Meditaatio ilman huuhaata

”Huuhaa” ei tässä ole mikään kiukkua ilmentävä haukkumasana, vaan sillä on täsmällinen merkitys. Tämä tulee esiin useinkin juuri yhteyksissä, joissa sivutaan  hengellisiä asioita, tavalla tai toisella.
 Lääkintähenkilöstä käyttää sanaa huuhaa mielellään puhuessaan ns, vaihtoehtoisista hoitomuodoista, tarkoittaen sellaisia, joiden vaikutus on tavalla tai toisella jäänyt selvittämättä. Ei tunneta jonkin lääkkeen vaikutusmekanismia, tai sitten sen käytöstä ei ole lainkaan, tai ei riittävästi, virallisesti tilastoituja  kokemuksia, mitä tuo ”virallisuus” sitten tarkoittaneekin.
 Kysymys näytöstä ei kuitenkaan voi olla lopullinen kriteeri sille, onko kyse huuhaasta vai ei. Tietysti voidaan viitata esmes syöpähoitoihin, joissa henkiparantaja näköjään paljain käsin ko. kohtaa manipuloimalla näytti poistavat kasvaimen, tuosta vain, ihon läpi.  Kun sitten paljastuikin, että kyse oli samasta sorminäppäryydestä, jolla sirkuksen taikurit erinäistä rekvisiittaa käyttäen saavat näyttämään siltä, että tapahtuu yliluonnollisia asioita, korvasta tulee lantti, hatusta kaniini, esine katoaa tuntemattomalla tavalla tyhjiin putkahtaakseen taas esiin jostakin yllättävästä paikasta; tällaista ei ole vaikeaa osoittaa huuhaaksi.
 Mutta otetaanpa käsittelyyn esmes magneettirannekkeen parantava vaikutus.  ”Ei ole näyttöä”, sanovat lääkärit. Entäpä sitten kun siitä huolimatta kokeilet, ja huomaat, että kyseinen ”taikakalu” poistaa lyhyessä ajassa sinua öisin vaivanneen kolotuksen raajoissa ja saat taas nukuttua minkään häiritsemättä uniasi?  Plaseboako?.
 Kehottaisin suhtautumaan varauksella niin tämän tapaisiin hoitoihin kuin niiden kritiikkiinkin; veressähän tiedetään olevan aineita joihin magneetti vaikuttaa suoraa ikäänkuin paperin alle sijoitettu magneetti tuota pikaa järjestää paperille sirotellun rautajauhon omien napojensa mukaiseen kuvioon. Mikä ettei veressä oleville magnetisoituville partikkeleille voisi käydä samoin, ja mikä ettei tämä voisi vaikuttaa suoraa, joskin tuntemattomalla mekanismilla, kipua aiheuttaviin tekijöihin. Mahdollisuuksia siis jää, vaikka näyttöä ei ole, ja kullekin ”potilaalle” oma kokemus on paras näyttö. Onhan tunnettua, että mikään hoitomuoto ei vaikuta kaikkiin kohteisiinsa aivan samalla tavalla.
 
Me tarkoitamme tässä huuhaalla sellaisia perusteluja, joista perustellusti voidaan olettaa, että esittäjällä ei ole kompetenssia niiden esittämiseen. Sellaisia ovat meditaatiosta puheenollen esmes puheet mantran värähtelyvaikutuksesta, ”henkisestä yhteydestä tuonpuoleiseen” henkioppaineen ynnä muine sellaisineen, ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikkia sellaisia perusteluja, joiden tarkoitus menee oman itsen ulkopuolelle, ja jotka mystifioivat itse toimitusta. Huuhaavapaaksi hyväksymme itse asiassa ainoastaan sen perustelun, että me itse tarvitsemme meditaatiota.
 Tässä on syytä esittää sama varaus kuin vaihtoehtohoidoista puhuttaessa; tärkeätä olisi vain, että kun meditaatiota lähestyy, tekee sen omilla ehdoillaan, antamatta muiden esittämien teorioiden vaikuttaa, sillä ne johtavat vain oppeihin ja koulukuntiin, joita maailmassa kyllä on riittävästi ilman että yhtään uutta tarvitaan sen lisäksi, että minä tarvitsen meditaatioita syistä jotka ovat tässä ja nyt vallitsevaa todellisuutta.

Kun sijoittaa meditaation ihmisen kokonaiskuvaan, havaitsee, että kyse ei ole mistään harrastuksesta, joka voidaan ”valita itselleen sopivana” monien muiden joukosta, kuten jalkapallo tai jääkiekko, tai viulunsoitto, tai purjehdus.
 Meditaatio on paremminkin elintoiminto, samoin kuin verenkierto ja hengitys; sitä vain tulee tehneeksi. Kyse on vain siitä, miten vapaasti tämä voi tapahtua. Kun ajattelee, miten sanaa meditaatio, sekä meditaatioksi miellettäviä menetelmiä, käytetään, kiintyy huomio siihen, että aina on jokin ulkoinen auktoriteetti määrittelemässä tehtävää, joka meditaatiolla hänen käsityksensä mukaan on.
 Alkuperäinen meditaatio ei tällaista ollenkaan sisältänyt. Kun nimittäin seuraamme sitä tarpeeksi kauas taaksepäin, tulemme vaiheeseen, missä tehtävänanto ei ollut edes mahdollista, kun ei ollut välttämätöntä välinettä siihen, puhetaitoa. Vasta puhetaidon ilmaantuminen mahdollisti tehtävänannon.
 Miten tämä voidaan todistaa? Hyvin yksinkertaisesti: samoin kuin voidaan päätellä, että ihmisellä oli nykyisen kaltainen keho ennen kuin varsinaisesta Sapiensista voitiin puhua, kantoi tämä keho mukanaan jotakin mielen tapaista. Mitä tämä keho teki muuta kuin lepäsi, milloin ei ollut aktiivisessa toiminnassa, ja mitä teki mieli muuta kuin meditoi samassa tilanteessa. Tämän kummempaa todistusta ei tarvita; mikään mitä meissä nykyisin ilmenee, ei ole tullut tyhjästä, vaan noudattaen pitkällistä kausaliteettien ketjua selvästi tunnistettavine vaiheineen (toki sillä varauksella, että ”vaiheet” ovat älymme kehittämiä apuneuvoja kehityksen kulun merkitsemiseksi. Itse kehitys tapahtuu portaattomasti).
Tältä kannalta meditaatio on tunnistettavissa kautta koko elollisen luonnon, kaikki eläimet meditoivat, samoin puut ja muut, se on välttämätön vastapaino toiminnasta aiheutuvalle stressille.
 Tätä meditaatiota ryhtyi sitten uskonto ottamaan hallintaansa, ja kuten on todettu, uskonto on älyllistä toimintaa. Se on siinä mielessä meditaation vastaista, että ulkoinen suggestio tekee meditoinnista lopun ja muuttaa sen rukoukseksi, kuvitteelliseksi keskusteluksi jumalten kanssa kuviteltuine ”rukousvastauksineen”.
 Kun uskonto näin alkoi manipuloida ihmistä, syntyi tietysti skismaa älyllisen minän ja hengellisen minän välillä, ja henki koki pitää puoliaan pitäytymällä meditaatiossa. Nähtävissä on, että tämä ei ole onnistunut missään vaiheessa, ja sekin on älyllisen kehityksen seurausta; jumalat merkitsivät hengen älyllistämistä, mutta aivan samoin vaati nyt niiden vastustaminen älyllisiä perusteluja. ”Sinun tulee meditoida siitä ja siitä syystä”!
  Alkuperäinen meditaatio ei tarvinnut perusteluja, perustella sitä olisi ollut samaa kuin perustella, että pitää hengittää, veren pitää kiertää suonissa jne, jotta voisit elää, kun kaikki se tapahtui ja tapahtuu ilman perusteluja, vieläpä paremmin ja tehokkaammin.
 Näin tuli meditaatioon mukaan tehtävänanto, ulkopuolinen suggestio. Se toi mukanaan erilaiset kuppikunnat, koulukunniksi niitä nykyisin nimitetään. Tämä on luonteeltaan leimautumisoppimista sanan nykyaikaisessa mielessä.  
 Sana ”nykyaikainen” vaatii selityksen. Leimautuminen on juuri alkuperäistä oppimista, kaikkien eläinten poikaset leimautuvat vanhempiinsa, laumanjohtajiin leimautuminen on myös yleistä kaikilla laumaeläimillä jne.
 Mutta guruihin leimautuminen on jotakin toisenlaista, siinä tulee mukaan lisäksi vannoutuminen. Meditaatiokoulukunnille onkin tyypillistä painottaa guru – bhiksu – suhteen merkitystä, aivan samoin kuin uskonnollisissa liikkeissä ilmenee tietoista pyrkimystä lujittaa yhteisöä mestarin palvonnalla. Mestarit itse pyrkivät juuri tähän kuka tietoisesti, kuka itse sitä tajuamatta.
 Kaikissa edellä kuvatuissa meditaatiojärjestelmissä ja meditaatiota sivuavissa menetelmissä on nähtävissä näitä piirteitä. Paradoksaalisesti edellä kuvaamistani koulukunnista ”Tietämättömyyden pilven” opettajan menetelmä on lähes keikkein ”puhtain” meditaatiomenetelmä, mikä johtuu ehkä siitä, että kuvatessaan meditaatiota sellaisena kuin sen itse koki, tuntematon kirjoittajamme joutui ottamaan kantaa tunnustamaansa uskontoon, tehdäkseen selväksi, että meditaatio on täysin eri asia kuin uskonto (ei edes Jumalan hyvyyttä pidä ajatella!).
 Gurujen merkityksen painottaminen on sitten vaikuttanut monin tavoin oppien sisältöihin.
 Intialaiset menetelmät, joita kaikkeen ”tuonpuoleiseen” sitoutunut teosofiliike on mielellään esitellyt, sisältävät kaikenlaisia ”henkioppaita” jotka meditaation edetessä tulevat antamaan uutta opetusta, kunhan alkeistaso on ensin opiskeltu. Näiden väitetään tulevan ilmestyksenomaisesti samoin kuin Raamatun Johanneksen ilmestyskirjassa kuvataan.  Monet liikkeen jäsenet kuvaavatkin sitten omia henkioppaitaan uskottavan (=rationaalisen) tuntuisesti. Uskokoon ken tahtoo, minä en jaksa moisiin uskoa siitä syystä, että jokainen näistä meditaatiomenetelmistä sisältää lähtökohtanaan ulkoisen tehtävänannon, suggestion.
 Tässä samassa hengessä on myös lanseerattu pienen kirjaston verran erilaisia mantroja.
 Mantra on sanskritinkielinen sana, ja sillä on täsmällinen merkitys: mielen instrumentti.  Tämä onkin hyvä pitää mielessä, kun alkaa sulkea pois kaikkia muita merkityksiä, mitä sille on annettu. Itse sana ja käsite on tullut tietoisuutemme, kuten moni muukin meditaatioon liittyvä, lähetyssaarnaajien tuomana, ja heillä tunnetusti on lähtökohtainen tendenssi nähdä mystisiä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta eivät he yksin ole syyllisiä tähän turhaan mystifiointiin. Myös kaikissa intialaisissa kulttuureissa, missä mantra on tunnettu, sille on ladattu jos jonkinlaisia ”henkisiä” sisältöjä.  Yksinpä Patanjali, tuo muuten niin selkeäsanaisen meditaatio-oppaan laatija, kuvaa suosittelemaansa OM- mantraa epiteetillä ”pyhä tavu”.
Eräs toinen meditaatio-opas kuva tätä om-tavua kuin se olisi elävä olio: ”Hänen nimensä on Om”.
 OM ei kuitenkaan ole läheskään ainoa mantra, vaan niitä on lukemattomia, ja niihin liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ”värähtely”, mikä antaa niille mahdin vaikuttaa suoraa mieleemme värähtelemällä otollisella jaksoluvulla, mistä muodostuu sopusointu. Musiikkiin perehtynyt oivaltaa heti, millaisesta ilmiöstä on kyse. Toimiihan se musiikissakin, miksei siis tässä!
 Lisää pyhyyttä mantralle annetaan vielä leimaamalla se sillä tavalla henkilökohtaiseksi, että vain guru voi antaa sen sinulle, ja vain gurulta saatuna se on käyttökelpoinen; ilman tätä se on vain sana sanojen joukossa omaamatta minkäänlaista tehoa.
Gurun lisäksi mantran voi saada myös ”henkioppaalta”, mikä se sitten onkin. Minun käsitykseni on, että henkiopas on samanlainen henki, joita minkä hyvänsä uskonnon edustaja kertoo kohdanneensa ”näyssä” tai ”ilmestyksessä”.  Tällaisista on Raamattu täynnänsä esimerkkejä, kaikki ”profeetat” olivat sellaisia, tunnetuimpina Daniel ja Johanneksen ilmestyskirjan kirjoittaja.
 Modernilta ajaltammekaan näitä hengen elävöittämiä ei puutu, niitä on esiintynyt Suomenkin aivan lähihistoriassa.
 En voi, enkä haluakaan, horjuttaa niiden uskoa, jotka ovat saaneet tällaisen käsityksen mantrasta. Tavallisen ihmisen, joka etsii lähestymistapaa mantran ymmärtämiseen, on kuitenkin hyvä pitää mielessä sen alkuperäinen sanskritin kielellä ilmaistu merkitys, mielen instrumentti.  Tämä merkitys löytyykin parhaiten, kun jättää tulkinnat sikseen ja lähtee mantran käyttöä koskevista kuvauksista.
Ja ennen kaikkea soveltaa sitä itse käytäntöön.
Niinpä Patanjalin Jogasutrista on luettavissa, että OM mantra otetaan esille nimenomaan meditaation ensi askeleissa. Kun ensin on kuvattu sitä myllerrystä, mikä mielessä vallitsee, aletaan etsiä keinoja sen vaimentamiseen. Tällöin OM mantra esitetään yhtenä keinona, ja se toimii siten, että mieli keskitetään tähän yhteen merkityksettömään tavuun, jolloin sen funktiona on nimenomaan estää kaikkinainen ajattelu mielen piiristä. Ajatteluhan on merkitysten vatvomista, ja keskittymällä merkityksettömään vähenee juuri tämä minimiin.
 Ajattelu on sidoksissa kieleen, mutta kielestä otetaan sen pienin yksikkö, mihinkään liittymätön tavu. Jopa järjellä voi ymmärtää, miten tämä toimii enemmän ajattelun vaimentajana.
 Toinen loistava kuvaus mantran käytöstä sisältyy ”Tietämättömyyden pilvessä” annettuihin ohjeisiin: jotta häiritsevistä ajatuksista olisi mahdollista päästä eroon, on hyvä valita jokin itselleen mieluisa yksitavuinen sana, johon keskittyä.  Pilvimies suosittaa sellaisia sanoja kuin God, Peace ym, onhan hän englanninkielinen. Tässä hän ei kuitenkaan näe tavun merkityksettömyyden merkitystä, mutta silti hän on ehdottomasti oikeilla jäljillä; asian voi nähdä niinkin, että tuo merkitys onkin se varsinainen mantra. On syytä muistaa, että sama opas mainitsee toisaalla, että ”ei edes jumalan hyvyyttä saa ajatella”. Niin siis God-sanan hokeminen ei ole jumalan ajattelemista!
 Niin tai näin, jotakin oikeaa on tässä hänenkin määritelmässään, kun vertaa niitä sitten kaikkiin niihin lauseisiin, jopa virkkeisiin, joita mantran nimikkeellä on esitelty: ”Om mani padme hum”, ”Ta tvam asi” ”Baba nam, kevalam” jne.
  Jotain mantramaista sisältyy myös katolisen kirkon rituaalirukouksiin kun niitä toistetaan kerran toisensa jälkeen, esmes ”Enkelin tervehdykseen”  
”AveMaría, grátia plena;
Dóminus tecum.
Benedícta tu in muliéribus,
et benedíctus fructus ventris tui, Iesus.
Sancta María, Mater Dei,
ora pro nobis peccatóribus,
nunc et in hora mortis nostrae.
Amen.”

Toimii parheiten juuri ulkolukuna vieraalla kielellä; on siltikin malliesimerkki huuhaasta, miten se pilaa mantran. 
 Arkikielessä mantra-sana on ehdottomasti väärässä käytössä yhteyksissä, joissa jokin koulukunta (minkä hyvänsä alan) haluaa halventaa toisen koulukunnan oppeja.  
 Tunnettu esimerkki Suomen lähihistoriasta on Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin sanonta ”missä euro, siellä ongelma”. Häntä syytettiin siitä, että hän hoki tuota lausetta ”kuin mitäkin mantraa”. Mutta kyse ei tietenkään ollut mantrasta, vaan ”sloganista”, iskulauseesta, jonka tarkoituksena onkin tukea jonkin aatteen iskostamista yleiseen tietoisuuteen. Niitä on nähty paljon: ”vapaus, veljeys, tasa-arvo”, ”koti, uskonto, isänmaa”, ”rötösherrat kuriin”. Nämä tällaiset eivät kertakaikkiaan ole mantroja, vaan sloganeita.
 Kaikkein tehokkain tapa hyödyntää mantraa onkin valita se itse, ja valita todellakin täysin merkityksetön, ja valita todellakin vain yksi tavu. Itselleni kelpaa hyvin Patanjalin OM, koska se, samoin kuin TA-tavu, on niitä äänteitä, jotka tulevat todistettavasti suuhun aivan spontaanisti, kuuleehan niitä usein vastasyntyneen ensimmäisinä äännähdyksinä, jokelteluna.