kokonaisuuksia, jotka ovat vääjäämättä erilaisia, toisistaan poikkeavia.

Sellaisuus - jonkinlaisuus

Sellaisuuden tosiseikkojen muotoutuminen yhenäiseksi maailmankuvaksi tapahtuu miljoonin eri tavoin. Se pätee jokaiseen yksilöön samoin kuin jokaiseen yhteisöönkin, eli kulttuuriin.
Niin siis tapojen ei tarvitse välttämättä olla juuri niitä joiksi ne ovat muotoutuneet, mutta jonkinlaisia niiden pitää olla!
 
Meditaatiossa tullaan saman kysymyksen äärelle: ei sen tarvitse olla juuri sitä mitä tämä tai tuo guru opettaa, mutta jonkinlaista sen on oltava, siksi liikkeelle voi lähteä vain siitä, mikä joku on opettanut, ja lähestyä sitä negaation kautta. Jos ei tuollaista, niin millaista sitten? Sillä jonkinlaistahan senkin täytyy olla, ollakseen menettelytapa. Ja menettelyytapaa me juuri olemmekin etsimässä.

Meditaatio menettelytapana on ylivertainen kaikkiin uskonnon tarjoamiin siinä suhteessa, että se lähestyy itseään sellaisuutta juuri sen oman olemuksen kautta; sen funktiona on unohtaa kaikki opittu, ja olla hetken läsnä vain sellaisena sellaisuuden keskellä.