Kaksi talousgurua

 Kaksi talousgurua

Yleensä olen sulkenut radion kun sieltä on alkanut tulla Jari Sarasvuon ylipitkää tajunnanvirtaa; mielestäni sellaisen suoltaminen sopisi paremmin johonkin terapiaryhmään.
Tällä kertaa otsikko koukutti minut kuitenkin ottamaan selvää, että mistä nyt oikein puhutaan.
Se oli tällainen: "Käyttöliittymä elämään ei ole mieli vaan aistit". 
Kiinnosti tietää, mitä kautta ja millaisin asiayhteyksin hän oli tullut tuohon tulokseen, joka on lähes päinvastainen sille, mitä itse asiasta ajattelen.  
Minä en tosin ole puhunut käyttöliittymästä, vaan kosketuskohdista todellisuuteen, joita ovat olemuksemme kolme sivua.

Onneksi 10 minuuttia tuosta 1,5 tunnin ohjelmasta riitti asian selviämiseen.
Käsiteltävänä oli asia johon jotenkin löysästi liittyi ns. "kuolemansynnit" joita sitten olivat ylimielisyys, kateus ja ahneus.
Erinäisten aasinsiltojen kautta hän nim. päätteli, että alkamalla mielessään "märehtiä" noita syntejään  ihminen tuomitsee itsensä toimettomuuteen, kun taas aistiensa varassa toimiminen ihmisten parissa johtaisi johonkin myönteiseen ratkaisuun kaikkien niiden ongelmien sunteen, jotka ihmiskuntaa piinaavat.
Puheena olivat kaikki ne uhkakuvat jotka viittaavat siihen että tuhoa kohti ollaan menossa nopeutetulla aikataululla. 
Mikä minut sai takajaloilleni, oli se kun J.S. totesi jossakin loppupuolella, että aistien varassa toimiminen mielen sijasta saattaisi johtaa vihdoinkin järjen voittoon, joka puolestaan johtaisi puheena olevien ongelmien selviämiseen. 

Objektivismi

Juuri olin kerennyt ärsyyntyä objektivismin filosofiasta, jota rappioaatetta eräs kiukkuinen apteekkarintytär oli viime vuosisadan puolivälin paikkeilla kehitellyt kostoksi siitä, että Venäjän vallankumous oli sosialisoinut perheen omaisuuden.
 Puhun nyt Ayn Randista, jonka 1950 luvulla ilmestynyt järkäleromaani  "Atlas shrugged" on juuri viimevuonna julkaistu suomeksi nimellä "Kun maailma järkkyi"
Tämän opin sisältönä on oikeuttaa kaikki se, mikä leimaa nykyistä länsimaista kapitalismia selittämällä jokainen siihen liittyvä ajatus- ja käyttäytymismalli yksinkertaisesti hyveeksi.
Se, että tuota ideologiaa on täällä tekemässä tunnetuksi eräs "talousnero" (Björn Wahlroos), joka ihan ilmeisesti tarvitsee sitä omantuntuntonsa rauhoittamiseen, voidakseen oikeuttaa oman toimintansa finsnssipääoman kontrolloijana, jonka olemassaolo ei perustu oikeastaan mihinkään muuhun kuin siihen että hän sattuu osaamaan sen, on  hyvin kuvaavaa. 
Juuri tuonlaista tunnonvaivaa potee koko kapitalistinen maailma, koska näkee, että alituisen talouskasvun ideologia muistuttaa huolestuttavasti syöpäsolun ideologiaa, joka valtaa terveen kehon omalla ylikasvullaan.


Liikakasvuun johtava paradigma on vallalla, ja se on palautettavissa dualismiin.
Viimekädessä on näet kyse siitä, että tämä kauan sitten validiteettinsa menettänyt paradigma ei pysty osoittamaan muuta tietä kuin kasvun loputtoman jatkamisen. 
Puuttuu se mekanismi, joka saa minkä hyvänsä kasvin lopettamaan kasvunsa kun se on saavuttanut oman ideaalikokonsa, mitat, jotka riittävät sille. 
Useillakin luonnonkansoilla on nähtävissä käyttäytymismalli joka panee lopettamaan kalastuksen siihen ku oma tarve on tyydytetty. Se on sitä kuuluisaa luonnon kanssa sopusoinnussa elämistä.
Sitä ei hallitse esmes länsimainen dualisti, joka jatkaa kalastusta viimeiseen sinttiin, mädäntykööt sitten vaikka loput joita ei ehdi syömään.

  Sittenkin mieli!

Objektivismi ei ole sovitettavissa trialismin kanssa. 
Mutta ihmekös tuo, ei mikään muukaan filosofia ole. Kaikki ne sisältävät nimenomaan hengen kiistämisen inhimillisenä ominaisuutena.
Asian merkitys on siinä, että yksikään niistä ei kykene näyttämään tietä ulos jatkuvan talouskasvun umpikujasta. Ne ovat sen vankeja.
En tunne yhtään filosofiaa joka ei olisi. Paitsi sen luonnonmukaisen käyttäytymisen jossa mitään filosofiaa ei vielä ole.
Niin nähdään, että tarvitaan henkeä tunnistamaan toinen henki. Trialismi vapauttaa ihmishengen tunnistamaan itsensä ja siten mahdollistaa sen tajuamisen, että tämä maailma koostuu olioista joissa kaikissa asuu henki 

Koko todellisuus nyt vain ei paljastu intellektuaalia, rationaalista tietä.

  Max Ehrman ilmaisi asian Desiderata-runossa näin:
Olet maailmankaikkeuden lapsi, et puita ja tähtiä vähäisempi, sinulla on oikeus olla täällä.

Itsetajuisuus

  Itsetajuisuus

Puu tietää alkaneensa taimesta, taimi siemenestä.
 Tietääkö puu sitä?
 Tietääkö ihminen omat vaiheensa?
 Mitä se itsetietoisuus sitten olisi, jos ei tietäisi? Olipa kyse puusta tai ihmisestä, tai mistä hyvänsä siltä väliltä?
Mutta mitä me sitten tiedämme?
Emme juuri mitään. 
Omasta itsestämme.
Kuitenkin väitämme olevamme itsetietoisia. Siis että niinkuin ihminen olisi, vaan ei esmes puu.
Mutta eikö siinä ole kyse itseuskoisuudesta.
Keho tuntee, sielu tietää ja henki uskoo, niinhän tulimme todenneeksi.
 Eikö siitä siis seuraa, että ne kaikki ovat läsnä, itsetunto, itsetieto ja itseusko.
Tietysti ovat, ja että tämä on ongelma, näkyy ensimmäisenä siitä, että tälle yhdistelmälle ei ole edes nimeä olemassa. 
Tähän on dualismi johtanut.
  Kunnes parempaa keksitään, ehdotan termiä itsetajuisuus.

 Ajankohtainen Descartes 

Hiljattain nähtiin  Ylen Teemalla elokuva Tyttökuningas, kertoen Ruotsin kunagatar Kristiinan ja Rene Descartesin harvinaislaatuisesta kanssakäymisestä. 
Valistusmielinen nuori kuningatar kutsui kuuluisan filosofin ja tiedemiehen Tukholmaan tarkoituksenaan nimenomaan oppia tältä mannermaista kulttuuria, mikä sitten osittain toteutuikin. 
Pitemmittä selostuksitta, Descartesin ensimmäinen ohje Christinalle oli, että tärkeää on hylätä aikaisemmin oppimansa ja rakentaa ajatusmaailmansa uudelleen.

Jos käsitän edes suunnilleen mitä Rene on tarkoittanut, niin näen, että Christinalle tuossa opetettin paradigman muutosta.


"Ajattelen, siis olen",  linjasi filosofi Rene Descartes. Tätä lausumaa pidetään "länsimaisen rationalismin" kulmakivenä.
Laitan tähän pitemmän lainauksen Descartesin Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta-kirjasta.

"Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa', on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen"

Aiheen pohdiskeluunsa hän oli saanut siitä havainnostaan, että aistit olivat kerta toisensa jälkeen pettäneet hänet johtamalla virheellisiin päätelmiin, joita oli tavan takaa korjailtava. Miten siis voisi edes oma olemassaolo olla todistettu, kun kaikki muutkin päätelmät olivat osoittautuneet vähintäänkin puutteellisiksi!
Descartes ei ollut edes ensimmäinenm, samaan tapaan oli ajatellut  jo Augustinus (kirkkoisä!) ja häntäkin ennen Aristoteles, ja häntä ennen ties kuka; näyttää selvältä että koko kysymys on ilmaantunut siinä vaiheessa kun usko on  menetetty. Ja nyt ei puhuta uskosta Baaliin, ei Sebaotiin, ei Amoniin eikä Zeusiin, vaan yhdestä, yleisestä elämänuskosta, siitä joka on sisäisenä tajuisuutena mielessämme yhtenä sen kolmesta sivusta. 
 Tuossa kartesiolaisessa yleistyksessä on nähtävissä dualistinen paradigma, ja minun puolestani se sopiikin hyvin kuvaamaan jotakin nykynäkemyksille perityypillistä: Ajattelu, tuo sielullinen toiminto, on kaken mitta, jopa olemassaolon!

Näen siinä kuitenkin heti onnahduksen, joka, sen lisäksi että se häärtää olemassaolon määritelmän, myös näyttä, mistä tämä käsitys on tullut: henki ja siihen liittyvä usko on sysätty syrjään uskonnon toimesta, ja rationaalinen tiede, joka on puhtaasti sielullista, ei ole sitä edes osannut kaivata, vaan yksinkertaisesti yrittää sen kiertää tuolla selityksellän. 
Ajattelen, siis olen. 
Pieleen menee siinä, että olemassaoloaan ei kukaan koe ajattelemalla. Se, mikä mielessä joskus herää, olemassaolon kokemus, vain sisältää ajattelun yhtenä elementtinään.  Ja senkin vain ajoittain.
Todellisuudessa olemassaolon kokemus on, ja sen täytyy olla jotakin kokonaisvaltaisempaa, siinä täytyy esiintyä samanaikaisesti kaikki mikä olemassaoloon kuuluu.  Siinä on oltava mukana keho, sielu ja henki! 

Ei olemassaoloa tarvitse perustella, se sisältyy sellaisuuteen, ja kysymys ei tule edes mieleen, jos ei elämänusko ole horjunut. 
Mikä sitä sitten horjuttaa? 
Uskonto horjuttaa sitä.

 Mitään muuta ei Descarteskaan  loppujen lopuksi tullut sanoneeksi itsestään kuin että sellainenhan se maailma on jolta se näyttää. Rene siis yksinkertaisesti ajoi takaa sellaisuuden käsitettä, mutta hukkasi sen saman tien, sillä sehän  ei perusteluja vaadi muuta kuin dualismin kannalta; trialismin kannalta trio on aksiooma joka selittää tämän ongelman niin pitkälle kuin se on selitettävissä, ja pitemmällehän ei ole tarpeen eikä mahdollista mennä!




Tunto, tieto ja usko eivät yksinkertaisesti voi ylittää omia rajojaan ja mennä toistensa alueelle; miksi pitäisikään kun kukin niistä on koettavissa saman aikaisesti, ja tämä muodostaa itsetajuisuuden, jonka yksi puoli on itsetietoisuus.  Sen tuottama "hyvä hedelmä" on mielenrauha.

Jumalan teot ja niiden tulkinnat

Iänikuista inttämistä

Kansakoulun alaluokilta jäi mieleeni, miten isoimmat oppilaat "politikoivat" välituntisin. 
En edes muista, oliko käsitteillä muuta teemaa kuin kumpi on parempi, Amerikka vai Neuvostoliitto. Äänessä olivat muutamat harvat, joiden ympärille sitten muut ryhmittyivät ja elivät innokkaasti mukana väittelyssä. Piankin huomasin, että muodostuneet puolueet olivat melko kiinteitä, minäkin siinä sitten valitsin oman puolueeni, jota ei sen koommin mikän horjuttanut. 
Luullakseni vahvin vaikuttaja sille, kumman puolen kukin valitsi, oli kotitausta.

Kuuntelin hiljattain radio DEIstä debatin missä teologi ja tutkija-eksegeetikko Eero Junkkaala,   sekä eräs fysiikan profeessori väittelivät aiheesta, josta Junkkaala oli kirjoittanut kirjan: onko jumalan luomistyö tapahtunut evolution avulla.
Valitettavasti en löytänyt enää podcastia aiheesta, ja tuon fyysikon nimen olen päässyt unohtamaan.
Asetelma oli sikäli poikkeuksellinen, että teologi suostui näkemään kehitysopin, darwinismin, järkevänä tieteenä, kun taas fyysikko vastusti sitä. Toisenlaisiakin alkuasetelmia on debateissa näty!..

Herrat heittelivät toisiaan järkevän tuntuisilla perusteluilla, kuten odottaa sopiikin, kuuluuhan jonkinasteinen argumentointitaito akateemiseen koulutukseen. 
Mutta tuota poikkeuksellista asetelmaa lukuun ottamatta ei dialogissa sitten muuta uutta esiintynytkään, vaan argumentit olivat sanasta sanaan samoja joita on totuttu kuulemaan juuri tästä aiheesta keskusteltaessa niin kauan kuin muisti yltää. 
Toinen toistaan pätevämmän tuntuisia perusteluja.
Niihin on helppo lähteä mukaan, mutta kumman puolen valitsee, ei riipu ollenkaan perusteluista, vaan siitä, kummalle kannalle on orientoitunut. 
Orientaatio taas ei riipu mistään perusteluista, vaan siitä, mille suggestioille on aikaisemmin altistunut.

Itsensä kompromettoijat

Olen todennut aikaisemminkin, että teologit ovat tutkimuksillaan tuoneet kiitettävästi esiin aineistoa, joka saattaa "Raamatun totuuden" kiistanalaiseen valoon. 
(Tätä en toistele pelkästään ilkeilläkseni, sillä mielestäni itse kukin meistä muodostaa kantansa vähän joka asiaan perustein, jotka eivät ole pelkästään ns. järkisyitä )
Eero Junkkaala on juuri yksi näitä teologeja,  mutta onhan niitä muitakin; Ilmari Soisalon-Soininen kirjallaan "Patriarkkatarujen historia" oli se joka meikämiehen ensimmäisenä herätti, mutta itse asiassa lähes jokainen "selityskirjoja" tehtaillut teologi on tehnyt sitä samaa. Juuri lueskelin piispa Eelis  Gulinin kirjaa "Vanhan testamentin profeetat" vuodelta 1922, joka tarjosi mielestäni hyvää,  kompromettoivaa aineistoa.

Siis mielestäni.
Juuri niin, tulkinnastahan on kyse, siitä, mitä kukin katsoo kerrottujen tapahtumien merkitsevän.


Heikki Räisänen, joka hänkin on jo ennättänyt eläkkeelle (UT:n) eksegetiikan professorin virasta, esittelee omaa osuuttaan näin:

"Minun panokseni keskusteluun ei siis ollut Jumalan tekojen historiallisuuden kiistäminen (tätäkin on väitetty) – sen olivat konservatiivisemmat teologit jo tehneet. Yhdyin vain Gilkeyn ihmettelyyn, ”missä mielessä tällaisessa yhteydessä oikeastaan voi puhua ’ilmoituksesta’”; eikö israelilaisten tulkinta exoduksesta ole pikemminkin ”esimerkki luonnollisesta uskonnosta tai luonnollisesta teologiasta”? Entä miksi meidän tulisi pitää heprealaisia tulkintoja arvovaltaisina?

Tänä päivänä voisin muotoilla ajatuksen vaikka näin: ”Pelastushistoriallisen” näkemyksen edustajat – minulle tärkeimpinä Aarre Lauha, Ilmari Soisalon-Soininen ja Gerhard von Rad – olivat kuvanneet Raamatun tekstejä tulkintana ja todistuksena niin vakuuttavasti, että (heidän myös käyttämänsä) ”ilmoitus” –terminologia tuntui käyvän katteettomaksi. Jos Raamattu oli ihmisten ”todistusta” ilmoituksesta tai ilmoituksen ”tulkintaa”, miten se saattoi samalla itse olla ilmoitettua ”Jumalan sanaa”?"

 Hän myös kertoo eräässä esitelmässään amerikkalaisen teologin Langdon Gilkeyn esiintuomista näkemyksistä:

"Gilkey, jonka omat juuret olivat pelastushistoriallisessa teologiassa, analysoi sen (Raamatun) puhetta ”Jumalan voimallisista teoista” hämmentävin tuloksin. ”On kiistämätön tosiasia”, hän kirjoitti, ”ettemme enää usko kirjaimellisesti sellaisiin Jumalan ’tekoihin’ kuin pojan odottamattomaan syntymään Aabrahamin ja Saaran vanhoilla päivillä, Jumalan tai enkelien vierailuihin ihmisten luona, patriarkkojen saamiin jumalallisiin ohjeisiin … , Egyptin vitsauksiin …, israelilaisten Jahven strategisella avulla saavuttamiin ihmeellisiin voittoihin taisteluissa” jne. Olemme hylänneet ”kaikki lukemattomat tapaukset, joissa Jumala toimii ja puhuu”, ja kuitenkin olemme niistä ”johtaneet sen teologisen yleistyksen, että Jumala on toimiva ja puhuva Jumala.”

Olen siis lakannut ihmettelemästäsitä, miten on mahdollista, että nämä kaiken itse esiintuomansa jälkeen väittävät yhä uskovansa jumalaan, vieläpä käyttäen tuota selvästikin kompromettoivaa aineistoa todistusaineistonan.
Taustalla heillä on se Paavalin "kuulemisesta tullut usko", paitsi että se ei ole tullut niinkään kuulemisesta, vaan ennen kaikkea kulttuuriperintönä.

Näin siis on teologia itse alkanut kaivaa omaa hautaansa. Se, että yksityiset sananselittäjät pystyvät näkemään omat selityksensä uskontoa tukevina elementteinä ei kertakaikkiaan kestä kauan ajan paineita, ja juuri siitä on merkkinä ns. yleinen maallistuminen. Tämähän käytännössä merkitsee, että enenevässä määrin on salonkikelpoista perustella maailmankatsomustaan käytäämällä tukena muita kuin noita teologien itsensä mystiikasta riisumia kirjoituksia.
Ja minullakin on oma uskoni. 
Miten sitä perustelenkin, en voi väittää sen miltään osin lepäävän minkään "tieteellisen" näytön varassa. 
Sillä mitä se olisi: jatkoa iänikuiseen inttämiseen siitä oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin.
Trialistinen paradigma nyt yksinkertaisesti paljastaa asian uudelta kantilta: uskon koska uskon, mihin uskon, se on sivuseikka.
 Se, minkä dualismi näkee "uskon sisältönä", ei ole mitään muuta kuin joukko mielipiteitä. Uskolla ei ole sisältöä.

Keho tuntee, sielu tietää, henki uskoo.
Summa tästä: minä elän.

Tieto, usko, henki, sielu

 Tieto, usko, henki, sielu

 Olemme voineet pelkistää ihmismielen toiminnan seuraavasti: 
Mieli toimii siten, että siihen virtaa erilaisia ehdotuksia, suggestioita, olemuksemme eri osista, joita on kolme, nimittäin keho, sielu ja henki. Mieli muodostaa näistä oman synteesinsä, joka on sitten se, millaisena me (lukemattomat pikku "minät") koemme itsemme, ja jonka perusteella ilmennämme itseämme.
Suggestioita tulee lisäksi jatkuvana virtana myös ulkoa päin, meihin yritetään (ja onnistutaan!) vaikuttamaan. 

Tähän liittyvät käsitteet eivät ole selkeitä.

"Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin Theaitetos-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi"


 "Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista"

Näin johdattaa Wikipedia näihin kahteen käsitteeseen.
Wikipediaa ei toki voi pitää minään ehdottomana auktoriteettina, mutta tosiasia on, että edellisen tapaisia määritelmiä ovat sanakirjat väärällään.
Huomio kiintyy tässä siihen, että, aivan samoin kuin "henkisen" ja "hengellisen" käsitteet löytyvät sanakirjoista suloisesti toisiinsa sekoitettuna, niin että välistä ne ovat synonyymeja, välistä toinen selitetään toisella jne, niin samoin on laita myös "tiedon" ja "uskon", sekä niistä johdettujen verbien, kanssa.

Tässä trialismin kuvauksessamme pidämme tietona yksinkertaisesti sitä informaatiota, mikä mieleen ilmaantuu psyykkistä tietä, usko taas on hengen tapa hoitaa osuutensa mielen toiminnasta.

Siis, tiedon karsinaan on sysättävä kaikki, mikä on tullut mielemme sisällöksi psyykkistä tietä. Sinne menee tietysti sekä tieteen että taiteen saavutukset, mutta sinne on tuupattava myös kaikki se "kuulemisen kautta tullut" uskoknnollinen aineisto mitä arkikielessä pidetään ns. uskon asiana. Kaikki ne käsitykset jumalista ja paholaisista, joita eri uskonopit vilisevät, ovat jokaisen yksilön kannalta ulkopuolisen suggestion tuotetta, ei niinkään henkilökohtaisen uskon kautta koettua.

Ei siis ole olemassakaan mitään hengellistä kirjallisuutta. Ei myöskään hengellistä musiikkia tai muuta taiteeksi luokiteltavaa.
Jos jossakin olen Paavalin kanssa yhtä mieltä, niin siinä, kun hän 1.Kor.2:10 todistelee, miten "henki tutkii hengen"
(Saman luvun 12. jakeessa tulee esiin sekin, missä dualismi menee pieleen; kun ei tunnista omaa henkeään suvereeniksi toimijaksi, joutuu hakemaan siihen sitten "jumalan hengen" avuksi!)

Mutta trialismin mukaan hengellinen aspekti on aksiooma, totisinta totta,  kuten kaksi muuta aksioomaakin, mistä seuraa, että myös sen kokeminen  on yhtä todellista kuin kahden muunkin.

Pelkistettynä: keholla tutaan, sielulla tiedetään hengellä uskotaan.

 Henkinen ja hengellinen. Tieto ja usko.

Sitä, miten henkisen ja hengellisen käsitteiden sekaantuminen (vai pitääkö sanoa peräti sekoittaminen) pääpiirteittäin tapahtuu, kuvaa hyvin seuraava omakohtainen kokemukseni.

Minua oli pitkään askarruttanut kysymys, mistä meikäläiset lähetyssaarnaajat oikein ammentavat varmuutensa jolla he matkustavat saarnaamaan "evankeliumia" esmes Intiaan ja muihin Aasian maihin, joissa tiedetään olevan rikas ja monipuolinen uskontojen kirjo omasta takaakin.

Kun meilläkin liikkuu esmes mormoni-sarnaajia, kutsuin (toki heidän aloitteestaaan!) kotiini pari sellaista selvittääkseni, mikä voima heitä elähdytti.

He kertoivat Joseph Smithin erämaasta löytämistä kultaisista tauluista.
 Kun vilpittömästi ilmoitin heille, että en voi parhaalla tahdollanikaan alkaa pitämään totena (siis uskoa) hänen ja Mormonin kirjan kertomusta siitä, miten Joseph Smith  löysi erämaasta kultaisia tauluja, joissa oli kirjoitettuna se, mikä sittemmin jäljennettiin ko. kirjaan, miten taulut kirjoittamisen jälkeen hävisivät, mutta jäljelle jäi muutaman kaverin todistus siitä, että kyllä ne oli todella nähty.

Sain kuulla, että asia ei voikaan minulle valjeta, jos ei henki sitä minulle valaise, ja ehdottikin, että pyytäisimme sitäyhdessä polvillamme rukoillen siinä paikassa, silloin ymmärrykseni heräisi.
Sillä tavalla. 
Usko on siis tässä heidän konstekstissaan jonkin asian yhtäkkinen valkeneminen tavalla, joka on ihan selvästi metafyysistä laatua.

(Olen kyllä kokenut tuon sittemmin useaankin kertaan, mutta vähän toisella tavalla kuin hän ehdotti. Olen meditaation kautta kokenut selkiytymisen joka on vaikuttanut hiemen toiseen suuntaan; kaikki riippuu siitä mikä suggestio mieleen vaikuttaa :) )

Varmemmaksi vakuudeksi sain vielä lukeakseni  Alman kirjan 32. luvun 26 jakeesta alkaen:

"26 Nyt, kuten sanoin uskosta -- että se ei ollut täydellistä tietoa -- aivan samoin on minun sanojeni laita. Te ette voi aluksi tietää niiden olevan täydellisen varmasti totta, sen enempää kuin usko on täydellistä tietoa.
27. Mutta katso, jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa  tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle sanoistani."


Voiko ulkipuolista suggestiota selvemmin kuvata!

Minun tulisi haluta uskoa jotta voisin pyytää että voisin  uskoa.
Lähetyssaarnaajalla oli tietysti täysi syy olettaa, että minussa olisi viriämässä tuo  "halu uskoa", koskapa olin hänet kutsunut.

Itse asiassa uteliaisuuteni tuli täysin tyydytetyksi: Pääsin perille tuosta Paavalinkin kuvaamasta mekanismista ("usko tulee kuulemisesta") 
 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta." (Room.10:17)


Sarnaajan on siis löydettävä sinusta jokin myötäsukainen vire, joka mahdollistaa uuden suggestion sisään ujuttamisen, ja oma mielesi mekanismit pitävät lopusta huolen.
Juuri tässä kohtaa on hyötyä mielen todellisen, trialistisen, toimintatavan tunnistamisesta, koska se mahdollistaa ulkopuolelta tulevan suggestion kontrollin.  

 Oikea usko

Ei tarvitse pelätä, että usko näin katoaa; se päinvastoin löytyy, kun pystytään eliminoimaan kaikki ulkoa syötetty, joka ei edes ole uskoa, vaan sarja mielipiteitä!
Oikea usko onkin itseasiassa se elämän perusvire, jonka varassa täällä heilumme; ei tarvitse selittää mikä on elämän tarkoitus, sen vain uskoo sellaisena kuin se on.
Oikean siitä tekee se, että se on uskoa, eikä mielipiteitä.

Hengellisyyden yhteisöllisyys

Hengellisyyden yhteisöllisyys

"Perkeles, meni hyvä känni hukkahan ko ei kukaan nähäny" (Pohojalaanen, lähes sananlaskuksi muuttunut tokaisu takavuosilta).

Monet ovat sitä mieltä, että onnellisuus liittyy yhteisöllisyyteen.
Äskettäin julkaistussa onneellisuustutkimuksessa eräskin vastaaja tiivisti asian näin: "..hyvätkin kokemukseni menevät hukkaan jos en pääse niistä kenellekään kertomaan". Eihän tätä tarvitse edes selitellä, jokainen muistaa omasta lapsuudestaan miten tärkeätä oli päästä kertomaan -- aluksi äidille, myöhemmin kavereille -- jokaisesta pienestäkin havainnostaan.


Samat lainalaisuudet pätevät  kaikkien laumaeläinten piirissä; pyrkimys hakeutua toistensa seuraan on aivan ilmeinen, ja yhtä ilmeistä on stressi mikä aiheutuu jos laumavietin toteutuminen väkivaltaisesti estetään.
"Kesyjen" kotieläinten tarina on se, että ne opportunisteina oppivat mieltämään ihmisyhteisön laumaksi, johon ne itse kuuluvat yhtenä sen jäsenenä.
-- En mene vannomaan, etteikö asialleen omistautunut eläintenhoitaja samaistuisi vähän samaan tapaan hoitamiinsa eläimiin, mitä lajia nämä sitten ovatkin!

Laumaeläimeys on itse asiassa koko eläinkunnan läpi käyvä ominaisuus, vain aste-eroja on havaittavissa. Joillakin, kuten muuttolinnuilla, se toteutuu näkyvimmin muuttomatkojen yhteydessä,  kaloilla pyrkimyksenä pysyä suurina parvina yhdessä, kunnes ravinnonhaku pakottaa parven jakautumaan ja lopulta hajoamaan jne.


Ihmisyhteisön piirissä yhteisöllisyys esiintyy monessakin muodossa. Valtiot, jopa valtioliitot, ovat äärimmäinen ilmiö, siitä alaspäin  kaupungit, kylät, heimot jne.

Uskonasia, yksityisasia?

Uskonto on eräs yhteisöllisyyden muoto. 
Kuten on havaittu, sen perustat ovat ihmisyksilön sisäiset tarpeet, jonka voi kuvata rakenteeseemme kuuluvana hengellisenä aspektina. 
Miten siis uskonto voisi olla yksityisasia?  
On todettu, että mielen toiminta on erilaisten suggestioiden käsittelyä, joita siihen tulee sisäisesti kolmelta taholta; kehosta, psyykestä ja hengestä.
 Sen lisäksi niitä tulee ulkoa päin. 

Jokainen havainto, minkä aistin välityksellä se tietoisuuteen tulleekin, on käsitettävä suggestioiksi, mutta lisäksi mieliimme syötetään jatkuvasti ehdotuksia eli suggestioita itsemme ulkopuolelta.
Tästä meillä kaikilla on laajat kokemukset; kaikki olemme jonkin kulttuurin (ja siihen kuuluvien alakulttuurien) "jäseniä", ja tiedämme, miten luonnolliselta paikalliset tavat tuntuvat, ja miten sitkeässä ne istuvat, vaikka itsekin usein huomaamme, että toisten kulttuurien tavat saattavat olla ainakin joissain suhteissa omiamme paremmat.

Kulttuurin itseisarvo

Kulttuuri on laumalle "ihmiset" välttämätön oman itsensä takia; kaikki mihin ryhdymme on yksinkertaisesti tehtävä jollakin tavalla, ja kulttuuri on tapoja.

Uskonto on alue, johon ulkoinen suggestio liittyy voimakkaasti. Se on myös monesti osoittautunut voimakkaasti yhteisöä säilyttäväksi, koossa pitäväksi siteeksi.
Että siihen liittyy ulkoinen suggestio monellakin tavalla, on ihan ilmeistä kun ajatellaan, missä ensimmäisen kerran joudumme uskonnon kanssa tekemisiin.
Se ei suinkaan tapahdu siinä, kun pappi kaataa vettä päähämme "kastaen" näin meidät; tämä seremonia on suggestiota paremminkin paikalla olevalle yleisölle. Eikä se edes kuulu kaikkien yhteisöjen toiminta tapoihin, enempää kuin juutalaisten ja muslimien "ympärileikkaus", joka tehdään yhteisön poikavauvoille, leikkaamalla kappale näiden kikkeleistä (sinänsä lapsikastetta tehokkaampi tapa leimata uskontoon kuuluvaksi, koska konkreettinen stigma on lopun elämää muistutuksena siitä mihin porukkaan on määrä samaistua).
Mutta jokaisessa yhteisössä äiti opettaa uskonnon alkeet lapsilleen, ja tämä onkin tärkein asiaan liittyvä suggestio. 
Tavoite kietoutuu kasvatusmenetelmiin siten, että jumalan kostolla voidaan uhata, jos ei lapsi tottele,
mutta myös usko per se on läsnä tilanteessa, äitihän uskoo itsekin siihen mitä näin siirtää lapselleen. 
Moni ateistikin on näin saanut elämäniän kestävän tuen omalta äidiltään!
 Se toimii kaikkialla, on siis kyse yleispätevästä lainalaisuudesta.


Raamatusta saamme lukea miten israelilaiset kerran toisensa jälkeen "tekivät sitä mikä oli väärin Herran silmissä".  Että tämä niin tiuhaan toistui, perustuu nimenomaan siihen,  että kun erilaisia ristiinnaimisia tapahtui sekä rauhanomaisissa, liittojen vahvistamiseksi tehdyissä morsianten lahjoittamisessa toisten heimojen silmäätekeville, että sotasaalisnaisten saattamisessa raskaiksi ja siten synnyttämään. Niin läsnä oli aina toisuskoisia naisia jotka tietysti opettivat lapsilleen sen minkä itse mielsivät kaikkein parhaimmaksi: omilta äideiltään oppimansa uskonnon.
Näin yhteisöjen sisällä oli alituiseen voimakas populaatio joka oli taipuvainen uskomaan toisin kuin heimon valtauskonto olisi vaatinut, ja niin oli keitos valmis. 
Niin siis se että "teki sitä mikä oli pahaa Hran silmissä" oli itseasiassa merkki hallitsijan viisaudesta, joka salli erilaiset mielipiteet. 
Esmes Salomonin tarinassa (1. Kuningasten kirja) tämä on kuvattu selkeän johdonmukaisesti. 
Eksiilissä tapahtumista kirjotiettaessa oli sitten helppo tulkita että kaikki kielteisiksi koetut tapahtumat joita jokainen kansa joutui kokemaan, olisivat jääneet tapahtumatta ilman tätä suvaitsevaisuuttaa. 
Jälkikäteis jossittelua siis! oli aina ohjannut ihmisiä "hyvään", mutta nämä olivat valinneet "pahan".
Kirjallisuuden lainalaisuudet pätevät kaikkialla missä kirjallisuutta luodaan!
    



Kaiken kaikkiaan tuntuu kummalliselta, että uskontoa pidetään yksityisasiana, ja kannattaa uhrata mutama hetki sen pohtimiseen, mitä on taustalla. 

Uskonnon "ansio" on siinä, että se antoi kädensijan ja työkalun tarttua ja käsitellä asiaa nimeltä "hengellisyys" jonka kukin koki sisimmässään. 
Mutta mitenkäs onkaan käynyt!
Uskonto tuli siirtäneeksi hengen jumalan hoteisiin, ja kun nyt sitten järjen valolla lähestytään, hengellisyyttä, tullaankin umpikujaan.
Dualismista on kyse; kun fyysisen kehon lisäksi ei nähdä muuta kuin yksi muu, nimittäin "henkinenjahengellinen" 
- Anteeksi sanahirviö, mutta se on suoranainen seuraus uskonnon luomasta dualismista. 
Muistakaa, että nyt ei enää puhuta uskonnon piirissä esiintyvästä käsitteistöstä, vaan jälkiuskonnollisen, uskonnosta vieraantuneen yhteisön yritelmästä kuvata ihmistä uskonnolta periminsa dualistisin termein
Umpikujaa ei voi todellakaan välttää.

Kulttuuri on tapoja, uskonto on kulttuuria, ja kun uskonto noin vain temmataan pois, niin...mitä sitten?
Ei niin mitään, ja siksi, kun sisimmässä kuitenkin myllertää jokin tuntematon jota ei osata liittää mihinkään, herättää ärsytystä, jos Jehovan todistaja, Mormonien lähetyssaarnaaja tai sunnuntaisin esitettävä radio-ohjelma tuo tarjolle jotakin siihen liittyvää jota ei kuitenkaan koeta omaksi, ärsyynnytään. 

Käsitellä asiaa tarkoittaa että osaa siitä puhua.
Siitä yksinkertaisesti pystyy esittämään oman kantansa ja käsityksensä. Tällöin asia ei ole enää "yksityisasia", vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia, onhan kyseessä kollektiivinen kokemus!
 Lähempi tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki ovat valmiit puhumaan uskonnollisista käsityksistään samaa mieltä olevien kanssa. Uskontojen piirissä yhteisöllisyys toteutuukin juuri tässä asetelmassa, mutta kokemuksesta tiedän, että se toteutuu myös uskontojen rajojen yli, kunhan pitäydytään siinä, mikä todella on yhteistä kokemusta.
Ja jos se voi toteutua uskontojen rajojen yli, niin miksi se ei toteutuisi, vaikka uskontoa ei olisi mailla eikä halmeilla. 
Hengellinen kokemus löytyy kaikilta, ja siinä on kylliksi perusaa yhteisöllisyydelle!


 On  siis kysymys siitä, että hengellinen elämänalue on uskonnon toimesta saatettu määrättyihin puitteisiin (jumalat) ja kun nämä puitteet poistetaan, ei olekaan valmiutta tehdä sille mitään, kun kukaan ei mistään tuo mitään jumalten tilalle!
Tarvitaan trialistinen paradigma osoittamaan, että hengellisyys on todellista, ja sitten menetelmä sille, miten hengellisyyttä "harjoitetan". 
Ennen palvottiin jumalia. Mutta ei tarvitse palvoa mitään, sillä tosiasiassahan tarve tehdä jotain on sisäinen tarve, ja niinollen se etsii menetelmää harjoittamiseen eikä mitään palvonnan kohdetta.
Ja löytyyhän se: meditaatio.

Uskonto historian taustalla

 Uskonto ja yhteisöllisyys

Uskonto edustaa ihmisen yhteisöllisyyttä, mutta vain sen erästä puolta. Se on merkittävä osa yhteisöllisyyden kehittymistä ja säilymistä.
Mutta vain osa; eihän muilla laumaeläimillä ole uskontoa!
Tietysti se on olennainen osa historiaamme.

Kristityt, juutalaisista nyt puhumattakaan, näkevät mielellään oman uskontonsa olevan jotakin tämän yli menevää, jotakin kertakaikkiaan uniikkia ja erinomaista.

Uniikkejahan ne, kukin tykönään, tietysti ovatkin omine erityispiirteineen.

Mutta kaikella olevalla on omat erityispiirteensä, sen  lisäksi, että kaikki kuuluu myös osana yleisen kategoriaan.
Parasta on siis itse kunkin tunnustaa myös muiden uskontojen "uniikkius". 

"Valitun kansan" asennevamma

Erityispiirteistä voi siis huoletta laskea pois sen, mitä kukin niistä itse pitää omana erityispiirteenään, nimittäin että "me olemme jumalan johdattamia, muut ovat eksyneitä epäjumalan palvelijoita". 
Tuontapainen näkemys kuitenkin sisältyy ainakin kaikkiin juutalaisperäisiin uskontoihin, nim. juutalaisuuteen itseensä, islamilaisuuteen ja kristinuskoon.
Tämä näkemys ei todellakaan leimaa kaikkia uskontoja. Monet hindulaisperäiset uskonnot nimenomaan korostavat uskonnon merkitystä ihmisen itsetuntemisen välineenä, ja siten näkevät kaikkien uskontojen tähtäävän, ja johtavan, samaan päämäärään.
Kristityt pitävät uskontonsa suurta levinneisyyttä osoituksena siitä että jumala on heidän puolellaan.
Kun kuitenkin Raamattu itse on kompromettoinut tuon näkemyksen perusteellisesti osoittamalla, miten jumalan käsitteeseen on aikojen kuluessa sisällytetty ihmisten kulloisenkin moraalisen tason elementtejä (veriuhrit, jopa ihmisuhrit, uhrit yleensäkin, sotien siunaaminen yms, lopulta jeesuslainen rakkauden ja anteeksiannon idealisointi johtoteemaksi jne,) voidaan tuo näkemys siirtää huoletta kulttuuriantropologian tutkittavien joukkoon, vailla pyhyyden häivääkään.

Mutta jotakin muihin nähden erinomaista on tietysti opissa joka senkun leviää kun kilpailijat kuihtuvat pikkuhiljaa pois.

Juutalaiset olivat tuoneet Egyptistä mukanaan ympärileikkaus-rituaalin. Sen lisäksi, että se on rituaali, se on todella tehokas tapa leimata kokonainen kansanryhmä ulkoisella tunnusmerkillä oloissa, joissa ympäröivillä ryhmillä ei kyseistä tapaa ole.
Olkoonkin, että se koskee ainoastaan miespuolisia (tyttöjen ympärileikkaus on jotakin aivan muuta, koska se ei tietääkseni missään edes väitetä sisältävän uskonnollista merkitystä).
On todella tehokas tapa erottautua silpomalla poikalasten kikkelit sukupolvesta toiseen.
Kun tähän lisätään se keskeinen opinkappale, että me olemme jumalan valittu kansa, joka sitten, yhdessä muiden opinkappaleiden kanssa
kirjoitetaan ylös, mikä merkitsee näiden käytäntöjen säilömistä niin, että ne ovat turvassa unohdukselta, joka koitui kilpailijoiden kohtaloksi, niin luja ydin on valmis.
 Koossa on riittävästi tekijöitä selittämään, miksi juuri tämä uskonto selvisi kun muut hävisivät!

Kristillisyyden kehityksen seuraavana vaiheena on sitten mitätöidä "valitun kansan" status, ja se tekee sen siirtämällä tämän statuksen itselleen.
Tämän se tekee käyttämällä tehokkaasti juutalaisilta perittyä käsitteistöä: "ympärileikkaus" ei olekaan kikkelin silpomista, vaan kyseessä on "sydämen ympärileikkaus" , "luvattu maa" onkin taivasten valtakunta", jne. 
Monia "luvattuja maita" onkin historian kuluessa esiintynyt, sellaisina ovat olleet mm. Suomi, Amerikka "pyhä" Venäjä jne... 
Nykyisistä en mene sanomaan kun en halua sekaantua politiikkaan :)

Trialistisen näkökulma

Leviämisen lopullinen sinetti on paradoksaalinen: kun levikki saadaan alulle "puhtaasti" hengellsienä liikkeenä, niin yhä enemmän alkaa vaikuttaa uskonnon vastavoima ihmismielessä, älyllisyys ja sen kehitys.
Sanalla sanoen, juutalais-kristillinen uskonto on osoittautunut muita paremmaksi vapauttamaan resursseja pois uskonnon harjoittamisen piiristä puhtaati älylliseen askarteluun, jonka seurauksena on syntynyt kapitalismi, on syntynyt valtava teollisuus, joka sinänsä on murskaava voima heikommin tuottaviin järjestelmiin verrattuna, mutta sitä tehostaa vielä ylivoimainen, sotateollisuuden luoma aseistus.

Metafysiikan asema trialismissa

 Metafysiikkaa

Myönnän kernaasti, että esittelemäni trialistinen paradigma ei täytä Skepsiksen vaatimaa ja vaalimaa tieteellisyyden kriteeriä. 
Sen sulkee pois heti kättelyssä hengellisyyden elementti, joka lähtökohtaisesti ei ole ymmärrettävissä intellektuaalilla tasolla.
Se on siis ilmiselvästi metafysiikan piiriin kuuluva asia
Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä metafysiikka putkahtaa esiin tämän tuostakin kaikessa nimenomaan ihmistä koskevassa.


Wikipedia:
 Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.

Hengellisyys kuuluu metafysiikan piiriin, ja siksi se ei voi olla tiedettä.
Totena sitä kuitenkin voidaan pitää, koska se nyt vain on läsnä ihmisen mielessä. Kokemuksena, olkoonkin että epämääräisenä.

Ajattelulla ratkotaan yhtälöitä, uskolla uskotaan, ja nämä kohtaavat toisensa mielessä muodostaen kokemuspiirimme, ollen itse kokemuksia!
Kummankin kohdalla voidaan siis puhua empiirisestä tasosta.  Sitä voisi kutsua vaikkapa kokemusmaailmaksi.
Elämämme tapahtuu empiirisellä tasolla. Elämä on kokemista!
Näin nämä elementit kohtaavat paikassa nimeltä mieli:
-Fyysistä minäämme luonnehtii erilaisten tuntemusten ja tilojen kirjo, joita kehossamme tapahtuu.
-Psyykkistä minäämme luonnehtii kaikkinaiset henkiset riennot, etupäässä tieteet ja taiteet, sekä kaikki niihin liittyvät asiat. Logiikka on sen tapa mieltää.
-Spirituaalista minäämme luonnehtii koko se olemassaolon tuntemus mikä ei vaadi selityksiä. 
Usko on sen tapa mieltää. 

Uskolla ei ole sisältöä, enempää kuin logiikallakaan, kumpikin ovat kuin myllyjä jotka jauhavat sitä mitä niihin syötetään. 

Metafysiikasta on alettu puhua Aristoteleen aikana.
Käsite on siis syntynyt rinnan filosofian kanssa.
Filosofian ilmaantuminen oli määrätynlainen herääminen pohtimaan asioita jotka aikaisemmin otettiin jumalan johdatuksina.

Tapahtui rationaalisen ajattelun esiin tunkeminen, jonka koettiin olevan ristiriidassa siihenastisen uskonnon värittämän mieltämisen kanssa.  

 Mutta mitä oli ennen uskontoa?

Mieltämisen alkuperäinen malli.

Minun olettamukseni on, että uskonto ilmiönä syntyi oloissa, joissa ihminen koki itsensä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena, asettamatta mitään ympäröivää kyseenalaiseksi. 
Maailma otettiin sellaisena kuin se eteen ilmaantui.
 (Tässä on mentävä niin kauas antropologian historiassa että siirrytään sen rajan yli puhtaan biologian puolelle. Ts. aikaan ja kehitysvaiheeseen ennen ihmistä!)
Tämä on alkuperäinen mieltämisen olotila, jonka voi ymmärtää vaikka seuraamalla minkä hyvänsä eläimen toimintaa: esmes kissa saattaa mitä hurjimman tappelun jälkeen tulla ovesta sisään ja alkaa puhdistamaan turkkiaan vaivaamatta päätään sillä mitä oli hetki sitten oven takana.
Se on täydellistä nykyhetkessä elämistä.  
Juuri näin eli ihminenkin, kunnes sitten alkoi kantaa huolta huomisesta, ei suinkaan pelkästään varastoimalla  toukkia ja juureksia ja riistaa, tai mitä hän nyt söikään, vaan raahaamalla näitä uhriksi jumalalle jotta tämä kostaisi vihamiehelle, antaisi anteeksi minulle ja siunaisi tulevan toiminnan runsailla ravintolöydöksillä.

Uskonto ilmaantui yhdessä kysymysten kanssa: Miksi täällä tapahtuu kaikenlaista, mikä sitä ohjaa, mikä on minun asemani jne. 
Järki, sielullinen elementti siis, vaati mielessä yhä suurempaa tilaa
Tässä tilanteessa hengellisyys ajautui nurkkaan jossa se pystyi räpiköimään vain kehittämällä turvakseen jumalten suojeluksen.
Elämään luonnollisena kuulunut hengellisyys ajettiin jumalten hoteisiin sillä, että sillekin vaadittiin järjellistä selitystä, mitä ei rationaalisesta maailmasta löytynyt.
 Karl Popperin (ks. Wikipedia) kolmen maailman teoria on mielenkiintoinen paralleeli tälle trialismin teorialle, mutta on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että tässä jako menee toisella tavalla; elämme sellaisuudessa jossa kaikki kolme ovat jatkuvasti läsnä tässä ja nyt, ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan.
Päin vastoin kuin Popperin maailmat, joista fyysinen muodostaa perustan jolle psyykkinen ja kulttuurinen maailma sitten perustuvat.

Filosofiassa tunnetaan kanta nimeltä instrumentalismi, joka, lyhyesti sanottuna, ei piittaa niinkään siitä, onko teoria tai siihen sisältyvä väittämä tosi vai epätosi, vaan pitää tärkeänä vain sitä, miten se vie tutkittavana olevaa asiaa eteenpäin.
Historiahan on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin teorian aukko on paikattu olettamuksella joka on sittemmin osoittautunut epätodeksi. 
Radiotekniikassa vallitsi aluksi käsitys "eetteristä", avaruuden väliaineista, jonka täytyi olla todellinen, koskapa auringonvalo ja radioaallot saattoivat siirtyä paikasta toiseen.
Säteilyn luonteen paljastuminen osoitti, että ne voivat edetä tyhjiössäkin, koko eetterin käsite pantiin viralta. Oleellista on, että radiotekniikka oli edistynyt, vieläpä harppauksin, tuon väärän teorian ollessa vielä täysissä voimissaan.
Siinä oiva esimerkki instrumentalismin oikeutuksesta. 

Usko instrumenttina

Samanlaisena instrumenttina uskonto (siis metafysiikka) on toiminut kautta koko tieteen historian, olihan ukonilman sähköpurkaus jumalten raivoa, virvoittava sade taas niiden laupeuden osoitus jne, ennen kuin niiden taustalla olevat fysiikan lait alkoivat selvitä. 
Oleellista on, että vääriksi osoittautuneet käsitykset eivät estäneet tiedon etenemistä. Näyttää jopa siltä että niitä vaadittiin jotta kehitys voisi edetä!
Metafysiikka ei voi lakata olemasta vain sillä, että jumalat pannaan viralta.
Se tulee esiin yhä uudelleen itsekohtaisena kokemuksena.
  
 Trialistiseen paradigmaan sisältyy ilman muuta instrumentalistinen kanta.  
Se ei ole pelkästään lohdullinen oletus siitä, että tämä metafyysinen puoli joskus tulee selviämään ja kaikki alistuu järjellä ymmärrettäväksi. 
 Päin vastoin. Trialistisen paradigman lähtökohta on, että näin ei tapahdu. Koko trialisinen paradigma on sitä, että ei yritetäkään ymmärtää koko kokonaisutta, ihmistä maailmankaikkeuden osasena, vaan alusta lähtien lähdetään mieltämään  siitä lähtökohdasta, että mieltäminen, mielessä tapahtuva tuntemusten, ajattelun  ja hengellisen kokemisen synteesi otetaan sellaisenaan. 

Mieltäminen on kertakaikkiaan eri asia, ja kysymys on siitä, että ymmärtää kannattaa yrittää vain niitä asioita jotka on ymmärrettävissä, ja uskoa sitten ne asiat jotka ovat uskottavissa ja vain uskottavissa.
 Tämä vaatii vain, että tunnistaa mielessään myllertävien asioiden alkulähteet

Psykologia saa rationalisoida sielun toimintaa miten pitkälle hyvänsä, aivotutkimus saa eritellä aivojen toimintaa miten pitkälle hyvänsä, niin niiden paljastukset eivät ikipäivinä tule selittämään ihmiselle sitä, mikä tämä itsessään on. 
Siinä asiassa auttaa vain kokemus, ja kokemus on kaiken sen synteesi mikä mielessä on.