Sellaisuuteen palaaminen

Medditaatio ja kadotetun sellaisuuden löytyminen. 

 Tietoisuus, kuten sen kokee, palautuu sellaisuuteen. 
Onko se siis muuta kuin loputon ajatusketju, joka on alkanut.... 
Niin, mistä?

Herääminen tämän maailman todellisuuteen on heräämistä sellaisuuteen.
Sellaisuuteen kuulu, paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset tosiasiat.
Yksilö herää oman ympäristönsä sellaisuuteen. 
Ympäristö koostuu erilaisista fyysisistä esineistä, mutta siihen kuuluu myös oman yhteisö, jonka osa itse olemme
Näinollen havaitsemme omasta subjektiivista käsin ympäröivän maailman sellaisuuden ja ympäröivän yhteisön sellaisuuden. 
Ympäröivän yhteisön sellaisuus on suoraa johdettavissa yksilön sellaisuuudesta, aivan samoin kuin yhteisön, societyn, käyttäytyminen on johdettavissa yksilön käyttäytymisestä.
Puhumme individuaalipsykologiasta ja sosiaalipsykologiasta.

 Sellaisuuden ihmettelijä makaa ensi vaiheessa selällään pinnasängyssä ja tavoittelee käsillään sen ylle ripustettua helistintä. Havainto on, että se liikahtaa kun hän sitä koskettaa. Lujempi huitaisu saa aikaan helisevän äänen.  
Helistin ja siihen liittyvät tapahtumat hyväksytään sellaisena. 
Ihme ei siitä muuksi muutu siinäkään vaiheessa kun ihmettelijä ensimmäiset hampaat saatuaan puree sen rikki ja toteaa, että siellähän on helmi sisällä (äiti toivottavasti rientää pelastamaan pikku riiviön syömästä helmeä parempiin suihin). Sellaisuus saa vain uutta sisältöä. 
Periaatteessa ei mitään muuta tapahdukaan kehityksen missään vaiheessa, mutta aina jää kysymys, mistä tämä on alkanut, ja mihin se on päättyvä.
Kaikki kiinteä maa, mitä tässä prosessissa tuntee saaneensa jalkojensa alle, on korkeintaan suhteellisen kiinteää. 
Se on hyvinkin verrattavissa voinokareeseen jolle kirnuun pudonnut hiiri pelastautui hukkumiselta; kaksi hiirtä oli pudonnu kirnuun joka oli puolillaan kermaa, ja toinen sanoi, että hukassa olemme, turha pyristellä, ja hukkui siinä samassa kun lakkasi uimasta. Toinen, urhea hiiri taas ui ja polki vettä vaikka välillä tuntui toivottomalta, mutta ennen pitkää kermasta muodostui kasvava voinokare saareksi kerman keskelle (joka muuttui prosessissa kirnupiimäksi) ja urhea hiiri nousi tälle saarelle ja hetken levättyään hyppäsi siltä ponnistaen kirnun reunalle ja ulos vapauteen. 

Suunnilleen tällaista on se tieto mitä sellaisuudesta saamme analysoitua, ja tämä koskee nykyaikaista tiedettä monine huippuineen.



No, onko siis koko olemisemme tyhjän päällä olemista?

Selvästikään ei.
Kyllä koko olemassaolomme perustuu koossapitävään voimaan. Se vain ei ole tietoisuuteemme, joka pitää koossa, vaan se on jotakin joka on yhtä todellista kuin se sellaisuus mistä tietoisuutemme näennäisesti muodostava loputon ajatusketju on alkanut. 
Se on kuin maan vetovoima, aina läsnä, ja yhtä vaikeasti selitettävissä.
Tässä kohtaa siis havaitaan, että ajatusketjuinemme emme pääse pitemmälle olemuksemme ymmärtämisessä.
Sitä ei kertakaikkiaan selitä alkuräjähdys, ei aivoissa tapahtuvat kemialliset muutokset ja solujen keskinäiset reaktiot.
Tällä rajalla on turvauduttava metafysiikkaan. 

Sen tunnustaminen, ettei ymmärrä jotakin, ei vielä ole metafysiikkaa, mutta kun joutuu tunnustamaan että ei voi ymmärtää jotakin, on jo siirtynyt metafysiikan puolelle. 
On tullut siirryttyä alueelle jossa ei vaikuta ajattelun lait, vaan uskon lait.
Näin on siis todettava, että tietoisuus kartesiolaisessa mielessä ("ajattelen, siis olen olemassa") on peräti, peräti vaillinainen metodi,, eikä tuo itseymmärrystä.
 Tajuisuus, joka ilmaantuu olemuksensa kolminaisuuden tietostamisen yhteydessä, on jotakin paljon enemmän, se on olemassaolon kokemista ilman selityksiä.

Tämä löytyy meditaatiossa, jossa ainoastaan voi kokea olemassaolonsa kokonaisuutena.

 
 Ongelmamme etupäässä siinä, että emme osaa erottaa puuroja velleistä. Kaikki kokemamme pyrkii täyttämään ajatusmaailman, ja kun ajatusmaailma täyttää koko mielen, muun kokemiselle ei jää tilaa.

Kun myös sosiaalinen ympäristömme, ihmisyhteisö, osoittautuu kuuluvan maailmamme sellaisuuteen, saa sen kaikkein näkyvin puoli, kulttuuri, myös ilmanmuutaisuuden sädekehän ympärilleen. Sen status on mielessämme saman arvoinen kuin vaikkapa vuodenaikojen vaihtuminen, tulen palaminen, sateen tuleminen pilvistä ynnä muut luonnonilmiöt.

Lisäksi, paitsi tiedettä,  kulttuurin piiriin kuuluu myös uskonto, tuo aukkojen jumalan metafyysinen kenttä joka ei ole suoraa selitettävissä, mutta yhtä kaikki se on sellainen siinä missä säätilakin.
Tässä vaiheessa on olotila sellainen, että uskovainen osa ihmisistä pitää sitä mitä heille on ukonnosta opetettu, ikuisena, muuttumattomana luonnonlakina, ja (tämä on todella järkyttävää!) toinen, se pienempi osa joka on ravistautunut uskonnosta irti, kamppailee tätä käsityskantaa vastaan ikäänkuin se olisi todella ikuinen muuttumaton luonnonlaki. 

Maailman tiedollinen, kongnitiivinen lähestyminen ja toisaalta uskonnon lähestyminen näyttävät olevan samaa tapahtumasarjaa. 

 Trialismi on avainasia

Tässä on kuitenkin kerta kaikkiaan ymmärrettävä juuri trialistinen olemuksemme. Ainoastaan trialistisen paradigman kautta voi nähdä, miten uskonto lähtee omille teilleen ja siinä pätevät omat lainalaisuutensa, kuten kognitiivisella puolella omansa. 
Kun sellaisuuteen heräävä lähtee jäsentämään maailmaansa, hänellä on periaatteessa auki rajattomat mahdollisuudet.
Tiede eteneekin jättiharppauksin. 
Uskonto, joka tai jota edustaa metafyysinen todellisuus, joutuu heräämisessä jotenkin päinvastaisen vaikutuksen alaiseksi. 


Kun uskonto pääsi kaappaamaan metafyysisen maailmamme omaan käyttöönsä, se samalla myönsi tiedolle oman suhteellisen vapautensa, joka on sitäpaitsi lisääntynyt ja edelleen lisääntymään päin, mutta uskonasiat se jätti itsensä hoteisiin.
Tämä taikatemppu tehtiin sillä tavalla, että hengellinen eristettiin ihmisen kokonaisuudesta, ja hengellisyyden harjoittamiselle asetettiin omat ehtonsa: nämä kun täytät, saat rukoilla, kuulua seurakuntaan ja pääset taivaaseen.  

Tämä on se solmu jonka meditaatio aukaisee.  Siinä tapahtuu sellaisuuden löytyminen kaikilla niillä kanavilla joilla sen koki ennen niiden ulkoapäin aiheutettua eriyttämistä vieraannuttamista toisistaan.

Metafysiikan asema trialismissa

 Metafysiikkaa

Myönnän kernaasti, että esittelemäni trialistinen paradigma ei täytä Skepsiksen vaatimaa ja vaalimaa tieteellisyyden kriteeriä. 
Sen sulkee pois heti kättelyssä hengellisyyden elementti, joka lähtökohtaisesti ei ole ymmärrettävissä intellektuaalilla tasolla.
Se on siis ilmiselvästi metafysiikan piiriin kuuluva asia
Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä metafysiikka putkahtaa esiin tämän tuostakin kaikessa nimenomaan ihmistä koskevassa.


Wikipedia:
 Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.

Hengellisyys kuuluu metafysiikan piiriin, ja siksi se ei voi olla tiedettä.
Totena sitä kuitenkin voidaan pitää, koska se nyt vain on läsnä ihmisen mielessä. Kokemuksena, olkoonkin että epämääräisenä.

Ajattelulla ratkotaan yhtälöitä, uskolla uskotaan, ja nämä kohtaavat toisensa mielessä muodostaen kokemuspiirimme, ollen itse kokemuksia!
Kummankin kohdalla voidaan siis puhua empiirisestä tasosta.  Sitä voisi kutsua vaikkapa kokemusmaailmaksi.
Elämämme tapahtuu empiirisellä tasolla. Elämä on kokemista!
Näin nämä elementit kohtaavat paikassa nimeltä mieli:
-Fyysistä minäämme luonnehtii erilaisten tuntemusten ja tilojen kirjo, joita kehossamme tapahtuu.
-Psyykkistä minäämme luonnehtii kaikkinaiset henkiset riennot, etupäässä tieteet ja taiteet, sekä kaikki niihin liittyvät asiat. Logiikka on sen tapa mieltää.
-Spirituaalista minäämme luonnehtii koko se olemassaolon tuntemus mikä ei vaadi selityksiä. 
Usko on sen tapa mieltää. 

Uskolla ei ole sisältöä, enempää kuin logiikallakaan, kumpikin ovat kuin myllyjä jotka jauhavat sitä mitä niihin syötetään. 

Metafysiikasta on alettu puhua Aristoteleen aikana.
Käsite on siis syntynyt rinnan filosofian kanssa.
Filosofian ilmaantuminen oli määrätynlainen herääminen pohtimaan asioita jotka aikaisemmin otettiin jumalan johdatuksina.

Tapahtui rationaalisen ajattelun esiin tunkeminen, jonka koettiin olevan ristiriidassa siihenastisen uskonnon värittämän mieltämisen kanssa.  

 Mutta mitä oli ennen uskontoa?

Mieltämisen alkuperäinen malli.

Minun olettamukseni on, että uskonto ilmiönä syntyi oloissa, joissa ihminen koki itsensä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena, asettamatta mitään ympäröivää kyseenalaiseksi. 
Maailma otettiin sellaisena kuin se eteen ilmaantui.
 (Tässä on mentävä niin kauas antropologian historiassa että siirrytään sen rajan yli puhtaan biologian puolelle. Ts. aikaan ja kehitysvaiheeseen ennen ihmistä!)
Tämä on alkuperäinen mieltämisen olotila, jonka voi ymmärtää vaikka seuraamalla minkä hyvänsä eläimen toimintaa: esmes kissa saattaa mitä hurjimman tappelun jälkeen tulla ovesta sisään ja alkaa puhdistamaan turkkiaan vaivaamatta päätään sillä mitä oli hetki sitten oven takana.
Se on täydellistä nykyhetkessä elämistä.  
Juuri näin eli ihminenkin, kunnes sitten alkoi kantaa huolta huomisesta, ei suinkaan pelkästään varastoimalla  toukkia ja juureksia ja riistaa, tai mitä hän nyt söikään, vaan raahaamalla näitä uhriksi jumalalle jotta tämä kostaisi vihamiehelle, antaisi anteeksi minulle ja siunaisi tulevan toiminnan runsailla ravintolöydöksillä.

Uskonto ilmaantui yhdessä kysymysten kanssa: Miksi täällä tapahtuu kaikenlaista, mikä sitä ohjaa, mikä on minun asemani jne. 
Järki, sielullinen elementti siis, vaati mielessä yhä suurempaa tilaa
Tässä tilanteessa hengellisyys ajautui nurkkaan jossa se pystyi räpiköimään vain kehittämällä turvakseen jumalten suojeluksen.
Elämään luonnollisena kuulunut hengellisyys ajettiin jumalten hoteisiin sillä, että sillekin vaadittiin järjellistä selitystä, mitä ei rationaalisesta maailmasta löytynyt.
 Karl Popperin (ks. Wikipedia) kolmen maailman teoria on mielenkiintoinen paralleeli tälle trialismin teorialle, mutta on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että tässä jako menee toisella tavalla; elämme sellaisuudessa jossa kaikki kolme ovat jatkuvasti läsnä tässä ja nyt, ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan.
Päin vastoin kuin Popperin maailmat, joista fyysinen muodostaa perustan jolle psyykkinen ja kulttuurinen maailma sitten perustuvat.

Filosofiassa tunnetaan kanta nimeltä instrumentalismi, joka, lyhyesti sanottuna, ei piittaa niinkään siitä, onko teoria tai siihen sisältyvä väittämä tosi vai epätosi, vaan pitää tärkeänä vain sitä, miten se vie tutkittavana olevaa asiaa eteenpäin.
Historiahan on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin teorian aukko on paikattu olettamuksella joka on sittemmin osoittautunut epätodeksi. 
Radiotekniikassa vallitsi aluksi käsitys "eetteristä", avaruuden väliaineista, jonka täytyi olla todellinen, koskapa auringonvalo ja radioaallot saattoivat siirtyä paikasta toiseen.
Säteilyn luonteen paljastuminen osoitti, että ne voivat edetä tyhjiössäkin, koko eetterin käsite pantiin viralta. Oleellista on, että radiotekniikka oli edistynyt, vieläpä harppauksin, tuon väärän teorian ollessa vielä täysissä voimissaan.
Siinä oiva esimerkki instrumentalismin oikeutuksesta. 

Usko instrumenttina

Samanlaisena instrumenttina uskonto (siis metafysiikka) on toiminut kautta koko tieteen historian, olihan ukonilman sähköpurkaus jumalten raivoa, virvoittava sade taas niiden laupeuden osoitus jne, ennen kuin niiden taustalla olevat fysiikan lait alkoivat selvitä. 
Oleellista on, että vääriksi osoittautuneet käsitykset eivät estäneet tiedon etenemistä. Näyttää jopa siltä että niitä vaadittiin jotta kehitys voisi edetä!
Metafysiikka ei voi lakata olemasta vain sillä, että jumalat pannaan viralta.
Se tulee esiin yhä uudelleen itsekohtaisena kokemuksena.
  
 Trialistiseen paradigmaan sisältyy ilman muuta instrumentalistinen kanta.  
Se ei ole pelkästään lohdullinen oletus siitä, että tämä metafyysinen puoli joskus tulee selviämään ja kaikki alistuu järjellä ymmärrettäväksi. 
 Päin vastoin. Trialistisen paradigman lähtökohta on, että näin ei tapahdu. Koko trialisinen paradigma on sitä, että ei yritetäkään ymmärtää koko kokonaisutta, ihmistä maailmankaikkeuden osasena, vaan alusta lähtien lähdetään mieltämään  siitä lähtökohdasta, että mieltäminen, mielessä tapahtuva tuntemusten, ajattelun  ja hengellisen kokemisen synteesi otetaan sellaisenaan. 

Mieltäminen on kertakaikkiaan eri asia, ja kysymys on siitä, että ymmärtää kannattaa yrittää vain niitä asioita jotka on ymmärrettävissä, ja uskoa sitten ne asiat jotka ovat uskottavissa ja vain uskottavissa.
 Tämä vaatii vain, että tunnistaa mielessään myllertävien asioiden alkulähteet

Psykologia saa rationalisoida sielun toimintaa miten pitkälle hyvänsä, aivotutkimus saa eritellä aivojen toimintaa miten pitkälle hyvänsä, niin niiden paljastukset eivät ikipäivinä tule selittämään ihmiselle sitä, mikä tämä itsessään on. 
Siinä asiassa auttaa vain kokemus, ja kokemus on kaiken sen synteesi mikä mielessä on.