Eämän koodi

 Elämän koodi: eteenpäin ja ylöspäin

Kun lähdetään siitä, että meillä on henki ja puulla on henki, voimmeko kuvitella että nämä henget voisivat kohdata, aivan kuten fyysiset oliotkin kohtaavat toisensa.
Kävisihän se mutta, mutta kun me olemme kadottaneet henkemme uskonnon syövereihin, dualismiin. Oletettavasti puulla on omansa tallessa. Se on juuri se,  joka huokuu mieliimme käsittämättömänä rauhana kun menemme metsään.

Elämän koodi ja sen rajat. Mitta.

Kasvaminen on elämän koodin pääsisältö.
Mutta nähtävissä on myöskin, siihen sisältyy eräänlainen mitta. Kasvun on määrä pysähtyä, kun mitta on tullut täyteen. Me itse lakkaamme kasvamasta fyysisesti, kun aikuistumme. Samoin tapahtuu kaikkialla, niin eläinmaailmassa kuin kasvimaailmassakin.
Mitta pätee kasvuun, mutta ei lisääntymiseen. Kaikki eläinpopulaatiot ja kasvipopulaatiot jatkavat lisääntymistä näköjään loputtomiin; se pysähtyy vain, kun etenemissuunta menee kerta kaikkiaan tukkoon.
Karkeasti ottaen metsän kasvu pysähtyy vuoren seinämään, vesistöön, tai  sitten toisen populaation intresseihin, esmes ihmisen raivaamaan peltoon.
Vaikka populaatioiden eturistiriidat aiheuttavat luonnossa silmin nähtäviä konflikteja, niin monenlaisia symbioosejakin niiden välillä ilmenee.
Itse asiassa metsätalous on eräänlainen ihmisen ja puun keskeinen symbioosi. Vaikka metsän ryöstökäyttöä ilmenee, niin saman aikaisesti tehdään sekä konkreettisia että tehokkaita toimenpiteitä metsän suojelemiseksi ja sen kasvun edistämiseksi.


Elämän koodi ohjaa toisinaan lajeja sukupuuttoon, väitetään esmes dinosaurusmaailman romahtaneen yksilöidensä ylenpalttisen kasvun   mahdottomuuteen.
Elämän koodin voidaan sanoa johtaneen myös ihmiskunnan nykyiseen kriisiin, jossa tuho uhkaa luontoa, koska ihmiskunnan kulutus ei ole löytänyt rajojaan. Kuten dinosaurukset, sekin vain kasvaa ja kasvaa, vaikka mitta on selvästikin täyttynyt.

Kasvun rajat ja moraali

Erään lajin pohjaton ahneus

En muista kuulleeni yhtään ekologista keskustelua, joka ei  olisi päätynyt toteamukseen ”ihmisen pohjattomasta ahneudesta”.  Siinä selvästikin nähdään ekologinen katastrofi moraalisena asiana.
Moraalisen ratkaisun mahdottomuus näihin ongelmiin piilee siinä, että ihmisillä on aivan liikaa keskinäisiä eturistiriitoja. 
Voidaan esmes ajatella, että tropiikin sademetsien hakkaaminen viljelyksen   ja teollisuuden tieltä tulisi keskeyttää, koska koko ihmiskunnan etu sitä vaatii.  Mistä tällainen toiminta kuitenkaan saisi käyttövoimaa, kun tiedetään, että ylikansoitetuissa maissa on konkreettinen tarve saada lisättyä sekä viljelystä että teollisuutta.   Vaihtoehtoina sille voi olla ainoastaan  joko ennennäkemättömän suuri avustustoiminta, jonka loppua ei edes olisi näköpiirissä, rikkaista maista köyhiin, mikä merkitsisi rikkaiden elintason laskua. Siitä on sanouduttu jo irti. Tai sitten väestön muuttaminen sinne missä nämä asiat on jo hoidettu. Siitäkin sanoudutaan parhaillaan irti. Kaikissa maanosissa yhäti kasvavat vaatimukset rajojen sulkemisesta maahanmuutolta on juuri sitä.

Eteenpäin ja ylöspäin - koodi ilmenee  yhteiskunnan sisällä ja yhteiskuntien välillä jatkuvana  kilpailuna.
Tämä mahdollistuu sen asiantilan seurauksena, että järkitajunta, sielullinen aspektimme, on rakennettu ennen kaikkea yksilöllistä käyttöä varten, oman edun valvomiseen, jos niin voi sanoa. Se yksinkertaisesti jatkaa tietoisuuden tasolla samaa pyrkimystä, mikä koko eläinkunnassa tunnetaan kolmen perusvietin toteutumana. Se on siis luonteeltaan ”itsekäs”, olkoonkin, että elämälle välttämätön sosiaalinen vietti on siinä yhtenä säikeenä. Tästä aiheutuu yksilölle luonnollinen este nähdä kokonaisuuksia, tajuta asioita altruistisesti, yhteiskunnan kannalta.
Lisäksi yhden yhteiskunnan perspektiivi ei riitä tässä mihinkään, koska kysymys on koko ihmiskunnasta.

Olemmeko umpikujassa?

Tämän hetkinen tilanne on se, että vastuuntuntoiset piirit muodostuu suurin piirtein siitä ihmiskunnan osasta, joka on saavuttanut riittävän yleissivistyksen nähdäkseen niin isoja kokonaisuuksia, että pystyy tajuamaan koko ekologisen katastrofin uhkan.
Yhdessä kohtiossa ihmiskuntaa on riittävä sivistystaso tajuta uhkatekijät. On yksinkertaisesti laskettavissa, mihin luonnon resurssit riittävät, ja laskelmat osoittavat, että kulutus on suurempi kuin tuotto.
Hyvin konkreettinen kuvaaja on maailman ylikulutuspäivä, joka tänä vuonna oli elokuun 8. päivä. Tuolloin oli kulutettu se minkä maapallo pystyy tuottamaan, ylimenevä on silkkaa ryöstöä ja resurssien hävittämistä.
Laskelma on poikinut myöskin hupaisalta kuuloisia päätelmiä: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiiin 3,4 maapalloa.” Ja kun tiedämme, miten pieni on Suomen populaation koko länsimaiseen suhteutettuna, niin...

Tehtävänä olisi siis kulutuksen sovittaminen resursseihin.
Vallitseva tosiasia on kuitenkin, että riittävän korkea sivistys- ja tietotaso tämän asian ymmärtämiseksi on samoissa maissa, missä ylikulutus on suurinta.

Kuitenkaan siitä, kenen pitäisi vähentää, ei ole voitu edes neuvotella.
Lisäksi  syntyvyyden säännöstely on sitä mahdottomampaa, mitä alkeellisempiin oloihin mennään.

Mistä näköalattomuus johtuu?

Animismin paremmuus

 Kysymys ei todellakaan ole moraalista, vaan kysymys on menettelytavasta.
Tullaan siihen, mitä kaikkea dualismi käyttäytymismallina aiheuttaa.
Tiedetään, että monet animistiset kulttuurit ovat suhtautuneet vakavasti ihmisen ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Esmes Australian alkuperäisväestö harjoitti syntyvyyden säännöstelyä jo silloin kun eurooppalaiset saapuivat maanosaan. Oliko se moraalinen ratkaisu?
Ei ollenkaan, vaan animismista itsestään lähtevä ratkaisu, jossa populaatio tiedosti hengellisen yhteytensä luontoon. Toisin sanoen *ei ollut kadottanut sitä.
Animismi on luonnollista trialismia.

Kulttuuriantropologia osoittaa, että kehitys on kulkenut animismista teismin kautta monoteismiin.  Sitä juonnetta seuraamalla on nähtävissä, miten piittaamattomuus luonnosta hiipuu sitä mukaa kun uskonnon kehitys menee eteenpäin. Raamatunhistoria osoittaa mitä selkeimmin, miten täydellinen piittaamattomuus ympäristöstä vallitsi sen kuvaamina alkuaikoina. Kyseessähän on aika, jolloin animistinen vaihe oli juuri syrjäytymässä. Raamatun luomiskertomus sisältääkin selkeän ympäristöpolliittisen ohjelmajulistuksen: lisääntykää, täyttäkää maa, tehkää se alamaisiksenne.
Tämä on totisesti onnistunut.
Siinä lähti elämän koodi harhapolulle, ja eteneminen saattoi jatkua niin kauan kuin laajenemisen rajaa ei ollut näkyvissä.
Nyt se raja on saavutettu. Ekologinen katastrofi on juuri sitä.
Siksi tehtävänä onkin dualismista vapautuminen, trialistinen vallankumous.


Jos animistinen maailmankuva olisi säilytetty, ekologinen katastrofi ei olisi ikinä käynyt mahdolliseksi. Animisti ei ikinä olisi lähtenyt kehittämään talouttaan suuntaan joka ei olisi luonnon kannalta kestävä. Hän olisi yksinkertaisesti kysynyt luonnolta, mikä on luvallista ja mikä ei.  Eikä vain olisi kysynyt, vaan todella kysyikin. Se oli mahdollista hengellisen tason keskustelussa luonnon kanssa.  Mikä taas on mahdollistakin vain oloissa joissa hengellinen taso tiedostetaan. Oman hengellisyyden tunnistamisesta on kyse.
Alkaako jo näkyä, mihin trialistista paradigmaa tarvitaan.

Toteutunut trendi

Kehitys kulki kuitenkin toista rataa. Animismi oli tarjolla yhtenä vaihtoehtona, mutta kehitys valitsi toisen tien; eteenpäin ja ylöspäin – koodi halusi toteutua taloudellisen kasvun tietä.  Tämänkin pakinan rivien väleistä on jo paistanut, että teistisellä ja varsinkin monoteistisellä kirjauskonnolla on siinä ratkaiseva rooli. Se kykeni hoitamaan hengellisyyden pois tieltä häiritsemästä talouden kasvua yhä mahtavampiin mittoihin.
 *Perspektiivivirhe
Tästä tilanteesta ei päästä eteenpäin haikailemalla takaisin animismiin. Taloudellinen kasvu on nähtävä todellakin elämän koodin toteutumisena, ei myönteisenä eikä kielteisenä, vaan sellaisena.

Mutta entä se umpikuja?

Se, että animismi jäi alkutaipaleelle, ei tarkoita sitä että se olisi iäksi kadotettu. Se on tosin hukassa uskonnollisen dualismin syövereissä, mutta ei sen tarvitse sinne jäädä.
Se umpikuja, mikä näyttää tulevan niin vihreille kuin muunkin värisille luonnonsuojelijoille taloudellisen kasvun edessä, on sittenkin pohjimmiltaan dualismin aiheuttama perspektiivivirhe, ja poistuu, kun trialismi oivalletaan.
Jo nyt on näkyvissä selkeä vetovoima vihreyden ja joogan harrastajien välillä.  Jooga ja meditaatio on ymmärrettävä  juuri sinä minä kirkon miehet sen näkevätkin: protestina uskonnolle. Siinä on vain se vika, että myös jooga on aikojen kuluessa vedetty dualismin suohon, josta se olisi ensinnä vapautettava. Sanalla sanoen, ainoa mikä tehoaa on jooga ilman huuhaata, sillä huuhaa on uskonnon lähes sanatarkka synonyymi.




Kun järkeilymme tuloksena huomaamme että jokin asia kehittyy liian pitkälle, ja ryhdymme sitä rajoittamaan, niin se riistäytyykin käsistämme. Tämä tapahtuu seurauksena itsestään elämän koodista. Kun asunnoilta  ruvettiin vaatimaan parempaa energiataloutta, tuhlailu ei siitänsä vähentynyt, vaan, kun ruvettiin rakentamaan isompia taloja, t.s. materiaalikulut kasvoivat roimasti, päädyttiin siihen, lämmityskulut isommissa taloissa vaativat suurin piirtein entisen määrän energiaa. Sama kehityssuunta on ajoneuvojen suhteen. Lentokoneet ovat entistä taloudellisempia, mutta mitään ei säästy kun niitä käytetään entistä enemmän. Autot ovat taloudellisempia, mutta senkun isonevat, eikä auta että niitä tehdään sähköisiä, sillä niiden luonnonvarojen kulutus on katastrofaalisen hirvittävää.  Monin paikoin on huomattu , että teitä ja parkkipaikkoja ei kannata rakentaa koska ne täyttyvät heti autoista.
Kaikki tämä mielettömyys selittyy sillä, että kokonaisnäkemys on kadoksissa, ja se on kadonnut dualismin vääristämään maailmankuvaan, ja ennen kaikkea ihmiskuvaan.
Kaikkialla toteutuu ystäväni Aksel de Baian muotoilema Akselin laki: ”kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi”.

 ”Lausui hevonen kamelia silmäten: ’Mi jättimäinen, rujo hevonen’. Kameli puolestaan, hevosen nähtyään: ’Mikä surkea kameli-keskonen’. Vain jumala, harmaaparta, tiesi totuuden: olivat eläimiä eri rotujen.” Tämä Vladimir Majakovskin runo lajien erilaisuudesta kertoo kaiken siitä, mikä meitä vaivaa. (muistinvarainen lainaus Armas Äikiän suomennoksesta). Näkökulmamme on yksinkertaisesti liian ahdas, ja me tiedämme sen.  500 vuotta on kristikansa hoilannut kirkossa isämeidän-rukousta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, sekä uskovaiset että ateistit tietävät, että on olemassa muitakin näkökulmia kuin juuri se oma, mutta kumpikaan ei pysty tavoittamaan tuota jumalan näkökulmaa.  Itse asiassa tuntuu kummalliselta, että ei edes vakavasti yritetä muuttaa omia käsityksiä, asian peittämiseksi riittää synnintunnon poteminen ja anteeksiantamuksen kokeminen; ”mehän olemme niin pieniä…”
 Mielen vapautuminen dualismin kahleista avaa välittömästi tämän jumalan näkökulman meidän silmiemme eteen, ja se saa aikaan myös toimintaa sanojen ja hymistelyn sijaan. ”Usko ilman tekoja on kuollut”, sanoo Kaakobin kirje 2:26. Tyypillinen dualistinen näkökulma! Uskoa juuri ei ole olemassakaan ilman tekoja. Joka sellaista näkee, näkee jotakin muuta kuin uskon, ja se on juuri sitä ”kuulemisesta tullutta” joka ei ole uskoa, vaan ulkoa syötettyä vierasta suggestiota josta jumalan näkökulma on pesty pois mahdollisimman tarkkaan.  ”Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa” uskalsivat Anonyymit Alkoholistit kirjata ohjelmaansa, ja miljoonat raitistumiset osoittavat, että kaikista maailman uskonnoista juuri he ovat oikeilla jäljillä. Jokainen raitistunut on suostunut tekemään oman osuutensa, sen sijaan että olisi jättäytynyt yleisen armon varaan.