Uskonto historian taustalla

 Uskonto ja yhteisöllisyys

Uskonto edustaa ihmisen yhteisöllisyyttä, mutta vain sen erästä puolta. Se on merkittävä osa yhteisöllisyyden kehittymistä ja säilymistä.
Mutta vain osa; eihän muilla laumaeläimillä ole uskontoa!
Tietysti se on olennainen osa historiaamme.

Kristityt, juutalaisista nyt puhumattakaan, näkevät mielellään oman uskontonsa olevan jotakin tämän yli menevää, jotakin kertakaikkiaan uniikkia ja erinomaista.

Uniikkejahan ne, kukin tykönään, tietysti ovatkin omine erityispiirteineen.

Mutta kaikella olevalla on omat erityispiirteensä, sen  lisäksi, että kaikki kuuluu myös osana yleisen kategoriaan.
Parasta on siis itse kunkin tunnustaa myös muiden uskontojen "uniikkius". 

"Valitun kansan" asennevamma

Erityispiirteistä voi siis huoletta laskea pois sen, mitä kukin niistä itse pitää omana erityispiirteenään, nimittäin että "me olemme jumalan johdattamia, muut ovat eksyneitä epäjumalan palvelijoita". 
Tuontapainen näkemys kuitenkin sisältyy ainakin kaikkiin juutalaisperäisiin uskontoihin, nim. juutalaisuuteen itseensä, islamilaisuuteen ja kristinuskoon.
Tämä näkemys ei todellakaan leimaa kaikkia uskontoja. Monet hindulaisperäiset uskonnot nimenomaan korostavat uskonnon merkitystä ihmisen itsetuntemisen välineenä, ja siten näkevät kaikkien uskontojen tähtäävän, ja johtavan, samaan päämäärään.
Kristityt pitävät uskontonsa suurta levinneisyyttä osoituksena siitä että jumala on heidän puolellaan.
Kun kuitenkin Raamattu itse on kompromettoinut tuon näkemyksen perusteellisesti osoittamalla, miten jumalan käsitteeseen on aikojen kuluessa sisällytetty ihmisten kulloisenkin moraalisen tason elementtejä (veriuhrit, jopa ihmisuhrit, uhrit yleensäkin, sotien siunaaminen yms, lopulta jeesuslainen rakkauden ja anteeksiannon idealisointi johtoteemaksi jne,) voidaan tuo näkemys siirtää huoletta kulttuuriantropologian tutkittavien joukkoon, vailla pyhyyden häivääkään.

Mutta jotakin muihin nähden erinomaista on tietysti opissa joka senkun leviää kun kilpailijat kuihtuvat pikkuhiljaa pois.

Juutalaiset olivat tuoneet Egyptistä mukanaan ympärileikkaus-rituaalin. Sen lisäksi, että se on rituaali, se on todella tehokas tapa leimata kokonainen kansanryhmä ulkoisella tunnusmerkillä oloissa, joissa ympäröivillä ryhmillä ei kyseistä tapaa ole.
Olkoonkin, että se koskee ainoastaan miespuolisia (tyttöjen ympärileikkaus on jotakin aivan muuta, koska se ei tietääkseni missään edes väitetä sisältävän uskonnollista merkitystä).
On todella tehokas tapa erottautua silpomalla poikalasten kikkelit sukupolvesta toiseen.
Kun tähän lisätään se keskeinen opinkappale, että me olemme jumalan valittu kansa, joka sitten, yhdessä muiden opinkappaleiden kanssa
kirjoitetaan ylös, mikä merkitsee näiden käytäntöjen säilömistä niin, että ne ovat turvassa unohdukselta, joka koitui kilpailijoiden kohtaloksi, niin luja ydin on valmis.
 Koossa on riittävästi tekijöitä selittämään, miksi juuri tämä uskonto selvisi kun muut hävisivät!

Kristillisyyden kehityksen seuraavana vaiheena on sitten mitätöidä "valitun kansan" status, ja se tekee sen siirtämällä tämän statuksen itselleen.
Tämän se tekee käyttämällä tehokkaasti juutalaisilta perittyä käsitteistöä: "ympärileikkaus" ei olekaan kikkelin silpomista, vaan kyseessä on "sydämen ympärileikkaus" , "luvattu maa" onkin taivasten valtakunta", jne. 
Monia "luvattuja maita" onkin historian kuluessa esiintynyt, sellaisina ovat olleet mm. Suomi, Amerikka "pyhä" Venäjä jne... 
Nykyisistä en mene sanomaan kun en halua sekaantua politiikkaan :)

Trialistisen näkökulma

Leviämisen lopullinen sinetti on paradoksaalinen: kun levikki saadaan alulle "puhtaasti" hengellsienä liikkeenä, niin yhä enemmän alkaa vaikuttaa uskonnon vastavoima ihmismielessä, älyllisyys ja sen kehitys.
Sanalla sanoen, juutalais-kristillinen uskonto on osoittautunut muita paremmaksi vapauttamaan resursseja pois uskonnon harjoittamisen piiristä puhtaati älylliseen askarteluun, jonka seurauksena on syntynyt kapitalismi, on syntynyt valtava teollisuus, joka sinänsä on murskaava voima heikommin tuottaviin järjestelmiin verrattuna, mutta sitä tehostaa vielä ylivoimainen, sotateollisuuden luoma aseistus.

Metafysiikan asema trialismissa

 Metafysiikkaa

Myönnän kernaasti, että esittelemäni trialistinen paradigma ei täytä Skepsiksen vaatimaa ja vaalimaa tieteellisyyden kriteeriä. 
Sen sulkee pois heti kättelyssä hengellisyyden elementti, joka lähtökohtaisesti ei ole ymmärrettävissä intellektuaalilla tasolla.
Se on siis ilmiselvästi metafysiikan piiriin kuuluva asia
Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä metafysiikka putkahtaa esiin tämän tuostakin kaikessa nimenomaan ihmistä koskevassa.


Wikipedia:
 Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.

Hengellisyys kuuluu metafysiikan piiriin, ja siksi se ei voi olla tiedettä.
Totena sitä kuitenkin voidaan pitää, koska se nyt vain on läsnä ihmisen mielessä. Kokemuksena, olkoonkin että epämääräisenä.

Ajattelulla ratkotaan yhtälöitä, uskolla uskotaan, ja nämä kohtaavat toisensa mielessä muodostaen kokemuspiirimme, ollen itse kokemuksia!
Kummankin kohdalla voidaan siis puhua empiirisestä tasosta.  Sitä voisi kutsua vaikkapa kokemusmaailmaksi.
Elämämme tapahtuu empiirisellä tasolla. Elämä on kokemista!
Näin nämä elementit kohtaavat paikassa nimeltä mieli:
-Fyysistä minäämme luonnehtii erilaisten tuntemusten ja tilojen kirjo, joita kehossamme tapahtuu.
-Psyykkistä minäämme luonnehtii kaikkinaiset henkiset riennot, etupäässä tieteet ja taiteet, sekä kaikki niihin liittyvät asiat. Logiikka on sen tapa mieltää.
-Spirituaalista minäämme luonnehtii koko se olemassaolon tuntemus mikä ei vaadi selityksiä. 
Usko on sen tapa mieltää. 

Uskolla ei ole sisältöä, enempää kuin logiikallakaan, kumpikin ovat kuin myllyjä jotka jauhavat sitä mitä niihin syötetään. 

Metafysiikasta on alettu puhua Aristoteleen aikana.
Käsite on siis syntynyt rinnan filosofian kanssa.
Filosofian ilmaantuminen oli määrätynlainen herääminen pohtimaan asioita jotka aikaisemmin otettiin jumalan johdatuksina.

Tapahtui rationaalisen ajattelun esiin tunkeminen, jonka koettiin olevan ristiriidassa siihenastisen uskonnon värittämän mieltämisen kanssa.  

 Mutta mitä oli ennen uskontoa?

Mieltämisen alkuperäinen malli.

Minun olettamukseni on, että uskonto ilmiönä syntyi oloissa, joissa ihminen koki itsensä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena, asettamatta mitään ympäröivää kyseenalaiseksi. 
Maailma otettiin sellaisena kuin se eteen ilmaantui.
 (Tässä on mentävä niin kauas antropologian historiassa että siirrytään sen rajan yli puhtaan biologian puolelle. Ts. aikaan ja kehitysvaiheeseen ennen ihmistä!)
Tämä on alkuperäinen mieltämisen olotila, jonka voi ymmärtää vaikka seuraamalla minkä hyvänsä eläimen toimintaa: esmes kissa saattaa mitä hurjimman tappelun jälkeen tulla ovesta sisään ja alkaa puhdistamaan turkkiaan vaivaamatta päätään sillä mitä oli hetki sitten oven takana.
Se on täydellistä nykyhetkessä elämistä.  
Juuri näin eli ihminenkin, kunnes sitten alkoi kantaa huolta huomisesta, ei suinkaan pelkästään varastoimalla  toukkia ja juureksia ja riistaa, tai mitä hän nyt söikään, vaan raahaamalla näitä uhriksi jumalalle jotta tämä kostaisi vihamiehelle, antaisi anteeksi minulle ja siunaisi tulevan toiminnan runsailla ravintolöydöksillä.

Uskonto ilmaantui yhdessä kysymysten kanssa: Miksi täällä tapahtuu kaikenlaista, mikä sitä ohjaa, mikä on minun asemani jne. 
Järki, sielullinen elementti siis, vaati mielessä yhä suurempaa tilaa
Tässä tilanteessa hengellisyys ajautui nurkkaan jossa se pystyi räpiköimään vain kehittämällä turvakseen jumalten suojeluksen.
Elämään luonnollisena kuulunut hengellisyys ajettiin jumalten hoteisiin sillä, että sillekin vaadittiin järjellistä selitystä, mitä ei rationaalisesta maailmasta löytynyt.
 Karl Popperin (ks. Wikipedia) kolmen maailman teoria on mielenkiintoinen paralleeli tälle trialismin teorialle, mutta on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että tässä jako menee toisella tavalla; elämme sellaisuudessa jossa kaikki kolme ovat jatkuvasti läsnä tässä ja nyt, ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan.
Päin vastoin kuin Popperin maailmat, joista fyysinen muodostaa perustan jolle psyykkinen ja kulttuurinen maailma sitten perustuvat.

Filosofiassa tunnetaan kanta nimeltä instrumentalismi, joka, lyhyesti sanottuna, ei piittaa niinkään siitä, onko teoria tai siihen sisältyvä väittämä tosi vai epätosi, vaan pitää tärkeänä vain sitä, miten se vie tutkittavana olevaa asiaa eteenpäin.
Historiahan on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin teorian aukko on paikattu olettamuksella joka on sittemmin osoittautunut epätodeksi. 
Radiotekniikassa vallitsi aluksi käsitys "eetteristä", avaruuden väliaineista, jonka täytyi olla todellinen, koskapa auringonvalo ja radioaallot saattoivat siirtyä paikasta toiseen.
Säteilyn luonteen paljastuminen osoitti, että ne voivat edetä tyhjiössäkin, koko eetterin käsite pantiin viralta. Oleellista on, että radiotekniikka oli edistynyt, vieläpä harppauksin, tuon väärän teorian ollessa vielä täysissä voimissaan.
Siinä oiva esimerkki instrumentalismin oikeutuksesta. 

Usko instrumenttina

Samanlaisena instrumenttina uskonto (siis metafysiikka) on toiminut kautta koko tieteen historian, olihan ukonilman sähköpurkaus jumalten raivoa, virvoittava sade taas niiden laupeuden osoitus jne, ennen kuin niiden taustalla olevat fysiikan lait alkoivat selvitä. 
Oleellista on, että vääriksi osoittautuneet käsitykset eivät estäneet tiedon etenemistä. Näyttää jopa siltä että niitä vaadittiin jotta kehitys voisi edetä!
Metafysiikka ei voi lakata olemasta vain sillä, että jumalat pannaan viralta.
Se tulee esiin yhä uudelleen itsekohtaisena kokemuksena.
  
 Trialistiseen paradigmaan sisältyy ilman muuta instrumentalistinen kanta.  
Se ei ole pelkästään lohdullinen oletus siitä, että tämä metafyysinen puoli joskus tulee selviämään ja kaikki alistuu järjellä ymmärrettäväksi. 
 Päin vastoin. Trialistisen paradigman lähtökohta on, että näin ei tapahdu. Koko trialisinen paradigma on sitä, että ei yritetäkään ymmärtää koko kokonaisutta, ihmistä maailmankaikkeuden osasena, vaan alusta lähtien lähdetään mieltämään  siitä lähtökohdasta, että mieltäminen, mielessä tapahtuva tuntemusten, ajattelun  ja hengellisen kokemisen synteesi otetaan sellaisenaan. 

Mieltäminen on kertakaikkiaan eri asia, ja kysymys on siitä, että ymmärtää kannattaa yrittää vain niitä asioita jotka on ymmärrettävissä, ja uskoa sitten ne asiat jotka ovat uskottavissa ja vain uskottavissa.
 Tämä vaatii vain, että tunnistaa mielessään myllertävien asioiden alkulähteet

Psykologia saa rationalisoida sielun toimintaa miten pitkälle hyvänsä, aivotutkimus saa eritellä aivojen toimintaa miten pitkälle hyvänsä, niin niiden paljastukset eivät ikipäivinä tule selittämään ihmiselle sitä, mikä tämä itsessään on. 
Siinä asiassa auttaa vain kokemus, ja kokemus on kaiken sen synteesi mikä mielessä on.

Jumala muuttuu

 Jumala muuttuu

Rippikoulussa, kun me oppilaat hyväksyimme edistyksellisen papin mielestä liian kiltisti Lutherin katekismuksen opinkappaleet (olimme oivaltaneet, että "ulkoläksyistähän" tässä on kysekin!), tämä ryhtyi itse problematisoimaan asiaa. Hän kysyi meiltä, olemmeko koskaan ajatelleet, miksi jumala sallii kaiken pahuuden maailmassa.
Minua tuo provosointi ei saanut syttymään. En todellakaan ollut ajatellut, tai paremminkin en ottanut asiaa siltä kannalta. 
Maailma nyt vain oli sellainen, ja sen olin nähnyt.
Tuo jumalan sallimiskysymys ei ole kertaakaan sen jälkeenkään juolahtanut mieleeni.
Uskovainen olin silloin, ja olen vieläkin; minä uskon sellaisuuteen.



Sen sijaan olen palon miettinyt sallimusta hieman toiselta kannalta.
Esmes jumalan katsotaan kieltävän tappamasta. Sanotaanhan näin Mooseksen laissa.
Tappamista on kuitenkin myös eläinten tappaminen, mikä ei tunnu häiritsevän ollenkaan, vaatiihan sama jumala "uhraamaan" itselleen eläimiä. 
Tuo sama piirre löytyy kaikista uskonnoista,  sitä voimakkaampana mitä primitiivisempi on kyseessä.

Ihmisuhrit

Selviönä pidetään, että jumala ei salli, saati vaadi ihmisuhreja.
Se on kuitenkin korostus, jonka ihmisen kehittyvä moraali on aikojen kuluessa aikaansaanut. 
Kieltäähän samainen tappamisen kieltävä laki tekemästä kuvia.  Silti niitä tehdään puhtain omintunnoin (muslimit ovat tämän lainkohdan sisäistäneet perusteellisemmin, ja koristelevat seinänsä pelkästään ornamentein).
Näyttöä on siitä, että kyllä ihmisuhrit hänelle ne kelpasivat.
Esmes kun käsky kävi Abrahamille uhrata Isak, niin hänellä näyttää olleen valmius sisäistää käsky oitis!
Jefta tuli luvanneeksi uhrata Hralle, ja kuinka ollakaan,  joutuikin sitten uhraamaan oman tyttärensä (Tuomarien kirja 11:30). Tämän tapahtuman kuvaus kertoo, että koko tointa pidettiin täysin luonnollisena, joskin harmillisena. Joka tapauksessa ajatukseen oltiin jo valmiiksi totuttu, ja missäs muualla voi tottua kuin käytännön elämässä.
Mooseksen laissa on myös säännös esikoisen "erottamisesta" Herralle.
Eläinesikoisten suhteen ei ole epäilty etteikö kyse olisi suoranaisesta lihoiksi pistämisestä. Ihmisesikoisten suhteen on selitelty, että esikoisten tuli mennä Herran palvelukseen.
Edellisen kuvauksen valossa ei ole kaukana ajatus että kyse oli suoranainen kehotus uhrata ihmisiä.
Sitäpaitsi Herra oli aikaisemmin määrännyt kokonaisen sukukunnan, leeviläiset, temppelipalvelukseen, joten tungosta olisi tullut jos tilat olisivat täyttyneet lisäksi tiheään syntyneistä esikoisista. Siispä lihoiksi vaan esikoiset, ja savuna ilmaan!
Mikä siis on todellisuudessa ollut parjattu Moolok?
Ei suinkaan mikään muu kuin Herra itse.

Näistä, kuten monista muistakin tavoista joita "Raamattu ankarasti tuomitsee" pakanallisina, on todettava, että jutut kirjattiin vasta Babyloniassa exiilissä, jolloin oli kulunut satoja vuosia viimeistenkin kuvattujen tapahtumien ajoista, ja kirjaus aivan ilmeisesti tapahtui, kuten kirjaukset aina tapahtuvat, kirjaajien senhetkisen moraalin viitekehyksestä lähtien.

Senhetkinen, vallitseva, moraali onkin avainsana, ja
myös kristityn moraali on joustanut vaikka millä mitalla.
Orjuuskin oli sallittua vielä aivan äskettäin, mutta nyt ei ole. Sitä ei kuitenkaan saanut lakkaamaan kristillinen eikä muu moraali, vaan taloudelliset lait: kapitalismin kehitys vaati vapaata tyäväenluokkaa, koska se tarvitsi paitsi työvoimaa, myös väkeä jolle myydä tuotteita. Orjille ei voint myydä mitään, sillä "eihän orja voi mitään omistaa", kuten taannoinen Cumuluksen kaunis laulu kertoi.

Jumalan sulatusuuni

On selvääkin selvempi, että se moniniminen jumala josta Raamattu puhuu, Elohim etunenässä joka oli ei jumala vaan jumalat, Jehovan, hra Sebaotin yms. kautta "isämeitään" joka on taivaassa, on käsittänyt ja siten sisäänsä imenyt kaikki mahdolliset historiansa aikana kohtaamansa naapurijumalat, mukaan lukien Moolokin, Astarten, Baalin jne,. 

 Myös Baal, joka vilahtelee samoilla sivuilla, tarkoittaa yksinkertaisesti herraa. Joten tarvitseeko enää tarkemmin selittää...?

Ihme olisi jos ei Egyptinreissulta olisi mitään tarttunut mukaan, ja kuinka ollakaan, eräs hartaushetkissä tiheään käytetty sana on aamen. Kun tiedetään, että Egyptin pääjumala oli Amon Ra, kun tiedetään, että enempää Egyptin kuin vanhan hepreankaan kielissä ei vokaaleja kirjoitettu, on jopa selvää että Amen on sama kuin Amon.  Kun siis rukouksen loppuun liitetään tämä sana, niin mikä se muu voi olla kuin osoite taholle mihin rukous on tarkoitettu.

Wikipedian mukaan heprealaisesssa Raamatussa . Vanhassa testamentissa sanaa Amen käytetään: 
lauseen alussa, jolloin se viittaa edeltävään asiaan ja suomennetaan esimerkiksi "silloin", lauseen keskellä, tai lauseen lopussa vahvistussanana.
Kuvaavaa on, että Uuteentestamenttiin sana on otettu sellaisenaan, edes yrittämättä kääntää sitä.  
Kun Jeesus usein aloitti  puheensa , kuten suomeksi luemme, sanoilla "totisesti, totisesti", niin alkuperäistekstissä hän onkin sanonut  "amen, amen" . Mistä hyvänsä uskonnosta löytyy paralleeleja sille, että jumalan nimeä toistellaan juuri tällaisissa yhteyksissä.
Ja varsinainen huipennus onkin sitten Ilmestyskirjan 3:14 :
  "Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita:
"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku..."
Taidatko sen selvemmin sanoa!



 Sellaisesta sulatusuunista on siis noussut se jumala, jonka toimia Jukka Norvanto viikoittain selittää parhain päin Radio Deissä.
On sanomatta selvää, että jos se on niistä muodostunut, se myös sisältää kaikki ne!

Monet ovat todenneet, että Jeesuksen lanseeraama Uudentestamentin rakastava jumala on täysin eri asia kuin kuin Vanhantestamentin sivuilla mekastava oikukas ja julma tyrannijumala.
Tämä on selvää, mutta on lisäksi huomioitava, että Jeesus itse olikin vain eräs lenkki sananselityksen pitkässä ketjussa joka muovaa sitä hirvittävää ajatusrakennelmaa, jota uskonnoksi kutsutaan.
Kokonaisuus sisältää vain yhden totuuden: on vain yksi jumala. 

 Sellaisuus, hiljaa tosi

Tämänhän tiesi myös LaoTse, mutta ei alkanut riidellä asiasta vaan kirjoitti Tao Te Kingin.
Tämä asiantila tulee hiljaa meditoijan mieleen hänen itsensä sisäistä kautta, se ei vaadi perusteluja, sen vain kokee.
 

Huuhaan kartoitus

Huuhaa.

 Huuhaa on sana, jota käytetään perättömistä, epätieteellisistä väitteistä ja uskomuksista. Skepsis myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon taholle, joka on vakiinnuttanut näennäistieteiden asemaa. -Wikipedia

Minä käytän sanaa vähän toisessa merkityksessä kuin Skepsis ja Wikipedia.
En ota kantaa siihen, mitä tieteessä tapahtuu. 
Huuhaata on minulle kaikki sellaiset hartauselämän kuvaukset, jotka perustelevat sitä millä hyvänsä ihmisen ulkopuolisella syyllä.
Hartauselämä ei yksinkertaisesti tarvitse näitä perusteluja, koska sen tarve on koettavissa ilman niitäkin. Perusteluksi riittää, että se on todellinen tarve. Aivan kuten nälkä, jano, ja vaikkapa pätemisen tarve.

Miten paljon usko Jeesukseen onkin tarpeen hartauselämälle, se on sitä kuitenkin vain niille, jotka ovat ns. tulleet tuohon uskoon.
 Niille, joilla ei tuota kokemusta ole, se puoli asiasta on yhdentekevä. 
Sama koskee reinkarnaatio-kokemuksia.

  
Meille, joilla ei ole pelastuskokemusta, ei jälleensyntymän kokemusta, ei toisesta aurinkokunnasta tulemisen kokemuksia, ei mitään muuta kokemusta kuin kokemus tästä sellaisuuksien maailmasta, johon olemme jostain putkahtaneet, ei näyttäisi olevan mitään syytä minkäänlaiseen hartauteen. 
Mutta silti meillä on tarve. 
Syy on ulkokohtainen. Tarve on sisäinen.

Hartauselämää ei tee tarpeelliseksi mikään oppirakennelma, vaan se on  universaali, kaikkia koskeva.

Tämä selittyy vain trialistisen paradigman kautta.

 
Tiede psykologioineen ja varsinkin aivotutkimuksineen on osoittanut määrätynlaista kiinnostusta hartauselämään liittyviin kokemuksiin.
Kun tutkitaan aivosähkökäyriä, aivojen kemiallisia toimintoja, yhteyksien muodostumista aivoissa, ja verenpaineen muutoksia hartauden harjoittamisen aikana, on kaiketi pakko nähdä, että jotakin todellista tapahtuu hartauden harjoittajan sisimmässä.

 Tieteellinen hartaus

Tiede on jopa ryhtynyt kehittelemään omia menetelmiään sen toteuttamiseksi. Sellaisia ovat erilaiset keskittymisharjoitukset, jotka todella ovat sekä koettavissa että kokein osoitettavissa elämää rikastuttaviksi.

Tieteen huuhaa

Valitettavasti minun on sijoitettava myös nämä tieteen tarjoilemat menetelmät huuhaan piiriin kuuluviksi. 
Miksi?
Siksi, että kun ihminen asettuu kokemaan itseään, mikä meditaatiossa nimenomaan tapahtuu, hän ei siinä tilanteessa tarvitse mitään tieteen paljastamaa. Hän ei tee kerrassaan mitään tiedoilla siitä, missä aivolohkojen sokkeloissa tapahtuu mitäkin kemiallisia reaktioita, mikä psyykkinen syy on hänen hiljaisuudenkaipuunsa taustalla, jne.


Syyt, tarkemmin sanottuna tieto syistä,  eivät ole ollenkaan relevantteja siinä tilanteessa kun koetaan tarvetta johonkin! Tarve vain tuntuu sisällä. Samoin kuin nälkä ja jano, väsymys...

Mieli ei ole yksiselitteinen asia. Wikipediasta voi lukea hahmotelman siitä, miten mikäkin aikakausi on mielen käsittänyt, ja mitä mieltä (hah!) kukin filosofi on ollut mielestä, ts. mitä katsonut siihen kuuluvaksi ja mitä poissulkenut.
Hiljattain on ilmestynyt kirja, kokoomateos nimeltä Ihmisen mieli, toimittanut prof. Riitta Hari.
Kirjan punaisena lankana on näkemys, että ihmismieli ei ole vain aivotoimintaa, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma joka käsittää kaikki kehon osat.
Minä kannatan tätä näkemystä.

 Koska mieli käsitetään monella tavalla, otan vapauden käsittää sen omallani:
Teemani mukaisesti tarkoitan mielellä vain ja ainoastaan sitä sisäistä olemustamme, mihin ilmestyy, kuin tauluun ikään, kuvia ja tuntemuksia, suggestioita, niiltä kolmelta taholta joista kokonaisuutemme muodostuu: ruumis, sielu ja henki.
 Meditaatio merkitsee näiltä kolmelta taholta tulevien suggestioiden vaimenemista niin, että mieli kykenee tarkkailemaan tätä kokonaisuutta todella kokonaisuutena, eikä kaaoksena. Tavanomainen mielentilammehan on juurikin kaoottinen, loputtomalta tuntuva "tajunnanvirta".

 Mutta toiseksi, ja ennen kaikkea, kysymykseen tulee myös ulkopuolisten suggestioiden vaimentamista minimiin.

 Ulkoiset suggestiot

 Jokainen ymmärtää mitä ulkopuoliset vaikutteet ovat.
Kolmioasetelmasta, joka on trialistisen paradigman ydin, selviää heti, että uskonnot ja muut opit on luettava kategoriaan "ulkoinen suggestio".

Jos ollaan yksimielisiä siitä, että mielen rauha on tavoitteena, herää kysymys, että miksi niin usein hartauselämästä tulee riitaa. Näyttää siltä, että uskonnot on sisältä käsin miinoitettu aiheuttamaan konflikteja juuri tässä asiassa.
Ja se tulee ymmärrettäväksi nimenomaan kun kristityn kanssa tulee puhe meditaatiosa ja mielenrauhasta.
"Meditaatiolla, tällä ihmisen keksimällä menetelmällä, saavutetaan korkeintaan hetkellinen rauha, mutta todellinen rauha tulee vain Jeesuksen kristuksen kautta, sillä niin Sana opettaa".

 Hartauden alkuasetelmassa vain sillä on merkitystä mitä koetaan sisällä. Mieli on toiminnassa ja sen toimiessa ei siihen itseensä voi kiinnittää huomiota, vaan se on havainnoitsijan osassa.
Se meditaation tehtävä, että "mieli on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa" mitätöityy, jos siihen aletaan tuomaan selityksiä yhtään miltään taholta. 
 Hartauselämä ilman huhaata on vain sellaisuudesta käsin lähtevä hartauselämä.
Lääketieteelliset teoriat ovat ulkopuolisia suggestioita siinä kun niskaan hengittävä hypnotisoija, tai niskaan hengittävä esirukoilija, tai niskaan hengittävä joogan opettajakin. 

Trialistinen paradigmakin voidaan ajatella suggestioiksi. Paino on tässä sanalla "voidaan".
Sitä ei nimittäin tarvitsekaan ajatella, se paljastuu empiiristä tietä itse meditaatiossa. 
Kaiken a ja o on, että päästään hiljentymisen alkuun. Sisäinen tarkkailu paljastaa lopulta itse oman olemuksensa, ja juuri se onkin syy miksi se ei tahdo oikein uskonnolle kelvata. Se pyyhkii mielestä ulkoista suggestiota.

Jumala ja kirjoitukset

Miksi hartauselämä

 Nykyisin kinataan siitä, onko jumala olemassa vai ei.
Kun piispa Henrik tuli tänne meitä käännyttämään, sen todistaminen ei ollut hänelle ollenkaan ongelma.
Riitaa tuli vain siitä, mikä niistä on se oikea, ja hänellä oli käytössään tehokas ase, kirjoitettu sana. 
Ei tarvinnut edes kansan osata lukea, riitti kun hän itse, ja myöhemmin yhä kasvava joukko edusmiehiä, luki tuota sanaa, joka selitettiin jumalan ilmoitukseksi.
"Raamatun sanassa jumala ilmoittaa itsensä" on kehäpäätelmä jota yhä vielä toistellaan. 

Missään vaiheessa meitä ei ole vaadittu uskomaan jumalaan.
Riittää kun uskomme Raamattuun, kirjoituksiin!

Kirjoituksiin, joiden historia on ihmiskunnan koko historian rinnalla surkean lyhyt, ollen kokoelman laatiminen alkanut n. 700 v. ennen ajanlaskumme alkua.


Kirkko julkaisi v. 2000 tutkimuksen, jonka mukaan 27 suomalaisista uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. 
Kun kirkon jäsenistö oli tuolloin 78% kansasta (nykyisin sitäkin vähemmän), luku on paljonpuhuva. 
Suurin osa uskoo mutta "toisin kuin kirkko opettaa".
 Kirkolla on muokattu uskontunnustuksensa, jonka tietysti voi ulkomuistista ladella, jos on tullut sen mieleensä painaneeksi, mutta ainakin minun oppimani on sanamuodoltaankin niin vanhahtava, etten edes ymmärrä siitä kaikkea.
Siksi se ulkoläksynä opetettiinkin.

Epäilen myös, että ei sitä moni muukaan ymmärrä, ja tämä epäilyni perustuu siihen, että harrastettuani vuosikymmenet hartauselämän, tämän blogini aihepiirin, tutkimista, kerta toisensa jälkeen on seurannut vaivautunut hiljaisuus, kun olen yrittänyt avata keskustelua siitä.
"Uskonto on jokaisen yksityisasia" on usein kuulemani kommentti. 
Sitähän se ei ole.  
Päin vastoin, uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, ja haluttomuus siitä keskustella on tulkittavissa niin, että puuttuu valmius käsitellä aihetta.
Tämä ongelma on seurausta dualismista, jonka uskonto on matkaan saattanut. 
Ja nimenomaan juuri kirjauskonto. 
Vanhan karhunkansan aikana ihminen sai olla vapaasti hengellinen olio, mutta kirjauskonto eristi hänet omasta hengellisyydestään. 
Puheet "yksityisasiasta" kuvastavat sitä, että hengellisyys koetaan, mutta vain epämääräisenä tarpeena, ja se puetaan juurikin uskontunnustuksen muotoon, kun sen täydellinen sanoiksi saattaminen vaatisi teologin opintoja.
Siitä aukenee yksinkertaisesti aivan liian vaivalloinen työmaa.

Menettelytapa

Hartaus vaatii  menettelytapaa, yhtä tai toista, aivan samoin kuin aamuvoimistelu vaatii jotain menettelytapaa tullakseen suoritetuksi. 
 Vetäytyminen virallisten uskontunnustusten suojiin on lähinnä turvautumista lähimpään piilopaikkaan välttyäkseen tekemästä tositoimia asian eteen. 


 Eksegetiikka on tuonut kiitettävästi aineistoa kompromettoimaan selittämiensä kirjoitusten luotettavuutta.
Tästä on seurannut niin sanottu jälkiuskonnollinen kulttuuri, jossa tämä "toisin kuin kirkko opettaa" väki huomaa olevansa. 
Se jättää yhä kasvavan määrän ihmisiä tyhjän päälle, koska tutkimustulokset nakertavat kirjoitusten arvovaltaa, sitä, jolla alunperin voitettiin luonnonuskonton kuulunut luonnollistakin luonnollisempi hartauselämä. 
Saavat pitää kirjoituksia miten jumalalta annettuina hyvänsä, mutta kasvava joukko ihmisiä kokee ne ontoiksi, koska rationaalinen ajattelu jatkaa voittokulkuaan.
Näin rationaalinen ihminen herää tilanteesta missä hartauden tarve tunnetaan selvästi sisäisenä paineena, mutta menettelytapa sen harjoittamiseksi puuttuu, kun ei ole enää mihin uskoa.
Tämä on seurausta nimenomaan dualismista, joka on sitonut hartauden perusteet ihmisen ulkopuolelle.

 Lääketieteen sana

Lääketiede  ym on alkanut tarjota omia, uskontoon perustumattomia, menettelytapojaan. 

Ne eivät kuitenkaan kelpaa, koska kaikissa niissä on säilynyt uskonnon dualismi.
Ne näkevät ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. 
Hengellisyydestäki kyllä puhutaan vielä, mutta vain jonakin henkisyyden, siis sielullisuuden, alalajina.

Tieteen piirissä siis hyysätään uskonnon mukanaan tuomaa dualismia.

 Meditaatiokoulukunnat

Oman vastauksensa hartauden tarpeeseen antaa erilaiset meditaatio-koulukunnat. 

Teosofian piirissä itse asiassa on edustava kokoelma tämän puolen koulukuntia. 
Siellä on okkultistit.
Siellä on buddhalaisuus (sellaisena kuin he sen käsittävät)
Taolaisuuskin sieltä löytyy.
Hare Krshna tuntuu viihtyvän hyvin hengen ja tiedon messuilla. 
Tantralaisuus on eräs jonka olemusta ei oikeastaan ole kukaan yrittänytkään selittää, mutta joka elää ja voi hyvin, ehkä siksi, että se tarjoaa hengellisyyttä ja aineellista hyvinvointia, todella siis jokaiselle jotakin.
Lisäksi aika ajoin ilmaantuu menestyviäkin liikkeitä jotka tuntuvat ainakin aluksi elinvoimaisilta. 
Tiedän ainakin yhden, nim. TM-liikkeenä tunnetun meditointiyrityksen, joka on jollakin tavoin onnistunut selittämään meditaation tarvetta. Siinä on kuitenkin häiritsevän paljon liikeyrityksen piirteitä joita ei edes yritetä salailla...

Kaikki nämä voidaan sulautuu mielessäni uskontojen kanssa yhteen ja samaan nippuun, jolle minä annan nimeksi huuhaa.

Meditaation ulottuvuudet

Mitä kaikkea meditaatio paljastaa...

Mieli ja mielteet

Mieli operoi mielteillä. Usein tätä pidetään ajattelemisena, mikä on kuitenkin vain yksi tapa mieltää, ei sen enempää.

Muita ovat esmes mielikuvat, ideat, mielipiteet, käsitykset, tuntemukset jne. Kaikki tämä muodostaa siis mieltämisen kategorian, johon ajattelukin kuuluu. Mutta siihen kuuluu myös ulkopuolinen suggestio, joka valitettavasti on usein jopa vallitsevana.

Mieltäminen on yhdeltä kannalta katsottuna näistä eri lähteistä tulvien mielteiden järjestelyä. Voidaan sanoa, että mieli seuloo mielteitä pyrkien järjestykseen, mutta samalla se sekoittaa niitä, ja järjestys tuleekin ikään kuin ulkopuoleltamme.

Meditaatiossa kohtaavat...

-Ruumis, sielu ja henki.
-Koko biologinen historiamme, aina ensimmäisestä yksisoluisesta alkaen.
-Sisäinen ja ulkoinen.

Meditoinnin tarve itse asiassa syntyy jännityksen tunteesta mielessä, joka on joutunut hämmennyksen tilaan monien eri suuntaan vetävien suggestioiden johdosta.
Minkä hyvänsä kappaleen muoto määräytyy sitä koossa pitävien ja sitä hajottavien voimien jännitteestä. Tasapaino niiden välillä määrää muodon.
 Keho, sielu ja henki ovat niitä voimia joista muodostuu mieli-niminen esine. Kuten kaikki luonnonvoimat, ne hakevat keskinäistä tasapainoa.
Mielen tasapaino on luonnollinen olotila. 
Meditaatio on sen saavuttamisen menetelmä.


 

Meditaatio on itsen sisäisten elementtien saattamista harmoniaan.

Meditaatiossa kohtaa paleontologinen menneisyys nykypäivän   

 Vielä kolmaskin jännite löytyy. Historiamme koostuu monista kehitysvaiheista, ja ne kaikki ovat läsnä nykyisyydessämme.

Jokainen niistä vaatii oman huomionsa.
Voimme ottaa apu simulaattoriksi esmes jonkin paleontologien piirtämän animaation evoluution kehityskulusta. Niissä voi seurata, miten enemmän tai vähemmän kastematoa muistuttavalle eliölle on alkanut ilmaantua erikoistuneita elimiä, aluksi suu ja peräaukko, sitten kidukset, liikuntavälineet, kuten evät, raajat aluksi voimakas pyrstö, joka on sittemmin kutistunut hännäksi, joka sitten vuorostaan on hävinnyt, jne.
Kun tarkastelemme omaa kehoamme, voimme jossain määrin jäljittää näitä kehitysvaiheita. Esmes ihmisen sikiölläkin on jossakin vaiheessa kidukset. Kahdesta alkiosta on ensimmäisissä vaiheissaan  vaikea sanoa kummasta tulee kala, kummasta ihminen :)
Häntäluu meillä on yhäti, samoin umpisuoli. Selkäydinkin on tavallaan yksi rudimenteista, jos ajattelemme aivoja sen jatkeena!

Kun asetumme meditoimaan ja kiinnitämme huomiomme ns. cakroihin, aloittaen useinkin alimmasta, joka sijaitsee jossakin peräaukon tienoilla. 
 
Lähdemme alimmasta ja etenemme kohti ylintä. Samalla tulemme käsitelleeksi biologisen kehityksemme vaiheet, joista jokaiseen kuuluu sekä fyysinen että psyykkinen taso.  

Alkeellisimmat elämänmuodot muistuttavat enemmän matoa kuin ihmistä, niissä toinen pää toteuttaa yhteyttämisen, toinen eriyttämisen (assimilaatio ja dissimilaatio, karkeasti sanoen syöminen ja paskantaminen. Esmes liskoilla vartalo jatkuu vielä takaraajoista taaksepäin vahvana pyrstönä, joka sitten selkärankaisilla on kutistunut vähemmän vahvaksi hännäksi, josta ihmisellä on enää häntäluu muistona. 
Mikään ei estä sijoittamasta alinta cakraa sinne pyrstön päähän, jolloin mukaan tulee vielä pitempi pätkä historiaa.
 
Käsittelyssä on siis kuitenkin koko historiamme, joka on niin pitkä, että se jää tosiasiassa kaiken hahmottamiskykymme ulkopuolelle. Kaikki vaiheet  ovat missä kaiken aikaa läsnä, mutta vain meditaatiossa ne tulevat tietoisuutemme piiriin..

Jos meditaatio on menetelmä, mantra on instrumentti sen menetelmän soveltamiseksi.

OM

Mantrojen sanotaan värähtelevän.
Se puhe ei olekaan tuulesta temmattua.
Monien gurujen suosima "pyhä tavu" OM on jokaisen milloin hyvänsä testattavissa.  
Tavun edetessä tunnemme rinnan kajetossa selvää värinää. Koko ihmiskeho kaikkine onteloineen värähtelee, poskionteloissa, pääkopassa, vatsassa.....
Tässä paljastuukin ensimmäinen suuri meditaation luoma yhteys: Sielullinen ja fyysinen (värähtely on fysiikan piiriin kuuluva tapahtuma!) siinä löytävät toisensa.

Ulkoinen suggestio

  Mutta lisäksi on tarjolla ulkopuolista suggestiota, ja kuten on nähty, ne aikaansaavat lisää epäjärjestystä.
Sitä ovat mm ja nimenomaan kaikki uskonnolliset opit, jotka edellyttävät minkä hyvänsä asian käsittämistä määrätyllä tavalla, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi.
Hämmentävää on, että myös jokainen oppi, jota tyrkytetään perustaksi meditaatiolle, kuuluu tähän kategoriaan. Gurun ja alempien ohjaajien vaikutus on ihan suoranaista suggestiota ohjeineen joita kuiskitaan oppilaan korviin itse aktin aikana. Kyseessä on niin voimakas vaikuttaminen ulkoapäin, että, se estää itsen löytämisen, mikä taas on meditaation päämäärä. 
Tässä tavallaan yksilön ja yhteisön intressit joutuvat ristiriitaan ja mieli joutuu umpikujaan. 
Tästä umpikujasta meditaatio johtaa ulos, koska se kutsuu mukaan hengellisen. Kaiken elollisen yhteys on hengellistä, joten myöskin yhteiskunnallisuus toteutuu tätä kautta.
 Voidaan sanoa, että meditaatiossa se tapahtuu altrtuismin kautta, eikä autoritäärisen manipuloinnin kautta jota kaikkinainen ulkoinen suggestio yksilölle merkitsee.

Nämä näkökulmat auttavat ymmärtämään, mitä meditaatiossa oikein tapahtuu.

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma

Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.

Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.

Mielen funktio

Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.