Medditaatio ja kadotetun sellaisuuden löytyminen.
Tietoisuus, kuten sen kokee, palautuu sellaisuuteen.
Onko se siis muuta kuin loputon ajatusketju, joka on alkanut....
Niin, mistä?
Herääminen tämän maailman todellisuuteen on heräämistä sellaisuuteen.
Sellaisuuteen kuulu, paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset tosiasiat.
Yksilö herää oman ympäristönsä sellaisuuteen.
Ympäristö koostuu erilaisista fyysisistä esineistä, mutta siihen kuuluu myös oman yhteisö, jonka osa itse olemme
Näinollen havaitsemme omasta subjektiivista käsin ympäröivän maailman sellaisuuden ja ympäröivän yhteisön sellaisuuden.
Ympäröivän yhteisön sellaisuus on suoraa johdettavissa yksilön sellaisuuudesta, aivan samoin kuin yhteisön, societyn, käyttäytyminen on johdettavissa yksilön käyttäytymisestä.
Puhumme individuaalipsykologiasta ja sosiaalipsykologiasta.
Sellaisuuden ihmettelijä makaa ensi vaiheessa selällään pinnasängyssä ja tavoittelee käsillään sen ylle ripustettua helistintä. Havainto on, että se liikahtaa kun hän sitä koskettaa. Lujempi huitaisu saa aikaan helisevän äänen.
Helistin ja siihen liittyvät tapahtumat hyväksytään sellaisena.
Ihme ei siitä muuksi muutu siinäkään vaiheessa kun ihmettelijä ensimmäiset hampaat saatuaan puree sen rikki ja toteaa, että siellähän on helmi sisällä (äiti toivottavasti rientää pelastamaan pikku riiviön syömästä helmeä parempiin suihin). Sellaisuus saa vain uutta sisältöä.
Periaatteessa ei mitään muuta tapahdukaan kehityksen missään vaiheessa, mutta aina jää kysymys, mistä tämä on alkanut, ja mihin se on päättyvä.
Kaikki kiinteä maa, mitä tässä prosessissa tuntee saaneensa jalkojensa alle, on korkeintaan suhteellisen kiinteää.
Se on hyvinkin verrattavissa voinokareeseen jolle kirnuun pudonnut hiiri pelastautui hukkumiselta; kaksi hiirtä oli pudonnu kirnuun joka oli puolillaan kermaa, ja toinen sanoi, että hukassa olemme, turha pyristellä, ja hukkui siinä samassa kun lakkasi uimasta. Toinen, urhea hiiri taas ui ja polki vettä vaikka välillä tuntui toivottomalta, mutta ennen pitkää kermasta muodostui kasvava voinokare saareksi kerman keskelle (joka muuttui prosessissa kirnupiimäksi) ja urhea hiiri nousi tälle saarelle ja hetken levättyään hyppäsi siltä ponnistaen kirnun reunalle ja ulos vapauteen.
Suunnilleen tällaista on se tieto mitä sellaisuudesta saamme analysoitua, ja tämä koskee nykyaikaista tiedettä monine huippuineen.
No, onko siis koko olemisemme tyhjän päällä olemista?
Selvästikään ei.
Kyllä koko olemassaolomme perustuu koossapitävään voimaan. Se vain ei ole tietoisuuteemme, joka pitää koossa, vaan se on jotakin joka on yhtä todellista kuin se sellaisuus mistä tietoisuutemme näennäisesti muodostava loputon ajatusketju on alkanut.
Se on kuin maan vetovoima, aina läsnä, ja yhtä vaikeasti selitettävissä.
Tässä kohtaa siis havaitaan, että ajatusketjuinemme emme pääse pitemmälle olemuksemme ymmärtämisessä.
Sitä ei kertakaikkiaan selitä alkuräjähdys, ei aivoissa tapahtuvat kemialliset muutokset ja solujen keskinäiset reaktiot.
Tällä rajalla on turvauduttava metafysiikkaan.
Sen tunnustaminen, ettei ymmärrä jotakin, ei vielä ole metafysiikkaa, mutta kun joutuu tunnustamaan että ei voi ymmärtää jotakin, on jo siirtynyt metafysiikan puolelle.
On tullut siirryttyä alueelle jossa ei vaikuta ajattelun lait, vaan uskon lait.
Näin on siis todettava, että tietoisuus kartesiolaisessa mielessä ("ajattelen, siis olen olemassa") on peräti, peräti vaillinainen metodi,, eikä tuo itseymmärrystä.
Tajuisuus, joka ilmaantuu olemuksensa kolminaisuuden tietostamisen yhteydessä, on jotakin paljon enemmän, se on olemassaolon kokemista ilman selityksiä.
Tämä löytyy meditaatiossa, jossa ainoastaan voi kokea olemassaolonsa kokonaisuutena.
Ongelmamme etupäässä siinä, että emme osaa erottaa puuroja velleistä. Kaikki kokemamme pyrkii täyttämään ajatusmaailman, ja kun ajatusmaailma täyttää koko mielen, muun kokemiselle ei jää tilaa.
Kun myös sosiaalinen ympäristömme, ihmisyhteisö, osoittautuu kuuluvan maailmamme sellaisuuteen, saa sen kaikkein näkyvin puoli, kulttuuri, myös ilmanmuutaisuuden sädekehän ympärilleen. Sen status on mielessämme saman arvoinen kuin vaikkapa vuodenaikojen vaihtuminen, tulen palaminen, sateen tuleminen pilvistä ynnä muut luonnonilmiöt.
Lisäksi, paitsi tiedettä, kulttuurin piiriin kuuluu myös uskonto, tuo aukkojen jumalan metafyysinen kenttä joka ei ole suoraa selitettävissä, mutta yhtä kaikki se on sellainen siinä missä säätilakin.
Tässä vaiheessa on olotila sellainen, että uskovainen osa ihmisistä pitää sitä mitä heille on ukonnosta opetettu, ikuisena, muuttumattomana luonnonlakina, ja (tämä on todella järkyttävää!) toinen, se pienempi osa joka on ravistautunut uskonnosta irti, kamppailee tätä käsityskantaa vastaan ikäänkuin se olisi todella ikuinen muuttumaton luonnonlaki.
Maailman tiedollinen, kongnitiivinen lähestyminen ja toisaalta uskonnon lähestyminen näyttävät olevan samaa tapahtumasarjaa.
Trialismi on avainasia
Tässä on kuitenkin kerta kaikkiaan ymmärrettävä juuri trialistinen olemuksemme. Ainoastaan trialistisen paradigman kautta voi nähdä, miten uskonto lähtee omille teilleen ja siinä pätevät omat lainalaisuutensa, kuten kognitiivisella puolella omansa.Kun sellaisuuteen heräävä lähtee jäsentämään maailmaansa, hänellä on periaatteessa auki rajattomat mahdollisuudet.
Tiede eteneekin jättiharppauksin.
Uskonto, joka tai jota edustaa metafyysinen todellisuus, joutuu heräämisessä jotenkin päinvastaisen vaikutuksen alaiseksi.
Kun uskonto pääsi kaappaamaan metafyysisen maailmamme omaan käyttöönsä, se samalla myönsi tiedolle oman suhteellisen vapautensa, joka on sitäpaitsi lisääntynyt ja edelleen lisääntymään päin, mutta uskonasiat se jätti itsensä hoteisiin.
Tämä taikatemppu tehtiin sillä tavalla, että hengellinen eristettiin ihmisen kokonaisuudesta, ja hengellisyyden harjoittamiselle asetettiin omat ehtonsa: nämä kun täytät, saat rukoilla, kuulua seurakuntaan ja pääset taivaaseen.
Tämä on se solmu jonka meditaatio aukaisee. Siinä tapahtuu sellaisuuden löytyminen kaikilla niillä kanavilla joilla sen koki ennen niiden ulkoapäin aiheutettua eriyttämistä vieraannuttamista toisistaan.
