Iänikuista inttämistä
Kansakoulun alaluokilta jäi mieleeni, miten isoimmat oppilaat "politikoivat" välituntisin.En edes muista, oliko käsitteillä muuta teemaa kuin kumpi on parempi, Amerikka vai Neuvostoliitto. Äänessä olivat muutamat harvat, joiden ympärille sitten muut ryhmittyivät ja elivät innokkaasti mukana väittelyssä. Piankin huomasin, että muodostuneet puolueet olivat melko kiinteitä, minäkin siinä sitten valitsin oman puolueeni, jota ei sen koommin mikän horjuttanut.
Luullakseni vahvin vaikuttaja sille, kumman puolen kukin valitsi, oli kotitausta.
Kuuntelin hiljattain radio DEIstä debatin missä teologi ja tutkija-eksegeetikko Eero Junkkaala, sekä eräs fysiikan profeessori väittelivät aiheesta, josta Junkkaala oli kirjoittanut kirjan: onko jumalan luomistyö tapahtunut evolution avulla.
Valitettavasti en löytänyt enää podcastia aiheesta, ja tuon fyysikon nimen olen päässyt unohtamaan.
Asetelma oli sikäli poikkeuksellinen, että teologi suostui näkemään kehitysopin, darwinismin, järkevänä tieteenä, kun taas fyysikko vastusti sitä. Toisenlaisiakin alkuasetelmia on debateissa näty!..
Herrat heittelivät toisiaan järkevän tuntuisilla perusteluilla, kuten odottaa sopiikin, kuuluuhan jonkinasteinen argumentointitaito akateemiseen koulutukseen.
Mutta tuota poikkeuksellista asetelmaa lukuun ottamatta ei dialogissa sitten muuta uutta esiintynytkään, vaan argumentit olivat sanasta sanaan samoja joita on totuttu kuulemaan juuri tästä aiheesta keskusteltaessa niin kauan kuin muisti yltää.
Toinen toistaan pätevämmän tuntuisia perusteluja.
Niihin on helppo lähteä mukaan, mutta kumman puolen valitsee, ei riipu ollenkaan perusteluista, vaan siitä, kummalle kannalle on orientoitunut.
Orientaatio taas ei riipu mistään perusteluista, vaan siitä, mille suggestioille on aikaisemmin altistunut.
Itsensä kompromettoijat
Olen todennut aikaisemminkin, että teologit ovat tutkimuksillaan tuoneet kiitettävästi esiin aineistoa, joka saattaa "Raamatun totuuden" kiistanalaiseen valoon.(Tätä en toistele pelkästään ilkeilläkseni, sillä mielestäni itse kukin meistä muodostaa kantansa vähän joka asiaan perustein, jotka eivät ole pelkästään ns. järkisyitä )
Eero Junkkaala on juuri yksi näitä teologeja, mutta onhan niitä muitakin; Ilmari Soisalon-Soininen kirjallaan "Patriarkkatarujen historia" oli se joka meikämiehen ensimmäisenä herätti, mutta itse asiassa lähes jokainen "selityskirjoja" tehtaillut teologi on tehnyt sitä samaa. Juuri lueskelin piispa Eelis Gulinin kirjaa "Vanhan testamentin profeetat" vuodelta 1922, joka tarjosi mielestäni hyvää, kompromettoivaa aineistoa.
Siis mielestäni.
Juuri niin, tulkinnastahan on kyse, siitä, mitä kukin katsoo kerrottujen tapahtumien merkitsevän.
Heikki Räisänen, joka hänkin on jo ennättänyt eläkkeelle (UT:n) eksegetiikan professorin virasta, esittelee omaa osuuttaan näin:
"Minun panokseni keskusteluun
ei siis ollut Jumalan tekojen historiallisuuden kiistäminen (tätäkin on
väitetty) – sen olivat konservatiivisemmat teologit jo tehneet. Yhdyin
vain Gilkeyn ihmettelyyn, ”missä mielessä tällaisessa yhteydessä
oikeastaan voi puhua ’ilmoituksesta’”; eikö israelilaisten tulkinta
exoduksesta ole pikemminkin ”esimerkki luonnollisesta uskonnosta tai luonnollisesta teologiasta”? Entä miksi meidän tulisi pitää heprealaisia tulkintoja arvovaltaisina?
Tänä päivänä voisin muotoilla
ajatuksen vaikka näin: ”Pelastushistoriallisen” näkemyksen edustajat –
minulle tärkeimpinä Aarre Lauha, Ilmari Soisalon-Soininen ja Gerhard von Rad – olivat kuvanneet Raamatun tekstejä tulkintana ja todistuksena niin vakuuttavasti, että (heidän myös
käyttämänsä) ”ilmoitus” –terminologia tuntui käyvän katteettomaksi. Jos
Raamattu oli ihmisten ”todistusta” ilmoituksesta tai ilmoituksen
”tulkintaa”, miten se saattoi samalla itse olla ilmoitettua ”Jumalan sanaa”?"
Hän myös kertoo eräässä esitelmässään amerikkalaisen teologin Langdon Gilkeyn esiintuomista näkemyksistä:
"Gilkey, jonka omat juuret olivat pelastushistoriallisessa teologiassa, analysoi sen (Raamatun) puhetta ”Jumalan voimallisista teoista” hämmentävin tuloksin. ”On kiistämätön tosiasia”, hän kirjoitti, ”ettemme enää usko kirjaimellisesti sellaisiin Jumalan ’tekoihin’ kuin pojan odottamattomaan syntymään Aabrahamin ja Saaran vanhoilla päivillä, Jumalan tai enkelien vierailuihin ihmisten luona, patriarkkojen saamiin jumalallisiin ohjeisiin … , Egyptin vitsauksiin …, israelilaisten Jahven strategisella avulla saavuttamiin ihmeellisiin voittoihin taisteluissa” jne. Olemme hylänneet ”kaikki lukemattomat tapaukset, joissa Jumala toimii ja puhuu”, ja kuitenkin olemme niistä ”johtaneet sen teologisen yleistyksen, että Jumala on toimiva ja puhuva Jumala.”
Olen siis lakannut ihmettelemästäsitä, miten on mahdollista, että nämä kaiken itse esiintuomansa jälkeen väittävät yhä uskovansa jumalaan, vieläpä käyttäen tuota selvästikin kompromettoivaa aineistoa todistusaineistonan.
Taustalla heillä on se Paavalin "kuulemisesta tullut usko", paitsi että se ei ole tullut niinkään kuulemisesta, vaan ennen kaikkea kulttuuriperintönä.
Näin siis on teologia itse alkanut kaivaa omaa hautaansa. Se, että yksityiset sananselittäjät pystyvät näkemään omat selityksensä uskontoa tukevina elementteinä ei kertakaikkiaan kestä kauan ajan paineita, ja juuri siitä on merkkinä ns. yleinen maallistuminen. Tämähän käytännössä merkitsee, että enenevässä määrin on salonkikelpoista perustella maailmankatsomustaan käytäämällä tukena muita kuin noita teologien itsensä mystiikasta riisumia kirjoituksia.
Ja minullakin on oma uskoni.
Miten sitä perustelenkin, en voi väittää sen miltään osin lepäävän minkään "tieteellisen" näytön varassa.
Sillä mitä se olisi: jatkoa iänikuiseen inttämiseen siitä oliko muna ennen kanaa vai päinvastoin.
Trialistinen paradigma nyt yksinkertaisesti paljastaa asian uudelta kantilta: uskon koska uskon, mihin uskon, se on sivuseikka.
Se, minkä dualismi näkee "uskon sisältönä", ei ole mitään muuta kuin joukko mielipiteitä. Uskolla ei ole sisältöä.
Keho tuntee, sielu tietää, henki uskoo.
Summa tästä: minä elän.
