Tieto, usko, henki, sielu

 Tieto, usko, henki, sielu

 Olemme voineet pelkistää ihmismielen toiminnan seuraavasti: 
Mieli toimii siten, että siihen virtaa erilaisia ehdotuksia, suggestioita, olemuksemme eri osista, joita on kolme, nimittäin keho, sielu ja henki. Mieli muodostaa näistä oman synteesinsä, joka on sitten se, millaisena me (lukemattomat pikku "minät") koemme itsemme, ja jonka perusteella ilmennämme itseämme.
Suggestioita tulee lisäksi jatkuvana virtana myös ulkoa päin, meihin yritetään (ja onnistutaan!) vaikuttamaan. 

Tähän liittyvät käsitteet eivät ole selkeitä.

"Tieto on filosofian tietoteorian perinteisen määritelmän mukaan hyvin perusteltu tosi uskomus. Tämä tiedon määritelmä on peräisin Platonin Theaitetos-dialogista. Niin kutsutun heikon määritelmän mukaan väittämä (propositio) on tietoa, jos se on tosi"


 "Usko tarkoittaa uskonnollista vakaumusta, uskontoa: ihmisen vakaumusta jumalan tai muun yli-inhimillisen mahdin olemassaolosta ja tähän turvautumista"

Näin johdattaa Wikipedia näihin kahteen käsitteeseen.
Wikipediaa ei toki voi pitää minään ehdottomana auktoriteettina, mutta tosiasia on, että edellisen tapaisia määritelmiä ovat sanakirjat väärällään.
Huomio kiintyy tässä siihen, että, aivan samoin kuin "henkisen" ja "hengellisen" käsitteet löytyvät sanakirjoista suloisesti toisiinsa sekoitettuna, niin että välistä ne ovat synonyymeja, välistä toinen selitetään toisella jne, niin samoin on laita myös "tiedon" ja "uskon", sekä niistä johdettujen verbien, kanssa.

Tässä trialismin kuvauksessamme pidämme tietona yksinkertaisesti sitä informaatiota, mikä mieleen ilmaantuu psyykkistä tietä, usko taas on hengen tapa hoitaa osuutensa mielen toiminnasta.

Siis, tiedon karsinaan on sysättävä kaikki, mikä on tullut mielemme sisällöksi psyykkistä tietä. Sinne menee tietysti sekä tieteen että taiteen saavutukset, mutta sinne on tuupattava myös kaikki se "kuulemisen kautta tullut" uskoknnollinen aineisto mitä arkikielessä pidetään ns. uskon asiana. Kaikki ne käsitykset jumalista ja paholaisista, joita eri uskonopit vilisevät, ovat jokaisen yksilön kannalta ulkopuolisen suggestion tuotetta, ei niinkään henkilökohtaisen uskon kautta koettua.

Ei siis ole olemassakaan mitään hengellistä kirjallisuutta. Ei myöskään hengellistä musiikkia tai muuta taiteeksi luokiteltavaa.
Jos jossakin olen Paavalin kanssa yhtä mieltä, niin siinä, kun hän 1.Kor.2:10 todistelee, miten "henki tutkii hengen"
(Saman luvun 12. jakeessa tulee esiin sekin, missä dualismi menee pieleen; kun ei tunnista omaa henkeään suvereeniksi toimijaksi, joutuu hakemaan siihen sitten "jumalan hengen" avuksi!)

Mutta trialismin mukaan hengellinen aspekti on aksiooma, totisinta totta,  kuten kaksi muuta aksioomaakin, mistä seuraa, että myös sen kokeminen  on yhtä todellista kuin kahden muunkin.

Pelkistettynä: keholla tutaan, sielulla tiedetään hengellä uskotaan.

 Henkinen ja hengellinen. Tieto ja usko.

Sitä, miten henkisen ja hengellisen käsitteiden sekaantuminen (vai pitääkö sanoa peräti sekoittaminen) pääpiirteittäin tapahtuu, kuvaa hyvin seuraava omakohtainen kokemukseni.

Minua oli pitkään askarruttanut kysymys, mistä meikäläiset lähetyssaarnaajat oikein ammentavat varmuutensa jolla he matkustavat saarnaamaan "evankeliumia" esmes Intiaan ja muihin Aasian maihin, joissa tiedetään olevan rikas ja monipuolinen uskontojen kirjo omasta takaakin.

Kun meilläkin liikkuu esmes mormoni-sarnaajia, kutsuin (toki heidän aloitteestaaan!) kotiini pari sellaista selvittääkseni, mikä voima heitä elähdytti.

He kertoivat Joseph Smithin erämaasta löytämistä kultaisista tauluista.
 Kun vilpittömästi ilmoitin heille, että en voi parhaalla tahdollanikaan alkaa pitämään totena (siis uskoa) hänen ja Mormonin kirjan kertomusta siitä, miten Joseph Smith  löysi erämaasta kultaisia tauluja, joissa oli kirjoitettuna se, mikä sittemmin jäljennettiin ko. kirjaan, miten taulut kirjoittamisen jälkeen hävisivät, mutta jäljelle jäi muutaman kaverin todistus siitä, että kyllä ne oli todella nähty.

Sain kuulla, että asia ei voikaan minulle valjeta, jos ei henki sitä minulle valaise, ja ehdottikin, että pyytäisimme sitäyhdessä polvillamme rukoillen siinä paikassa, silloin ymmärrykseni heräisi.
Sillä tavalla. 
Usko on siis tässä heidän konstekstissaan jonkin asian yhtäkkinen valkeneminen tavalla, joka on ihan selvästi metafyysistä laatua.

(Olen kyllä kokenut tuon sittemmin useaankin kertaan, mutta vähän toisella tavalla kuin hän ehdotti. Olen meditaation kautta kokenut selkiytymisen joka on vaikuttanut hiemen toiseen suuntaan; kaikki riippuu siitä mikä suggestio mieleen vaikuttaa :) )

Varmemmaksi vakuudeksi sain vielä lukeakseni  Alman kirjan 32. luvun 26 jakeesta alkaen:

"26 Nyt, kuten sanoin uskosta -- että se ei ollut täydellistä tietoa -- aivan samoin on minun sanojeni laita. Te ette voi aluksi tietää niiden olevan täydellisen varmasti totta, sen enempää kuin usko on täydellistä tietoa.
27. Mutta katso, jos te heräätte ja herätätte kykynne, jopa niin että kokeilette sanojani, ja osoitatte vähäsen uskoa, niin, vaikka ette voisi enempää kuin haluta uskoa, antakaa  tämän halun tehdä työtä itsessänne, kunnes uskotte sillä tavalla, että voitte antaa sijaa osalle sanoistani."


Voiko ulkipuolista suggestiota selvemmin kuvata!

Minun tulisi haluta uskoa jotta voisin pyytää että voisin  uskoa.
Lähetyssaarnaajalla oli tietysti täysi syy olettaa, että minussa olisi viriämässä tuo  "halu uskoa", koskapa olin hänet kutsunut.

Itse asiassa uteliaisuuteni tuli täysin tyydytetyksi: Pääsin perille tuosta Paavalinkin kuvaamasta mekanismista ("usko tulee kuulemisesta") 
 "Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta." (Room.10:17)


Sarnaajan on siis löydettävä sinusta jokin myötäsukainen vire, joka mahdollistaa uuden suggestion sisään ujuttamisen, ja oma mielesi mekanismit pitävät lopusta huolen.
Juuri tässä kohtaa on hyötyä mielen todellisen, trialistisen, toimintatavan tunnistamisesta, koska se mahdollistaa ulkopuolelta tulevan suggestion kontrollin.  

 Oikea usko

Ei tarvitse pelätä, että usko näin katoaa; se päinvastoin löytyy, kun pystytään eliminoimaan kaikki ulkoa syötetty, joka ei edes ole uskoa, vaan sarja mielipiteitä!
Oikea usko onkin itseasiassa se elämän perusvire, jonka varassa täällä heilumme; ei tarvitse selittää mikä on elämän tarkoitus, sen vain uskoo sellaisena kuin se on.
Oikean siitä tekee se, että se on uskoa, eikä mielipiteitä.

Hengellisyyden yhteisöllisyys

Hengellisyyden yhteisöllisyys

"Perkeles, meni hyvä känni hukkahan ko ei kukaan nähäny" (Pohojalaanen, lähes sananlaskuksi muuttunut tokaisu takavuosilta).

Monet ovat sitä mieltä, että onnellisuus liittyy yhteisöllisyyteen.
Äskettäin julkaistussa onneellisuustutkimuksessa eräskin vastaaja tiivisti asian näin: "..hyvätkin kokemukseni menevät hukkaan jos en pääse niistä kenellekään kertomaan". Eihän tätä tarvitse edes selitellä, jokainen muistaa omasta lapsuudestaan miten tärkeätä oli päästä kertomaan -- aluksi äidille, myöhemmin kavereille -- jokaisesta pienestäkin havainnostaan.


Samat lainalaisuudet pätevät  kaikkien laumaeläinten piirissä; pyrkimys hakeutua toistensa seuraan on aivan ilmeinen, ja yhtä ilmeistä on stressi mikä aiheutuu jos laumavietin toteutuminen väkivaltaisesti estetään.
"Kesyjen" kotieläinten tarina on se, että ne opportunisteina oppivat mieltämään ihmisyhteisön laumaksi, johon ne itse kuuluvat yhtenä sen jäsenenä.
-- En mene vannomaan, etteikö asialleen omistautunut eläintenhoitaja samaistuisi vähän samaan tapaan hoitamiinsa eläimiin, mitä lajia nämä sitten ovatkin!

Laumaeläimeys on itse asiassa koko eläinkunnan läpi käyvä ominaisuus, vain aste-eroja on havaittavissa. Joillakin, kuten muuttolinnuilla, se toteutuu näkyvimmin muuttomatkojen yhteydessä,  kaloilla pyrkimyksenä pysyä suurina parvina yhdessä, kunnes ravinnonhaku pakottaa parven jakautumaan ja lopulta hajoamaan jne.


Ihmisyhteisön piirissä yhteisöllisyys esiintyy monessakin muodossa. Valtiot, jopa valtioliitot, ovat äärimmäinen ilmiö, siitä alaspäin  kaupungit, kylät, heimot jne.

Uskonasia, yksityisasia?

Uskonto on eräs yhteisöllisyyden muoto. 
Kuten on havaittu, sen perustat ovat ihmisyksilön sisäiset tarpeet, jonka voi kuvata rakenteeseemme kuuluvana hengellisenä aspektina. 
Miten siis uskonto voisi olla yksityisasia?  
On todettu, että mielen toiminta on erilaisten suggestioiden käsittelyä, joita siihen tulee sisäisesti kolmelta taholta; kehosta, psyykestä ja hengestä.
 Sen lisäksi niitä tulee ulkoa päin. 

Jokainen havainto, minkä aistin välityksellä se tietoisuuteen tulleekin, on käsitettävä suggestioiksi, mutta lisäksi mieliimme syötetään jatkuvasti ehdotuksia eli suggestioita itsemme ulkopuolelta.
Tästä meillä kaikilla on laajat kokemukset; kaikki olemme jonkin kulttuurin (ja siihen kuuluvien alakulttuurien) "jäseniä", ja tiedämme, miten luonnolliselta paikalliset tavat tuntuvat, ja miten sitkeässä ne istuvat, vaikka itsekin usein huomaamme, että toisten kulttuurien tavat saattavat olla ainakin joissain suhteissa omiamme paremmat.

Kulttuurin itseisarvo

Kulttuuri on laumalle "ihmiset" välttämätön oman itsensä takia; kaikki mihin ryhdymme on yksinkertaisesti tehtävä jollakin tavalla, ja kulttuuri on tapoja.

Uskonto on alue, johon ulkoinen suggestio liittyy voimakkaasti. Se on myös monesti osoittautunut voimakkaasti yhteisöä säilyttäväksi, koossa pitäväksi siteeksi.
Että siihen liittyy ulkoinen suggestio monellakin tavalla, on ihan ilmeistä kun ajatellaan, missä ensimmäisen kerran joudumme uskonnon kanssa tekemisiin.
Se ei suinkaan tapahdu siinä, kun pappi kaataa vettä päähämme "kastaen" näin meidät; tämä seremonia on suggestiota paremminkin paikalla olevalle yleisölle. Eikä se edes kuulu kaikkien yhteisöjen toiminta tapoihin, enempää kuin juutalaisten ja muslimien "ympärileikkaus", joka tehdään yhteisön poikavauvoille, leikkaamalla kappale näiden kikkeleistä (sinänsä lapsikastetta tehokkaampi tapa leimata uskontoon kuuluvaksi, koska konkreettinen stigma on lopun elämää muistutuksena siitä mihin porukkaan on määrä samaistua).
Mutta jokaisessa yhteisössä äiti opettaa uskonnon alkeet lapsilleen, ja tämä onkin tärkein asiaan liittyvä suggestio. 
Tavoite kietoutuu kasvatusmenetelmiin siten, että jumalan kostolla voidaan uhata, jos ei lapsi tottele,
mutta myös usko per se on läsnä tilanteessa, äitihän uskoo itsekin siihen mitä näin siirtää lapselleen. 
Moni ateistikin on näin saanut elämäniän kestävän tuen omalta äidiltään!
 Se toimii kaikkialla, on siis kyse yleispätevästä lainalaisuudesta.


Raamatusta saamme lukea miten israelilaiset kerran toisensa jälkeen "tekivät sitä mikä oli väärin Herran silmissä".  Että tämä niin tiuhaan toistui, perustuu nimenomaan siihen,  että kun erilaisia ristiinnaimisia tapahtui sekä rauhanomaisissa, liittojen vahvistamiseksi tehdyissä morsianten lahjoittamisessa toisten heimojen silmäätekeville, että sotasaalisnaisten saattamisessa raskaiksi ja siten synnyttämään. Niin läsnä oli aina toisuskoisia naisia jotka tietysti opettivat lapsilleen sen minkä itse mielsivät kaikkein parhaimmaksi: omilta äideiltään oppimansa uskonnon.
Näin yhteisöjen sisällä oli alituiseen voimakas populaatio joka oli taipuvainen uskomaan toisin kuin heimon valtauskonto olisi vaatinut, ja niin oli keitos valmis. 
Niin siis se että "teki sitä mikä oli pahaa Hran silmissä" oli itseasiassa merkki hallitsijan viisaudesta, joka salli erilaiset mielipiteet. 
Esmes Salomonin tarinassa (1. Kuningasten kirja) tämä on kuvattu selkeän johdonmukaisesti. 
Eksiilissä tapahtumista kirjotiettaessa oli sitten helppo tulkita että kaikki kielteisiksi koetut tapahtumat joita jokainen kansa joutui kokemaan, olisivat jääneet tapahtumatta ilman tätä suvaitsevaisuuttaa. 
Jälkikäteis jossittelua siis! oli aina ohjannut ihmisiä "hyvään", mutta nämä olivat valinneet "pahan".
Kirjallisuuden lainalaisuudet pätevät kaikkialla missä kirjallisuutta luodaan!
    



Kaiken kaikkiaan tuntuu kummalliselta, että uskontoa pidetään yksityisasiana, ja kannattaa uhrata mutama hetki sen pohtimiseen, mitä on taustalla. 

Uskonnon "ansio" on siinä, että se antoi kädensijan ja työkalun tarttua ja käsitellä asiaa nimeltä "hengellisyys" jonka kukin koki sisimmässään. 
Mutta mitenkäs onkaan käynyt!
Uskonto tuli siirtäneeksi hengen jumalan hoteisiin, ja kun nyt sitten järjen valolla lähestytään, hengellisyyttä, tullaankin umpikujaan.
Dualismista on kyse; kun fyysisen kehon lisäksi ei nähdä muuta kuin yksi muu, nimittäin "henkinenjahengellinen" 
- Anteeksi sanahirviö, mutta se on suoranainen seuraus uskonnon luomasta dualismista. 
Muistakaa, että nyt ei enää puhuta uskonnon piirissä esiintyvästä käsitteistöstä, vaan jälkiuskonnollisen, uskonnosta vieraantuneen yhteisön yritelmästä kuvata ihmistä uskonnolta periminsa dualistisin termein
Umpikujaa ei voi todellakaan välttää.

Kulttuuri on tapoja, uskonto on kulttuuria, ja kun uskonto noin vain temmataan pois, niin...mitä sitten?
Ei niin mitään, ja siksi, kun sisimmässä kuitenkin myllertää jokin tuntematon jota ei osata liittää mihinkään, herättää ärsytystä, jos Jehovan todistaja, Mormonien lähetyssaarnaaja tai sunnuntaisin esitettävä radio-ohjelma tuo tarjolle jotakin siihen liittyvää jota ei kuitenkaan koeta omaksi, ärsyynnytään. 

Käsitellä asiaa tarkoittaa että osaa siitä puhua.
Siitä yksinkertaisesti pystyy esittämään oman kantansa ja käsityksensä. Tällöin asia ei ole enää "yksityisasia", vaan mitä suurimmassa määrin yhteisöllinen asia, onhan kyseessä kollektiivinen kokemus!
 Lähempi tarkastelu osoittaa, että lähes kaikki ovat valmiit puhumaan uskonnollisista käsityksistään samaa mieltä olevien kanssa. Uskontojen piirissä yhteisöllisyys toteutuukin juuri tässä asetelmassa, mutta kokemuksesta tiedän, että se toteutuu myös uskontojen rajojen yli, kunhan pitäydytään siinä, mikä todella on yhteistä kokemusta.
Ja jos se voi toteutua uskontojen rajojen yli, niin miksi se ei toteutuisi, vaikka uskontoa ei olisi mailla eikä halmeilla. 
Hengellinen kokemus löytyy kaikilta, ja siinä on kylliksi perusaa yhteisöllisyydelle!


 On  siis kysymys siitä, että hengellinen elämänalue on uskonnon toimesta saatettu määrättyihin puitteisiin (jumalat) ja kun nämä puitteet poistetaan, ei olekaan valmiutta tehdä sille mitään, kun kukaan ei mistään tuo mitään jumalten tilalle!
Tarvitaan trialistinen paradigma osoittamaan, että hengellisyys on todellista, ja sitten menetelmä sille, miten hengellisyyttä "harjoitetan". 
Ennen palvottiin jumalia. Mutta ei tarvitse palvoa mitään, sillä tosiasiassahan tarve tehdä jotain on sisäinen tarve, ja niinollen se etsii menetelmää harjoittamiseen eikä mitään palvonnan kohdetta.
Ja löytyyhän se: meditaatio.

Uskonto historian taustalla

 Uskonto ja yhteisöllisyys

Uskonto edustaa ihmisen yhteisöllisyyttä, mutta vain sen erästä puolta. Se on merkittävä osa yhteisöllisyyden kehittymistä ja säilymistä.
Mutta vain osa; eihän muilla laumaeläimillä ole uskontoa!
Tietysti se on olennainen osa historiaamme.

Kristityt, juutalaisista nyt puhumattakaan, näkevät mielellään oman uskontonsa olevan jotakin tämän yli menevää, jotakin kertakaikkiaan uniikkia ja erinomaista.

Uniikkejahan ne, kukin tykönään, tietysti ovatkin omine erityispiirteineen.

Mutta kaikella olevalla on omat erityispiirteensä, sen  lisäksi, että kaikki kuuluu myös osana yleisen kategoriaan.
Parasta on siis itse kunkin tunnustaa myös muiden uskontojen "uniikkius". 

"Valitun kansan" asennevamma

Erityispiirteistä voi siis huoletta laskea pois sen, mitä kukin niistä itse pitää omana erityispiirteenään, nimittäin että "me olemme jumalan johdattamia, muut ovat eksyneitä epäjumalan palvelijoita". 
Tuontapainen näkemys kuitenkin sisältyy ainakin kaikkiin juutalaisperäisiin uskontoihin, nim. juutalaisuuteen itseensä, islamilaisuuteen ja kristinuskoon.
Tämä näkemys ei todellakaan leimaa kaikkia uskontoja. Monet hindulaisperäiset uskonnot nimenomaan korostavat uskonnon merkitystä ihmisen itsetuntemisen välineenä, ja siten näkevät kaikkien uskontojen tähtäävän, ja johtavan, samaan päämäärään.
Kristityt pitävät uskontonsa suurta levinneisyyttä osoituksena siitä että jumala on heidän puolellaan.
Kun kuitenkin Raamattu itse on kompromettoinut tuon näkemyksen perusteellisesti osoittamalla, miten jumalan käsitteeseen on aikojen kuluessa sisällytetty ihmisten kulloisenkin moraalisen tason elementtejä (veriuhrit, jopa ihmisuhrit, uhrit yleensäkin, sotien siunaaminen yms, lopulta jeesuslainen rakkauden ja anteeksiannon idealisointi johtoteemaksi jne,) voidaan tuo näkemys siirtää huoletta kulttuuriantropologian tutkittavien joukkoon, vailla pyhyyden häivääkään.

Mutta jotakin muihin nähden erinomaista on tietysti opissa joka senkun leviää kun kilpailijat kuihtuvat pikkuhiljaa pois.

Juutalaiset olivat tuoneet Egyptistä mukanaan ympärileikkaus-rituaalin. Sen lisäksi, että se on rituaali, se on todella tehokas tapa leimata kokonainen kansanryhmä ulkoisella tunnusmerkillä oloissa, joissa ympäröivillä ryhmillä ei kyseistä tapaa ole.
Olkoonkin, että se koskee ainoastaan miespuolisia (tyttöjen ympärileikkaus on jotakin aivan muuta, koska se ei tietääkseni missään edes väitetä sisältävän uskonnollista merkitystä).
On todella tehokas tapa erottautua silpomalla poikalasten kikkelit sukupolvesta toiseen.
Kun tähän lisätään se keskeinen opinkappale, että me olemme jumalan valittu kansa, joka sitten, yhdessä muiden opinkappaleiden kanssa
kirjoitetaan ylös, mikä merkitsee näiden käytäntöjen säilömistä niin, että ne ovat turvassa unohdukselta, joka koitui kilpailijoiden kohtaloksi, niin luja ydin on valmis.
 Koossa on riittävästi tekijöitä selittämään, miksi juuri tämä uskonto selvisi kun muut hävisivät!

Kristillisyyden kehityksen seuraavana vaiheena on sitten mitätöidä "valitun kansan" status, ja se tekee sen siirtämällä tämän statuksen itselleen.
Tämän se tekee käyttämällä tehokkaasti juutalaisilta perittyä käsitteistöä: "ympärileikkaus" ei olekaan kikkelin silpomista, vaan kyseessä on "sydämen ympärileikkaus" , "luvattu maa" onkin taivasten valtakunta", jne. 
Monia "luvattuja maita" onkin historian kuluessa esiintynyt, sellaisina ovat olleet mm. Suomi, Amerikka "pyhä" Venäjä jne... 
Nykyisistä en mene sanomaan kun en halua sekaantua politiikkaan :)

Trialistisen näkökulma

Leviämisen lopullinen sinetti on paradoksaalinen: kun levikki saadaan alulle "puhtaasti" hengellsienä liikkeenä, niin yhä enemmän alkaa vaikuttaa uskonnon vastavoima ihmismielessä, älyllisyys ja sen kehitys.
Sanalla sanoen, juutalais-kristillinen uskonto on osoittautunut muita paremmaksi vapauttamaan resursseja pois uskonnon harjoittamisen piiristä puhtaati älylliseen askarteluun, jonka seurauksena on syntynyt kapitalismi, on syntynyt valtava teollisuus, joka sinänsä on murskaava voima heikommin tuottaviin järjestelmiin verrattuna, mutta sitä tehostaa vielä ylivoimainen, sotateollisuuden luoma aseistus.

Metafysiikan asema trialismissa

 Metafysiikkaa

Myönnän kernaasti, että esittelemäni trialistinen paradigma ei täytä Skepsiksen vaatimaa ja vaalimaa tieteellisyyden kriteeriä. 
Sen sulkee pois heti kättelyssä hengellisyyden elementti, joka lähtökohtaisesti ei ole ymmärrettävissä intellektuaalilla tasolla.
Se on siis ilmiselvästi metafysiikan piiriin kuuluva asia
Tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta ja ihmeellistä, sillä metafysiikka putkahtaa esiin tämän tuostakin kaikessa nimenomaan ihmistä koskevassa.


Wikipedia:
 Metafysiikka on filosofian abstraktein ja yleisluontoisin osa-alue, ja sen todellisesta luonteesta ja alasta on kiistelty Aristoteleesta lähtien. Perinteisesti on ajateltu, että metafysiikka pyrkii pääsemään pelkkien ihmisille ilmenevien seikkojen, havaintojen ja harhojen ”taakse” ja kertomaan perimmäisen totuuden asioista. Jotta metafysiikka olisi lainkaan mahdollista, tämän todellisuuden perimmäisen luonteen olisi ainakin periaatteessa oltava ihmisen ymmärrettävissä, eli todellisuuden olisi oltava rakentunut siten, että se voitaisiin hahmottaa inhimillisellä loogisella ajattelukyvyllä. Tämä on metafysiikan ensimmäinen todistamaton perusoletus.

Hengellisyys kuuluu metafysiikan piiriin, ja siksi se ei voi olla tiedettä.
Totena sitä kuitenkin voidaan pitää, koska se nyt vain on läsnä ihmisen mielessä. Kokemuksena, olkoonkin että epämääräisenä.

Ajattelulla ratkotaan yhtälöitä, uskolla uskotaan, ja nämä kohtaavat toisensa mielessä muodostaen kokemuspiirimme, ollen itse kokemuksia!
Kummankin kohdalla voidaan siis puhua empiirisestä tasosta.  Sitä voisi kutsua vaikkapa kokemusmaailmaksi.
Elämämme tapahtuu empiirisellä tasolla. Elämä on kokemista!
Näin nämä elementit kohtaavat paikassa nimeltä mieli:
-Fyysistä minäämme luonnehtii erilaisten tuntemusten ja tilojen kirjo, joita kehossamme tapahtuu.
-Psyykkistä minäämme luonnehtii kaikkinaiset henkiset riennot, etupäässä tieteet ja taiteet, sekä kaikki niihin liittyvät asiat. Logiikka on sen tapa mieltää.
-Spirituaalista minäämme luonnehtii koko se olemassaolon tuntemus mikä ei vaadi selityksiä. 
Usko on sen tapa mieltää. 

Uskolla ei ole sisältöä, enempää kuin logiikallakaan, kumpikin ovat kuin myllyjä jotka jauhavat sitä mitä niihin syötetään. 

Metafysiikasta on alettu puhua Aristoteleen aikana.
Käsite on siis syntynyt rinnan filosofian kanssa.
Filosofian ilmaantuminen oli määrätynlainen herääminen pohtimaan asioita jotka aikaisemmin otettiin jumalan johdatuksina.

Tapahtui rationaalisen ajattelun esiin tunkeminen, jonka koettiin olevan ristiriidassa siihenastisen uskonnon värittämän mieltämisen kanssa.  

 Mutta mitä oli ennen uskontoa?

Mieltämisen alkuperäinen malli.

Minun olettamukseni on, että uskonto ilmiönä syntyi oloissa, joissa ihminen koki itsensä fyysisenä, psyykkisenä ja hengellisenä kokonaisuutena, asettamatta mitään ympäröivää kyseenalaiseksi. 
Maailma otettiin sellaisena kuin se eteen ilmaantui.
 (Tässä on mentävä niin kauas antropologian historiassa että siirrytään sen rajan yli puhtaan biologian puolelle. Ts. aikaan ja kehitysvaiheeseen ennen ihmistä!)
Tämä on alkuperäinen mieltämisen olotila, jonka voi ymmärtää vaikka seuraamalla minkä hyvänsä eläimen toimintaa: esmes kissa saattaa mitä hurjimman tappelun jälkeen tulla ovesta sisään ja alkaa puhdistamaan turkkiaan vaivaamatta päätään sillä mitä oli hetki sitten oven takana.
Se on täydellistä nykyhetkessä elämistä.  
Juuri näin eli ihminenkin, kunnes sitten alkoi kantaa huolta huomisesta, ei suinkaan pelkästään varastoimalla  toukkia ja juureksia ja riistaa, tai mitä hän nyt söikään, vaan raahaamalla näitä uhriksi jumalalle jotta tämä kostaisi vihamiehelle, antaisi anteeksi minulle ja siunaisi tulevan toiminnan runsailla ravintolöydöksillä.

Uskonto ilmaantui yhdessä kysymysten kanssa: Miksi täällä tapahtuu kaikenlaista, mikä sitä ohjaa, mikä on minun asemani jne. 
Järki, sielullinen elementti siis, vaati mielessä yhä suurempaa tilaa
Tässä tilanteessa hengellisyys ajautui nurkkaan jossa se pystyi räpiköimään vain kehittämällä turvakseen jumalten suojeluksen.
Elämään luonnollisena kuulunut hengellisyys ajettiin jumalten hoteisiin sillä, että sillekin vaadittiin järjellistä selitystä, mitä ei rationaalisesta maailmasta löytynyt.
 Karl Popperin (ks. Wikipedia) kolmen maailman teoria on mielenkiintoinen paralleeli tälle trialismin teorialle, mutta on tehtävä kertakaikkiaan selväksi, että tässä jako menee toisella tavalla; elämme sellaisuudessa jossa kaikki kolme ovat jatkuvasti läsnä tässä ja nyt, ovat aina olleet, ja tulevat aina olemaan.
Päin vastoin kuin Popperin maailmat, joista fyysinen muodostaa perustan jolle psyykkinen ja kulttuurinen maailma sitten perustuvat.

Filosofiassa tunnetaan kanta nimeltä instrumentalismi, joka, lyhyesti sanottuna, ei piittaa niinkään siitä, onko teoria tai siihen sisältyvä väittämä tosi vai epätosi, vaan pitää tärkeänä vain sitä, miten se vie tutkittavana olevaa asiaa eteenpäin.
Historiahan on täynnä esimerkkejä siitä, miten jokin teorian aukko on paikattu olettamuksella joka on sittemmin osoittautunut epätodeksi. 
Radiotekniikassa vallitsi aluksi käsitys "eetteristä", avaruuden väliaineista, jonka täytyi olla todellinen, koskapa auringonvalo ja radioaallot saattoivat siirtyä paikasta toiseen.
Säteilyn luonteen paljastuminen osoitti, että ne voivat edetä tyhjiössäkin, koko eetterin käsite pantiin viralta. Oleellista on, että radiotekniikka oli edistynyt, vieläpä harppauksin, tuon väärän teorian ollessa vielä täysissä voimissaan.
Siinä oiva esimerkki instrumentalismin oikeutuksesta. 

Usko instrumenttina

Samanlaisena instrumenttina uskonto (siis metafysiikka) on toiminut kautta koko tieteen historian, olihan ukonilman sähköpurkaus jumalten raivoa, virvoittava sade taas niiden laupeuden osoitus jne, ennen kuin niiden taustalla olevat fysiikan lait alkoivat selvitä. 
Oleellista on, että vääriksi osoittautuneet käsitykset eivät estäneet tiedon etenemistä. Näyttää jopa siltä että niitä vaadittiin jotta kehitys voisi edetä!
Metafysiikka ei voi lakata olemasta vain sillä, että jumalat pannaan viralta.
Se tulee esiin yhä uudelleen itsekohtaisena kokemuksena.
  
 Trialistiseen paradigmaan sisältyy ilman muuta instrumentalistinen kanta.  
Se ei ole pelkästään lohdullinen oletus siitä, että tämä metafyysinen puoli joskus tulee selviämään ja kaikki alistuu järjellä ymmärrettäväksi. 
 Päin vastoin. Trialistisen paradigman lähtökohta on, että näin ei tapahdu. Koko trialisinen paradigma on sitä, että ei yritetäkään ymmärtää koko kokonaisutta, ihmistä maailmankaikkeuden osasena, vaan alusta lähtien lähdetään mieltämään  siitä lähtökohdasta, että mieltäminen, mielessä tapahtuva tuntemusten, ajattelun  ja hengellisen kokemisen synteesi otetaan sellaisenaan. 

Mieltäminen on kertakaikkiaan eri asia, ja kysymys on siitä, että ymmärtää kannattaa yrittää vain niitä asioita jotka on ymmärrettävissä, ja uskoa sitten ne asiat jotka ovat uskottavissa ja vain uskottavissa.
 Tämä vaatii vain, että tunnistaa mielessään myllertävien asioiden alkulähteet

Psykologia saa rationalisoida sielun toimintaa miten pitkälle hyvänsä, aivotutkimus saa eritellä aivojen toimintaa miten pitkälle hyvänsä, niin niiden paljastukset eivät ikipäivinä tule selittämään ihmiselle sitä, mikä tämä itsessään on. 
Siinä asiassa auttaa vain kokemus, ja kokemus on kaiken sen synteesi mikä mielessä on.

Jumala muuttuu

 Jumala muuttuu

Rippikoulussa, kun me oppilaat hyväksyimme edistyksellisen papin mielestä liian kiltisti Lutherin katekismuksen opinkappaleet (olimme oivaltaneet, että "ulkoläksyistähän" tässä on kysekin!), tämä ryhtyi itse problematisoimaan asiaa. Hän kysyi meiltä, olemmeko koskaan ajatelleet, miksi jumala sallii kaiken pahuuden maailmassa.
Minua tuo provosointi ei saanut syttymään. En todellakaan ollut ajatellut, tai paremminkin en ottanut asiaa siltä kannalta. 
Maailma nyt vain oli sellainen, ja sen olin nähnyt.
Tuo jumalan sallimiskysymys ei ole kertaakaan sen jälkeenkään juolahtanut mieleeni.
Uskovainen olin silloin, ja olen vieläkin; minä uskon sellaisuuteen.



Sen sijaan olen palon miettinyt sallimusta hieman toiselta kannalta.
Esmes jumalan katsotaan kieltävän tappamasta. Sanotaanhan näin Mooseksen laissa.
Tappamista on kuitenkin myös eläinten tappaminen, mikä ei tunnu häiritsevän ollenkaan, vaatiihan sama jumala "uhraamaan" itselleen eläimiä. 
Tuo sama piirre löytyy kaikista uskonnoista,  sitä voimakkaampana mitä primitiivisempi on kyseessä.

Ihmisuhrit

Selviönä pidetään, että jumala ei salli, saati vaadi ihmisuhreja.
Se on kuitenkin korostus, jonka ihmisen kehittyvä moraali on aikojen kuluessa aikaansaanut. 
Kieltäähän samainen tappamisen kieltävä laki tekemästä kuvia.  Silti niitä tehdään puhtain omintunnoin (muslimit ovat tämän lainkohdan sisäistäneet perusteellisemmin, ja koristelevat seinänsä pelkästään ornamentein).
Näyttöä on siitä, että kyllä ihmisuhrit hänelle ne kelpasivat.
Esmes kun käsky kävi Abrahamille uhrata Isak, niin hänellä näyttää olleen valmius sisäistää käsky oitis!
Jefta tuli luvanneeksi uhrata Hralle, ja kuinka ollakaan,  joutuikin sitten uhraamaan oman tyttärensä (Tuomarien kirja 11:30). Tämän tapahtuman kuvaus kertoo, että koko tointa pidettiin täysin luonnollisena, joskin harmillisena. Joka tapauksessa ajatukseen oltiin jo valmiiksi totuttu, ja missäs muualla voi tottua kuin käytännön elämässä.
Mooseksen laissa on myös säännös esikoisen "erottamisesta" Herralle.
Eläinesikoisten suhteen ei ole epäilty etteikö kyse olisi suoranaisesta lihoiksi pistämisestä. Ihmisesikoisten suhteen on selitelty, että esikoisten tuli mennä Herran palvelukseen.
Edellisen kuvauksen valossa ei ole kaukana ajatus että kyse oli suoranainen kehotus uhrata ihmisiä.
Sitäpaitsi Herra oli aikaisemmin määrännyt kokonaisen sukukunnan, leeviläiset, temppelipalvelukseen, joten tungosta olisi tullut jos tilat olisivat täyttyneet lisäksi tiheään syntyneistä esikoisista. Siispä lihoiksi vaan esikoiset, ja savuna ilmaan!
Mikä siis on todellisuudessa ollut parjattu Moolok?
Ei suinkaan mikään muu kuin Herra itse.

Näistä, kuten monista muistakin tavoista joita "Raamattu ankarasti tuomitsee" pakanallisina, on todettava, että jutut kirjattiin vasta Babyloniassa exiilissä, jolloin oli kulunut satoja vuosia viimeistenkin kuvattujen tapahtumien ajoista, ja kirjaus aivan ilmeisesti tapahtui, kuten kirjaukset aina tapahtuvat, kirjaajien senhetkisen moraalin viitekehyksestä lähtien.

Senhetkinen, vallitseva, moraali onkin avainsana, ja
myös kristityn moraali on joustanut vaikka millä mitalla.
Orjuuskin oli sallittua vielä aivan äskettäin, mutta nyt ei ole. Sitä ei kuitenkaan saanut lakkaamaan kristillinen eikä muu moraali, vaan taloudelliset lait: kapitalismin kehitys vaati vapaata tyäväenluokkaa, koska se tarvitsi paitsi työvoimaa, myös väkeä jolle myydä tuotteita. Orjille ei voint myydä mitään, sillä "eihän orja voi mitään omistaa", kuten taannoinen Cumuluksen kaunis laulu kertoi.

Jumalan sulatusuuni

On selvääkin selvempi, että se moniniminen jumala josta Raamattu puhuu, Elohim etunenässä joka oli ei jumala vaan jumalat, Jehovan, hra Sebaotin yms. kautta "isämeitään" joka on taivaassa, on käsittänyt ja siten sisäänsä imenyt kaikki mahdolliset historiansa aikana kohtaamansa naapurijumalat, mukaan lukien Moolokin, Astarten, Baalin jne,. 

 Myös Baal, joka vilahtelee samoilla sivuilla, tarkoittaa yksinkertaisesti herraa. Joten tarvitseeko enää tarkemmin selittää...?

Ihme olisi jos ei Egyptinreissulta olisi mitään tarttunut mukaan, ja kuinka ollakaan, eräs hartaushetkissä tiheään käytetty sana on aamen. Kun tiedetään, että Egyptin pääjumala oli Amon Ra, kun tiedetään, että enempää Egyptin kuin vanhan hepreankaan kielissä ei vokaaleja kirjoitettu, on jopa selvää että Amen on sama kuin Amon.  Kun siis rukouksen loppuun liitetään tämä sana, niin mikä se muu voi olla kuin osoite taholle mihin rukous on tarkoitettu.

Wikipedian mukaan heprealaisesssa Raamatussa . Vanhassa testamentissa sanaa Amen käytetään: 
lauseen alussa, jolloin se viittaa edeltävään asiaan ja suomennetaan esimerkiksi "silloin", lauseen keskellä, tai lauseen lopussa vahvistussanana.
Kuvaavaa on, että Uuteentestamenttiin sana on otettu sellaisenaan, edes yrittämättä kääntää sitä.  
Kun Jeesus usein aloitti  puheensa , kuten suomeksi luemme, sanoilla "totisesti, totisesti", niin alkuperäistekstissä hän onkin sanonut  "amen, amen" . Mistä hyvänsä uskonnosta löytyy paralleeleja sille, että jumalan nimeä toistellaan juuri tällaisissa yhteyksissä.
Ja varsinainen huipennus onkin sitten Ilmestyskirjan 3:14 :
  "Laodikean seurakunnan enkelille kirjoita:
"Näin sanoo Aamen, uskollinen ja luotettava todistaja, Jumalan luomakunnan alku..."
Taidatko sen selvemmin sanoa!



 Sellaisesta sulatusuunista on siis noussut se jumala, jonka toimia Jukka Norvanto viikoittain selittää parhain päin Radio Deissä.
On sanomatta selvää, että jos se on niistä muodostunut, se myös sisältää kaikki ne!

Monet ovat todenneet, että Jeesuksen lanseeraama Uudentestamentin rakastava jumala on täysin eri asia kuin kuin Vanhantestamentin sivuilla mekastava oikukas ja julma tyrannijumala.
Tämä on selvää, mutta on lisäksi huomioitava, että Jeesus itse olikin vain eräs lenkki sananselityksen pitkässä ketjussa joka muovaa sitä hirvittävää ajatusrakennelmaa, jota uskonnoksi kutsutaan.
Kokonaisuus sisältää vain yhden totuuden: on vain yksi jumala. 

 Sellaisuus, hiljaa tosi

Tämänhän tiesi myös LaoTse, mutta ei alkanut riidellä asiasta vaan kirjoitti Tao Te Kingin.
Tämä asiantila tulee hiljaa meditoijan mieleen hänen itsensä sisäistä kautta, se ei vaadi perusteluja, sen vain kokee.
 

Huuhaan kartoitus

Huuhaa.

 Huuhaa on sana, jota käytetään perättömistä, epätieteellisistä väitteistä ja uskomuksista. Skepsis myöntää vuosittain Huuhaa-palkinnon taholle, joka on vakiinnuttanut näennäistieteiden asemaa. -Wikipedia

Minä käytän sanaa vähän toisessa merkityksessä kuin Skepsis ja Wikipedia.
En ota kantaa siihen, mitä tieteessä tapahtuu. 
Huuhaata on minulle kaikki sellaiset hartauselämän kuvaukset, jotka perustelevat sitä millä hyvänsä ihmisen ulkopuolisella syyllä.
Hartauselämä ei yksinkertaisesti tarvitse näitä perusteluja, koska sen tarve on koettavissa ilman niitäkin. Perusteluksi riittää, että se on todellinen tarve. Aivan kuten nälkä, jano, ja vaikkapa pätemisen tarve.

Miten paljon usko Jeesukseen onkin tarpeen hartauselämälle, se on sitä kuitenkin vain niille, jotka ovat ns. tulleet tuohon uskoon.
 Niille, joilla ei tuota kokemusta ole, se puoli asiasta on yhdentekevä. 
Sama koskee reinkarnaatio-kokemuksia.

  
Meille, joilla ei ole pelastuskokemusta, ei jälleensyntymän kokemusta, ei toisesta aurinkokunnasta tulemisen kokemuksia, ei mitään muuta kokemusta kuin kokemus tästä sellaisuuksien maailmasta, johon olemme jostain putkahtaneet, ei näyttäisi olevan mitään syytä minkäänlaiseen hartauteen. 
Mutta silti meillä on tarve. 
Syy on ulkokohtainen. Tarve on sisäinen.

Hartauselämää ei tee tarpeelliseksi mikään oppirakennelma, vaan se on  universaali, kaikkia koskeva.

Tämä selittyy vain trialistisen paradigman kautta.

 
Tiede psykologioineen ja varsinkin aivotutkimuksineen on osoittanut määrätynlaista kiinnostusta hartauselämään liittyviin kokemuksiin.
Kun tutkitaan aivosähkökäyriä, aivojen kemiallisia toimintoja, yhteyksien muodostumista aivoissa, ja verenpaineen muutoksia hartauden harjoittamisen aikana, on kaiketi pakko nähdä, että jotakin todellista tapahtuu hartauden harjoittajan sisimmässä.

 Tieteellinen hartaus

Tiede on jopa ryhtynyt kehittelemään omia menetelmiään sen toteuttamiseksi. Sellaisia ovat erilaiset keskittymisharjoitukset, jotka todella ovat sekä koettavissa että kokein osoitettavissa elämää rikastuttaviksi.

Tieteen huuhaa

Valitettavasti minun on sijoitettava myös nämä tieteen tarjoilemat menetelmät huuhaan piiriin kuuluviksi. 
Miksi?
Siksi, että kun ihminen asettuu kokemaan itseään, mikä meditaatiossa nimenomaan tapahtuu, hän ei siinä tilanteessa tarvitse mitään tieteen paljastamaa. Hän ei tee kerrassaan mitään tiedoilla siitä, missä aivolohkojen sokkeloissa tapahtuu mitäkin kemiallisia reaktioita, mikä psyykkinen syy on hänen hiljaisuudenkaipuunsa taustalla, jne.


Syyt, tarkemmin sanottuna tieto syistä,  eivät ole ollenkaan relevantteja siinä tilanteessa kun koetaan tarvetta johonkin! Tarve vain tuntuu sisällä. Samoin kuin nälkä ja jano, väsymys...

Mieli ei ole yksiselitteinen asia. Wikipediasta voi lukea hahmotelman siitä, miten mikäkin aikakausi on mielen käsittänyt, ja mitä mieltä (hah!) kukin filosofi on ollut mielestä, ts. mitä katsonut siihen kuuluvaksi ja mitä poissulkenut.
Hiljattain on ilmestynyt kirja, kokoomateos nimeltä Ihmisen mieli, toimittanut prof. Riitta Hari.
Kirjan punaisena lankana on näkemys, että ihmismieli ei ole vain aivotoimintaa, vaan se on kokonaisvaltainen tapahtuma joka käsittää kaikki kehon osat.
Minä kannatan tätä näkemystä.

 Koska mieli käsitetään monella tavalla, otan vapauden käsittää sen omallani:
Teemani mukaisesti tarkoitan mielellä vain ja ainoastaan sitä sisäistä olemustamme, mihin ilmestyy, kuin tauluun ikään, kuvia ja tuntemuksia, suggestioita, niiltä kolmelta taholta joista kokonaisuutemme muodostuu: ruumis, sielu ja henki.
 Meditaatio merkitsee näiltä kolmelta taholta tulevien suggestioiden vaimenemista niin, että mieli kykenee tarkkailemaan tätä kokonaisuutta todella kokonaisuutena, eikä kaaoksena. Tavanomainen mielentilammehan on juurikin kaoottinen, loputtomalta tuntuva "tajunnanvirta".

 Mutta toiseksi, ja ennen kaikkea, kysymykseen tulee myös ulkopuolisten suggestioiden vaimentamista minimiin.

 Ulkoiset suggestiot

 Jokainen ymmärtää mitä ulkopuoliset vaikutteet ovat.
Kolmioasetelmasta, joka on trialistisen paradigman ydin, selviää heti, että uskonnot ja muut opit on luettava kategoriaan "ulkoinen suggestio".

Jos ollaan yksimielisiä siitä, että mielen rauha on tavoitteena, herää kysymys, että miksi niin usein hartauselämästä tulee riitaa. Näyttää siltä, että uskonnot on sisältä käsin miinoitettu aiheuttamaan konflikteja juuri tässä asiassa.
Ja se tulee ymmärrettäväksi nimenomaan kun kristityn kanssa tulee puhe meditaatiosa ja mielenrauhasta.
"Meditaatiolla, tällä ihmisen keksimällä menetelmällä, saavutetaan korkeintaan hetkellinen rauha, mutta todellinen rauha tulee vain Jeesuksen kristuksen kautta, sillä niin Sana opettaa".

 Hartauden alkuasetelmassa vain sillä on merkitystä mitä koetaan sisällä. Mieli on toiminnassa ja sen toimiessa ei siihen itseensä voi kiinnittää huomiota, vaan se on havainnoitsijan osassa.
Se meditaation tehtävä, että "mieli on tarkkailijan tilassa jossa ei ole tarkkailtavaa" mitätöityy, jos siihen aletaan tuomaan selityksiä yhtään miltään taholta. 
 Hartauselämä ilman huhaata on vain sellaisuudesta käsin lähtevä hartauselämä.
Lääketieteelliset teoriat ovat ulkopuolisia suggestioita siinä kun niskaan hengittävä hypnotisoija, tai niskaan hengittävä esirukoilija, tai niskaan hengittävä joogan opettajakin. 

Trialistinen paradigmakin voidaan ajatella suggestioiksi. Paino on tässä sanalla "voidaan".
Sitä ei nimittäin tarvitsekaan ajatella, se paljastuu empiiristä tietä itse meditaatiossa. 
Kaiken a ja o on, että päästään hiljentymisen alkuun. Sisäinen tarkkailu paljastaa lopulta itse oman olemuksensa, ja juuri se onkin syy miksi se ei tahdo oikein uskonnolle kelvata. Se pyyhkii mielestä ulkoista suggestiota.

Jumala ja kirjoitukset

Miksi hartauselämä

 Nykyisin kinataan siitä, onko jumala olemassa vai ei.
Kun piispa Henrik tuli tänne meitä käännyttämään, sen todistaminen ei ollut hänelle ollenkaan ongelma.
Riitaa tuli vain siitä, mikä niistä on se oikea, ja hänellä oli käytössään tehokas ase, kirjoitettu sana. 
Ei tarvinnut edes kansan osata lukea, riitti kun hän itse, ja myöhemmin yhä kasvava joukko edusmiehiä, luki tuota sanaa, joka selitettiin jumalan ilmoitukseksi.
"Raamatun sanassa jumala ilmoittaa itsensä" on kehäpäätelmä jota yhä vielä toistellaan. 

Missään vaiheessa meitä ei ole vaadittu uskomaan jumalaan.
Riittää kun uskomme Raamattuun, kirjoituksiin!

Kirjoituksiin, joiden historia on ihmiskunnan koko historian rinnalla surkean lyhyt, ollen kokoelman laatiminen alkanut n. 700 v. ennen ajanlaskumme alkua.


Kirkko julkaisi v. 2000 tutkimuksen, jonka mukaan 27 suomalaisista uskoo jumalaan niin kuin kirkko opettaa. 
Kun kirkon jäsenistö oli tuolloin 78% kansasta (nykyisin sitäkin vähemmän), luku on paljonpuhuva. 
Suurin osa uskoo mutta "toisin kuin kirkko opettaa".
 Kirkolla on muokattu uskontunnustuksensa, jonka tietysti voi ulkomuistista ladella, jos on tullut sen mieleensä painaneeksi, mutta ainakin minun oppimani on sanamuodoltaankin niin vanhahtava, etten edes ymmärrä siitä kaikkea.
Siksi se ulkoläksynä opetettiinkin.

Epäilen myös, että ei sitä moni muukaan ymmärrä, ja tämä epäilyni perustuu siihen, että harrastettuani vuosikymmenet hartauselämän, tämän blogini aihepiirin, tutkimista, kerta toisensa jälkeen on seurannut vaivautunut hiljaisuus, kun olen yrittänyt avata keskustelua siitä.
"Uskonto on jokaisen yksityisasia" on usein kuulemani kommentti. 
Sitähän se ei ole.  
Päin vastoin, uskonto on yhteiskunnallinen ilmiö, ja haluttomuus siitä keskustella on tulkittavissa niin, että puuttuu valmius käsitellä aihetta.
Tämä ongelma on seurausta dualismista, jonka uskonto on matkaan saattanut. 
Ja nimenomaan juuri kirjauskonto. 
Vanhan karhunkansan aikana ihminen sai olla vapaasti hengellinen olio, mutta kirjauskonto eristi hänet omasta hengellisyydestään. 
Puheet "yksityisasiasta" kuvastavat sitä, että hengellisyys koetaan, mutta vain epämääräisenä tarpeena, ja se puetaan juurikin uskontunnustuksen muotoon, kun sen täydellinen sanoiksi saattaminen vaatisi teologin opintoja.
Siitä aukenee yksinkertaisesti aivan liian vaivalloinen työmaa.

Menettelytapa

Hartaus vaatii  menettelytapaa, yhtä tai toista, aivan samoin kuin aamuvoimistelu vaatii jotain menettelytapaa tullakseen suoritetuksi. 
 Vetäytyminen virallisten uskontunnustusten suojiin on lähinnä turvautumista lähimpään piilopaikkaan välttyäkseen tekemästä tositoimia asian eteen. 


 Eksegetiikka on tuonut kiitettävästi aineistoa kompromettoimaan selittämiensä kirjoitusten luotettavuutta.
Tästä on seurannut niin sanottu jälkiuskonnollinen kulttuuri, jossa tämä "toisin kuin kirkko opettaa" väki huomaa olevansa. 
Se jättää yhä kasvavan määrän ihmisiä tyhjän päälle, koska tutkimustulokset nakertavat kirjoitusten arvovaltaa, sitä, jolla alunperin voitettiin luonnonuskonton kuulunut luonnollistakin luonnollisempi hartauselämä. 
Saavat pitää kirjoituksia miten jumalalta annettuina hyvänsä, mutta kasvava joukko ihmisiä kokee ne ontoiksi, koska rationaalinen ajattelu jatkaa voittokulkuaan.
Näin rationaalinen ihminen herää tilanteesta missä hartauden tarve tunnetaan selvästi sisäisenä paineena, mutta menettelytapa sen harjoittamiseksi puuttuu, kun ei ole enää mihin uskoa.
Tämä on seurausta nimenomaan dualismista, joka on sitonut hartauden perusteet ihmisen ulkopuolelle.

 Lääketieteen sana

Lääketiede  ym on alkanut tarjota omia, uskontoon perustumattomia, menettelytapojaan. 

Ne eivät kuitenkaan kelpaa, koska kaikissa niissä on säilynyt uskonnon dualismi.
Ne näkevät ihmisen psykofyysisenä kokonaisuutena. 
Hengellisyydestäki kyllä puhutaan vielä, mutta vain jonakin henkisyyden, siis sielullisuuden, alalajina.

Tieteen piirissä siis hyysätään uskonnon mukanaan tuomaa dualismia.

 Meditaatiokoulukunnat

Oman vastauksensa hartauden tarpeeseen antaa erilaiset meditaatio-koulukunnat. 

Teosofian piirissä itse asiassa on edustava kokoelma tämän puolen koulukuntia. 
Siellä on okkultistit.
Siellä on buddhalaisuus (sellaisena kuin he sen käsittävät)
Taolaisuuskin sieltä löytyy.
Hare Krshna tuntuu viihtyvän hyvin hengen ja tiedon messuilla. 
Tantralaisuus on eräs jonka olemusta ei oikeastaan ole kukaan yrittänytkään selittää, mutta joka elää ja voi hyvin, ehkä siksi, että se tarjoaa hengellisyyttä ja aineellista hyvinvointia, todella siis jokaiselle jotakin.
Lisäksi aika ajoin ilmaantuu menestyviäkin liikkeitä jotka tuntuvat ainakin aluksi elinvoimaisilta. 
Tiedän ainakin yhden, nim. TM-liikkeenä tunnetun meditointiyrityksen, joka on jollakin tavoin onnistunut selittämään meditaation tarvetta. Siinä on kuitenkin häiritsevän paljon liikeyrityksen piirteitä joita ei edes yritetä salailla...

Kaikki nämä voidaan sulautuu mielessäni uskontojen kanssa yhteen ja samaan nippuun, jolle minä annan nimeksi huuhaa.