Hengellisyyden yhteisöllisyys
"Perkeles, meni hyvä känni hukkahan ko ei kukaan nähäny" (Pohojalaanen, lähes sananlaskuksi muuttunut tokaisu takavuosilta).
Monet ovat sitä mieltä, että onnellisuus liittyy yhteisöllisyyteen.
Äskettäin julkaistussa onneellisuustutkimuksessa eräskin vastaaja tiivisti asian näin: "..hyvätkin kokemukseni menevät hukkaan jos en pääse niistä kenellekään kertomaan". Eihän tätä tarvitse edes selitellä, jokainen muistaa omasta lapsuudestaan miten tärkeätä oli päästä kertomaan -- aluksi äidille, myöhemmin kavereille -- jokaisesta pienestäkin havainnostaan.
Samat lainalaisuudet pätevät kaikkien laumaeläinten piirissä; pyrkimys hakeutua toistensa seuraan on aivan ilmeinen, ja yhtä ilmeistä on stressi mikä aiheutuu jos laumavietin toteutuminen väkivaltaisesti estetään.
"Kesyjen" kotieläinten tarina on se, että ne opportunisteina oppivat mieltämään ihmisyhteisön laumaksi, johon ne itse kuuluvat yhtenä sen jäsenenä.
-- En mene vannomaan, etteikö asialleen omistautunut eläintenhoitaja samaistuisi vähän samaan tapaan hoitamiinsa eläimiin, mitä lajia nämä sitten ovatkin!
Laumaeläimeys on itse asiassa koko eläinkunnan läpi käyvä ominaisuus, vain aste-eroja on havaittavissa. Joillakin, kuten muuttolinnuilla, se toteutuu näkyvimmin muuttomatkojen yhteydessä, kaloilla pyrkimyksenä pysyä suurina parvina yhdessä, kunnes ravinnonhaku pakottaa parven jakautumaan ja lopulta hajoamaan jne.
Ihmisyhteisön piirissä yhteisöllisyys esiintyy monessakin muodossa. Valtiot, jopa valtioliitot, ovat äärimmäinen ilmiö, siitä alaspäin kaupungit, kylät, heimot jne.
Uskonasia, yksityisasia?
Uskonto on eräs yhteisöllisyyden muoto.Kuten on havaittu, sen perustat ovat ihmisyksilön sisäiset tarpeet, jonka voi kuvata rakenteeseemme kuuluvana hengellisenä aspektina.
Miten siis uskonto voisi olla yksityisasia?
On todettu, että mielen toiminta on erilaisten suggestioiden käsittelyä, joita siihen tulee sisäisesti kolmelta taholta; kehosta, psyykestä ja hengestä.
Sen lisäksi niitä tulee ulkoa päin.
Jokainen havainto, minkä aistin välityksellä se tietoisuuteen tulleekin, on käsitettävä suggestioiksi, mutta lisäksi mieliimme syötetään jatkuvasti ehdotuksia eli suggestioita itsemme ulkopuolelta.
Tästä meillä kaikilla on laajat kokemukset; kaikki olemme jonkin kulttuurin (ja siihen kuuluvien alakulttuurien) "jäseniä", ja tiedämme, miten luonnolliselta paikalliset tavat tuntuvat, ja miten sitkeässä ne istuvat, vaikka itsekin usein huomaamme, että toisten kulttuurien tavat saattavat olla ainakin joissain suhteissa omiamme paremmat.
Kulttuurin itseisarvo
Kulttuuri on laumalle "ihmiset" välttämätön oman itsensä takia; kaikki mihin ryhdymme on yksinkertaisesti tehtävä jollakin tavalla, ja kulttuuri on tapoja.Uskonto on alue, johon ulkoinen suggestio liittyy voimakkaasti. Se on myös monesti osoittautunut voimakkaasti yhteisöä säilyttäväksi, koossa pitäväksi siteeksi.
Että siihen liittyy ulkoinen suggestio monellakin tavalla, on ihan ilmeistä kun ajatellaan, missä ensimmäisen kerran joudumme uskonnon kanssa tekemisiin.
Se ei suinkaan tapahdu siinä, kun pappi kaataa vettä päähämme "kastaen" näin meidät; tämä seremonia on suggestiota paremminkin paikalla olevalle yleisölle. Eikä se edes kuulu kaikkien yhteisöjen toiminta tapoihin, enempää kuin juutalaisten ja muslimien "ympärileikkaus", joka tehdään yhteisön poikavauvoille, leikkaamalla kappale näiden kikkeleistä (sinänsä lapsikastetta tehokkaampi tapa leimata uskontoon kuuluvaksi, koska konkreettinen stigma on lopun elämää muistutuksena siitä mihin porukkaan on määrä samaistua).
Mutta jokaisessa yhteisössä äiti opettaa uskonnon alkeet lapsilleen, ja tämä onkin tärkein asiaan liittyvä suggestio.
Tavoite kietoutuu kasvatusmenetelmiin siten, että jumalan kostolla voidaan uhata, jos ei lapsi tottele,
mutta myös usko per se on läsnä tilanteessa, äitihän uskoo itsekin siihen mitä näin siirtää lapselleen.
Moni ateistikin on näin saanut elämäniän kestävän tuen omalta äidiltään!
Se toimii kaikkialla, on siis kyse yleispätevästä lainalaisuudesta.
Raamatusta saamme lukea miten israelilaiset kerran toisensa jälkeen "tekivät sitä mikä oli väärin Herran silmissä". Että tämä niin tiuhaan toistui, perustuu nimenomaan siihen, että kun erilaisia ristiinnaimisia tapahtui sekä rauhanomaisissa, liittojen vahvistamiseksi tehdyissä morsianten lahjoittamisessa toisten heimojen silmäätekeville, että sotasaalisnaisten saattamisessa raskaiksi ja siten synnyttämään. Niin läsnä oli aina toisuskoisia naisia jotka tietysti opettivat lapsilleen sen minkä itse mielsivät kaikkein parhaimmaksi: omilta äideiltään oppimansa uskonnon.
Näin yhteisöjen sisällä oli alituiseen voimakas populaatio joka oli taipuvainen uskomaan toisin kuin heimon valtauskonto olisi vaatinut, ja niin oli keitos valmis.
Niin siis se että "teki sitä mikä oli pahaa Hran silmissä" oli itseasiassa merkki hallitsijan viisaudesta, joka salli erilaiset mielipiteet.
Esmes Salomonin tarinassa (1. Kuningasten kirja) tämä on kuvattu selkeän johdonmukaisesti.
Eksiilissä tapahtumista kirjotiettaessa oli sitten helppo tulkita että kaikki kielteisiksi koetut tapahtumat joita jokainen kansa joutui kokemaan, olisivat jääneet tapahtumatta ilman tätä suvaitsevaisuuttaa.
Jälkikäteis jossittelua siis! oli aina ohjannut ihmisiä "hyvään", mutta nämä olivat valinneet "pahan".
Kirjallisuuden lainalaisuudet pätevät kaikkialla missä kirjallisuutta luodaan!
Kaiken kaikkiaan tuntuu kummalliselta, että uskontoa pidetään yksityisasiana, ja kannattaa uhrata mutama hetki sen pohtimiseen, mitä on taustalla.
Uskonnon "ansio" on siinä, että se antoi kädensijan ja työkalun tarttua ja käsitellä asiaa nimeltä "hengellisyys" jonka kukin koki sisimmässään.
Mutta mitenkäs onkaan käynyt!
Uskonto tuli siirtäneeksi hengen jumalan hoteisiin, ja kun nyt sitten järjen valolla lähestytään, hengellisyyttä, tullaankin umpikujaan.
Dualismista on kyse; kun fyysisen kehon lisäksi ei nähdä muuta kuin yksi muu, nimittäin "henkinenjahengellinen"
- Anteeksi sanahirviö, mutta se on suoranainen seuraus uskonnon luomasta dualismista.
Muistakaa, että nyt ei enää puhuta uskonnon piirissä esiintyvästä käsitteistöstä, vaan jälkiuskonnollisen, uskonnosta vieraantuneen yhteisön yritelmästä kuvata ihmistä uskonnolta periminsa dualistisin termein
Umpikujaa ei voi todellakaan välttää.
Kulttuuri on tapoja, uskonto on kulttuuria, ja kun uskonto noin vain temmataan pois, niin...mitä sitten?
Ei niin mitään, ja siksi, kun sisimmässä kuitenkin myllertää jokin tuntematon jota ei osata liittää mihinkään, herättää ärsytystä, jos Jehovan todistaja, Mormonien lähetyssaarnaaja tai sunnuntaisin esitettävä radio-ohjelma tuo tarjolle jotakin siihen liittyvää jota ei kuitenkaan koeta omaksi, ärsyynnytään.
Käsitellä asiaa tarkoittaa että osaa siitä puhua.
Siitä yksinkertaisesti pystyy esittämään oman kantansa ja käsityksensä. Tällöin asia ei ole enää "yksityisasia", vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia, onhan kyseessä kollektiivinen kokemus!
Lähempi tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki ovat valmiit puhumaan uskonnollisista käsityksistään samaa mieltä olevien kanssa. Uskontojen piirissä yhteisöllisyys toteutuukin juuri tässä asetelmassa, mutta kokemuksesta tiedän, että se toteutuu myös uskontojen rajojen yli, kunhan pitäydytään siinä, mikä todella on yhteistä kokemusta.
Ja jos se voi toteutua uskontojen rajojen yli, niin miksi se ei toteutuisi, vaikka uskontoa ei olisi mailla eikä halmeilla.
Hengellinen kokemus löytyy kaikilta, ja siinä on kylliksi perusaa yhteisöllisyydelle!
On siis kysymys siitä, että hengellinen elämänalue on uskonnon toimesta saatettu määrättyihin puitteisiin (jumalat) ja kun nämä puitteet poistetaan, ei olekaan valmiutta tehdä sille mitään, kun kukaan ei mistään tuo mitään jumalten tilalle!
Tarvitaan trialistinen paradigma osoittamaan, että hengellisyys on todellista, ja sitten menetelmä sille, miten hengellisyyttä "harjoitetan".
Ennen palvottiin jumalia. Mutta ei tarvitse palvoa mitään, sillä tosiasiassahan tarve tehdä jotain on sisäinen tarve, ja niinollen se etsii menetelmää harjoittamiseen eikä mitään palvonnan kohdetta.
Ja löytyyhän se: meditaatio.
