Huuhaan torjunta

Anarkia versus seurakunta

Kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi.

Olen usein joutunut toteamaan, miten avantgardien kirkkaimmatkin oivallukset muuttuivat  luutuneiksi oppirakenelmiksi siinä vaiheessa kun uusi sukupolvi astuu liikkeen johtoon.

Jeesuksen opetuksista ei jäänyt kuin kalpea varjo kun Paavali otti perinnönvaalijan tehtävän.

Entä mitä teki Vilhelmi Malmivaara Paavo Ruotsalaisen opille?
Samalla kaavalla mentiin. Kuvaava esimerkki näkyy vaikkapa Tutemattoman sotilaan Mäkilän raittiuspuheessa Hietalalle, tämän ryypättyä hyvänlaisen krapulan itselleen. "Ei s'oo sullekkaan sopivaa elämöörä kiljun kanssa... ...täysosuma kolmostukikohraski korsuun... Khm... N'oon pikasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?"..
Paavon tiedetään nimittäin vastaavassa tilanteessa tokaisseen uskonveljelleen, että "vai tekopyhyydellä aiot sinä taivaaseen pyrkiä".

Tuskin Gautama buddhakaan olisi tuskin katsonut linnunpeläteiksi pukeutuneita, tukkansa ajelleita, kuorossa mantraa hoilaavia munkkeja hyvällä silmällä! 

Ristiriita tulee siitä, että perustaja on laatinut oppinsa vuorovaikutuksessa käytännön elämän kanssa (joka on sellaisuutta), mutta seuraaville polville muodostuu tärkeimmäksi vaalia perinnettä, ja siinä menetetään vääjäämättä yhteys käytännön elämään. Sellaisuuden roolin ottaakin perinne!
Huuhaa pääsee vallalle.

 

Tämä, kuten muukin inhimillinen käyttäytyminen, perustuu biologisiin tosiasioihin. Siinä toteutuu se, mikä on tunusomaista lauman käyttäytymiselle; laumatilanteessa väki seuraa johtajaa sokeasti. Olen kuullut väitettävän, että lamaslauma seuraa johtajapässiä vaikka tämä hyppäisi kaivoon.
Tässä tuleekin esiin samalla käyttäytymismallin mielekkyys; jos ajatellaan, yht'äkkinen vaara ilmaantuisi keskelle laumaa ja eläimet joutuisivat hejaantumaan kaikkiin ilmansuuntiin, lauma hajoaisi, eläimet olisivat yksin, ja mitä todennäköisimmin tuhoutuisivat yksi kerrallaan. Lauman koossapysyminen muodostaa paremmat edellytykset yksilöidenkin selviämiseen, jos nim. käy niin, että johtajapässi ei putoakaan kaivoon, vaan löytää turvallisen pakotien.
Eikö uskonto olekin juuri "seuraa johtajaa" pelin jalostunut muoto; siinä ilmenee lauman, siis yhteisön, identiteetti!
 Uskonnon perusta on, kuten on todettu,hengellinen tarpeemme , joka taas liittyy kuin liittyykin kunkin henkilökohtaiseen identiteettiin, joka muodostuu kehonkaavasta, sielunkaavasta ja  hengenkaavasta.

Psykologiassa asiaa käsitellään termein  persoonallisuuden rakenne, minäkuva, ruumiinkuva, itsetunto.

Uskonnon kriisi piilee siinä, että, korostaessaan yhteistä uskoa, jonka kohde löytyy ihmisen ulkopuolelta, se estää ihmisä löytämästä omaa minäkuvaansa, joka käsittää nämä kolme elementtiä.

Huuhaan kaava

Pari lähihistoriasta tuttua esimerkkiä siitä, miten merkityksetön rihkama eli huuhaa takertuu perinteeseen.
 
Aikaisemmin miesten pukeutumiskulttuuriin kuului olkaimien eli henkselien käyttö. Se oli käytännön sanelemaa; housut olivat harvoin niin tyköistuvia kuin nykyään, joten niiden kannattelu vyöllä oli epämukavaa.
Asunnot taas olivat nykyisiä hatarampia, joten iltaisin paitahihasillaan oleskelu ei ollut mukavaa, ja yleensä vedettiin niskaan villapaita tai vähintäänkin pujoliivi.
Henkselit kuului pitää niiden alla, pellavaista tai pumpulista aluspaitaa vasten siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kalvoivat  villaneuleen hartiosta rikki.
Käytännön syistä (oli todennäköistä että illan mittaan tuli lähtö ns. luonnollisille tarpeille ja käymälä sijaitsi usein pihan perällä) miehet eivät välittäneet pitää henkseleitä päällä iltapuhteella, kun kotona pääasiassa  lepäiltiin, nojatuloissa istuen tai hetekalla maaten. Housut olivat näin valmisutilassa laskettavaksi ilman että nuttuun tarvitsi kajota. Käytönnöllistä :) Ja siitä seurasi, että useimpien tuona aikana lapsuutensa viettäneiden muistoihin jäikin isä juuri tuollaisessa asussa, henkselit sivuilla roikkuen.
Monien mielestä se taisi olla komeaa, koska nykyään näkee tuon tuostakin "retromuotia" harrastavia teini-ikäisiä, sekä poikia että tyttöjä, mennä veuhkasevan pitkin katuja henkselit takin alta roikkuen.
Sanoisinpa, että henkselit ovat tässä tapauksessa turha jäänne, jonka varsinainen käyttötarkoitus on unohtunut..

Viime vuosisadan alkupuolella, kun autoja alkoi  valmistua tehtaissa liukuhihnatyönä, ilmaantui pula pysäköintipaikoista. Kaupunkeja kun ei oltu rakennettu ollenkaan autoja silmällä pitäen.  Alkoi tapahtua ahtaudesta johtuvia pikku kolareita, ja noin v. 1928 tienoilla autoteollisuus keksi ratkaisuksi varustaa autot puskureilla. Ne asenettiin auton kumpaankin päähän, nimenomaisena tarkoituksena pysäköinnin helpottaminen niin, että niillä oli mahdollista puskea tien tukkeeksi pysäköityjä autoja pois jaloista.
Kunnallispolitiikka on sittemmin ratkaissut asian säätämällä normit pysököintitiloille, mutta "puskurit" ovat jääneet autoihin... koristeiksi. Ja kun ne alunperin oli valmistettu 6-7 millimetrin teräsjousesta, nyt ne ovat muovia, ohutta kromattua peltiä tms., ja yleistä onkin, että autoilijat käräjöivät siitä, kun omaan auton puskuriin on pysäköintipaikalla ilmaantunut lommo.
Toisin sanoen, joku on tullut käyttäneeksi puskureita siihen tarkoitukseen mihin ne alun perin juuri tarkoitettiin!

Nämä kaksi esimerkkiä ovat mahdolisimman kaukana uskonnon maailmasta, mutta ne edustavat kaavaa, joka näyttää toistuvan kaikilla elämän alueilla.
Esimerkkejä löytää itse kukin helposti lisää, ja kun saa muutaman paljastettua, se auttaa hahmottamaan, miten kaikkinainen turha rihkama eli huuhaa on uskontoihin pesiytynyt.
Sillä huuhaa-rihkamaahan ne ovat tulvillaan. Teologiaa tarvitaankin juuri kaiken rihkaman selittämiseen, jumalan olemassaolo ei ole yleensä ihmisille ongelma.
Sillä uskontunnustukseksi riittää vallan mainiosti sen toteaminen että "minä uskon", mikä käytännössä merkitsee sellaisena havaittavan tosiasian toteamista: minulla on henki, samoin kuin minulla on ruumis ja sielu, ja kaikki ne tarvitsevat oman huomionsa. 

Hengellinen anarkia

Hartauden harjoittaminen vapaana ulkopuolisesta suggestiosta, ts. vapaana kaikista auktoriteeteista. Niin huono maine kuin sanalla "anarkia" onkin,  on nimitys hengellinen anarkia paras mahdollinen termi kuvaamaan ulkoisesta suggestiosta, siis huuhaasta, vapaata hartauselämää.

Siinä kokee taydellisen yksinäisyyden. Se ei kuitenkaan ole kultinomaista yksinäisyyteen hakeutumista, vaan sen toteamista että yksinäisyys on tosiasiallinen olotila.
Jotain tämän tapaista juuri V A Koskenniemi kuvaa suomalaisten rakastamassa runossa: 
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken  keskellä yksin/ yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...."
Jos ihminen pelkää kohdata tämän yksinäisyyden, se johtuu vain siitä että on vieraantunut omasta todellisesta olemuksestaan juurikin uskontojen mukanaan tuoman huuhaan takia.

Joka on elämänsä jossakin vaiheessa kokenut vapautumisen jostakin auktoriteetista, ja sen suomasta vapauden tunteesta, on kokenut häivähdyksen siitä ilosta, minkä säännöllinen hartauselämä yksinäisyydessä tuo mukanaan.

Minän sellaisuus

Sellaisuutta on kaikki mitä maailmassa on, riippumatta meidän, useimmiten vääristä, havainnoistamme.

Minän sellaisuus

Psykologiassa tunnetaan "kehonkaava" käsite, josta puhutaan ennenkuin siirrytän käsitteeseen "itsetunto". 
Trialismi näkee, että kaavoja onkin kolme: kehonkaava, sielunkaava ja hengenkaava! Minän sellaisuutta on: Kas vain, minulla on kädet ja jalat, koko keho!
Kas vain, minulla on mieli, ja sielu kaiketi, koska voin mielessäni aistia sekä kehon että  jotain muuta jonka täytyy olla muuta kuin keho, panenpa sille nimeksi sielu.
Ja kas vain, sielun lisäksihän tässä näyttää olevan vielä jotakin, koskapa mieleni tuntee varmuutta joka ei ole millään selitettävissä olkoon se nimeltään henki...
Mutta tässä vaiheessahan uskonto tulee mukaan ja ennenkuin edes alamme itse ajatella asiaa se kiirehtii tuomaan meille käsityksen jumalasta.
"Se kolmas on sinun kaipauksesi iäisyyttä ja jumalaa kohti" se esittää, ja niin jätämme asian enemmän käsittelyn.
Enempi käsittely voisi tuoda mielemme taululle hengen tasaveroisena elementtinä yhdessä kehon ja sielun kanssa.  Siihen ei kuitenkaan anneta aikaa, vaan mieli kyllästetään (etten sano myrkytetään) ulkoa päin tulevalla uskonnon suggestiolla, ja siihen liittyy vääjäämättä rukouselämä, joka on sanallista kommunikointia sen jumalan kanssa minkä kulloinkin kyseessä oleva kirjauskonto meille lanseeraa. 
 

Nyt pitää selvittää, mitä dualismilla on sen kanssa tekemistä että hartauselämä vieraantuu.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että dualismi siirtää hartauden harjoittamisen intellektuaalille, älylliselle, tasolle.
Mutta hartauselämä kuuluukin uskonelämän tasolle.

Meidän pitää oppia tunnustamaan, että me tunnemme, tiedämme ja uskomme. Näitä kaikkia yhdessä, saman aikaisesti, yrittämättäkään erottaa niitä toisistaan. 

Logiikassa toimii logiikan lait. Näitä lakeja nyt sitten yritetään soveltaa hartauselämään.
Uskovaiset luulevat, että tuomalla käsite jumala tähän prosessiin autetaan sen selvittämistä. Mutta jokainen selitys on vaatii uusia selityksiä ja seurauksena on miljoonia hyllymetrejä selitysteoksia, joita kukaan ei kerkeä koskaan edes lukea.

Se että tällä ei ole tykkänään pystytty hartauselämää nujertamaan, ainoastaan latistamaan, johtuu siitä, että hartauden tarve on todellinen. Vaikka sille syötettäisiin mitä käsityksiä jumalan olemassaolosta, jumalten lukumäärästä, otollisista palvontamenoista jne, niin hartauden tarve on olemassa. Se on kahva mistä papin sopii pitää kiinni kun hän haluaa otteen laumansa jäsenestä ja koko seurakunnasta.
 Sielullisessa toimivat sielulliset lait, logiikka.
Hengellisessä toimivat hengen lait.
Kumpikin toimii täysipainoisesti vain jos sen annetaan toimia häiritsemättä.

Ne kokemukset, joita eri meditaatiokoulukunnat tietävät kertoa, osoittavat, että hartauselämä on parhaimmillaan silloin, kun verbaalista tasosta osataan päästää irti.
Nyt muistutan, mitä Eino Kaila sanoi: regressiossa ensimmäisenä häviävät kaikkein ylimpänä pinnassa olevat kerrokset, kuten juuri verbaali kyky (Kaila puhui psykologina ja kyse oli patologisesta tapauksesta, regressiosta. Psykologia etenikin  hänen aikanaan enimmäkseen poikkeustilojen tutkimisen kautta)
Joissakin uskontoyhteisöissä, esmes helluntailaisissa ja baptisteissa, lähestytään tätä yleisesti ns. kielillä puhumisessa, missä rukoilija hylkää normaalin kielen ja alkaa tuottaa jotakin omasta sisimmästään pulppuavaa puhetta, jonka sanotaan olevan puhetta jumalalle.

Niinikään psykedeelisessä kulttuurissa tavoitellaan (ja saavutetaan) muuntuneita tajunnantiloja.

 Psykedeelinen kulttuuri

 joka lienee samaa kuin hippikulttuuri, onkin selvästi eräs tapa tavoitella takaisin sitä hartauselämää, jonka uskonto muokkasi ja joka häipyi tieteen pesuveden mukana.
Kemikaaleilla saavutettu hartauselämä on kuitenkin rappiokulttuuria yksinomaan siihen liittyvien riippuvuuksien, mielenterveyden ongelmien ja myös fyysisten terveysongelmien takia.
Lyhyesti sanottuna, se on samaistettavissa huumeongelmaan.

Mutta jos "muuntuneella tajunnantilalla" tarkoitetaan hartauselämää (ja minä ainakin tarkoitan!) niin siihen on tervehenkisiäkin keinoja.
Jokainen meditaatio on sitä, silloin kun se onnistuu.
Ja, kuinka ollakaan, meditaatioon kuuluu ehkä oleellisimpana se, että puhe vaiennetaan.

Kun rukouksessa esitetään erilaisia ajatuskuvioita, se on ilman muuta verbaalista toimintaa. Siis sielullisen tason toimintaa. Tästä syystä se mahdollistaa myös verbaalin vastaanottamisen. 
Tässä puhutaan suggestiosta.
Onkin nähtävissä, että ulkoapäin mieleen syötetty suggestio on jokaisen uskonyhteisön perusta, ilman sitä ei yhteisöä edes synny.
Meditaatiossa sen sijaan vaiennetaan kaikki puhe ja pulina, niin oma kuin vieraskin, ja koetaan hiljaa oma itse.

Kristitty näkee mielellään, että meditoija "hokee mantraa" ja siten suggeroi itseänsä, tai antaa muiden suggeroida toistelemalla muiden mantroja.

Mantra on kuitenkin vain työkalu, apuväline, se on ikäänkuin keppi, johon voi nojata jottei horjahda. Kuitenkin, siitä päästetään irti heti kun mieli on sen verran rauhoittunut että se ei syöksy takaisin kehollisiin ja sielullisiin virikkeisiin.
Hyvä kuvaus tästä on vaikkapa Osholla: "Mieli on tarkkailijan tilassa missä ei ole tarkkailtavaa".
Siinä sanalla sanoen huomaa olevansa tilanteessa missä ei ole ollenkaan selvää kuka tarkkailee ketä. Tämä taas ei kokemuksena vaadi mitään selityksiä, silloin kun sen kokee, se vain on silloin minun luonnollinen olotilan. 
Toisin sanoen, tässä on otettu ensimmäinen ja tärkein askel poispäin älyllisistä selittelyistä!