Eämän koodi

 Elämän koodi: eteenpäin ja ylöspäin

Kun lähdetään siitä, että meillä on henki ja puulla on henki, voimmeko kuvitella että nämä henget voisivat kohdata, aivan kuten fyysiset oliotkin kohtaavat toisensa.
Kävisihän se mutta, mutta kun me olemme kadottaneet henkemme uskonnon syövereihin, dualismiin. Oletettavasti puulla on omansa tallessa. Se on juuri se,  joka huokuu mieliimme käsittämättömänä rauhana kun menemme metsään.

Elämän koodi ja sen rajat. Mitta.

Kasvaminen on elämän koodin pääsisältö.
Mutta nähtävissä on myöskin, siihen sisältyy eräänlainen mitta. Kasvun on määrä pysähtyä, kun mitta on tullut täyteen. Me itse lakkaamme kasvamasta fyysisesti, kun aikuistumme. Samoin tapahtuu kaikkialla, niin eläinmaailmassa kuin kasvimaailmassakin.
Mitta pätee kasvuun, mutta ei lisääntymiseen. Kaikki eläinpopulaatiot ja kasvipopulaatiot jatkavat lisääntymistä näköjään loputtomiin; se pysähtyy vain, kun etenemissuunta menee kerta kaikkiaan tukkoon.
Karkeasti ottaen metsän kasvu pysähtyy vuoren seinämään, vesistöön, tai  sitten toisen populaation intresseihin, esmes ihmisen raivaamaan peltoon.
Vaikka populaatioiden eturistiriidat aiheuttavat luonnossa silmin nähtäviä konflikteja, niin monenlaisia symbioosejakin niiden välillä ilmenee.
Itse asiassa metsätalous on eräänlainen ihmisen ja puun keskeinen symbioosi. Vaikka metsän ryöstökäyttöä ilmenee, niin saman aikaisesti tehdään sekä konkreettisia että tehokkaita toimenpiteitä metsän suojelemiseksi ja sen kasvun edistämiseksi.


Elämän koodi ohjaa toisinaan lajeja sukupuuttoon, väitetään esmes dinosaurusmaailman romahtaneen yksilöidensä ylenpalttisen kasvun   mahdottomuuteen.
Elämän koodin voidaan sanoa johtaneen myös ihmiskunnan nykyiseen kriisiin, jossa tuho uhkaa luontoa, koska ihmiskunnan kulutus ei ole löytänyt rajojaan. Kuten dinosaurukset, sekin vain kasvaa ja kasvaa, vaikka mitta on selvästikin täyttynyt.

Kasvun rajat ja moraali

Erään lajin pohjaton ahneus

En muista kuulleeni yhtään ekologista keskustelua, joka ei  olisi päätynyt toteamukseen ”ihmisen pohjattomasta ahneudesta”.  Siinä selvästikin nähdään ekologinen katastrofi moraalisena asiana.
Moraalisen ratkaisun mahdottomuus näihin ongelmiin piilee siinä, että ihmisillä on aivan liikaa keskinäisiä eturistiriitoja. 
Voidaan esmes ajatella, että tropiikin sademetsien hakkaaminen viljelyksen   ja teollisuuden tieltä tulisi keskeyttää, koska koko ihmiskunnan etu sitä vaatii.  Mistä tällainen toiminta kuitenkaan saisi käyttövoimaa, kun tiedetään, että ylikansoitetuissa maissa on konkreettinen tarve saada lisättyä sekä viljelystä että teollisuutta.   Vaihtoehtoina sille voi olla ainoastaan  joko ennennäkemättömän suuri avustustoiminta, jonka loppua ei edes olisi näköpiirissä, rikkaista maista köyhiin, mikä merkitsisi rikkaiden elintason laskua. Siitä on sanouduttu jo irti. Tai sitten väestön muuttaminen sinne missä nämä asiat on jo hoidettu. Siitäkin sanoudutaan parhaillaan irti. Kaikissa maanosissa yhäti kasvavat vaatimukset rajojen sulkemisesta maahanmuutolta on juuri sitä.

Eteenpäin ja ylöspäin - koodi ilmenee  yhteiskunnan sisällä ja yhteiskuntien välillä jatkuvana  kilpailuna.
Tämä mahdollistuu sen asiantilan seurauksena, että järkitajunta, sielullinen aspektimme, on rakennettu ennen kaikkea yksilöllistä käyttöä varten, oman edun valvomiseen, jos niin voi sanoa. Se yksinkertaisesti jatkaa tietoisuuden tasolla samaa pyrkimystä, mikä koko eläinkunnassa tunnetaan kolmen perusvietin toteutumana. Se on siis luonteeltaan ”itsekäs”, olkoonkin, että elämälle välttämätön sosiaalinen vietti on siinä yhtenä säikeenä. Tästä aiheutuu yksilölle luonnollinen este nähdä kokonaisuuksia, tajuta asioita altruistisesti, yhteiskunnan kannalta.
Lisäksi yhden yhteiskunnan perspektiivi ei riitä tässä mihinkään, koska kysymys on koko ihmiskunnasta.

Olemmeko umpikujassa?

Tämän hetkinen tilanne on se, että vastuuntuntoiset piirit muodostuu suurin piirtein siitä ihmiskunnan osasta, joka on saavuttanut riittävän yleissivistyksen nähdäkseen niin isoja kokonaisuuksia, että pystyy tajuamaan koko ekologisen katastrofin uhkan.
Yhdessä kohtiossa ihmiskuntaa on riittävä sivistystaso tajuta uhkatekijät. On yksinkertaisesti laskettavissa, mihin luonnon resurssit riittävät, ja laskelmat osoittavat, että kulutus on suurempi kuin tuotto.
Hyvin konkreettinen kuvaaja on maailman ylikulutuspäivä, joka tänä vuonna oli elokuun 8. päivä. Tuolloin oli kulutettu se minkä maapallo pystyy tuottamaan, ylimenevä on silkkaa ryöstöä ja resurssien hävittämistä.
Laskelma on poikinut myöskin hupaisalta kuuloisia päätelmiä: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiiin 3,4 maapalloa.” Ja kun tiedämme, miten pieni on Suomen populaation koko länsimaiseen suhteutettuna, niin...

Tehtävänä olisi siis kulutuksen sovittaminen resursseihin.
Vallitseva tosiasia on kuitenkin, että riittävän korkea sivistys- ja tietotaso tämän asian ymmärtämiseksi on samoissa maissa, missä ylikulutus on suurinta.

Kuitenkaan siitä, kenen pitäisi vähentää, ei ole voitu edes neuvotella.
Lisäksi  syntyvyyden säännöstely on sitä mahdottomampaa, mitä alkeellisempiin oloihin mennään.

Mistä näköalattomuus johtuu?

Animismin paremmuus

 Kysymys ei todellakaan ole moraalista, vaan kysymys on menettelytavasta.
Tullaan siihen, mitä kaikkea dualismi käyttäytymismallina aiheuttaa.
Tiedetään, että monet animistiset kulttuurit ovat suhtautuneet vakavasti ihmisen ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Esmes Australian alkuperäisväestö harjoitti syntyvyyden säännöstelyä jo silloin kun eurooppalaiset saapuivat maanosaan. Oliko se moraalinen ratkaisu?
Ei ollenkaan, vaan animismista itsestään lähtevä ratkaisu, jossa populaatio tiedosti hengellisen yhteytensä luontoon. Toisin sanoen *ei ollut kadottanut sitä.
Animismi on luonnollista trialismia.

Kulttuuriantropologia osoittaa, että kehitys on kulkenut animismista teismin kautta monoteismiin.  Sitä juonnetta seuraamalla on nähtävissä, miten piittaamattomuus luonnosta hiipuu sitä mukaa kun uskonnon kehitys menee eteenpäin. Raamatunhistoria osoittaa mitä selkeimmin, miten täydellinen piittaamattomuus ympäristöstä vallitsi sen kuvaamina alkuaikoina. Kyseessähän on aika, jolloin animistinen vaihe oli juuri syrjäytymässä. Raamatun luomiskertomus sisältääkin selkeän ympäristöpolliittisen ohjelmajulistuksen: lisääntykää, täyttäkää maa, tehkää se alamaisiksenne.
Tämä on totisesti onnistunut.
Siinä lähti elämän koodi harhapolulle, ja eteneminen saattoi jatkua niin kauan kuin laajenemisen rajaa ei ollut näkyvissä.
Nyt se raja on saavutettu. Ekologinen katastrofi on juuri sitä.
Siksi tehtävänä onkin dualismista vapautuminen, trialistinen vallankumous.


Jos animistinen maailmankuva olisi säilytetty, ekologinen katastrofi ei olisi ikinä käynyt mahdolliseksi. Animisti ei ikinä olisi lähtenyt kehittämään talouttaan suuntaan joka ei olisi luonnon kannalta kestävä. Hän olisi yksinkertaisesti kysynyt luonnolta, mikä on luvallista ja mikä ei.  Eikä vain olisi kysynyt, vaan todella kysyikin. Se oli mahdollista hengellisen tason keskustelussa luonnon kanssa.  Mikä taas on mahdollistakin vain oloissa joissa hengellinen taso tiedostetaan. Oman hengellisyyden tunnistamisesta on kyse.
Alkaako jo näkyä, mihin trialistista paradigmaa tarvitaan.

Toteutunut trendi

Kehitys kulki kuitenkin toista rataa. Animismi oli tarjolla yhtenä vaihtoehtona, mutta kehitys valitsi toisen tien; eteenpäin ja ylöspäin – koodi halusi toteutua taloudellisen kasvun tietä.  Tämänkin pakinan rivien väleistä on jo paistanut, että teistisellä ja varsinkin monoteistisellä kirjauskonnolla on siinä ratkaiseva rooli. Se kykeni hoitamaan hengellisyyden pois tieltä häiritsemästä talouden kasvua yhä mahtavampiin mittoihin.
 *Perspektiivivirhe
Tästä tilanteesta ei päästä eteenpäin haikailemalla takaisin animismiin. Taloudellinen kasvu on nähtävä todellakin elämän koodin toteutumisena, ei myönteisenä eikä kielteisenä, vaan sellaisena.

Mutta entä se umpikuja?

Se, että animismi jäi alkutaipaleelle, ei tarkoita sitä että se olisi iäksi kadotettu. Se on tosin hukassa uskonnollisen dualismin syövereissä, mutta ei sen tarvitse sinne jäädä.
Se umpikuja, mikä näyttää tulevan niin vihreille kuin muunkin värisille luonnonsuojelijoille taloudellisen kasvun edessä, on sittenkin pohjimmiltaan dualismin aiheuttama perspektiivivirhe, ja poistuu, kun trialismi oivalletaan.
Jo nyt on näkyvissä selkeä vetovoima vihreyden ja joogan harrastajien välillä.  Jooga ja meditaatio on ymmärrettävä  juuri sinä minä kirkon miehet sen näkevätkin: protestina uskonnolle. Siinä on vain se vika, että myös jooga on aikojen kuluessa vedetty dualismin suohon, josta se olisi ensinnä vapautettava. Sanalla sanoen, ainoa mikä tehoaa on jooga ilman huuhaata, sillä huuhaa on uskonnon lähes sanatarkka synonyymi.




Kun järkeilymme tuloksena huomaamme että jokin asia kehittyy liian pitkälle, ja ryhdymme sitä rajoittamaan, niin se riistäytyykin käsistämme. Tämä tapahtuu seurauksena itsestään elämän koodista. Kun asunnoilta  ruvettiin vaatimaan parempaa energiataloutta, tuhlailu ei siitänsä vähentynyt, vaan, kun ruvettiin rakentamaan isompia taloja, t.s. materiaalikulut kasvoivat roimasti, päädyttiin siihen, lämmityskulut isommissa taloissa vaativat suurin piirtein entisen määrän energiaa. Sama kehityssuunta on ajoneuvojen suhteen. Lentokoneet ovat entistä taloudellisempia, mutta mitään ei säästy kun niitä käytetään entistä enemmän. Autot ovat taloudellisempia, mutta senkun isonevat, eikä auta että niitä tehdään sähköisiä, sillä niiden luonnonvarojen kulutus on katastrofaalisen hirvittävää.  Monin paikoin on huomattu , että teitä ja parkkipaikkoja ei kannata rakentaa koska ne täyttyvät heti autoista.
Kaikki tämä mielettömyys selittyy sillä, että kokonaisnäkemys on kadoksissa, ja se on kadonnut dualismin vääristämään maailmankuvaan, ja ennen kaikkea ihmiskuvaan.
Kaikkialla toteutuu ystäväni Aksel de Baian muotoilema Akselin laki: ”kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi”.

 ”Lausui hevonen kamelia silmäten: ’Mi jättimäinen, rujo hevonen’. Kameli puolestaan, hevosen nähtyään: ’Mikä surkea kameli-keskonen’. Vain jumala, harmaaparta, tiesi totuuden: olivat eläimiä eri rotujen.” Tämä Vladimir Majakovskin runo lajien erilaisuudesta kertoo kaiken siitä, mikä meitä vaivaa. (muistinvarainen lainaus Armas Äikiän suomennoksesta). Näkökulmamme on yksinkertaisesti liian ahdas, ja me tiedämme sen.  500 vuotta on kristikansa hoilannut kirkossa isämeidän-rukousta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, sekä uskovaiset että ateistit tietävät, että on olemassa muitakin näkökulmia kuin juuri se oma, mutta kumpikaan ei pysty tavoittamaan tuota jumalan näkökulmaa.  Itse asiassa tuntuu kummalliselta, että ei edes vakavasti yritetä muuttaa omia käsityksiä, asian peittämiseksi riittää synnintunnon poteminen ja anteeksiantamuksen kokeminen; ”mehän olemme niin pieniä…”
 Mielen vapautuminen dualismin kahleista avaa välittömästi tämän jumalan näkökulman meidän silmiemme eteen, ja se saa aikaan myös toimintaa sanojen ja hymistelyn sijaan. ”Usko ilman tekoja on kuollut”, sanoo Kaakobin kirje 2:26. Tyypillinen dualistinen näkökulma! Uskoa juuri ei ole olemassakaan ilman tekoja. Joka sellaista näkee, näkee jotakin muuta kuin uskon, ja se on juuri sitä ”kuulemisesta tullutta” joka ei ole uskoa, vaan ulkoa syötettyä vierasta suggestiota josta jumalan näkökulma on pesty pois mahdollisimman tarkkaan.  ”Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa” uskalsivat Anonyymit Alkoholistit kirjata ohjelmaansa, ja miljoonat raitistumiset osoittavat, että kaikista maailman uskonnoista juuri he ovat oikeilla jäljillä. Jokainen raitistunut on suostunut tekemään oman osuutensa, sen sijaan että olisi jättäytynyt yleisen armon varaan.

Mihin jumalia ei tarvita

Mihin jumalia ei tarvita

Mekaanisesti ottaen voitaisiin ajatella, että kun kaikki salaisuudet, kuten ukkonen ja salamointi, tuulen alkukoti ja atomiytimet, puhumattakaan maailmankaikkeuden synnyn saloista alkuräjähdyksineen, on selvitetty, usko todella joutaa romukoppaan.
Mutta onko niitä selvitetty?
Ehkä osittain, mutta tieteilijä toisensa jälkeen on akanut oivaltaa,  että selvitettävä ei lopu ikinä.
Miten pitkälle siinä edetäänkin, aina tullaan rajalle missä loppu on jätettävä uskon varaan. Mekanismi on sama, joka näytteli ratkaisevaa roolia uskontojen synnyssä. Ei siis uutta auringon alla tässäkään asiassa.
Uskoa ei voi sivuuttaa, sillä se kuuluu tämän maailman sellaisuuteen siinä kuin mikä muu havaittu ja havaitsematon tosiasia hyvänsä.
Havaitsematta jääneet tosiasiat muodostavatkin oman mielenkiintoisen kategoriansa. 

Elämän koodi ja jumalan ilmoitus

Erään tietyn "energiakriisin" seurauksena Suomeen luotiin rakennusnormit, joilla tarkoituksena oli vähentää energian kulutusta talojen lämmityksessä. Uusien talojen piti täyttää määrätyt normit lämpöeristyksen , ilmanvaihdon ym. suhteen.
Seurauksena oli kuitenkin että alettiinkin rakentaa yhä isompia taloja, jolloin energiansäästöä tapahtui kuutiometriä kohden laskien, mutta talokohtainen kulutus jäi lähes ennalleen.
Sama trendi näkyy liikennepäästöjen suhteen. Vähäpäästöisyys toteutuu vain niiden kohdalla jotka mahtuvat ajamaan pienillä autoilla, varakkaammilla sensijaan autojen koko senkun suurenee. Varakkaat näyttävät suunnan, kaikki haluavat tavoittaa heidät varallisuudessa, ja se ei ole mikään ajattelutapaa, se on käyttäytymismalli. Se sisältyy koodiin: eteenpäin ja ylöspäin.

Ilmastonmuutos, ja sen torjuminen, puhuttaa paljon nykyihmisiä. Siinä keskustelussa toistuvat tavan takaa käsitteet ”ihmisen pohjaton ahneus” sekä ”ajattelutavan muutos”

Käyttäytymismalli ja paradigma.

Asia on kuitenkin niin, että ei tuo ”ihmisen pohjaton ahneus” johdu mistään ajattelutavasta. Se on geeneihimme koodattu nimellä eteenpäin ja ylöspäin, se on osa sitä samaa koodia joka panee kaiken syntyneen kasvamaan ja laajenemaan ja taistelemaan oman elintilansa puolesta.
Se ilmenee itsesäilytysviettinä, lisääntymisviettinä ja sosiaalisena viettinä. Se ei ole mikään ihmisen ”luontaisesta pahuudesta” lähtevä ominaisuus, eikä se ylipäänsä ole pelkästään ihmistä koskeva, vaan selvästi nähtävissä koko elollisessa luonnossa, sekä kasvikunnassa että eläinkunnassa.
Se on osa elämän koodia. Jumalan ilmoitusta, jos niin halutaan sanoa.
Ei meitä ohjaa ajattelutapa. Meitä ohjaa käyttäytymismalli. Käyttäytymismallin taustalla piilee paradigma, joka sanelee sille puitteet.
Kuten todettiin, sielullinen toiminta, ajattelu, on eräs rajapinnoistamme ympäristöömme. Kaksi muuta ovat fyysinen, ja hengellinen. Vaatimus nimenomaan ajattelutavan muutosta tämän suhteen muuttamiseksi ontuu siksi, että se ei sisältää jatkuvasti sen rajoituksen minkä dualistinen paradigma, aiheuttaa: se ei koskaan pysty näkemään kokonaisuutta.
Juuri illuusio siitä, että tapa ajatella säätelisi käyttäytymistämme on dualistisen paradigman mukanaan tuoma harha. Päätöksemme, ja siten käyttäytymisemme, ei riipu ajattelutavasta, vaan mielemme toiminnasta johon osallistuu sen kaikki kolme elementtiä, substanssia.
Nykytilanne on se, että elämme elämäämme ja rakennamme tulevaisuuttamme hengellinen minämme jatkuvasti poissuljettuna päätöksenteostamme.
Tätä voi täydellä syyllä kutsua mielisairaudeksi.

Miksi ei jumalia tarvita

On tietysti ihan ok. harjoittaa hartautta. Mutta kun hartauden harjoittaminen menee jumalan palvomiseksi, se ei liitä meitä millään tavalla luontoon, vaan se eristää siitä.

Sattumalta ei "luonnollinen ihminen" muodostunut paavalilaisessa teologiassa lähes kirosanaksi. Siitä ilmenee selvemmin kuin mistään muusta, että uskonnon perimmäinen ja tosiasiallinen funktio on juuri eristää ihminen luonnosta.
Hengellä on kuitenkin kosketuspinta todellisuuteen omassa itsessään, ja nyt on aika perehtyä sen mekanismeihin. Uskonto on sen haudannut dualismin mutakerroksen, jonka alta se nyt olisi vapautettava.
Siihen ei tarvita mitään muuta kuin menettelytapa. Meditaatio onkin metodi, joka  ilman mitään ennalta annettuja "sisältöjä" pesee tehokkaasti juuri kaikki ulkoapäin syötetyt suggestiot, käsityskannat, mielestä.
Sillä kakkien uskontojen kaikki sisällöt ovat juuri ulkoa käsin annettuja suggestioita
Miten siis ajattelutavan muutos voisi korjata asian, kun päätöksentekomme ei tapahdu ajattelun piirissä, vaan mielen syövereissä, jossa on yhtä paljon uskoa kuin logiikkaakin!

 Sellaisuuden objektiivisus

Kun puhun substansseista, tarkoitan ainesosia. Aines käsitetään tässä  objektiivisesti olemassaolevaksi. Siis ei niin, että vain keho olisi ”ainetta”, kun taas sielu, ja varsinkin henki, jotakin muuta.  Ei, jos nämä kolme vaikuttavat samassa subjektissa, mielessä, niiden on oltava yhteismitallisia. Kuuluttava niinsanotusti samaan kategoriaan. Se merkitsee, että kaikki ne edustavat objektiivista todellisuutta.
 Kehokin, koska kun sielu ja henki poistetaan, se lakkaa olemasta keho, muuttuen ensin raadoksi, sen jälkeen ties miksi. Substanssi on tässä siis sama kuin elementti, joka käsitetään perusosaksi, perusainekseksi, perustekijäksi.
Kehomme on aineellinen substanssi. Kaikki myönnämme sen, että toinen substanssi, sielumme, jolla ymmärretään kaikkia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, sijaitsee tavalla tai toisella tässä aineellisessa substanssissa. Aivotutkijoiden mielestä sijaintipaikka on aivot. Sellaisena kuin meistä itse kukin tykönään kehon ja sielun tiedostaa, ne kohtaavat mielessä (jota, virheellisesti, pidetään lähes sielun synonyyminä).

 Missä henki sijaitsee?

Sielu joko on, tai se aiheuttaa, aivotoimintaa.
Mille kohtaa sijoittuisi henki, spirit, tämä kolmas substanssi, tässä systeemissä.
"Hengellisesti suuntautuneet" ihmiset ovat kertoneet kokevansa, että heidän mielensä alueella on tapahtumia jotka on pakko laskea hengellisyyden alueeseen kuuluviksi. Niitä ovat erinäiset todeksi mielletyt ilmestykset, "valaistumiset" yms.
Suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi tällaiset kokemukset on sivuutettu arkielämässä huuhaana. Tai sitten ei. Tunnettuja esimerkkejä tällaisista ilmestyksistä on teologioiden piirissä vaikka millä mitalla: Jeesuksen ilmestyminen Paavalille, joka matkaansaattoi kristinopin, Allahin ilmestyminen Mohammalle, josta seurasi islam, Josef Smithin salaperäisellä tavalla kadonneet kultaiset taulut, joista myös alkoi eräs melko suuri uskonto, jne. Itselläni on tältä saralta henkilökohtaisia kokemuksia ainoastaan meditaatiosta ja sen mieltä rauhoittavasta vaikutuksesta.
Toisaalta olen asiaa mietittyäni kyllä nähnyt tämän maailman sellaisuudessa paljon asioita jotka viittaavat siihen että meillä on ulkomaailmaan muitakin rajapintoja kuin jokaisen välittömään kokemuspiiriin kuuluvat fyysiset ja henkiset aistimukset.
Lohkokaavion kaltainen yksinkertaistettu kokonaiskuva on se, että mieli on kaiken keskus, jota rajaa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen substanssi, joilla kullakin on keskinäiset rajapintansa, kosketuskohdat, jos niin halutaan sanoa.
Kunkin tehtäväksi muodostuu tuoda mieleen oma osuutensa informaatiosta.

 Se, mitä ei aistita

Se, mitä keho tuntee, se mitä sielu tietää, ja se mitä henki uskoo, muodostaa mielen sisällön.
Kaikki se, mitä näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme, sanalla sanoen koemme, on rikas kirjo, jonka parissa mielemme alituiseen joutuu askartelemaan.
Mutta ajatelkaamme, mitä kaikkea tässä samassa todellisuudessa kohtaamme ilman että varsinaisesti aistimme sitä.
Millainen on ensinnäkin "minä", joka on tässä kohtaamassa ulkomaailmaa.
Tunnemme kehomme ja psyykemme enemmän tai vähemmän pintapuolisesti. Nämä aistit, nämä elimet, tämä mieli... kaikki tämä joiden kanssa elämme, on muodostunut läheiseksi ja tavanomaiseksi, siihen on tottunut.
Sen lisäksi on kuitenkin tietoisuutemme piiriin tullut eräitä tosiasioita, jotka osoittavat, että meissä on joka hetki läsnä myös näkymätön ja tuntumaton maailma.
Nyt ei puhuta metafyysisistä ulottuvuuksista, vaan asioista, jotka on yksiselitteisesti todettavissa erilaisilla instrumenteilla ja mittareilla.
Olemme kosketuksissa ulkomaailmaan määrättyjen spesifisten elintemme välityksellä. Meillä on tuntohermot, näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Ne on helppo mieltää kuuluviksi joko fyysiseen tai sielulliseen minäämme, ja aivotutkimus paljastaa milloin minkäkin aistitapahtuman tapahtuvan määrätyissä aivon osissa jne.
Mutta missä kohtaa meissä sijaitsee kolmannen substanssin hengen, pneuman (πνεύμα) kosketuskohta? Onko tunnistettavissa erityinen elin, jolla otamme hengellisiä viestejä?
Myönnän eläneeni suhteellisen onnellista ja täysipainoista elämää autuaan välinpitämättömänä tälle kysymykselle. Mutta jos nyt vakavasti oletan, että hengellinen maailma on osa todellisuutta ja omaa elinpiiriämme, on pakko olettaa myös, että on jokin mekanismi , joka saa mielemme askartelemaan myös siltä taholta tulleiden suggestioiden parissa.
Asiaan on löydettävä jokin uusi näkökulma...

 Mikrobit, solut ja säteily

Muutamia faktoja itsestämme ja maailmastamme.
Nämä juuri ovat niitä havaitsemattomia tosiasioita.
1. Mikrobit.
Meissä on myriadeja mikrobeja, ja tämä myriadiarmeija on olemassaolollemme yhtä tarpeellinen kuin muutkin kehomme osat. Kehon osia ne nimittäin faktisesti ovat, sillä lääketieteen todistuksen mukaan kehomme toiminta edellyttää niiden läsnäoloa. Jos ne poistettaisiin, seuraisi välitön muumioituminen. Niitä on jokaisen meistä kehossa hyvän kokoinen ämpärillinen.
2. Solut.
Kehossa on biljoonia soluja, elämän perusyksikköä. Täyskasvuisen ihmisen kehossa on 30-37 biljoonaa solua, kun lasketaan sekä kehon oma solukko että edellämainittu ämpärillinen siinä elävien mikrobien soluja.
Biljoonassa on ykkönen ja 12 nollaa, 1 000 000 000 000. Suurusluokka on hahmottamiskykymme ulkopuolella. Puhukaamme siis solujenkin kohdalla ”myriadeista”, minkä merkitys on yksinkertaisesti ”käsittämättömän paljon”.
Solujen rakenne on melko mutkikas. Eräs niiden ominaisuus on kuitenkin hyvin yksinkertainen: ne ovat kaikki onteloita, jotka mitä ilmeisimmin pystyvät värähtelemään kukin omalla jaksoluvullaan, ihan niinkuin tyhjä (tai täysi) tynnyri joko kumisee tai kolisee, riippuen sen koosta ja täytön asteesta.
3. Säteily.
Jos solut ovat pienen kokonsa vuoksi välittömän havaintopiirimme ulkopuolella, niin samoin on meitä ympäröivä säteily, jota (näkemäämme valonsäteilyä ja tuntemaamme lämpösäteilyä lukuunottamatta) pääsemme havainnoimaan vain teknisten laitteiden kautta. Mutta tästä teknisin laittein ilmaistusta säteilystä on niin paljon tietoa, ja näyttöä, että sen objektiivinen olemassaolo on kiistaton.
Ympärillämme kihisee sellainen määrä erilaisia radiolähetteitä että pää menee pyörälle kun kiertää lyhytaaltoradion viritintä, ja siinä on vasta osa. Pyörälle menee myös kun juhlasalissa 10, 100 tai 1000 ihmistä soittaa saman aikaisesti kännykällään, kukin omalle taholleen. Ja siinäkin on vain osa..
Ja kaikki tämä radiolähete, eli sähkömagneettiseen säteilyyn perustuva viestintä sisältyy joka hetki meitä ympäröivään todellisuuteen. Siitä riippumatta, kuunteleeko joku tai soittaako joku puhelimella vai ei.
Lisäksi tämä todellisuus sisältää paljon muta säteilyä, jonka kanssa emme juuri joudu kasvotusten, mutta se on silti läsnä. Niitä ovat kosminen säteily, joka on myös kuultavissa taustakohinana erilaisissa radiolaitteissa, ja hännän huippuna Hawkingin säteily, joka teorian mukaan on lähtöisin mustista aukoista.

 Vähän radiotekniikasta

Radiosäteily on heikkoa. Mutta heikko ei ole sama kuin olematon. Viestinnässä käytetty radiolähete on vastaanotettavissa myös sellaisenaan, pelkällä antennilla, ilman että mitään vahvistusta käytetään. Ilmaisin riittää.
Mainio esimerkki on ns. kideradio, jollaisia minun lapsuudessani ainakin pojat rakentelivat itse. Ennen minua oli aika, jolloin kokonaisissa kotitalouksissa ns. kidekone oli ainoa radiovastaanotin.
Tällainen radiolaite käsittää kaksi elementtiä, joista varsinaisen koneen muodostaa kelasta, kondensaattorista ja kiteestä muodostuva värähtelypiiri, jolla on mahdollista muuttaa saapuva radiosäteily puhetaajuudelle (jolla se on alunperin matkaan saatettu), ja tietysti herkät kuulokkeet.
Mutta tärkein osa siinä on antenni, joka vastaanottaa varsinaisen lähetteen, joka on aaltoliikettä.
Perustana on se fakta, että jokainen kappale värähtelee omalla ominaistaajuudellaan. Tämä selviää parhaiten kun tarkastelee esmes kitaraa; kukin kieli tuottaa oman tasoisensa äänen, joka riippuu kielen materiaalista, pituudesta, paksuudesta, ja kireydestä. Se ei soi millään muulla taajuudella, mutta tällä taajuudella se soi niin herkästi että yhden kitaran toisen kitaran soitto saa toisenkin kielet väräjämään samalla taajuudella. Kunhan ovat kumpikin samassa vireessä.
Radiovastaanoton periaatteen ymmärtää parhaiten kun ajattelee aallon pituutta. Vastaanotetun ilmaisussa taas tulee kyseeseen frekvenssi eli taajuus, joka on aallonpituudelle käänteinen: mitä pitempi aalto sen harvempi värähtelytaajuus, mitä lyhempi aalto, sen suurempi taajuus.
Määrätyn pituisen aallon vastaanottamiseen soveltuu parhaiten antenni, joka on yhtä pitkä kuin aalto. Siis 80 m. aalloille on hyvä olla saman pituinen antenni.
Kyseeseen tulee kuitenkin ½, 1/4, 1/8 tai 1/16 jne antenni, joskin tulos aina vänän heikkenee..
Radio-ohjattavissa laitteissa näkyy muutaman cm:n pituisia antenneja. Kännykän antenni mahtuu laitteen sisään.

 Ovatko mikrobit todella osa meitä

Kuten todettiin, meissä, elää myriadera mikrobeja.
Kun asetumme vaikkapa meditaatioon tai rukousasentoon niin koemme jotakin ykseyden tapaista suhteessa omaan itseemme.
Tietysti voimme pitäytyä siinä, että tämä itsensä kokoamisen tunne on aivoissa syntynyt aistimus.
Mutta kun ajattelemme että jokainen ominaisuus, minkä määrätyn tasoinen olio havaitsee itsessään, on ollut itumuodossa sen edeltävässä vaiheessa, niin on pääteltävä, että myös tietoisuutemme on ollut itumuodossa edellisellä tasolla, ja niin edelleen, kunnes päädymme johonkin alkueläimeen.
Ainakin siitä voimme olla yksimielisiä, että jokaisella elollisella oliolla on pyrkimys säilyttää itsensä ja lisääntyä, sekä olla yksi muista.
Nehän ovat sanalla sanoen omat perusominaisuutemme!

No niin, kun nyt siis koemme ykseyden, joka ilmenee esmes varmuutena jostakin, vaikkapa jokin mielipide alkaa selkeytyä, niin kuka on se ykseys, joka tässä on ylipäänsä mitään mieltä, kun tämä keho tässä per se on itse asiassa pelkkä kuiva muumio, ilman niitä myriadeja mikrobeja, jotka siis ovat elollisia olioita, joilla on alkeellistakin alkeellisempi sielunelämä, mutta sielunelämä kuitenkin.
Olisiko ajateltavissa, että meidän eheydentunteemme on myös niiden toimintaa, niiden reagointia, siinä kuin meidän omien aivojemmekin.
Jospa ne tavalla tai toisella osallistuvat tuohon koko prosessiin. Onhan kiistatonta, että jonkinlainen takaisinkytkentäkin taphtuu, kun mielihyvän tuntemus leviää koko kehoon.

 Säteily ja solut

Säteilyllä, kaikella säteilyllä, on taajuutensa, ja niinmuodoin aaltopituutensa.
Antenni ottaa vastaan oman ominaistaajuutensa mittaisia aaltoja.
(Itse vietin lapsuuteni radiomaston juurella, ja tiedän kokemuksesta, että voimakas kenttä vaikuttaa suoraa viritinpiiriin jopa ilman antennia, kun se on viritetty lähetteen taajuudelle. Eräs radioguruistani sanoikin :"kenttä on tässä niin voimakas että se kuuluu vaikka vanhalla rautasängyllä").
Metriset antennit kaappaavat metrisiä aaltoja, millimetriset millimetsisiä, mikrometriset mikroaaltoja, ja nanometriset nanoaaltoja.
Olisiko mahdollista, että sellaiset aallot sivuuttaisivat kehomme myriadit omat ja vieraat solut saamatta niissä aikaan oman taajuistaan värähtelyä?
Minä en pidä sitä ainoastaan mahdollisena, vaan todennäköisenä.

Kun meissä on nanoluokan partikkeleita, meitä sananmukaisesti lävistää joka hetki nanoluokan säteilu olisiko siis mahdollista että säteily ohittaisi nämä partikkelit ilman että vaikuttaisi niihin?
Jos rautasänky voi ottaa vastaan puhetta ja musiikkia, kännykän pikku antenni samoin, miksi pikku solut vain antaisivat kaiken lipua ohitseen?
Olemme joka hetki alttiina koko maailmankaikkeuden viestinnälle. Sillä viestintäähän se sitten loppujen lopuksi on.
En tiedä, mikä on lyhyin mitattu tai edes lyhyin mahdollinen aallonpituus. Kääntäen, mikä on taajin mahdollinen frekvenssi. Oletan, että kumpikin jatkuu äärettömyyksiin.
Vaikka olisikin niin, että edellä kuvaamani asiantila voitaisiin ”tieteellisesti” todistaa, en ole varma, voimmeko, onko edes mahdollista, että voimme sen mieltää muutoin kuin uskomalla.
Juuri nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että henki pyrkii esiin omia teitään, irrationaalin tuntuisesti. Irrationaalisuus olisi siis oma kategoriansa, joka haluaa toteutua omana itsenään. Mutta mitäs siitä, kyllä me irrationaalia olemme omissa toimissamme nähneet ja kokeneet niin paljon, että ei tämän pitäisi olla mikään ylipääsemätön kynnys. Sitähän trialistinen paradigma juuri tarkoittaakin, että tunnustamme omassa itsessämme asuvan kolminaisuuden ja siten vapaudumme dualismin kahleista.
Sillä dualismi on kahlinnut mielemme nimenomaan juuri rationaalisen yksipuoliseen korostamiseen.
Voimme siis vakuuttua siitä, että olemme kokonaisuuksia, jotka pystyvät lukemaan ja myös lähettämään, (vai pitäisikö sanoa, joissa tuollaisia viestejä pystytään lukemaan ja lähettämään, kun solumme ja mikrobimme lukevat ja lähettävät niitä).
Jos tämä tuntuu vaikealta käsittää, niin onko sitten helpompaa käsittää, että mielessämme tapahtuva ”hengen kosketus” tulee tyhjästä?
Olisiko niin, että tämä on se taso, jolla henkemme on yhteydessä henkeen?
 Riemastuttavinta tässä juuri on, että jos näin pystymme murtautuman pois dualistisesta rationalismista, huomaamme tulleemme aivan uuteen maailmaan, sillä meidän ulkopuolellakin on henkeä, jonka nyt pystymme kokemaan!
On varmaa, että tämä uusi varustus pystyy vastaamaan uudella tavalla siihen "eteenpäin ja ylöspäin-koodiin", kasvun koodiin, koska eteemme aukeaa loputon hengen tie.
Maailmassa vallitsee sellainen peruslaki, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aina  jollakin tavalla.

Missä usko sijaitsee

Hengellisyyden katoaminen

Minua ja monia muita on ahdistanut yleinen hengellisen elämän köyhtyminen, mikä ilmenee siten, että aiheesta on lähes mahdotonta päästä keskustelemaan missään... lukuunottamatta vartavasten rekennettuja kirkkoja, synagoogia ja moskeijoita, joissa tämä onnistuu, mutta vain samoin (minun kannaltani toisin!) ajattelevien kanssa..

Tilanne on muodostunut kehityksen myötä, ja pahentunut sitä mukaa kun tiede on vallannut uskonnolta uusia alueita. 
Trialistisen paradigman valossa kyse on hengellisyyden siirtymästä yhä enemmän sielulliseen, ja piirakkana esitettynä sen voisi kuvata niin, että hengellisyyden osio on kaventunut samalla kun leventynyt.
Ajattelemme, että keltainen lohko kuvaa tässä sielua, sinen henkeä, ja punainen fyysistä puolta.

Kolmiolla esitettynä vastaavasti hengen sivu on lyhentynyt, sielun vastaavasti pidentynyt. tähän tapaan:
Ja kun mieli sijaitsee näiden välimaastossa, tuossa vaalenasinisellä alueella, niin se selvästi ahtaammalla kuin mitä se olisi jos kolmiomme olisi tasasivuinen. (Fyysistä sivua emme tässä käsittele, mutta näkyyhän jo katukuvassakin, että lihaskunnon rappeutuminenkin on yleinen ilmiö).

Äsken vielä ihmismieltä koskeva tiede oli abstraktia psykologiaa, mutta aivotutkimus on tekniikan kehittyessä vallannut markkinoita.

Teologitkin ovat käyneet ammentamassa sieltä uutta tietoa,  niinpä todettu on, että kaikkien (paitsi uskontotieteilijöiden) suuresti vihaama "uskonto" sijaitsee aivojen pintakerroksissa, siis siellä missä tieto ja kognitiiviset toiminnotkin, mutta "usko" sensijaan syvemmällä ytimessä.

No, mikäs siinä, täytyyhän kaiken jossakin sijaita, mutta mitä siitä sitten. Kun keho sielu ja henki ovat samaa kokonaisuutta, täytyhän niillä olla keskinäiset rajapinnat.
Kieltämättä henkiset toiminnot palautuvat aivoihin. Siltikään en pidä totena sitä että ne "sijaitsevat" aivoissa, niin paljon aivot edellyttävät vuorovaikutusta muun kehon kanssa.

Hartauselämän kriisi

Hartauselämän kriisistä voidaan puhua silloin, kun on tultu tilanteeseen missä hengellinen on kaventunut niin vähäiseksi, että sitä enää vaivoin tunnistaa mielessään, ja senkin vähän mitä tunnistaa, yrittää vielä vaientaa turhana ja tyhjänpäiväisenä, siis huuhaana.
Hartauselämän kriisissä painiskeleva ihminen ei voi  millään tavalla hyödyntää tietoa siitä, missä kohtaa aivoja mikäkin toiminto sijaitsee.  
Hänellä on vain oma mielensä, johon voi yrittää luoda tasapainoa.
 Sijaitkoon nyt uskonto aivokuoressa ja usko syvällä niiden  ytimessä, niin sitä kautta emme niihin pääse käsiksi. Mutta kun molemmat tavoittaa omassa mielessään niin toivo herää heti.
Tämä taas ei onnistu ilman meditaatiota.

Trialistisen paradigman faktorit

Trialistisessa paradigmassa faktorit asettuvat niin, että uskonto on dataa, ja se on sitä mitä Paavali halusi ehdottomasti alkaa syöttää kastettujen tietoisuuteen, kun nämä ensin olivat "tulleet uskoon" mystisellä tavalla jonka tämä teoretisoi olevan "kuulemista", joka kuitenkin piti vahvistettaman "kristuksen sanalla"... (Room. 10:17

Todellisuudessa asia on niin , että usko on hengen tapa hahmottaa maailmaa, ja sen se tekee omasta aloitteestaan ilman mitään kuulemisia, mutta kuulemisella tuodaan tähän hahmotukseen rationaalinen "sisältö", joka sitten mahdollisimman pian vahvistetaan ja niitataan lopullisesti aivokuoren tietoisiin osiin missä rationallisus, logiikka sijatsevat. Tässä liikutaan siis hengen ja sielun välisellä rajapinnalla.
Näin hautautuu usko uskonnon alle.

Huuhaan torjunta

Anarkia versus seurakunta

Kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi.

Olen usein joutunut toteamaan, miten avantgardien kirkkaimmatkin oivallukset muuttuivat  luutuneiksi oppirakenelmiksi siinä vaiheessa kun uusi sukupolvi astuu liikkeen johtoon.

Jeesuksen opetuksista ei jäänyt kuin kalpea varjo kun Paavali otti perinnönvaalijan tehtävän.

Entä mitä teki Vilhelmi Malmivaara Paavo Ruotsalaisen opille?
Samalla kaavalla mentiin. Kuvaava esimerkki näkyy vaikkapa Tutemattoman sotilaan Mäkilän raittiuspuheessa Hietalalle, tämän ryypättyä hyvänlaisen krapulan itselleen. "Ei s'oo sullekkaan sopivaa elämöörä kiljun kanssa... ...täysosuma kolmostukikohraski korsuun... Khm... N'oon pikasia lähtöjä. Mis kunnos sitä sitten vaan ollahan?"..
Paavon tiedetään nimittäin vastaavassa tilanteessa tokaisseen uskonveljelleen, että "vai tekopyhyydellä aiot sinä taivaaseen pyrkiä".

Tuskin Gautama buddhakaan olisi tuskin katsonut linnunpeläteiksi pukeutuneita, tukkansa ajelleita, kuorossa mantraa hoilaavia munkkeja hyvällä silmällä! 

Ristiriita tulee siitä, että perustaja on laatinut oppinsa vuorovaikutuksessa käytännön elämän kanssa (joka on sellaisuutta), mutta seuraaville polville muodostuu tärkeimmäksi vaalia perinnettä, ja siinä menetetään vääjäämättä yhteys käytännön elämään. Sellaisuuden roolin ottaakin perinne!
Huuhaa pääsee vallalle.

 

Tämä, kuten muukin inhimillinen käyttäytyminen, perustuu biologisiin tosiasioihin. Siinä toteutuu se, mikä on tunusomaista lauman käyttäytymiselle; laumatilanteessa väki seuraa johtajaa sokeasti. Olen kuullut väitettävän, että lamaslauma seuraa johtajapässiä vaikka tämä hyppäisi kaivoon.
Tässä tuleekin esiin samalla käyttäytymismallin mielekkyys; jos ajatellaan, yht'äkkinen vaara ilmaantuisi keskelle laumaa ja eläimet joutuisivat hejaantumaan kaikkiin ilmansuuntiin, lauma hajoaisi, eläimet olisivat yksin, ja mitä todennäköisimmin tuhoutuisivat yksi kerrallaan. Lauman koossapysyminen muodostaa paremmat edellytykset yksilöidenkin selviämiseen, jos nim. käy niin, että johtajapässi ei putoakaan kaivoon, vaan löytää turvallisen pakotien.
Eikö uskonto olekin juuri "seuraa johtajaa" pelin jalostunut muoto; siinä ilmenee lauman, siis yhteisön, identiteetti!
 Uskonnon perusta on, kuten on todettu,hengellinen tarpeemme , joka taas liittyy kuin liittyykin kunkin henkilökohtaiseen identiteettiin, joka muodostuu kehonkaavasta, sielunkaavasta ja  hengenkaavasta.

Psykologiassa asiaa käsitellään termein  persoonallisuuden rakenne, minäkuva, ruumiinkuva, itsetunto.

Uskonnon kriisi piilee siinä, että, korostaessaan yhteistä uskoa, jonka kohde löytyy ihmisen ulkopuolelta, se estää ihmisä löytämästä omaa minäkuvaansa, joka käsittää nämä kolme elementtiä.

Huuhaan kaava

Pari lähihistoriasta tuttua esimerkkiä siitä, miten merkityksetön rihkama eli huuhaa takertuu perinteeseen.
 
Aikaisemmin miesten pukeutumiskulttuuriin kuului olkaimien eli henkselien käyttö. Se oli käytännön sanelemaa; housut olivat harvoin niin tyköistuvia kuin nykyään, joten niiden kannattelu vyöllä oli epämukavaa.
Asunnot taas olivat nykyisiä hatarampia, joten iltaisin paitahihasillaan oleskelu ei ollut mukavaa, ja yleensä vedettiin niskaan villapaita tai vähintäänkin pujoliivi.
Henkselit kuului pitää niiden alla, pellavaista tai pumpulista aluspaitaa vasten siitä yksinkertaisesta syystä, että ne kalvoivat  villaneuleen hartiosta rikki.
Käytännön syistä (oli todennäköistä että illan mittaan tuli lähtö ns. luonnollisille tarpeille ja käymälä sijaitsi usein pihan perällä) miehet eivät välittäneet pitää henkseleitä päällä iltapuhteella, kun kotona pääasiassa  lepäiltiin, nojatuloissa istuen tai hetekalla maaten. Housut olivat näin valmisutilassa laskettavaksi ilman että nuttuun tarvitsi kajota. Käytönnöllistä :) Ja siitä seurasi, että useimpien tuona aikana lapsuutensa viettäneiden muistoihin jäikin isä juuri tuollaisessa asussa, henkselit sivuilla roikkuen.
Monien mielestä se taisi olla komeaa, koska nykyään näkee tuon tuostakin "retromuotia" harrastavia teini-ikäisiä, sekä poikia että tyttöjä, mennä veuhkasevan pitkin katuja henkselit takin alta roikkuen.
Sanoisinpa, että henkselit ovat tässä tapauksessa turha jäänne, jonka varsinainen käyttötarkoitus on unohtunut..

Viime vuosisadan alkupuolella, kun autoja alkoi  valmistua tehtaissa liukuhihnatyönä, ilmaantui pula pysäköintipaikoista. Kaupunkeja kun ei oltu rakennettu ollenkaan autoja silmällä pitäen.  Alkoi tapahtua ahtaudesta johtuvia pikku kolareita, ja noin v. 1928 tienoilla autoteollisuus keksi ratkaisuksi varustaa autot puskureilla. Ne asenettiin auton kumpaankin päähän, nimenomaisena tarkoituksena pysäköinnin helpottaminen niin, että niillä oli mahdollista puskea tien tukkeeksi pysäköityjä autoja pois jaloista.
Kunnallispolitiikka on sittemmin ratkaissut asian säätämällä normit pysököintitiloille, mutta "puskurit" ovat jääneet autoihin... koristeiksi. Ja kun ne alunperin oli valmistettu 6-7 millimetrin teräsjousesta, nyt ne ovat muovia, ohutta kromattua peltiä tms., ja yleistä onkin, että autoilijat käräjöivät siitä, kun omaan auton puskuriin on pysäköintipaikalla ilmaantunut lommo.
Toisin sanoen, joku on tullut käyttäneeksi puskureita siihen tarkoitukseen mihin ne alun perin juuri tarkoitettiin!

Nämä kaksi esimerkkiä ovat mahdolisimman kaukana uskonnon maailmasta, mutta ne edustavat kaavaa, joka näyttää toistuvan kaikilla elämän alueilla.
Esimerkkejä löytää itse kukin helposti lisää, ja kun saa muutaman paljastettua, se auttaa hahmottamaan, miten kaikkinainen turha rihkama eli huuhaa on uskontoihin pesiytynyt.
Sillä huuhaa-rihkamaahan ne ovat tulvillaan. Teologiaa tarvitaankin juuri kaiken rihkaman selittämiseen, jumalan olemassaolo ei ole yleensä ihmisille ongelma.
Sillä uskontunnustukseksi riittää vallan mainiosti sen toteaminen että "minä uskon", mikä käytännössä merkitsee sellaisena havaittavan tosiasian toteamista: minulla on henki, samoin kuin minulla on ruumis ja sielu, ja kaikki ne tarvitsevat oman huomionsa. 

Hengellinen anarkia

Hartauden harjoittaminen vapaana ulkopuolisesta suggestiosta, ts. vapaana kaikista auktoriteeteista. Niin huono maine kuin sanalla "anarkia" onkin,  on nimitys hengellinen anarkia paras mahdollinen termi kuvaamaan ulkoisesta suggestiosta, siis huuhaasta, vapaata hartauselämää.

Siinä kokee taydellisen yksinäisyyden. Se ei kuitenkaan ole kultinomaista yksinäisyyteen hakeutumista, vaan sen toteamista että yksinäisyys on tosiasiallinen olotila.
Jotain tämän tapaista juuri V A Koskenniemi kuvaa suomalaisten rakastamassa runossa: 
"Yksin oot sinä, ihminen, kaiken  keskellä yksin/ yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot...."
Jos ihminen pelkää kohdata tämän yksinäisyyden, se johtuu vain siitä että on vieraantunut omasta todellisesta olemuksestaan juurikin uskontojen mukanaan tuoman huuhaan takia.

Joka on elämänsä jossakin vaiheessa kokenut vapautumisen jostakin auktoriteetista, ja sen suomasta vapauden tunteesta, on kokenut häivähdyksen siitä ilosta, minkä säännöllinen hartauselämä yksinäisyydessä tuo mukanaan.

Johdatus animismiin

 Johdatus animismiin

Piilevää synkretismiä

En ole kristitty, mutta ei minulla mitään erityistä ole heitä vastaankaan.
Tunnen sen vain parhaiten kaikista uskonnoista ja arvostelu juontuu näin tuntemistani yksityiskohdista käsin.
Ei siis mitään erityistä kristinuskoa vastaan, mutta koko uskontolaitosta vastaan sitäkin enemmän.

Uskonto vesittyy

Monet ovat sanoneet, että jokainen uskonto tähtää samaa päämäärään, ja että kaikki usknnot ovat pohjimmiltaan oikeassa.
Mitä tulee päämäärään (jos nyt sellaisesta voidaan edes puhua), yhdyn tähän mielipiteeseen. 
Mitä taas tulee oikeassa olemiseen, niin minun mielestäni ne ovat kaikki täydellisen väärässä-

Ne ovat jostakin (hatusta!) temmanneet itselleen tehtävän, että on palvottava jotakin erityistä jumalaa, jollei peräti useampia, ja että tehtävänanto tulee itseltään palvonnan koohteelta.
Höpöä tämä.
Siis mikään merkki ei osoita todeksi  heidän perustelujaan. Kukaan elossaoleva ihminen ei edes väitä nähneensä jumalaa, ja varmuuden vuoksi on vielä laadittu dogmi että ei jumalaa saa, eikä voikaan nähdä.  "Uskonnolliset kokemukset" ,  kuten jumalalliset ilmestykset, rukoousvastaukset yms., voidaan ihan tilastollisesti sivuuttaa, kun tiedetään, miten altis tavallinen ihminen on suggestiolle, ja kun tiedetään, että jokaista todellisesta vaarasta jumalan avulla pelastumisen kokeneesta on kymmmenen, sata ja tuhatkertainen määrä väkeä joka ei ole pelastunut.
Johdatukset sikseen, tässä maailmassa kaikki toteutuu satunnaisotannalla, jota tapahtuu luonnossa joka hetki aivan silmiemme edessä.
 Kun tähän vielä lisätään kirjallisuushistoriallinen kaava, joka paljastaa legendakirjallisuuden synnyn lainalaisuudet, niin "pyhien kirjoitustenkin" todistusarvo putoaa nollaan.
Vanhojen kirjoitusten -- joita monikin uskonto pitää jumalan itselleen antamana ilmoituksena -- alkuperä johtaa normaaleja teitään aivan yksinkertaisen kansatieteen, historiatieteen jne välityksellä kirjoitustaidon keksimisen kautta aikoihin, jolloin kirjoistustaitoa ei oltu keksitty. Se taas merkitsee suoranaisesti: alkuaikojen hämärään.
"Alkuaikojen hämärä" taas on suorastaan käsittämättömän pitkä ajanjakso verrattuna niihin vaivaisiin muutamaan tunahteen vuoteen jotka kirjoitustaidon historia peittää alleen.

Synkretismin totuus

Mutta sille väittämälle, että kaikki uskonnot ovat samaa alkuperää ja tähtäävät samaan päämäärään, on kyllä olemassa selkeitä perusteitakin.
Esmes etiikan piiriin kuuluvissa kysymyksissä niiden vastaukset muistuttavat paljonkin toisiaan.
Huomiota herättävää suorastaan on kunkin uskonnon piiriin kuuluvien viisasten kannanotot moraalisiin kysymyksiin. Tämähän se pani Paavalinkin tunnustamaan, että pakanatkin voivat vahingossa käyttäytyä eettisesti oikein.

Minä uskon

 Jos ei voi sanoa ilman epiteettejä ja attribuutteja että "minä uskon", niin silloin ei olekaan kysymys uskon tunnustamisesta, vaan silloin pitää sanoa, että "minä olen sitä mieltä, että jne".

Monet tokaisut, aforismit ja ns. rukoukset sisältävät uskontunnustuksen.
Useat niistä ovat vastaansanomattomia.
En voisi kuvitellakaan, miten joku voisi kiistää vaikkapa Lao Tsen uskontunnustuksen Tao-te-king- kirjan alkusanissa: "Se Tao joka voidaan kuvailla, ei ole oikea Tao."
Entä muslimien "La ilaha il Allah" hokema. Olen kyllä kuullut kristittyjen sitä kritisoivan, mutta kunnon perusteluja kritiikille en ole kuullut. Jos kerran uskoo yhteen jumalaan, eli on monoteisti, niin tuo on suorastaan pakko hyväksyä!

Se pitkä litania, jota luterilaisessa ja ilmeisesti katolisissakin kirkoissa hoilataan kuorossa nimellä uskontunustus (olkoon kyse Nikean tai Apostolien tai muusta, yhtä kaikki), on liian sekava kantaakseen uskotunnustuksen otsikkoa; niin moneen asiaan uskominen vaatii jo hyvää ulkomuistia ja pitkää harjoittelua.

Niin ei yksinkertaisesti uskota. Usko ei yksinkertaisesti ole sitä.

Mutta suurista miehistä Jeesus, jonka osuus kristinopissa on jäänyt valitettavan vähäiseksi Paavalin asetuttua keulakuvaksi, on tullut sanoneeksi jotain mikä on vastaansanomattomasti totta.
"Isä meidän joka olet taivaassa.........sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen" .
Jos ajatellaan, että tämä "isä meidän" on sama kuin Allah, sama kuin Tao, niin mitä voisi enää jäädä väliin jos pitäisi tunnustaa nämä kaikki?
Ainakin minä, nykypakana, tuunnustaisin tämän kaiken suorin vartaloin, kuitenkin vain yhdellä ehdolla: pois kaikki lähemmät määritteet, kuten "Ja Mohamma on hänen suurin profeettansa", tai "pyhitetty olkoon" tai "tulkoon sinun" tai "anna meille", tai "äläkä saata meitä" jne. 
Tao Te King:ssä ei näitä kommervenkkejä liiemmälti olekaan, ja pidänkin siitä kakkista eniten :)

Sanalla sanoen, uskontunnustuksessa ei tarvita mitään oppeja, koska usko on olemukseltaan hengen tapa yhtyä ympäröivään henkeen, animaan, eikä mikään nippu mielipiteitä yhtän mistään asiasta. 
Sanalla sanoen, uskolla ei ole sisältöä.

Mantrat ja uskontunnustus

Näin uskontunnustus on kuin työkalu... eikä vain kuin tykalu,  se on työkalu, jota voi käyttää aina kun haluaa vetäytyä selvittämään mietään hälinän keskellä.
Hälinää on kaikki se mikä häiritsee omana itsenä nykyhetkessä olemista.
Minä, nykypakana, sanon usein mielessäni, yksin ollessa jopa ääneenkin, että "Isä meidän joka olet taivaassa, sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, Amen".
Minulla ei ole mitään vaikeuksia mieltää, että kansamme ylijumala Ukko on nimenomaan taivaassa. Sieltä kait hänet löytää suurin osa suomalaisista, koska esmes äitini, rouva Lahtinen, koskaan puhunut muusta jumalasta kuin Taivaan Isästä.
Luultavasti käytän juuri tätä mantraa juuri siksi, että se äidin opettamana sopii suuhuni paremmin kuin nuo muut, sisällöltään käytännössä samat. Mutta se ei estä minua ymmärtämästä muita, jotka käyttävät toisia uskontunnustuksia ja hokevat muita mantroja.

Niin juuri, mantroista siinä on kysymys.
Mielessä vallitseee alituinen liike, ja asia on niin, että Patanjalin järkitajunnaksi nimeämä elementti on siinä alituisesti pyrkimässä päällimmäiseksi.
Se on paljon sitoutunut sanoihin, joten erilaisia sanoja pyrkii mieleemme kaiken aikaa.
Mantra on sana joka voidaan ottaa käyttöön työkaluksi vaientamaan muut sanat. Mutta se toimii siten, että kun lopulta mielessä on vain yksi sana, siis juuri tämä mantra, niin siitäkin päästetään irti, jolloin, toivottavasti, mielessä ei ole mitään :)
Mutta erilaiset rukoukset ja muut höpötykset pyrkivät pitämään yllä sanahelinää senkin jälkeen, ja niin ei mieleen muodostukaan mitään todellista rauhaa, ne vain valtaavat mielen omaan käyttöönsä. Se käyttö taas on säännelty ulkoa käsin.
 Sääntelyä suorittavat apostolit ja papit ja kaikki jotka tällä tavalla päästetään syöttämään mieleen "uskon sisältöa". (ks. Paavalin 2. kirje korinttilaisille, missä hän näyttää malliesimerkin, miten seurakuntaa ohjataan "uskomaan oikein")

Mikä siinä on vikana?

Vikana on se, että uskolla ei ole sisältöä, se on mielen substanssi joka on, on ja on.
Mantran käyttö kuvaamallani tavalla onkin kaikkien uskontojen piirissä syntilistan kärkipäässä, se kun putsaa pois kaikki turhat välikädet. Siinä pääsee ihminen ikäänkuin kahdenkesken jumalansa kanssa.
Ja mihin silloin enää pappeja tarvitaan!

Minulle tuotti suurta hämmennystä ja mielipahaa kun havaitsin, että tämä koskee myös buddhalaisia yhteisöjä. Mutta ymmärrän nyt, miksi. 
Kyseessä on se dualistinen paradigma minkä uskontolaitos on ihmiskunnan kollektiiviseen tajuntaan iskostanut, ja siitä oli Siddartha Gautamakin osallinen eikä pystynyt sitä vapautumaan. Hänen metodissaan siitä muistuttaa se dualismi mikä jää  elämänjanon ja hengen vapautumisen, nirvanan, väliin, kun se Paavalilla yms esiintyi syntisen minän ja pyhän jumalan välisenä.
Tästä tällaisestahan pääsee yli vain trialistisen paradigman omaksumalla: me emme ole kaksinaisia, vaan kolminaisia, ja koska henki on olennainen osa itseämme siinä kuin sielu ja ruumiskin, sen on saatava toteutua vapaasti.

Animismi ja huuhaa-vapaa meditaatio

Näin on moderni ihminen tilanteessa, että ei anoastaan vanhat uskonnot vaan sitäkin vanhemmat meditointimenetelmät jättävät pulaan koska nekään eivät ole vapaita dualismista.
Siksi myös siinä olisi tarpeen vapautuminen huuhaasta. 
Mitä voi olla huuha-vapaa meditaatio?
Se on meditaatiota, jossa lähtökohdaksi otetaan meidän oma tarve hartauselämään, ja se taas on ihan selvä asia, kun lakataan ottamasta vanhoja tyrkyllä olevia mienetelmiä annettuina ja etsitään itsestä meissä jokaisessa asuva  alkuperäinen sallaisuus. 
Se ei ole edes vaikeata, koska sellaisuuden keskelle olemme jokainen syntyneet.
Näin, ajassa taaksepäin mennen, löydämme huuhaa-vapaan meditaation vasta animismista, kaikkein alkuperäisimmästä uskonnosta.


 

Hartaus ilman huuhaata

 Hartaus  ilman tekosyytä

He menevät pyhäkköön etsimään kadottamaansa mielenrauhaa, mutta siellä  opetetaankin heille jumalan tuntemusta. Mutta mitä siitä on hyötyä kun eivät opettajat tätä tunne.
Tärkeämpää olisi opettaa heille löytämään tasapaino mieliinsä. Mutta opettaahan voi vain sitä minkä itse osaa. 
Muu ei kelpaa kuin varoittavaksi esimerkiksi.

Hartauselämä on  tarpeellinen.

Jos ihmisellä ei olisi tarvetta hartauteen, kirkot niinkuin moskeijatkin olisivat tyhjillään (olisiko niitä edes!).
Mutta eivät kuitenkaan ole.
Hartauden tarve on olemukseltaan sitä, että kun emme tunne sisäistä itseämme kokonaisuudessaan, me sitä etsiessämme hakeudumme paikkoihin ja tilanteisiin missä voimme vapautua hetkeksi fyysisen ja psyykkisen minämme kahleista.
Näemme asian mielellämme niin, että siellä on erityinen ammattiryhmä jonka tehtävänä on hengellisten asioiden hoitaminen.
Kuten on fysioterapeutit kehomme, ja psykoterapeutit psyykemme hoitamiseen, on myös henkiterapeutit henkemme hoivaamiseen.

Hartauselämän dilemma

Hartauselämän dilemma on siinä, että kun ihminen menee pyhäkköön  konkreettisen hengellisen tarpeensa ajamana saamaan apua ahdistukseensa, niin paikalla olevat ammattimiehet kantavatkin huolta siitä, miten saisi hänet nuskomaan Jeesukseen, Mohammaan,, Krshnaan ynnä muihin  jumaluuksiin.
Tilanteessa kulminoituu dualistisen katsantotavan koko kurjuus.
Aikanamme tästä on tullut erityisen paha ongelma siksi, että tiedon ja tieteellisen ajattelun kasvaminen saa meidät näkemään koko tehtävän sellaisena että tämä eksistenssiongelma on ratkaistava tiedon ja tieteellisen ajattelun pohjalta.
Se johtaa pyhäkköjen tyhjenemiseen kun ihmiset lähtevät etsimään apua ahdistuksiinsa muualta.

 Yhdensuuntaiset viivat

Tämä ei kuitenkaan toimi, koska rationaalinen ja metafyysinen eivät koskaan voi kohdata toisiaan. Ne ovat kuin kaksi yhdensuuntaista viivaa jotka jatkuvat loputtomiin, nimenomaan saman suuntaisina, mutta eivät koskaan kohtaa. Ne edellyttävät toisiaan, mutta ainoa tasapaino niiden välillä on se tasapaino, että ne tunnustavat toisensa ja suostuvat elämään sovussa.
Ja kaiken syynä on uskonnon dualismi joka projisoi oman hengellisyytemme itsemme ulkopuolelle.
Fyysinen minä ei tässä ole ongelmana, sillä on ihminen sitten sielullis vai hengellis painotteinen, aina on oletusarvona, että tämä sijaitsee kehossa, ts. ilmenee fyysisesti.
Olemistamme voisi siten kuvata vaikkapa kolmella yhdensuuntaisella viivalla. 
Yhdensuuntaiset viivat eivät koskaan kohtaa toisiaan.
 Mutta ne eivät myöskään kadota toisiaa.

 Mitä on tehtävä

Tehtävänä on kunkin olemassaolomme substanssin huomioiminen, koska kukin niistä kuuluu meihin, mutta omana itsenään. 
Näin toteutuu sekä yhdensuuntaisuus että kohtaamattomuus. 
Uskonnon aikaansaamaan dualismiin verrattuna muutos on siinä, että myös hartautta harjoitetaan ilman mitään tekosyitä sen takia, ja siitä lähtökohdasta, että me itse tarvitsemme sitä.

Tämä on huuhaa-vapaata hartautta.

Trialistinen paradigma sattaa elämän tasapainoon koska se mahdollistaa noiden kolmen yhteiselon toisistaan erillään

Hartauden synty ja kadotus

Miten hartaus ilmaantui...

Nykyisin tunnetuista uskonnoista vanhin, hindulaisuus, on syntynyt noin 2000 eaa, siis 4-5000 v. taaksepäin. Silläkin oli varmasti esimuotoja edeltävinä aikoina, joten sopii olettaa, että animistista uskontoa on esiintynyt lähes koko sen ajan kuin homo sapiens on ollut olemassa,  On siis mentävä aikaan  3.3 milj.-700000 v. taaksepäin tullakseen sen alkusijoille. On pidettävä mielessä että kaikki mikä on, perustuu aina aikaisemmin olleisiin olomuotoihin, joten animismin voidaan hyvinkin katsoa syntyneen portaattomalla säädöllä yhtä jalkaa tietoisuuden kehityksen kanssa.
Minä pidän varmana, että se ihminen tai ihmisen kaltainen olento, jokka varhaispaleoliittisella kaudella muotoili ensimmäisen kivityökalun ja siirsi taidon perintönä jälkipolville, näki maailman, jossa erilaisten olioiden lisäksi oli erilaisia henkiä!

Tietysti animismi edusti sen aikaista kehityskautta, tapaa mieltää maailma, kuten myöhemmin edusti kirjauskonnoiksi muuntunut ja kiteytynyt jumaluskokin omaansa. 
Oleellista on, että animismi ei perustu pohjimmiltaan mihinkään "ajattelutapaan" vaan sille on olemassa mekanismi suoraan omassa olemuksessamme; se on se kolmas puoli meistä eli hengellinen puolemme, joka peittyi hukkaan vuosituhansiksi uskontojen "hengellisyyden" alle.
 Sanalla sanoen: me olemme animisteja heti kun suljemme silmämme ja hiljennyme meditoimaan sensijaan että syöttäisimme uutta hämäävää suggestiota mieleemme mumisemalla uskontojen rukouksia.
Tämän pitemmälle ei teemamme kannalta ole mielekästä tästä asiasta saivarrella.
 Kyllä sen järjelläkin voi ymmärtää:
Samoin kuin jäävuoren nähdessämme voimme sanoa, että siitä on 10* suurempi osa näkymättömissä, voimme ymmärtää, että sekin on tässä, silmiemme edessä, Häivähdyksen siitä näemme Intuitio), mutta pääteltävissä on, että suurin osa on näkymättömissä.
 Koko olemassaolonsa ajan uskonto on vaikuttanut ihmisen ajattelutapaan. Tuona aikana se iskosti enemmän tai vähemmän dualistisen näkemyksen, jonka mukaan ihminen itse pelkistyi yhä enemmän omissa silmissään sielullisruumiilliseksi kokonaisuudeksi, ja metafyysinen puoli, kolmas substanssimme, ajettiin itsen ulkopuolelle.  

 ...ja mihin se katosi...

Meillä on alunperin kehonkaava, sielunkaava ja hengen kaava, mutta siitä jäi jäljelle vain kaksi Täten sen hyvinvoinnin vaatima  kaikki hartauselämä luisui lopulta uskonnon ja sen institutioiden haltuun ja valtaan nimellä "uskonelämä". Dualistinen paradigma oli vakiintunut.

Dualismin  suoranaisena seurauksena on ollut sielullisen elämän voimistuminen niihin mittasuhteisiin että kaikki siihen kuuluva, kuten tieteet ja taiteet, että ne ihmismielessä yksinkertaisesti ruttaavat alleen hengen, ja sitä edustavan hartauselämän.
Kaikki toimii vielä niin kauan kuin uskonto kykenee onspiroimaan ihmisessä, hartauselämää, mutta kun uskonto lakkaa kiinnostamasta, myös hartauselämä siihen kuuluvana hyälätään. Kun jumalat ovat menneet, on mennyt motiivi hartauden harjoittamiseen.
Vastaavaa tapahtuu esmes  fyysisellä puolella, kun on menetetty tarve käyttää kehoa monipuolisesti eri elintoimintojen vaalimiseen, niin katso: se on lässähtänyt muodottomaksi möhkäleeksi joka ei einää kykene siihenkään vähään mitä siltä vaaditaan.

Yrjö Kallinen, joka oli hylännyt uskonnon sellaisena kuin suomalainen sen käsitti, kyseli, että elämmekö unessa. 
 Hän ei kuitenkaan osannut suosittaa herätykseksi mitään muuta kuin ajattelutavan muutoksen. 
Tavallinen kadunmies löytää hartausvajeen korvaamiseen kaikenlaisia fyysispsyykkisiä konsteja kuten harrastuksia, viihdettä ja kemikaaleja (ryyppääminen, huumeet).
Kognitiivisin konstein kaikkien näiden turmiollisuus havaitaan mutta mitään ei näytä osattavan tehdä. 
Miksi. Siksi koska ajattelutavan muuttaminen vain muuttaa väärät keinot toisenlaisiksi vääriksi keinoiksi, mutta kysymys ei olekaan ajattelutavasta, vaan ajattelusta itsestään
Ajattelulla ei voida ratkaista ongelmaa joka tosiasiassa se itse, ajattelu!
Tähän tarvitaan uutta paradigmaa, tarvitaan sellainen paradigma, joka huomioi sen puolen itsestä joka ei ajattele ja suo sille aikaansa yhtäläisesti, Tarvitaan hartauselämää, jonka ajattelu on uskonnon pesuveden mukana heittänyt pois.

Hartauselämä on löydettävä uudelleen ja tämä vaatii, että on hyökättävä dualismia vastaan. Trialistisen paradigman kautta hartauden harjoittaminen rupeaa näyttäytymään ihmiselle yhtä tarpeellisena kuin on sielunravinnon ja ruumiinravinnon nauttiminenkin.



Dualistinen ajattelutapa on jotakin jonka uskonto on iskostanut yleisinhimilliseen ajattelutapaan.
 Hartaus, joka on mielen sisällön kiireetöntä tarkastelua, on tarpeellista kaikille, mutta se poistuu ohjelmasta uskonnon mukana, kun se on niin lujasti liitety siihen ettei niitä erota toisistaan.
Uskovaiset taas (ne tosisellaiset) eivät muuta teekään kuin kutittelevat hengellistä osaansa, mutta tekevät sen tavalla  joka myös latistaa hartautta: ne suoltavat uutta suggestiota muka hengellisyyden kautta mieleen niin että tämä ei kertakaikkiaan kerkeä sulatella saamaansa. Siinä joutuu ihminen talutusnuoraan.

Olet kappale maailmankaikkeutta, et sen vähempää, kuten Desiderata kertoo. Tämän kokeminen nyt ei vain aivan onnistu sillä että sen tietää. Tietäminen ei ole se rajapinta jonka kautta tämä koetaan, vaan se on metafyysinen, henki on se rajapinta.  
Miten tietäminen voisi tässä auttaa kun sillä tasolla ei edes kykene maailmankaikkeutta hahmottamaan, sitä vain "tietää" että sellainen on olemassa. Siinä liikutaan ja toimitaan, se on meidän kenttä, mutta kokea se.... ei onnistu muuta kuin hengen tietä