Hartaus ilman tekosyytä
He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.
Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa.
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.
Hartauselämä on tarpeellinen.
Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).
Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.
Hartauselämän dilemma
Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin jumaluuksiin.
Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.
Yhdensuuntaiset viivat
Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.
Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla.
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.
Mitä on tehtävä
Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään.
Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus.
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.
Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.
Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään
Miten hartaus ilmaantui...
Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa, On siis mentävä aikaan 3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.
Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!
Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa.
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.
...ja mihin se katosi...
Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.
Dualismin suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.
Yrjö Kallinen, joka oli hylännyt uskonnon sellaisena kuin suomalainen sen käsitti, kyseli, että elämmekö unessa.
Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen.
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä.
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.
Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.
Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.
Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä
Medditaatio ja kadotetun sellaisuuden löytyminen.
Tietoisuus, kuten sen kokee, palautuu sellaisuuteen.
Onko se siis muuta kuin loputon ajatusketju, joka on alkanut....
Niin, mistä?
Herääminen tämän maailman todellisuuteen on heräämistä sellaisuuteen.
Sellaisuuteen kuulu, paitsi objektiiviset, myös subjektiiviset tosiasiat.
Yksilö herää oman ympäristönsä sellaisuuteen.
Ympäristö koostuu erilaisista fyysisistä esineistä, mutta siihen kuuluu myös oman yhteisö, jonka osa itse olemme
Näinollen havaitsemme omasta subjektiivista käsin ympäröivän maailman sellaisuuden ja ympäröivän yhteisön sellaisuuden.
Ympäröivän yhteisön sellaisuus on suoraa johdettavissa yksilön sellaisuuudesta, aivan samoin kuin yhteisön, societyn, käyttäytyminen on johdettavissa yksilön käyttäytymisestä.
Puhumme individuaalipsykologiasta ja sosiaalipsykologiasta.
Sellaisuuden ihmettelijä makaa ensi vaiheessa selällään pinnasängyssä ja tavoittelee käsillään sen ylle ripustettua helistintä. Havainto on, että se liikahtaa kun hän sitä koskettaa. Lujempi huitaisu saa aikaan helisevän äänen.
Helistin ja siihen liittyvät tapahtumat hyväksytään sellaisena.
Ihme ei siitä muuksi muutu siinäkään vaiheessa kun ihmettelijä ensimmäiset hampaat saatuaan puree sen rikki ja toteaa, että siellähän on helmi sisällä (äiti toivottavasti rientää pelastamaan pikku riiviön syömästä helmeä parempiin suihin). Sellaisuus saa vain uutta sisältöä.
Periaatteessa ei mitään muuta tapahdukaan kehityksen missään vaiheessa, mutta aina jää kysymys, mistä tämä on alkanut, ja mihin se on päättyvä.
Kaikki kiinteä maa, mitä tässä prosessissa tuntee saaneensa jalkojensa alle, on korkeintaan suhteellisen kiinteää.
Se on hyvinkin verrattavissa voinokareeseen jolle kirnuun pudonnut hiiri pelastautui hukkumiselta; kaksi hiirtä oli pudonnu kirnuun joka oli puolillaan kermaa, ja toinen sanoi, että hukassa olemme, turha pyristellä, ja hukkui siinä samassa kun lakkasi uimasta. Toinen, urhea hiiri taas ui ja polki vettä vaikka välillä tuntui toivottomalta, mutta ennen pitkää kermasta muodostui kasvava voinokare saareksi kerman keskelle (joka muuttui prosessissa kirnupiimäksi) ja urhea hiiri nousi tälle saarelle ja hetken levättyään hyppäsi siltä ponnistaen kirnun reunalle ja ulos vapauteen.
Suunnilleen tällaista on se tieto mitä sellaisuudesta saamme analysoitua, ja tämä koskee nykyaikaista tiedettä monine huippuineen.
No, onko siis koko olemisemme tyhjän päällä olemista?
Selvästikään ei.
Kyllä koko olemassaolomme perustuu koossapitävään voimaan. Se vain ei ole tietoisuuteemme, joka pitää koossa, vaan se on jotakin joka on yhtä todellista kuin se sellaisuus mistä tietoisuutemme näennäisesti muodostava loputon ajatusketju on alkanut.
Se on kuin maan vetovoima, aina läsnä, ja yhtä vaikeasti selitettävissä.
Tässä kohtaa siis havaitaan, että ajatusketjuinemme emme pääse pitemmälle olemuksemme ymmärtämisessä.
Sitä ei kertakaikkiaan selitä alkuräjähdys, ei aivoissa tapahtuvat kemialliset muutokset ja solujen keskinäiset reaktiot.
Tällä rajalla on turvauduttava metafysiikkaan.
Sen tunnustaminen, ettei ymmärrä jotakin, ei vielä ole metafysiikkaa, mutta kun joutuu tunnustamaan että ei voi ymmärtää jotakin, on jo siirtynyt metafysiikan puolelle.
On tullut siirryttyä alueelle jossa ei vaikuta ajattelun lait, vaan uskon lait.
Näin on siis todettava, että tietoisuus kartesiolaisessa mielessä ("ajattelen, siis olen olemassa") on peräti, peräti vaillinainen metodi,, eikä tuo itseymmärrystä.
Tajuisuus, joka ilmaantuu olemuksensa kolminaisuuden tietostamisen yhteydessä, on jotakin paljon enemmän, se on olemassaolon kokemista ilman selityksiä.
Tämä löytyy meditaatiossa, jossa ainoastaan voi kokea olemassaolonsa kokonaisuutena.
Ongelmamme etupäässä siinä, että emme osaa erottaa puuroja velleistä. Kaikki kokemamme pyrkii täyttämään ajatusmaailman, ja kun ajatusmaailma täyttää koko mielen, muun kokemiselle ei jää tilaa.
Kun myös sosiaalinen ympäristömme, ihmisyhteisö, osoittautuu kuuluvan maailmamme sellaisuuteen, saa sen kaikkein näkyvin puoli, kulttuuri, myös ilmanmuutaisuuden sädekehän ympärilleen. Sen status on mielessämme saman arvoinen kuin vaikkapa vuodenaikojen vaihtuminen, tulen palaminen, sateen tuleminen pilvistä ynnä muut luonnonilmiöt.
Lisäksi, paitsi tiedettä, kulttuurin piiriin kuuluu myös uskonto, tuo aukkojen jumalan metafyysinen kenttä joka ei ole suoraa selitettävissä, mutta yhtä kaikki se on sellainen siinä missä säätilakin.
Tässä vaiheessa on olotila sellainen, että uskovainen osa ihmisistä pitää sitä mitä heille on ukonnosta opetettu, ikuisena, muuttumattomana luonnonlakina, ja (tämä on todella järkyttävää!) toinen, se pienempi osa joka on ravistautunut uskonnosta irti, kamppailee tätä käsityskantaa vastaan ikäänkuin se olisi todella ikuinen muuttumaton luonnonlaki.
Maailman tiedollinen, kongnitiivinen lähestyminen ja toisaalta uskonnon lähestyminen näyttävät olevan samaa tapahtumasarjaa.
Trialismi on avainasia
Tässä on kuitenkin kerta kaikkiaan ymmärrettävä juuri trialistinen olemuksemme. Ainoastaan trialistisen paradigman kautta voi nähdä, miten uskonto lähtee omille teilleen ja siinä pätevät omat lainalaisuutensa, kuten kognitiivisella puolella omansa.
Kun sellaisuuteen heräävä lähtee jäsentämään maailmaansa, hänellä on periaatteessa auki rajattomat mahdollisuudet.
Tiede eteneekin jättiharppauksin.
Uskonto, joka tai jota edustaa metafyysinen todellisuus, joutuu heräämisessä jotenkin päinvastaisen vaikutuksen alaiseksi.
Kun uskonto pääsi kaappaamaan metafyysisen maailmamme omaan käyttöönsä, se samalla myönsi tiedolle oman suhteellisen vapautensa, joka on sitäpaitsi lisääntynyt ja edelleen lisääntymään päin, mutta uskonasiat se jätti itsensä hoteisiin.
Tämä taikatemppu tehtiin sillä tavalla, että hengellinen eristettiin ihmisen kokonaisuudesta, ja hengellisyyden harjoittamiselle asetettiin omat ehtonsa: nämä kun täytät, saat rukoilla, kuulua seurakuntaan ja pääset taivaaseen.
Tämä on se solmu jonka meditaatio aukaisee. Siinä tapahtuu sellaisuuden löytyminen kaikilla niillä kanavilla joilla sen koki ennen niiden ulkoapäin aiheutettua eriyttämistä vieraannuttamista toisistaan.
Aukkojen jumala
Uskonto on kantanut ihmistä vaikeiden aukkopaikkojen yli. Aina, kun jonkin aukon täytteeksi on ilmaantunut tietoja,, on jumala muuttunut yhdeltä osin tarpeettomaksi.
Aukkoja riittää kuitenkin kaiken sen jälkeenkin, joten monet uskovat siitä huolimatta jumaliinsa.
Toiset taas eivät, mutta he kipuilevat asian kanssa toisella tavalla. Kun jumala on heitetty ulos elämästä, on tultu heittäneeksi myös jotain muta; palvontaan oli aina liittynyt hartauselämä rituaaleineen, ja sen yht’äkkinen häviäminen tuottaa ongelmia.
Hartauselämä on syntynyt rinnan ja limittäin uskonnon kanssa, se mielletään uskontoon kuuluvaksi, siksi tilalle hiipii määrätty alastomuuden tunne, kun uskonto vähitellen poistuu.
Uskonto on karkeasti ottaen järkeilyä, opinkappaleita, siitä, mitä ei osata selittää rationaalisesti.
Mutta se metafyysinen ongelma, jota ihminen on kokenut ratkaista uskonnon avulla, oli tietysti jossakin muodossa olemassa ennen uskonnon syntyäkin.
Kehityksen ketjun pääpiirteet
Asia selviää kun kelaa nykyisestä rationalismista taaksepäin kehitystä kirjauskonnon, patsas-ja temppeliuskonnon, shamanismin ja animismin kautta aina aikaan, jolloin ei vielä ollut mitään näistä.
On päivänselvä asia, että kirjauskonto ei voinut syntyä ennen kuin kirjoitustaito keksittiin.
Yhtä selvää on, että myös edeltäneet uskonnot vaativat jonkinlaista kommunikointikykyä. Toisin sanoen niiden synty ajoittuu mitä todennäköisimmin yksiin puhetaidon ilmaantumisen kanssa.
Entä sitten sitä ennen?
Kaikkien biologisten ominaisuuksien, mitä ihmisellä tai millä hyvänsä eläimellä on, on osoitettu rakentuneen aikaisemmin hankituille valmiuksille. Se on biologisen kehityksen kaava.
On siis pääteltävä, että uskonto syntyi johonkin jo olemassa olevaan rakenteeseen.
Tässä olemme tulleet uskonelämän alkujuurille!
Uskonto on alkanut animismina, mutta animismi ei aloittanut hartautta; kyky uskoa oli jo olemassa, aivan samoin kuin kyky tietää ja tuntea.
Hartauselämää siis tuskin tarvitsi selittää mitenkään edes ensimmäisille uskovaisille; kun uskonto jumalineen tuli, se yksinkertaisesti asettui tilaan jonka sitä ennen täytti hartaus ilman uskontoa.
Tietenkään näin kaavailtua kehityskulkua ei voidea rekonstruoida. Mutta se, että hartauden tarve ilmenee uskontojen jälkeenkin, aivan sekulaarina, ei kait voi merkitä mitään muuta kuin sitä että niin on täytynyt olla myös ennen uskontoja.
Ja kun sitten ”aukkojen jumalan” täyttämät aukot alkoivat täyttyä rationaalisella tiedolla rationaalisesta maailmasta, kävi lopulta niin, että hartauselämästä tuli ongelma: sitä kun ei osattu perustella millään.
Näin siis sama metafyysinen ongelma, jota uskonto tuli ratkaisemaan, mutta ei kyennyt, on edessä myös uskonnon jälkeen.
Sellaisuus on ikuista
Se että olemme syntyneet sellaisuuteen, on jatkuvasti vallitseva ja milloinkaan poistumaton tosiasia, yhtä vahva kuin mikä hyvänsä fysiikan ns. vakioista.
Se, että kaikki olemme syntyneet sellaiseen maailmaan, on kertakaikkianen fakta. Keskelle sellaisuutta, joka ilmenee loputtomana määränä tosiseikkoja, joilla kuitenkaan ei ole mitään järjestystä, ja järjestys on jokaisen luotava itse.
Kulttuuri on yhteisöllinen tapa koota tosiasioista kokonaisuuksia, jotka ovat vääjäämättä erilaisia, toisistaan poikkeavia.
Sellaisuus - jonkinlaisuus
Sellaisuuden tosiseikkojen muotoutuminen yhenäiseksi maailmankuvaksi tapahtuu miljoonin eri tavoin. Se pätee jokaiseen yksilöön samoin kuin jokaiseen yhteisöönkin, eli kulttuuriin.
Niin siis tapojen ei tarvitse välttämättä olla juuri niitä joiksi ne ovat muotoutuneet, mutta jonkinlaisia niiden pitää olla!
Meditaatiossa tullaan saman kysymyksen äärelle: ei sen tarvitse olla juuri sitä mitä tämä tai tuo guru opettaa, mutta jonkinlaista sen on oltava, siksi liikkeelle voi lähteä vain siitä, mikä joku on opettanut, ja lähestyä sitä negaation kautta. Jos ei tuollaista, niin millaista sitten? Sillä jonkinlaistahan senkin täytyy olla, ollakseen menettelytapa. Ja menettelyytapaa me juuri olemmekin etsimässä.
Meditaatio menettelytapana on ylivertainen kaikkiin uskonnon tarjoamiin siinä suhteessa, että se lähestyy itseään sellaisuutta juuri sen oman olemuksen kautta; sen funktiona on unohtaa kaikki opittu, ja olla hetken läsnä vain sellaisena sellaisuuden keskellä.
Trialismi ja animismi
Animismin luonnollisuus
Trialismi eli trialistinen paradigma on tämän blogin keskeinen teema.
Kuten on nähty, kyse on ennen kaikkea ihmiskäsityksestä, joka sinänsä on filosofian keskeisiä teemoja johon palautuu kaikki; onhan viimekädessä kysymys tämän maailman käsitteiden työstämisestä ihmisille ymmärrettävään muotoon.
Sellaisuus on on itseasiassa kaiken filosofisen pohdiskelun lähtökohta.
Uskonto liittyy asiaan siten, että se on itseasiassa vanhempaa perua, ollen filosofia, alunperin materialistinen, syntynyt sen haastajaksi, antagonismiksi.
Kaikkihan tiedämme, että uskonto kaikkine nykymuotoineen on lähtenyt kehittymään eräänlaisiesta animismista, missä oletusarvona on, että kaikella on henki; paitsi ihmisillä ja tietysti eläimillä yleensä, sekä kasveilla, niin myös ns. elottomilla luontokappaleilla kuten kivillä, maalla, ja maisemilla, on henki.
Mistähän tämä käsitys on lähtenyt?
Kiinnittäisin huomiota siihen että tämä animistinen käsitys sinänsä ei ole millään tavalla uskonnollinen; uskonto tulee mukaan vasta kun jumalia aletaan kuvitella mukaan.
Mutta animismi sinänsä on nähtävä ihmiskäsityksenä, jossa minulla on henki, muilla on henki, luonnolla on henki, kaikella on henki. Niinpä minä joudun kanssakäymisiin muun maailman kanssa hengen kautta. Siis myös hengen kautta, onhan toki ruumis ja sielu, joiden olemassaoloa tuskin on kiistetty.
Mutta mitään uskonnollisuutta en näe esmes siinä kun Dersu Uzala totesi tutkimusmatkailija Arsenjeville, että ”Aurinko on hyvä ihminen” ja ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Ei se ole sen kummempaa kuin vallitseva nykykatsomus että minulla on sielu, tuo on eloton, tämä on elollinen mutta sieluton jne.
Millä perusteella nimittäin tämä vm. luokittelu tehdään?
Sillä perusteella, että nykynäkemykset perustuvat uskonnon luomaan dualistiseen paradigmaan. Sitä paradigmaa Dersulla ei selvästikään ollut.
Kristityt saavat paasata miten paljon hyvänsä ihmisen kolminaisesta luonnosta, mutta niinkauan kuin haksahdetaan puhumaan ”henkisestä ja hengellisestä kehityksestä” edes yrittämättä erotella niitä toisistaan, väitän, että sielullista ja hengellistä pidetään heidän piirissään yhtenä ja samana asiana. Tämä toistuu sitten jälkiuskonnollisessa ihmiskäsityksessä. Katsokaa mitä hyvänsä sanakirjaa, niin saatte havaita että nämä käsitteet esiintyvät milloin mitenkin sekoitettuina.
Jonkinlainen huipentuma on nykyinen aivotutkimus, joka yrittää tunkea vallitsevaksi omaa käsitystään että tämä ”henkinen ja hengellinen” on palautettavissa aivotoimintaan. Tottakai onkin, mutta vain niin että luonnollisesti henkisellä ja hengellisellä on kosketuspintansa, rajapintansa sekä toisiinsa että fysiikkaan, jota vm. edustaa juuri aivot elimenä. Mutta mihinkäs kehon muut osat sitten kuuluvatkaan!
Kolminaisuus, sellaisuus, meditaatio
Kun maailmaa lähestyy tämän trialistisen paradigman kautta, yhä uudelleen joutuu tekemisiin kolmen käsitteen kanssa: Kolminaisuus itse, sellaisuus ja meditaatio.
Lyhyesti sanottuna se, että elämme sellaisessa maailmassa, merkitsee, että itse kukin meistä on syntynyt maailmaan joka on vain ruvennut ilmenemään tajunnassa.
Kääntäen, tajunta on herännyt havaitsemaan sen.
Kaikki selitykset sille ovat tulleet myöhemmin, kulttuurin kautta.
Oman itsen tosiasiallinen kolminaisuus suorastaan pakottaa näkemään myös muun maailman kolminaisena. siitä animismi!
Animismi on siten kaikkein luontevin tapa mieltää ympäröivä maailma!
Kolminaisuuden elementeillä ruumiilla, sielulla ja hengellä on kosketuskohtansa toinen toisiinsa, ja jokaisella niistä on oltava kosketuskohta myös ulkoiseen maailmaan.
Meditaatio tulee mukaan siinä kun näitä kosketuskohtia haetaan. Arkitodellisuus rationalisuuksineen pakottaa näkemään vain sen mitä sisäinen rationaalinen minä, joka on suunnilleen sama kuin järkiperäinen lähestymistapa, sallii nähdä. Kun muuta ei kertakaikkiaan tunnusteta.
Meditaatiossa kaikki tulee näkyviin.
Voidaan sanoa, että alkuperäinen heräämisemme tähän maailmaan oli herääminen sellaisuuden tajuamiseen. Sitä, että miksi se on sellainen, ei edes kyselty. Sitä voi sanoa mielen hiljaisuudeksi.
Kun tätä ajattelee, alkaa meditaation idea tuntuakin tutulta. Sen sijaan että sitä pidettäisiin, kuten on tehty, hippiemäisenä kapinointia ”perinteisiä arvoja”, kuten kotiuskontoa, vastaan turvautumalla eksoottisiin tiibetiläisiin oppeihin.
Meditaatiossa tullaankin siihen alkuperäiseen asetelmaan, että annetaan kaikkien asioiden vain tapahtua puuttumatta niihin.
Meditaatiossa tavoitellaan hiljaisuutta.
Tämä ei tarkoita niinkään fyysisten äänien puuttumista, vaan kyse on mielen hiljaisuudesta.
Siitä hiljaisuudesta joka vallitsi ennen kuin maailman rationaalinen tutkiminen täytti koko mielenmaiseman.
Tämä tällainen hiljaisus sallii harjoittajansa hetken seurustella sallaisuuden kanssa. Siinä sitten paljastuu, paitsi oma kolminaisuus, myös sellaisuuden kolminaisuus.
Ja animismin vaihe historiassa osoittaa, että tämä hiljaisuus vallitsi paitsi yksilöiden mielenmaisemassa, myös yhteisöjen tasolla, siis kulttuure issa.
Moni joka on nähnyt Kurosawan elokuvan Dersu Uzala, on sanonut kadehtivansa Dersun elämänasennetta.
Ei tarvitse.
Jokaisella meistä on mahdollisuus samaan käden ulottuvilla.
Julistukseni hartauselämästä.
Kolmio on
tukevin tunnetuista rakenteista. Dualismi pakottaa etsimään kahden
pisteensä tueksi kolmannen. Dualismi merkitsee sitä, että nimetään omaan itseen
kuuluva itsen ulkopuoliseksi.
Riippumatta siitä, mitä mieltä on jumalan olemasaolosta, ei sillä voi perustella hartauselämän tarvetta. Meditaatio on tarpeellista ihmisen kannalta, oli jumalaa tai ei. Sillä siisti.
Mutta, kuten meemit yleensä, on uskonnon meemikin elänyt omaa elämäänsä, ja kaiken hyödyllisen tuomansa rinnalla se on tuonut tarpeen perustella meditaatiota, hartauselämää, pyhillä kirjoituksilla.
Jotenkin on käynyt niin, että uskonto dualismeineen on sitonutt hartauselämän erilaisin uskomuksiin, joista vapauduttua näyttää siltä kuin myös hartauselämästä olisi vapauduttava.
Jotenkin on on kuitenkin käynyt myös niin, että kun meditaatio on lähtenyt käyntiin, ei jumalkysymys enää tunnu kuuluvan koko sen asian yhteyteen.
Musertavan todistuksen tästä onkin antanut eräs kristillisenä pidetty mystikko: "Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta. Ei liioin hyödytä ajatella Pyhää Neitsyttä tai pyhiä taivaan enkeleitä, eikä liioin taivaan iloa, mikäli olet aikonut tällaisella tarkastelulla vahvistaa kestävyttäsi..." (Tietämättömyyden pilvi, tuntematon tekijä, Englanti, 1300-luvulla)
Itseasiassa, (kuten Dawkins'n agnostisismi-mittari tälle itselleenkin osoitti[ks. Wikipedia, Dawkins]), on jumalkysymys toisarvoinen. Hän nim. joutui sijoittaman itsensäkin 7-portaisella asteikolla lopulta kategoriaan 6, joka ei siis vielä merkitse täyttä ateismia.
Kun sellaiseen maailmaan syntyy, se tulee ottaa sellaisenaan. Kaikki muu on järkeilyä, vaikka toisilla on vaikeuksia muistaa tätä alkuasetelmaa.
Maailmankatsomuksella on merkityksensä, mutta se piilee siinä, miten hyvin se auttaa löytämään oikeanlaiset menettelytavat elämän monipuolisisista vaatimuksista selviämiseen.
Oma todistukseni
Jos siis jumala on, niin sitten on, sekin kuuluu sellaisuuteen! Ei se ole uskon asia enempää kuin se, että tämä läppäri on tässä, ja sänkyni ympärillä näkyi olevan kummallisia pinnoja kun ekakertaa heräsin, ja äiti kävi siinä yllä joskus hymyilemässä, sekä joitakin vieraita naaamoja joskus virnuilemassa, ja kaikki oli sekä ihmeellistä että luonnollista. Kaikki oli sellaista. Kyllä siinä jumalakin menee yhtenä elementtinä!
Uskovaisinkin meistä on syntynyt sellaiseen maailmaan.
Uskon asia tuli sitten myöhemmin. Eikä se koskenut jumalaa, vaan kaikkea sitä oheismateriaalia, millä "jumalan olemassaoloa yritettiin perustella.
Siihen alkoi kuulumaan ennen kaikkea "pyhä kirja". Ne taas ovat eri kansoille moninaisen erilaisia koraaneineen dhammapadoineen raamatuineen biblioineen yms. Mutta todistusvoimaa niillä ei ole mihinkään muuhun kuin siihen, että mihin hyvänsä "uskoon voi tulla".
Uskonnot ynnä niitä kantavat kulttuurit syytävät mieliimme erilaista tarve-aineistoa, kuten tapoja, käyttäytymismalleja, yhteisiä uskontunnustuksia, käsityskantoja joitten suhteen olisi hyvinkin ollut mahdollista tullut toisenlaisiin tuloksiin jos olisi päässyt itsenäisesti pohtimaan.
Paitsi, että täysin itsenäistä pohtimista ei ole olemassakaan. Siis, joutunut pohtimaan toisen kulttuurin piirissä, joiden vastaavia nyt kuitenkin alkoi pitämään kummallisina.
Luterilaiseen käytäntöön kuuluu rippikoulu.
Siellä on nuoren määrä "tulla uskoon".
No, minä en tullut, vaikka harrastin asiaa aktiivisesti. Olin korkeintaan taipuvainen tulemaan, mutta niitä kysymyksiä, joilla pappi opetti asiaa lähestymään, en tuntenut ollenkaan omikseni.
Hän esmes pohti sitä, että minkä takia Jumala sallii kärisimystä. (Tuolloin oli Suomen "oma" sota melko tuoreessa muistissa ja Unkarin kriisi oli menossa.)
Siinä kävi niin, että minä en syttynyt ollenkaan koko kysymykselle, ja muistankin vastanneeni papin sitä sivuavaan kysymykseensä nenäkkäästi, että "Raamatussahan on kerrottu että jumala kostaa isien pahat teot kolmanteen ja neljänteen polveen, kuten juuri olimme lukeneet Lutherin Vähäkatekismuksesta".
Kysymys oli siis minulle ihan selvä sellaisuuden kysymys, vaikken sitä silloin osannut siksi mieltää; ts. vastauksena oli sellaisuus: tämä otetaan annettuna, ei minun sitä tarvitse pohtia.
Papin mielestä olisi tarvinnut.
Ja myöhemmin, kuunneltuani lukemattomia saarnoja, iltahartauksia yms. olenkin vakuuttunut, että kysymys ei olekaan uskomisesta jumalaan, joka on sellainen, vaan nimenomaan juuri kaiken kirjoitetun ja muulla tavalla ilmoitetun (ihmisten ilmoittaman!) omaksumisesta, joka kuulemma on välttämätöntä, monimutkaisista syistä, joista perimmäisin taitaa olla se, että kirkko seurakuntineen koostuu juuri siitä.
Kaikki tuo oheisaineisto minun olisi siis pitänyt omaksua saadakseni oikeuden harjoittaa hartautta.
Tehdä niitä toimenpiteitä, joita ovat ehtoollisviinin juominen, öylätin syöminen, uskontunnustus, kaikki tämä yhteisöllisesti tehtynä.
Tarvetta tunsin kyllä, sillä mitään muuta menetelmää hartauden harjoittamiseen ei ollut minulle opetettu.
Ei oltu edes sanottu, että minä tarvitsen hartautta, vaan oli kaikin keinoin todisteltu, että minä tarvitsen jumalaa, joka antaa mielenrauhan niiden menetelmien seurauksena joita tuohon oheismateriaaliin kuuluu.
Minuun oli iskostettu käsitys, että minä olen syntinen. Sanaa "lihallinen" käytettiin paljon, ja jumalan vanhurskaus pelastaa tästä synnistä.
Nimenomaan rippikouluikäiselle ei tarvitse paljoa todistella himojen "lihallisuutta", kun heräävä seksuaalisuus panee kirkon penkissäkin ajattelemaan pano-ajatuksia, joita sitten on kaduttava. Siellä sitten kävi selväksi, mikä ristiriita vallitsee lihan ja hengen välillä, kun oli kertakaikkisen mahdotonta syventyä hartaisiin mietteisiin.
Näin siinä sitten koki itsensä yhdeksi sekavaksi vyyhdeksi, ja hengellisyys, vanhurskaus, jumala, oli jossakin kaukana ulkopuolella, yläpuolella, tavoittamattomissa.
Läsnä oli kaikki kolminaisuuden ainekset, mutta sitä ei annettu kokea sellaisena vaan pakotettiin dualismin psykofyysiseen muottiin, johon oli välttämätöntä liittää toinen dualismi: liha ja henki, s.o. minä ja jumala.
Näin siis dualismi teki tuhojaan mielessäni, estäen eheytymisen, s.o. menetetyn tasapainon palauttamisen.
Pohjalta löytyi kyllä kolminaisuus, mutta vääristynyt, sillä minun ei haluttu näkevän itseäni kolminaisena, vaan pakotettiin katsomaan hengellisyyttä peilistä, mistä tuli vääristymä, että se onkin jossakin minun ulkopuolella. Kaikin keinoin estettiin sen näkeminen, että se kuului minun omaan olemukseeni.
Menettelytapa löytyy kuitenkin, ennemmin tai myöhemmin: meditaatio. Trialistinen maailmankatsomus, ts trialistinen paradigma, tasoittaa tien hedelmälliseen hartauselämään.
Senkun pistät toimeksi!
Meditaation puitteet
Kolmio mielen muotona
Tiedämme, että kolmion kulmien summa on vakio, 180 astetta.
Voidaan sanoa, että siinä suhteessa vallitsee kolmiossa tasapaino.
Tämän puitteissa kolmio voi kutenkin saada erilaisia muotoja, kuten suorakulmainen, yleinen kolmio mielivaltaisin kulmin, tasasivuinen, tai tasakylkinen.
Tasakylkinen on ylivertainen kaikin muihin nähden siinä, että sen sivujen rajaama ala on maksimaalinen. Kulmien heilahtelu mihin hyvänsä suuntaan tästä 3*60 asteesta pienentää vääjäämättä pinta-alaa.
Kun ajatellaan, että mieli on tuollainen kolmen sivun rajaama pinta, niin se on ilman muuta avarimmillaan tilanteessa jota kuvaa tasasivuinen kolmio.
Kaikki muut muodot merkitsevät kaventumista.
Kaikkihan tuntevat käsitteen "ahdasmielisyys". Ja kuka ei tuntisi ahdasmielisiä ihmisiä.
He ovat tavalla tai toisella rajoittuneita.
Lähempi tarkastelu osoittaa, että rajoittuneisuus johtuu juuri siitä, että joku kulmista on laajentunut muiden kustannuksilla (180 ast. on ehdoton raja) jolloin muut ovat vastaavasti supistuneet.
Tässä esimerkkikuva ilmiöstä:
Mielen ahtaus ei siis suinkaan tarkoita ns. ahdasmielisyyttä suvaitsemattomuuden synonyymina, päin vastoin, kyseessä voi olla hyvinkin reilu persoona, jolle kanssakäyminen muiden kanssa on sekä luonnollista että mieluisaa.
Kysymys on akselista introvertti-ekstrovertti.
Kaikki olemme fakki-idiootteja
Erikoistuminen on johtanut siihen, että on muodostunut eri alojen taitajia, jotka muiden puolesta hoitavat yhteisiä tehtäviä. Parturit. Puutarhurit. Lääkärit. Räätälit.
Uskonto dualismeinen on vienyt siihen, hengellinen ala kokonaisuudessaan on alistettu erityisen ammattikunnan, papiston, hoteisiin.
"Me olemme tämän alan asiantuntijoita".
Samanlaista fakki-idiotismia löytyy kolmiomme jokaielta sivulta.
Urheilijat ovat selvästikin keho-keskeisiä, uhraten vain minimimäärän energiaansa henkisen puolen valmennukseen. Fysiikka on vallitseva.
Muusikot, taiteilijat, tiedemiehet yms. ovat useimmiten omien alojensa fakki-idiootteja.
Eri alojen fakki-idiootit käyttävät usein innokkaasti kaikkia keinoja omien päämääriensä edistämiseen. Niinpä hengellinenkin menetelmä otetaan kernaasti käyttöön.
Usein näkeekin urheilijan huitelemassa ristinmerkkejä juuri ennen ratkaisevaa koitosta.
Taiteilijoista tiedetään samaa.
Tiedemiehiinkin pätee, mutatis mutandis, sama sääntö.
Selvää evidenssiä tästä asiasta näen siinä, että joogaa ja meditaatiota kertovat harrastavansa niitä juuri suorituksiaan parantaakseen.
Minä olen varma siitä, että suoritukset myös paranevat!
Puhdas ja epäpuhdas meditaatio
Mutta siinä on yksi ongelma.
Meditaatio, joka on kaikkein pisimmälle vietyä joogaa, edellyttäisi todellakin hiljaisuutta, jolloin kaikki kolme substanssiamme pääsisivät tasaveroiseen asemaan ja mielemme voisi laajentua optimaalisen avaraksi.
Valitettavasti tässä tavoitehakuisuudessa alkuasetelma ei ole suotuisa.
Kaikkinainen tehtävänasettelu nimittäin merkitsee sitä, että suggestio ei tulekaan yksinomaan kolmelta substanssiltamme, vaan pelissä on väliintuleva muuttuja, ulkopuolinen taho, nimittäin se, joka niitä tehtäviä asettaa.
Ei pidä antaa sen hämätä, että se ulkopuolinen taho mahdollisesti on tai ainakin sen koetaan l. luullaan olevan oma valvetajuntamme.
"Minä itse olen asettanut itselleni tavoitteeksi..."
Ensinnäkin, se tuskin on totta.
Toiseksi, meditaation asetelma nyt on kertakaikkiaan sellainen, että siihen ei voi sisältyä mitään ulkopuolelta tulevaa.
Ulkopuolelta tuleva tavoite meditaatiolle merkitsee sitä, että jotakin kolmesta substanssistamme pyritään vahvistamaan. Se tapahtuu sitten aina muiden kustannuksella, ja lopputulos on, että mielemme ei meditaation jälkeen ole avarampi, vaan ahtaampi.
Aivopesu
Se, mikä tulee ulkopuolelta, ei ole meditaatiota vaan aivopesua.
Siksi on kyettävä luottamaan siihen, että kun jätän kaiken (ennenkaikkea tavoitteet!) mielestäni, niin lopputulos, ts. paluu meditatiivisesta tilasta normi valvetajuntaan, kelpaa!.
Siinä voi toi käydä niinkin, että huomaa tavoitelleensakin jotakin jota ei oikeastaan haluakaan.
Tai sitten ei.
Mutta käy kummin päin hyvänsä,sen varaan voi jäädä, sillä se on se, mitä minä todella haluan itse!
Ei ole ollenkaan huono asia jos löytää oman todellisen itsensä.
