Hartaus ilman tekosyytä
He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa.
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.
Hartauselämä on tarpeellinen.
Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.
Hartauselämän dilemma
Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin jumaluuksiin.Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.
Yhdensuuntaiset viivat
Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla.
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.
Mitä on tehtävä
Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään.Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus.
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.
Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.
Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään
