Miten hartaus ilmaantui...
Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa, On siis mentävä aikaan 3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!
Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa.
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.
...ja mihin se katosi...
Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.Dualismin suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.
Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen.
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä.
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.
Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.
Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.
Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä
