I am it

 Suchness and inertial point

"And God said unto Moses, I AM THAT I AM: and he said, Thus shalt thou say unto the children of Israel, I AM hath sent me unto you." (Exodus 3:14, King James)
When Moses went to the children of Israel, and said: "I have sent you greetings," so what they heard?
Well, could anyone tell them other than "I" have said it and that.
Here, the ultimate truth is really condensed, because every time this message is conveyed, the center of everything "I am" gets a new meaning.
Does this not reflect the core idea of relativity theory that the movement can only be perceived in relation to the second paragraph, and any point of universum can be selected to inertial point.

Each of us has been born into suchnes (tathata), which is the only inertial we know.
So, could any of us select any other inertialpoint than this, wich is the own one?

Sellaisuus ja inertiaalipiste

"Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen" Ja hän sanoi vielä: Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne' " (Exodus 3:14)
Kun Mooses meni israelilaisten tykö ja sanoi: "Minä olen lähetti teille terveisiä", niin mitä nämä kuulivat?
Niin, saattoiko kukaan heistä kertoa toisilleen muuta kuin että "minä olen" on sanonut sitä ja sitä.
Tässä on todella tiivistettynä perimmäinen totuus, sillä joka kerta, kun tämä sanoma välittyy eteenpäin, tuo kaiken keskus "minä olen" saa uuden merkityksen.
Eikö tässä ilmenekin se suhteellisuusteorian ydinajatus, että liikekin on havaittavissa vain suhteessa toiseen kappaleeseen, ja liikettä tarkasteltaessa inertiaalipisteeksi voidaan valita mikä hyvänsä maailmankaikkeuden pisteistä.

Kukin meistä on syntynyt sellaisuuteen (tathata), joten voimmeko oikeastaan sanoa mitään muutoin kuin tästä sellaiuudesta käsin, joka on ainoa inertiaali minkä tunnemme.

Homo narrationis

 Kertova ihminen

Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.
Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .

Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle. 
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä.  Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.

Sapiens

Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".
Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.

Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on  kertomisen historiaa

Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.

Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.

Kuinka ollakaan,  ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa  sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.

Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio

Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.
Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa.   Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi. 

Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.

Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.

Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.

Tietämättömyyden pilvi.

Kristillinen meditaatio

Mystiikka ja meditatio

Länsimainen  meditaatio on käsitteenä onnistuneesti piilotettu nimikkeen ”kristillinen mystiikka” alle.
Kirkon helmoissa on alusta saakka ollut joukko extremistejä asian harrastajia, jotka ovat tehneet omin päin sitä, mitä kirkko pitää omana monopolinaan; solmineet henkilökohtaisia suhteita jumalaan.  Selvää on, että kirkko ei ole tätä aina hyvällä katsellut, ja ilmeistä onkin, että  paljon näitä extreemistejä on matkan varrella tuhottu noitavainoissa . Silti on historiaan jäänyt joukko mystikon nimikkeellä tunnettuja vaikuttajia, sellaisia kuin mestari Eckard, Fransiscus Assisilainen, Avilan Teresa, Juan de la Cruz, Ingnazius Loyola jne.
Vaikka sitä ei sillä nimellä tunnettu, he harjoittivat paljon meditaatiota. Ne heisttä, jotka onnistuivat pitämään matalaa profiilia, saavuttivat erilaisten näkyjen ja ilmestysten kautta  todella sellaisia tuloksia, jotka kirkon oli pakko hyväksyä. Faktisesti he siis pystyivät kilpailemaan kirkon kanssa, joka käänsi tilanteet voitokseen ja julisti monia heistä kuoltuaan pyhimyksiksi.
Heidän vaikutuspiirissään oli tietenkin aina oppilaita, joille he siirsivät saavuttamiaan näkemyksiä ja kokemuksia, mutta tämä toiminta ei päässyt leviämään luostareiden ulkopuolelle.  Siitä piti huolen itse luostarilaitos, jonka päätunnusmerkkejä oli juuri keskinäinen vannottaminen; vihkimismenot ja siitä seuraava hierarkia olivat olennainen osa sitä.
Patanjali kertoi sutrassaan, että toisilla ihmisillä on myötäsyntyinen taipumus meditointiin, ja heidän ei siksi tarvitse tehdä juuri mitään sen oppimiseksi.
Tämä pitänee paikkansa, ja siitä näyttääkin kumpuavankristillinen ”mystikkoliike”. Mystikot olivat (ja ovat) näitä hengellisesti lahjakkaita, jotka eivät tunne vetoa niinkään teologian opiskeluun, vaan itse hengellisyyden harjoittamiseen!

Tietämättömyyden pilvi

Tämän lajin edustajaksi olen valinnut teoksen, jonka tunemattomaksi jäänyt kirjoittaja on vaikuttanut 1300- luvulla.
Sen alkuperäinen nimi on
Sisäisen katselun opaskirja nimeltä Tietämättömyyden pilvi, jossa sielu yhdistyy jumalan kanssa.
Tässä on heti yhtymäkohta Patanjalin kirjaan: kumpikin lanseerataan oppaina, siis käytännön käsikirjana, joissa annetaan kuvataan menettelytapoja.
Ei siis mitään filosofisia jaaritteluja, vaan käytännön asiaa. Oletusarvona täytyykin silloin olla, että tarve kuvattavalle toiminnalle on valmiiksi olemassa.
Tarve on olemukseltaan mielen tarve tunnistaa oma itsensä sellaisena kuin se on. Viimekädessä on siis kyse itsetuntemuksesta.

Idän ja lännen kanssakäyminen

Meditointi on samaistettu meillä  hindulaisperäisen mystiikan kanssa, mikä johtuu siitä, että viime aikoina tänne on levinnyt intialaisperäisiä  menettelytapoja. Niitä ovat usein esitelleetkin intialaiset gurut, sellaiset kuin Maharishi Mahesh Yogi, jonka TM-liike oli takavuosina suoranainen muoti-ilmiö, Ramana Maharshi jne.

Myös idässä vierailleet lähetyssaarnaajat ovat aikojen kuluessa levittäneet idän meditaatiokulttuuria.  Erityisesti jesuiitat ovat tässä kunnostautuneet. Kuten arvata saattaa, nämä uskonnolliset välittäjät pyrkivät, tietoisesti ja tiedostamattaankin, näkemään asiat uskonnon valossa, ja se antaa levinneille käsityksille meditaatioista oman värinsä.

Kristillisestä meditaatiosta ei siis paljoa puhuta, vaan se  on verhottu mystiikan nimellä tunnettuun elämäntapaan, jossa pyritään saavuttamaan välitön yhteys jumalaan, perimmäinen todellisuus, joka on käsitettävissä vain intuitiivisesti.
Kirkko on aina pyrkinyt Jahven mustasukkaisuudella varjelemaan, että ei vain rivijäsen menisi kokeilemaan tätä harvoille ”tarkoitettua” taitoa.

 Tietämättömyyden pilvessäkin tämä tulee esiin kohta esipuheessa, jossa kirjoittaja isän pojan ja pyhän hengen nimeen vannottaa oppilastaan, että tämä ei sallisi kirjan joutua ymmärtämättömien käsiin, ja että mahdollisuuksien mukaan pitää pyrkiä etukäteen arvioimaan jokainen jolle se annetaan.
Toinen implisiittinen viittaus kristilliseen dualismiin tulee heti kirjan ensimmäisessä luvussa, missä hän alustaa ”hengelliselle ystävälleen herrassa” seuraavasti:
”Yksinkertaisessa ymmärryksessäni olen havainnut neljä kristillisen elämän astetta tai muotoa, jotka ovat nämä: tavallinen, erityinen, yksinäinen (singular), ja täydellinen. Kolme näistä saatetaan aloittaa ja lopettaa tässä elämässä. Neljäs voidaan Jumalan armon avulla aloittaa täällä, mutta se jatkuu iankaikkisesti taivaan ilossa”.
Tällainen katsomus merkitsee tietysti hengellisen kastin eristymistä, joka tietysti tapahtuu luonnon pakosta, mutta kun se näin systematisoidaan, se merkitsee samaa kuin fysisten harjoitusten puolella esmes koripalloilun kieltäminen kaikilta alle 195 cm pituisilta.
Tietysti lajin piiriin etsiytyy luonnostaan pitkiä, mutta ei sitä kieltää voida pätkiltäkään!

Mystikot ovat nauttineet kunnioitusta tavallisen kansan keskuudesta, koska he useimmiten ovat olleet vähemmän dogmaattisia uskossaan kuin eri sääntökuntia (lahkoja!) edustavat luostari- ym. yhteisöt.
Tämä kaikki on hiipinyt eurooppalaiseen kulttuuriin samoja teitä kuin luostarilaitoskin, ja kummankaan alkuperää siis ei voida pitää kristillisenä.
Niinpä käsillä olevan kirjan tekijä piti parhaimpana esikuvanaan syyrialaissyntyistä Ateenassa vaikuttanutta Dionysos Areopagitaa, johon hän viittaakin sanomalla (70. luku), että tämän kirjoista voi saada vahvistuksen kaikelle, mitä hän itse kirjoittaa. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että ei yleensä viittaile mihinkään aikaisempiin kirjoituksiin, koska pitää sitä keikarointina, jolla ei ole mitään merkitystä asian kannalta. ”Sinä et sellaista tarvitse” hän toteaa oppilaalleen jolle kirja on osoitettu, ”..jolla on korvat, se kuulkoon, ja joka tuntee sydämessään kehotuksen uskoa, se uskokoon, muuta mahdollisuutta ei ole.”
 Kirjoittaja puhuu meditaatiosta nimellä ”sisäinen katselu”, josta josta hän vielä käyttää työnimeä ”tämä työ”

On selvää, että jotta keskiajan Euroopassa saattoi askarrella kirkon omimien hengellisten asioiden parissa, piti olla sen oppien kannalla, tai ainakin teeskennellä olevansa.
Niinpä Pilven kirjoittaja perustelee sekä mystistä kokemusta, että menetelmää, jolla siihen päästään, jumalalla.
Mutta korostaakseen sitä, että tässä ollaan nimenomaan menettelytapaa etsimässä ja esittelemässä, hän joutuu teroittamaan sitä, että menettelytapa on pidettävä erillään sisällöstä.   Sisältöhän on uskonnossa keskeistä, sitähä  saarnoissa käsitellään. Liturgia on sitten se osa missä mystiikka kohdataan. Ja  korostaessaan  mitä ”tämä työ” merkitsee, hän  tuon tuostakin teroittaa sen erityispiirrettä verrattuna tavanomaiseen rukoukseen.
Kaikkein musertavimmin tämä ilmenee luvussa 5:
 ”Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta.”
Sama teema jatkuu luvussa 7: kun hän ensin on teroittanut, että jumalaa ei voi ajatuksin käsittää, hän selventää:
”Kenties ajatuksesi toisi mieleesi monia kauniita ja ihmeellisiä asioita Jumalan hyvyydestä ja kertoisi, miten rakastava, suopea ja armollinen hän  on. Jos jäät sitä kuulemaan, se ei parempaa pyydä, vaan lörpöttelee yhä enemmän saaden sinut muistamaan  Kristuksen kärsimystä. Tässä se osoittaa sinulle Jumalan ihmeellisen hyvyyden, ja jos jäät yhä kuulemaan sitä, se riemuissaan johtaa mieleesi taas vanhan elämäntapasi” .
Tuosta voi jo helposti tunnistaa sen Patanjalin, ja kenen hyvänsä meditaation opettajan, toteaman seikan, että mieli on kuriton, ja se lähtee omille teilleen heti jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Mantra

Samoin kuin Patanjali tarjosi AUM- tavua keskittymisen kohteeksi, suosittaa myös Pilven kirjoittaja samaa menetelmää:
”..Jos tahdot kuitenkin liittää tämän pyrkimyksesi ("tämä pyrkimys" on siis pyrkimys jumalaa kohti hänen itsensä takia. minun huomautus.) voidaksesi paremmin pitää siitä kiinni, ota vain yksi lyhyt yksitavuinen sana. Mitä lyhyempi valitsemasi sana on, sitä paremmin se sopii yhteen Hengen työn kanssa. Tällaiseksi sanaksi sopii God (Jumala) tai Love (rakkaus), Valitse niistä jompikumpi tai mikä tahansa muu sana joka sinua miellyttää (lihavointi minun). Pidä vain huoli siitä, että se on yksitavuinen. Kiinnitä sana sydämeesi äläkä luovu siitä mistään hinnasta.  Tämä sana on sinulle keihäs ja kilpi, vallitsipa ympärilläsi sota tai rauha. Tällä sanalla voit hyökätä ympärilläsi olevaan pilveen ja pimeyteen. Tällä sanalla voit pakottaa kaikki ajatuksesi unohduksen pilven alle. Niinpä jos joku ajatus käy kimppuusi tiukaten sinulta, mitä etsit, älä uhraa sille enempää sanoja kuin vain tämä yksi. Ja jos ajatuksesi tarjoutuu suuressa oppineisuudessaan tulkitsemaan sinulle tätä sanaa ja selittämään sen kaikki merkitykset, kerro, että haluat säilyttää sen kokonaisena, et pienittynä tai pilkottuna. Jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan. Tämä johtuu siitä, ettet salli sen ravita itseään niillä hyvänmakuisilla mietiskelyillä, joista äsken oli puhe."

Tämä katkelma pitää sisällään hyvin paljon koko ”tämän työn” ideaa: sanan lyhyys on tähdellisempi seikka kuin sen merkitys!
Tämä johtuu itse ”työn” merkityksestä; kun ajattelusta pyritään eroon, mantran kannattaa olla sellainen joka itsessään aiheuttaa mahdollisimman vähän tarvetta ajatella!
Pilven, kuten kaikkien muidenkin meditaatio-oppaiden esitystapaan kuuluu, että asiat esitetään holoarkkisesti, ts. sisäkkäin, eikä niinkään päällekkäin eli hierarkkisesti.
Katkelmasta ilmenee, että pyrkimyksenä on tosin lähestyä jumalaa, mutta, menetelmää kun ollaan kuvaamassa, toteutetaan pyrkimys menetelmän ehdoilla.
Tehtävän asettelu sisältää sinänsä annoksen huuhaata, joka ei millään tavalla poikkea siitä, kun meditaation päämääräksi asetetaan parempi tulos korkeushypyssä tai aitajuoksussa, mutta pisteitä on tekijälle annettava siitä, että hän ei kehota roikkumaan kristuksen armossa, eikä pitäytymään jumalan sanassa, mitä se sitten merkinneekään, vaan mantrassa, jonka on itse valinnut.  Ja tämä on seikka, jonka jokainen meditaatiota harjoittanut, uskonnosta riippumatta, tunnistaa välittömästi omakseen.
Kyse siinä on mielleryöpystä vapautumisesta keskittymällä yhteen mahdollisimman pieneen mielteeseen, juuri siihen mantraan. Juuri mielen rauhoittaminen on sen tavoite, ja se on tavoite sinänsä, mitään muuta tavoitetta ei ole.
Se on ihmisen perustarve, yksi niistä.
Sen hän jättää sanomatta, että mantrastakin on syytä irrottautua, mutta kyllä sekin implisiittisesti ilmenee sanamuodosta ”jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan”.

Lisäksi tässä on selostettu pähkinänkuoressa meditaation mekanismi, vaikka sanaa itseään ei mainitakaan.
Vielä kiinnittyy huomio siihen, että sanalle ”mietiskely” on annettu se sisältö, jonka minäkin soisin sille annettavan; sehän ei missään tapauksessa ole meditaation synonyymi, vaan pikemminkin sen antonyymi.  Meditaatio ei ole miettimisen nimellä tunnettua aivotoimintaa, vaan sen lakkaamista!

Tietämättömyyden pilvi on mielestäni hyvin edustava kuvaamaan kristillistä meditaatiota.  Kertoohan sen suomentaja, joka on teologisen koulutuksen läpikäynyt, että "se noudattaa hyvin kirkon asettamia puitteita, myöskin teologisesti".
Samalla se, ja juuri samasta syystä, todistaa itseään vastaan: tällaista ei meditaatio nimenomaan saa olla. Nimittäin, vaikka se pyrkii osoittamaan, miten vahingollista kaikkinainen ajattelu, jopa jumalan hyvyyden ajattelu, on meditaatiolle, se edellyttää, että Raamattu kuitenkin pidetään kaiken perustana, ja marssittaa niin isän, pojan kuin pyhän hengenkin vallitsemaan ajatuksia kaikkina muina aikoina paitsi itse meditaatiossa.
Sijaa ei anneta sille, että jumala, joka nyt on löydetty omasta sisimmästä, esittäisi sieltä käsin mitään ”omia mielipiteitä”, vaan kirkon dogmit on pidettävä vallitsevina.

Kiinteä piste

Kuten tiedetään, meditaatio perinne ei ole päässyt mitenkään leimaa-antavaksi valtavirraksi kirkon historian missään vaiheessa. Ja kuten jo Pilven esipuheestakin selviää, tämä on nimenomaisesti varmistettu sillä että se on alistettu mestari-oppilas laitoksen alaisuuteen, initiaatioinen ja hierarkioineen.  Tähän on hyvin ymmärrettävä syy, sillä jokainen meditaatiota todella harrastanut tietää, että se on omiaan terästämään itsenäistä ajattelua juurikin niin, meditaatiossa saavutettava sisäinen tasapiano poistaa tehokkaasti  mielestä kaikkea sellaista mikä ei kuulu mielen kolminaisuuteen, vaan on ns. väliintulevaa suggestiota.
Ja mitä muuta kuin väliintulevaa suggestiota on kirkon oppi. Meditaation kannalta se turmelee koko hyvän työn. Olet lähtenyt etsimään uskoa, mutta koko homma onkin nyt alistettu uskonnolle, ts. taikauskolle ja uskomuksille turhille traditioille, jotka ovat kaikkien uskontojen tunnusmerkkejä.
Kaikki tämä sen väärän toteamuksen perusteella, että ”muuten ei ole kiintopistettä”.
Mutta sellaisuudesta lähtevä meditaatio on kiintopiste sinänsä. Moni on huomannut, että kun meditoi, tuntuu kuin olisi aina jonkin ympäröimä. Se on hyvin valloittava tunne siksikin, että ei siinä tunne edes tarvetta elämöidä eikä vannoa minkään nimeen. Riittää kun kokee oman olemassaolonsa.

Ympäristön sellaisuutta havainnoimalla Piagetin vauvakin alkaa rakentaa maailmaansa, ja todella rakentuu, eikä siihen tarvita mitään kirjoituksia. Eikö siinä ole kiintopistettä tarpeeksi.
Vauvat muuttuvat lapsiksi, lapset nuorisoksi, nuoriso aikuistuu, ja jossain vaiheessa heille on iskostettu, että tarvitaan kiinteä piste.
Niitä "kiinteitä pisteitä" on sitten kaikki joiden puolesta tässä maailmassa soditaan.
Näin siis sekä itämainen että länsimainen meditaatio osoittautuvat todellisen meditoinnin väliasteiksi, ja se todellinen saavutetaan vain ottamalla lähtökohdaksi trialistinen paradigma. Se tunnustaa todellisen lähtötilanteen, joka mielessä vallitsee, ja todellisuudelle perustaminen ei ole milloinkaan vienyt kehitystä taaksepäin.

Joogasutran esittely

Patanjalin Joogasutra.

Jooga on yhteisnimitys suurelle kirjolle erilaisia menetelmiä ja myös erinäisille kulteille.
Patanjalin Joogasutrat sivuavat niitä vain kapealta osin.
Vaikka sanaa "meditaatio" ei siinä käytetä, on se kuitenkin nimenomaan sen kuvaamista.
Tämä myöskin rajajogana (j-kirjain äännetään englantilkaisen translitteroinnin mukaan dzh) tunnnettu joogan laji  onkin meillä tavallaan sivuraiteella, koska jooga mielletään etupäässä fyysiseksi harjoitukseksi erilaisine asentoineen joita kutsutaan nimiellä ”asana”. Niitä on useita kymmeniä, niin että varmasti jokainen kehon lihas tulee huomioitua.
Ne eivät ole tarpeettomia.
Huomionarvoista on, että kaikki hatha-joogan asanat ovat tavalla tai toisella lihaksia ja jänteitä venyttäviä.  Siitä on pääteltävissä, että ne onkin kehitetty muun ruumiillisen rasituksen täydentämiseksi, ilman muuta myös kompensoimaan sen yksipuolisuutta.
Trialismin kannalta ajatellen merkityksellistä on se, että tässä fyysisessä osuudessa käydään läpi olemuksemme yksi komponentti, keho.
Kun meditaatio on mielen kokonaisuuden hallinnointia, siitä on luontevaa aloittaa; siinä varmistetaan, että se tulee mukaan meditaation kokonaistapahtumaan (eikä sitä suinkaan pyritä unohtamaan, kuten myös on virheellisesti tulkittu!).
Se ”luetaan” kaiken aluksi, ikäänkuin tietokone aina käynnistettäessä lukee itsensä alkaen hardwaren pienimmistä sokkeloista.
Jonkinlainen voimistelu-, tai vähintäänkin venyttely kannattaa aina suorittaa ennen meditaatiota.
Patanjali kuitenkin puhuu asanasta vain vakaana mutta rentona asentona meditaation aikana. Asana mainitaan Joogasutran toisen kirjan 29. sutrassa yhtenä kahdeksasta joogan edellytyksestä. Lähemmin se mainitaan saman kirjan 46. sutrassa suunnilleen näin:
"Joogin asennon tulee olla vakaa ja miellyttävä". Siihenpä sen asian käsittely sitten jääkin.
 Patanjali on  kirjoittanut sutransa opaskirjaksi. Rakenteeltaan se on kuin muistio, missä on luetteloitu mahdollisimman kattavasti kaikki meditoinnissa eteen tulevat asiat.

Suomennoksista

Kun vertailee eri suomennoksia (mikä on syytä tehdä) huomaa piankin, että sen tiivistetyn alkuperäiskielen kääntäminen on johtanut eri kääntäjät hyvinkin  erilaisiin sananvalintoihin.

Minulla on käytettävissäni 3 eri suomennosta,  joiden perusteella näkemykseni on muotoutunut:
 RuusuRistin kirjallisuusseuran julkaisema, Uuno Poreen suomentama, Suomen Joogaliiton julkaisema, jonka on suomentanut Arvo Tavi, sekä netistä nappaamani sutran 1. kirjan suomennos, jonka tekijää en tullut panneeksi merkille.

Patanjali näyttää  pitävän keskittymistä tärkeänä, siitä päätellen, että sekä Poreen, että Tavin suomennoksessa sana on valittu kuvaamaan tehtävän asettelua.
”Seuraavassa on tarkoitus todellakin selittää, mitä on jooga eli keskittyminen”, on Pore muotoillut ensimmäisen virkkeen.
Kolmas käytettävissäni oleva (netistä löytämäni) suomennos tokaisee  ensimmäisen sutran vain näin: ”Jooga selitettynä”.
Siinä ei ole lähdetty ollenkaan arvelemaan mitä sanskritin hienoudet ovat mahtaneet tarkoitta.   Pidän sitä osuvimpana siksi, että se ei ainakaan johda harhaan, kuten em. Poreen, sekä Arvo Tavin suomennokset.
Jos ja kun ollaan etsimässä meditaatiota, ei nimittäin voida ollenkaan puhua keskittymisestä.  Se ei ole jutun juoni.
Keskittyminen ei ole se mitä haetaan, vaan se, miten voisi vapautua kaikista paineista, mm. keskittymisen paineesta.
Tämä on hyvin pitkälle samaa kuin hartauselämä.

Sutran sisällöstä

Sutran ensimmäinen kirja lähtee sellaiseta kaikille tutusta asiantilasta, että mieli on mieli on lähtökohtaisesti sekavassa tilassa, ja siitä vapautuakseen on vapauduttava kaikesta siitä mikä sekavuuden aiheutta.
On päästävä tilaan missä itse voi tarkkailla itseään, jolloin huomaa koko sekavuuden olemuksen, ja että siitä pääsee tässä tilassa pois sen havainnon avulla, että ”minä” ei olekaan se vellova mieli, vaan ”minä” onkin se,  joka tarkkailee tuota vellovaa mieltä.
Kysymys on siitä, mihin samaistuu, samaistuuko kaikkeen mielessä vellovaan, vai samaistuuko omaan itseensä, jossa ei vello mikään.
 Mieleen tulee virikkeitä kolmelta taholta, ja se vellova ”melusaaste” on puhtaasti sielullista ja kehollista alkuperää, jotka taistelevat tilasta mielessä. Kun tämä hiljenee, astuu henkikin kuvaan mukaan, ja seurauksena on syvä mielenrauha.

Pois turha pyhyys

Keskittyminenkin kuuluu kyllä meditatioon. Jostakin on nimittäin aloitettava, ja monet gurut niin myös Patanjali, suosittelevat mantran käyttöä.
Tälle sanalle on myös annettu, ja syntynyt käännösten myötä, sekä maagisia että mystisiä merkityksiä, siinä toimii värähtely, se on henkilökohtainen, sitä ei saa paljastaa toisille, sen voi saada vain gurulta jne.
Kaikki tämä kuuluu huuhaan puolelelle.
Patanjali antaa mantralle selkeän merkityksen: mielen selkeyteen päästään, kun kiinnitetään huomio ”pyhään tavuun” joka on OM.
 Tässä astuu kuvaan Patanjalin edustama dualismi.”Isvara, joka on kaikkitietävä henki, ja hänen nimensä on AUM" Näin lanseeraa Patanjali tämän yksitavuisen sanan käytön mantrana. (Poreen suomennos)

Joka tapauksessa hän esittää, että meditaatiossa tulee vaihe , jossa mantra jätetään ja ollaan vain hiljaa ja katsotaan.

Termien kirjavuus

Vaikeuksia selostaa Joogasutraa tulee siitä kun eri suomentajat käyttävät niin erilaisia sanoja. En ole kuitenkaan havainnut, että itse ajatus olisi paljoa muuttunut. Minä en halua ryhtyä selittämään, mitä  Patanjali on "todella tarkoittanut".

Voin vain puhua meditaatiosta sellaisena kuin sen itse käsitän.
Uskoakseni vain omasta kokemuksesta lähtien se on ylipäätään mahdollista, sillä kaikki muu merkitsee ulkopuolisen suggestion astumista mieleen yhtenä faktorina, ja ollaan takaisin huuhaassa.

Sutran rakenne

Patanjali antaa selkeän kuvan sekä päämäärästä että menettelytavoista.
Joogasutra koostuu neljästä ”kirjasta”, joista kaksi jälkimmäistä sisältää filosofointia joogan merkityksestä eri jälleensyntymissä.
Kirja-sana sitaateissa siksi, että koko neljän kirjan kokonaisuus on tuskin kouluvihkoa suurempi.

Joogasutran ensimmäinen kirja koostuu 51stä  "ajatelmasta" eli sutrasta.
Sanskritin kielinen sana "sutra" kuvaa jonkin muotoista kirjoitusta ellei peräti kirjallisuudenlajia, ja sen merkitys on meille vähän häilyvä. Esmes Pore pitää sitä "ajatelman" synonyyminä, ja hänen kirjansa nimi onkin "Patandshalin jooga-ajatelmat.  

Suomeksi sanottuna on kyse 51:stä virkkeestä, joista kukin kertoo erittäin tiiviissä muodossa jotakin käsiteltävästä aiheesta.
Joku on nämä virkkeet todellakin numeroinut; itse tekstihän on niin vanha että ei ole ollenkaan varmaa ettei se ole  myöhempää lisäystä kuten Raamatun jakeiden numerointi.
Parasta siis on lukea se kuin numeroita ei olisikaan, niin ainakin yhdeltä osin turha pyhyys kaikkoaa.
”Turhaa pyhyyttä” pakkaa olemaan kaikissa vanhoissa kirjoituksissa yksinomaan siksi, että kieli on uudistuessaan sysännyt käytöstä vanhoja sanoja ja sanontoja, ja käännöskielen kohdalla (kaikki suomennokset ovat tehdyt ainakin englannin, mahdollisesti muidenkin kielien, kautta) tämä efekti vain voimistuu. Kun emme ymmärrä jonkin sanonnan tarkkaa mertkitystä, alamme kunnioittaa sitä pyhänä vaikka se ei sitä olisi.
Olen esmes kuullut senkin seitsemän luentoa, missä mainitaan Patanjalin mantraksi tarjoama tavu, jonka luennoitsija kertoo olevan OOM tai AUM. Mistä tämä OOMTAIAUM tulee? Siitä, kun englantilainen kääntäjä on yrittänyt translitteroida omalle kielelleen sanskritinkielistä ääntämystä, mahdollisesi sekoittan siihen palinkielisen ääntämyksen. Näin tämä oom-tai-aum siirtyy painolastina suomalaisiin käännöksiin joita sitten luennoitsijat toistelevat varmoina siitä, että kyseessä on mitä tärkein asia.
Tosiasiassa tärkeys on samaa luokkaa kuin Volkswagenin televisiomainoksessa saksamannin ääntämä ”das Auto”. Suomalaisen kitalaki ei yksinkertaisesti taivu saksan eikä muunkaan vieran kielen täydelliseen ääntämiseen. Mutta estääkö se Volkswagenilla ajamisen!
Mantra meditaatiossa ylipäätään ei ole mikään pyhä sana, vaan se on yksinkertainen sana, johon mieli kiinnitetään aluksi, jotta voidaan katkaista mielteiden mieleen tunkeva virtaus.
Kun lukee eteenpäin Joogasutraa, huomaa, että Patanjali pian kehottaa jättämään mantran (meditaation siemenen) ja havainnoimaan vain omaa tyyntä mieltänsä. Tietysti vasta sitten, kun tyyneys on ensin saavutettu mantran avulla.  Lisäksi Patanjali ei oikeastaan pidä koko mantraa edes välttämättömänä, itse asiassa hän mainitsee sen eräänä apukeinona mielen vakauden saavuttamiseksi.

Joogasutra ei sisällä ainuttakaan imperatiivissa olevaa verbiä. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien tyyli on kuvaavaa.
Patanjali luottaa siihen, että se joka hänen oppaansa ottaa käteensä, kokee itse sen, mitä hän kirjassa kuvaa.  Kuvattu on testattavissa heti;  ei muuta kuin istahtaa, sulkee silmänsä, ja toteaa, mikä on mielen tila. Vallitseeko tyyni, onnellinen rauha, vai ajelevatko mielteet toisiaan takaa aiheuttaen erilaisten tunteiden ailahduksia, pahimmassa tapauksessa ahdistuksia...
Säännön mukaisestihan tuollainen vellonta häiritsee mihin hyvänsä tehtävään ryhtymistä.

Hermeneuttinen kehä

Testaamaan voi siis alkaa heti, ei ole tarpeen lukea koko kirjaa läpi.
Kun lukee vähän lisää, pääsee hajulle, että Patanjali kuvaa koko ajan laajenevaa kehää kulkien miten mielentilat vaihtelevat, mitä eri lajeja niitä on, välillä hän sivuaa sitä, miten mieli on mahdollista vakauttaa.
Esmes 12. sutra eli  kertoo, että "Jo mainittujen järkitajunnan muunnelmien estäminen saadaan aikaan harjoittelulla ja himottomuudella". (Pore)
Ja 13. sutra jatkaa heti: "Harjoittelu on jatkuva tai toistuva yritys saada järkitajunta pysymään liikkumattomassa tilassaan". (Pore)
Tuollaiset sanat kuin "harjoittelulla" ja "himottomuudella" saattavat johtaa ajatukset joihinkin velvoittaviin moraalisäännöksiin, jotka vaativuudessaan saavat tuntemaan itsensä kykenemättömäksi.
Ne edustavat taas sitä turhaa pyhyyttä.
Mutta jos pystyy näkemään, että "himottomuus" tässä ei tarkoitakaan mitään muuta kuin tätä nimenomaista meditaatiosessiota jota olen juuri tekemässä, niin moraalisille vaatimuksille voi antaa palttua. Kyse on siitä, että kun harjoittelee, ei ole syytä himoita harjoittelun tulosta; ts ei ole olemassa mitään ennakkoedellytystä, riittää kun harjoittelee. "Jatkuva tai toistuva" taas tarkoittaa, että jos väsähtää, voi vain keskeyttää, ja aloittaa uudelleen sitten kun taas tulee sille tuulelle.
Moraaliset seuraukset tulevat sitten aikanaan.
Joogasutra etenee virke virkkeeltä hermeneuttisen kehän tavoin huomioiden kaikkea, mikä tulee  vastaan meditoidessa.
Siinä huomaa pian selviä useammasta virkkeestä muodostuvia kokonaisuuksia, jotka myös etenevät laajeten hermeneuttisen kehän tavoin.

Joogaliiton suomennoksen tekijä onkin ryhmitellyt niitä 4-6 virkkeen sarjoiksi.
Lisäksi ne esitetään myös kukin ”kirja” yhtenä kokonaisuutena, ilman selityksiä, mikä auttaa hahmottamaan alkuperäisen tekstin henkeä.
Hermeneuttista kehää etenevät myös Joogasutran  neljä ”kirjaa”.  Kaksi ensimmäistä ovat enempi käytännön oppaita, jälkimmäiset taas saavuttavat tasoja kuten jälleensyntymä, levitaatio, yms, hindulaisuuteen kuuluvia asioita, joista minulla ei ole mitään omakohtaista  kokemusta, eikä siis myöskään sanottavaa.

Vedän myös vähän takaisin sitä mitä olen maininnut  huuhaasta. Patanjali ei ole yksin syypää syypää sen mukanaoloon. 
Tarkasti ottaen dualistinen paradigma sitoo (etten sanoisi saastuttaa) meitä itse kutakin;  mikään ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan Sutraa deistiseltä kannalta.
 Tarvitsee vain muistuttaa itselleen, että kyllä se henkikin on läsnä yhtä todellisena kuin keho ja sielukin...

Meditaatio-oppaita on paljon muitakin.
Ne eivät tarjoa menetelmiään Patanjalin tavoin joogan nimellä, mutta asiallisesti ottaen ne käsittelevät samaa aihepiiriä.
Niitä on Oshon, Suzukin, ym. kirjoittamia, ja nykyisin kiitettävästi saatavissa.
Myös Maharishi Mahesh Yogin  TM eli transsendenttinen meditaatio kuuluu samaan joukkoon, ja sen tuloksia onkin paljon dokumentoitu.

Seuraavassa blogissa käsittelen länsimaista meditaatiota, jolla on myös pitkät perinteet.

Meditaatio täyttää tyhjiön

 

Mielen tilat

Tietoisuus, luuloisuus, tajuisuus.

Dualismi aiheuttaa harhan, että omat ratkaisumme  tapahtuvat älyllisen harkinnan seurauksena.
Koska henki on alistettu uskonnolle, sen vaikutus mieleen ei pääse ilmenemään. Henkeä ei toisin sanoen "koeta omaksi", vaan ainoastaan kehon ja sielun kokeminen tuntuu olevan mielen koko sisältö. Ratkaisumme ovat sitten sen mukaisia: jokainen yksilö on ylilihava, jokainen yhteiskunta ylikuluttaa. Ja  tulevaisuuden suunta näyttää vääjäämättömältä; kehitys pysähtyy heti, jos talous ei kasva.
 Kaikki tämä on myös koodeihimme kirjattuna.
Luonnolle itselleen on ominaista suunnaton tuhlaavaisuus ja täydellinen välinpitämättömyys yksilöistä.
Vallitsee ilmeinen ristiriitatilanne.
Eämme keskellä paavalilaista helvettiä: tiedämme mikä on oikein, mutta silti teemme väärin.
Olemmekin vain olevinamme tietoisia.
Oikeampaa olisi puhua tajuisuudesta. Siihen sisältyy myös se osa itsetuntoa, mikä on piilossa.Piilotajunnaksihan se on määriteltykin.  Mutta se ei ole piilossa itsestään, vaan se on piilossa dualismin seurauksena.
Näin alamme lähestyä hengellistä tasoa. Se on mukana kaikissa päätöksissämme, jotka saavat aikaan toimintaa.
Jotta suurin piirtein kattava itsetuntemus olisi edes mahdollista saavuttaa, on syytä perehtyä sitä koskeviin menetelmiin.
Uskontojen pitkä perinne on saanut näyttämään siltä, kuin rukous olisi ainoa mahdollinen.  Uskonnon väistyessä se kuitenkin menettää merkityksensä; se muuttuu yksinkertaisesti epämielekkääksi. Yleinen ”bilettämiskulttuuri” on seurausta tästä.  Monet ovat myös alkaneet etsiä erilaisia meditaatiomenetelmiä.  Ja kirkon väki seuraa huolestuneena, miten ihmiset kiinnostuvat näistä, ja yrittävät parhaansa mukaan leimata ne paholaisen palvonnaksi, tai vähintäänkin harhaan johtaviksi. 

Tarinan tarina: samaistuminen

Yuval Noah Harari lanseerasi kirjassa "Sapiens ihmisen lyhyt historia" hienon teorian, että se ratkaiseva, joka mahdollisti Sapiens-lajin voiton muista, yhtä kehittyneistä ihmislajeista, oli kyky muodostaa tarinoita (teorian on ensimmäisenä esittänyt  amerikkalainen kirjallisuudentutkija Jonathan Gottschall). Se nimittäin mahdollisti riittävän isojen yhteisöjen muodostumisen, ja esmes Neandertalilaiset jäivät alakynteen yksinomaan siksi, että heidän pelkästään laumaviettiin perustuvat yhteisönsä eivät kyenneet organisoitumaan yhtä pitkälle.
Organisaatio vaatii aina jonkinlaista ohjelmaa, tarinaa. Tiedossa ei ole yhtään puoluetta ilman ohjelmaa, eikä yhtään valtiota ilman perustuslakia.

On syytä vilkaista, miten tämä kuvattu asiantila suhtautuu trialistiseen paradigmaan.
Trialismi siis olettaa kolme substanssia, peruselementtiä: fyysisen, psyykkisen ja hengellisen.
Totemismi on eräs muoto samaa prosesssia johon tarinan kertominen  kuuluu. Toteemiin samaistutaan, ikoniin samaistutaan, tarinaan samaistutaan.

Tarinan kertomiskyky ja uskonnon syntyminen ajoittuvat samaan historialliseen kauteen.
On aivan ilmeistä, että totemismi, josta on todisteina eläimiä kuvaavat luolamaalaukset, saivat välittömästi seurakseen kertomukset jumalista. 
Nämä kertomukset jumalista, ts. uskonnot, nielaisivat nopeasti koko ihmiskunnan tajunnan.
Ei yksikään kulttuurihistorian tutkija, ei uskovainen eikä ateisti, ole kiistänyt sen merkitystä lajimme kehityksessä. Se on historian sellaisuutta.

Kertomukset jumalista on kuitenkin vasta kehityksen toinen vaihe, sillä totemismi lähtee suoraa luonnosta; nuo eläimet joihin samaistumme, ovat tuossa, ne kuuluvat sellaisuuteen!
Ei ole ajateltavissa, että totemismi sinänsä olisi matkaan saattanut hengellisen vieraantumisprosessin.Vasta kertomukset jumalista tekivät mahdolliseksi, että oli mahdollista erikoistua hengen harjoittamiseen.
Erikoistuminen yhteiskunnan sisällä, ammatti, johtaa vääjäämättä siihen, että suuri enemmistö jäsenistä erikoistuu pois kyseisestä toiminnasta.
Kuvat toteemieläimistä olivat kaikkien  todennettavissa. Kertomusten jumalat sensijaan olivat sitä mitä poppamiehet sanoivat niiden olevan, aivan samoin kuin Apinain Tarzan oli yli-inhimillisen voimakas ja taitava koska Edgar Rice Burroughs oli sen niin kirjoittanut.
Näin siis henki eristyi tietoisuudesta ja siirtyi myytteihin.
Niin "hengellisenä" kuin uskontojen harjoittajat pitävätkin omaa toimintaansa, on se nimenomaan ensimmäinen askel pois hengellisyydestä, joka ennen oli koettu aivan normaaliksi ja arkielämiseen kuuluvaksi.
Ei ole syytä olettaa että kolme elementtiämme olisivat missään vaiheessa esiintyneet "puhtaina", ei sellainen olisi mahdollista, koska ne ovat kuitenkin meidän elementtejämme. Sen sijaan tasapaino niiden välillä vaihtelee kehitysvaiheesta riippuen.
Vilkaisu eläinmaalimaan auttaa ymmärtämään.
On sanottu että työkalujen käyttö on ratkaiseva ero ihmisen ja eläimen välillä.  Mutta joillakin eläimillä, etupäässä kädellisillä, on ilmiselvä valmius käyttää tarvittaessa tielle sattuvaa kiveä, keppiä tms. vekotinta yksinkertaisiin toimenpiteisiin, kuten hedelmän pudottamiseen, pähkinän särkemiseen yms. Satunnaista tai ei, se on merkki jonkinasteisesta ajattelutoiminnasta, jota taas esmes kastemadolla ei näytä olevan.
Minulla oli kerran koiranpentu, jota koulutin kulkemalla sen kanssa metsässä. Se seurasi ilmeisen hanakasti, mutta kun hyppäsin ojan yli, sen kyvyt loppuivatkin ja se aristeli aristelemistaan, kun yritin houkutella sitä tulemaan perässä. Edes toistuva esimerkin näyttäminen ei ratkaissut tilannetta.
Mutta se oli niityn oja, ja alle kymmenen metrin päässä oli siltarumpu. Kun pentu äkkäsi tämän, se juoksi päättäväisyydellä, jota mikään ei kyennyt horjuttamaan, tuolle pikku sillalle ja pian se heilutti iloisesti hyppien häntäänsa vieressäni odottaen  kiitosta. Sen se saikin, mitä muuta voi kuin kiittää suorituksesta jonka se teki nimenomaan itse. Minuun leimautumisen rinnalle oli ilmaantunut itsenäinen, sielullinen, kyky.

 Tarinan kertominen on sielullinen kyky.
Kun lähdetään siitä, että kaikki kolme elementtiä ovat realiteetteja, niin on nähtävä, että keho ja henki ovat aluksi olleet voimakkaimmin läsnä. Siihen kokonaisuuteen alkoi muodostua sielullisia kykyjä, joista juuri tarinan kerronta oli pisimmälle yltävä.
Jos pitää paikkansa, että 40 000 vuotta vanhojen  maalausten joukossa on myös Neanderthalin ihmisten tekemiä, niin saattaa olla, että kuvataide kuului kiinteästi juuri tähän alkuvaiheen kehitykseen. Aivan ilmeisesti se ja sen rinnalla kehittyvä puhetaito ei kuitenkaan ollut riittävä. Vasta kyky käyttää näitä molempia tarinan muodostukseen oli ratkaiseva.
Tämä on sopusoinnussa totemismin teorian kanssa. Sitä voitiin samaistua mihin hyvänsä luonnon muodostumaan, kuten puuhun, vuoreen, kiveen, eläimeen. Mutta etenkin eläinten kuvaaminen metsästyskulttuurissa kertoo siitä, miten ihminen tunsi olevansa yhtä henkeä niiden kanssa.
Kuvan piirtäminen ei kertonut hengellisyydestä, se kuvasi sitä koettuna tosiasiana. Sen se tekee vieläkin !

Sanat kuitenkin ratkaisivat kehityksen suunnan.
Eläinten yhteisöt perustuvat kaikki luonnon valinnasta syntyneeseen laumaviettiin.
Ihmisenkin yhteisörakenteet lähtevät siitä, mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Kaikki perhettä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa.

Tarinan mahti

Tarinan mahti on siinä, että se synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkinasteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alati hajoamassa.Tämä sama koskee kaikkea hahmottunutta. Puhutaan sisäisestä jännitteestä.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia  johtajia ja vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu vain heikkoina omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omalle tielle astuminen vääjäämättä johtaisi.
Tilanne on siis se, että tarina kuin tarina, vallitsee alituinen jännite tarina koossapitävän voiman ja yksilön oman sisäisen voiman välillä.
Ihminen on aina omaksumassa tarinaa, ja yhtä aina hän on sanoutumassa siitä irti; "minulla on oma tarinani".  Henk. koht. kyvyistä riippuu, miten hän onnistuu irtiotossa. Useimmiten paras ratkaisu on pitää mölyt mahassaan, ja yhteisö pysyy koossa.

Mikä on radikaalia.

Radikaaliksi sanotaan moniakin asioita.
Sanahan tulee latinan sanasta "radiko" (ainakin Esperantoon se on otettu tuossa muodossa), juuri, ja sillä tarkoitetaan siis kaikkea sellaista mikä menee asian, ongelman jne. ytimeen.
Pahassa väärinkäytössä sana on, kun sitä käytetään terrorismin yhteydessä. "Se ja se radikalisoitui vankilassa".  Kysehän ei silloin ole ongelmien juuriin menevästä toiminnasta, vaan primitiivireaktiosta, johon turvaudutaan juuri siksi, kun ei nähdä niitä juuria.
Ongelmien juuriin ei päästä raivopäisyydellä, vaan maltilla.
Kun ajattelee, miten monet ongelmat piilevät siinä, että emme itse oivalla omaa asemaamme tässä maailmankaikkeudessa, niin trialistinen paradigma on todella radikaali.
Niistä viidestä alueesta, missä suomenkielinen Wikipedia mainitsee radikaali-sanaa käytettävän, parhaiten sopii tätä asiantilaa kuvaamaan tämä:
"Positiivisen kokonaisluvun n radikaali määritellään matematiikassa luvun n jakavien alkulukujen eli n:n alkutekijöiden tulona...” .
Me olemme tuo kokonaisluku n. Meidän alkulukuja ovat keho, sielu ja henki.
Voimme ymmärtää itsemme vain kun kaikki ne ovat tiedossa,  ts. voimme kokea ne mielessämme, eli mieltää.
Tarvitaan radikaalia, juuriin menevää, menetelmää, jotta kokonaisuuden mieltäminen onnistuisi
Meditaatio on sellainen menetelmä.
Mutta korostan, että vain kylmän asiallinen, huuhaavapaa meditaatio, ei mikään "meditaatio" missä mieleen ajetaan uutta suggestiota entisen päälle sumentamaan kokonaisnäkemystä.
Olkoon tämä esipuheena, kun otan seuraavaksi meditoinnin menetelmät lähempään käsittelyyn.

Eämän koodi

 Elämän koodi: eteenpäin ja ylöspäin

Kun lähdetään siitä, että meillä on henki ja puulla on henki, voimmeko kuvitella että nämä henget voisivat kohdata, aivan kuten fyysiset oliotkin kohtaavat toisensa.
Kävisihän se mutta, mutta kun me olemme kadottaneet henkemme uskonnon syövereihin, dualismiin. Oletettavasti puulla on omansa tallessa. Se on juuri se,  joka huokuu mieliimme käsittämättömänä rauhana kun menemme metsään.

Elämän koodi ja sen rajat. Mitta.

Kasvaminen on elämän koodin pääsisältö.
Mutta nähtävissä on myöskin, siihen sisältyy eräänlainen mitta. Kasvun on määrä pysähtyä, kun mitta on tullut täyteen. Me itse lakkaamme kasvamasta fyysisesti, kun aikuistumme. Samoin tapahtuu kaikkialla, niin eläinmaailmassa kuin kasvimaailmassakin.
Mitta pätee kasvuun, mutta ei lisääntymiseen. Kaikki eläinpopulaatiot ja kasvipopulaatiot jatkavat lisääntymistä näköjään loputtomiin; se pysähtyy vain, kun etenemissuunta menee kerta kaikkiaan tukkoon.
Karkeasti ottaen metsän kasvu pysähtyy vuoren seinämään, vesistöön, tai  sitten toisen populaation intresseihin, esmes ihmisen raivaamaan peltoon.
Vaikka populaatioiden eturistiriidat aiheuttavat luonnossa silmin nähtäviä konflikteja, niin monenlaisia symbioosejakin niiden välillä ilmenee.
Itse asiassa metsätalous on eräänlainen ihmisen ja puun keskeinen symbioosi. Vaikka metsän ryöstökäyttöä ilmenee, niin saman aikaisesti tehdään sekä konkreettisia että tehokkaita toimenpiteitä metsän suojelemiseksi ja sen kasvun edistämiseksi.


Elämän koodi ohjaa toisinaan lajeja sukupuuttoon, väitetään esmes dinosaurusmaailman romahtaneen yksilöidensä ylenpalttisen kasvun   mahdottomuuteen.
Elämän koodin voidaan sanoa johtaneen myös ihmiskunnan nykyiseen kriisiin, jossa tuho uhkaa luontoa, koska ihmiskunnan kulutus ei ole löytänyt rajojaan. Kuten dinosaurukset, sekin vain kasvaa ja kasvaa, vaikka mitta on selvästikin täyttynyt.

Kasvun rajat ja moraali

Erään lajin pohjaton ahneus

En muista kuulleeni yhtään ekologista keskustelua, joka ei  olisi päätynyt toteamukseen ”ihmisen pohjattomasta ahneudesta”.  Siinä selvästikin nähdään ekologinen katastrofi moraalisena asiana.
Moraalisen ratkaisun mahdottomuus näihin ongelmiin piilee siinä, että ihmisillä on aivan liikaa keskinäisiä eturistiriitoja. 
Voidaan esmes ajatella, että tropiikin sademetsien hakkaaminen viljelyksen   ja teollisuuden tieltä tulisi keskeyttää, koska koko ihmiskunnan etu sitä vaatii.  Mistä tällainen toiminta kuitenkaan saisi käyttövoimaa, kun tiedetään, että ylikansoitetuissa maissa on konkreettinen tarve saada lisättyä sekä viljelystä että teollisuutta.   Vaihtoehtoina sille voi olla ainoastaan  joko ennennäkemättömän suuri avustustoiminta, jonka loppua ei edes olisi näköpiirissä, rikkaista maista köyhiin, mikä merkitsisi rikkaiden elintason laskua. Siitä on sanouduttu jo irti. Tai sitten väestön muuttaminen sinne missä nämä asiat on jo hoidettu. Siitäkin sanoudutaan parhaillaan irti. Kaikissa maanosissa yhäti kasvavat vaatimukset rajojen sulkemisesta maahanmuutolta on juuri sitä.

Eteenpäin ja ylöspäin - koodi ilmenee  yhteiskunnan sisällä ja yhteiskuntien välillä jatkuvana  kilpailuna.
Tämä mahdollistuu sen asiantilan seurauksena, että järkitajunta, sielullinen aspektimme, on rakennettu ennen kaikkea yksilöllistä käyttöä varten, oman edun valvomiseen, jos niin voi sanoa. Se yksinkertaisesti jatkaa tietoisuuden tasolla samaa pyrkimystä, mikä koko eläinkunnassa tunnetaan kolmen perusvietin toteutumana. Se on siis luonteeltaan ”itsekäs”, olkoonkin, että elämälle välttämätön sosiaalinen vietti on siinä yhtenä säikeenä. Tästä aiheutuu yksilölle luonnollinen este nähdä kokonaisuuksia, tajuta asioita altruistisesti, yhteiskunnan kannalta.
Lisäksi yhden yhteiskunnan perspektiivi ei riitä tässä mihinkään, koska kysymys on koko ihmiskunnasta.

Olemmeko umpikujassa?

Tämän hetkinen tilanne on se, että vastuuntuntoiset piirit muodostuu suurin piirtein siitä ihmiskunnan osasta, joka on saavuttanut riittävän yleissivistyksen nähdäkseen niin isoja kokonaisuuksia, että pystyy tajuamaan koko ekologisen katastrofin uhkan.
Yhdessä kohtiossa ihmiskuntaa on riittävä sivistystaso tajuta uhkatekijät. On yksinkertaisesti laskettavissa, mihin luonnon resurssit riittävät, ja laskelmat osoittavat, että kulutus on suurempi kuin tuotto.
Hyvin konkreettinen kuvaaja on maailman ylikulutuspäivä, joka tänä vuonna oli elokuun 8. päivä. Tuolloin oli kulutettu se minkä maapallo pystyy tuottamaan, ylimenevä on silkkaa ryöstöä ja resurssien hävittämistä.
Laskelma on poikinut myöskin hupaisalta kuuloisia päätelmiä: ”Jos kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvittaisiiin 3,4 maapalloa.” Ja kun tiedämme, miten pieni on Suomen populaation koko länsimaiseen suhteutettuna, niin...

Tehtävänä olisi siis kulutuksen sovittaminen resursseihin.
Vallitseva tosiasia on kuitenkin, että riittävän korkea sivistys- ja tietotaso tämän asian ymmärtämiseksi on samoissa maissa, missä ylikulutus on suurinta.

Kuitenkaan siitä, kenen pitäisi vähentää, ei ole voitu edes neuvotella.
Lisäksi  syntyvyyden säännöstely on sitä mahdottomampaa, mitä alkeellisempiin oloihin mennään.

Mistä näköalattomuus johtuu?

Animismin paremmuus

 Kysymys ei todellakaan ole moraalista, vaan kysymys on menettelytavasta.
Tullaan siihen, mitä kaikkea dualismi käyttäytymismallina aiheuttaa.
Tiedetään, että monet animistiset kulttuurit ovat suhtautuneet vakavasti ihmisen ja luonnon tasapainon säilyttämiseen. Esmes Australian alkuperäisväestö harjoitti syntyvyyden säännöstelyä jo silloin kun eurooppalaiset saapuivat maanosaan. Oliko se moraalinen ratkaisu?
Ei ollenkaan, vaan animismista itsestään lähtevä ratkaisu, jossa populaatio tiedosti hengellisen yhteytensä luontoon. Toisin sanoen *ei ollut kadottanut sitä.
Animismi on luonnollista trialismia.

Kulttuuriantropologia osoittaa, että kehitys on kulkenut animismista teismin kautta monoteismiin.  Sitä juonnetta seuraamalla on nähtävissä, miten piittaamattomuus luonnosta hiipuu sitä mukaa kun uskonnon kehitys menee eteenpäin. Raamatunhistoria osoittaa mitä selkeimmin, miten täydellinen piittaamattomuus ympäristöstä vallitsi sen kuvaamina alkuaikoina. Kyseessähän on aika, jolloin animistinen vaihe oli juuri syrjäytymässä. Raamatun luomiskertomus sisältääkin selkeän ympäristöpolliittisen ohjelmajulistuksen: lisääntykää, täyttäkää maa, tehkää se alamaisiksenne.
Tämä on totisesti onnistunut.
Siinä lähti elämän koodi harhapolulle, ja eteneminen saattoi jatkua niin kauan kuin laajenemisen rajaa ei ollut näkyvissä.
Nyt se raja on saavutettu. Ekologinen katastrofi on juuri sitä.
Siksi tehtävänä onkin dualismista vapautuminen, trialistinen vallankumous.


Jos animistinen maailmankuva olisi säilytetty, ekologinen katastrofi ei olisi ikinä käynyt mahdolliseksi. Animisti ei ikinä olisi lähtenyt kehittämään talouttaan suuntaan joka ei olisi luonnon kannalta kestävä. Hän olisi yksinkertaisesti kysynyt luonnolta, mikä on luvallista ja mikä ei.  Eikä vain olisi kysynyt, vaan todella kysyikin. Se oli mahdollista hengellisen tason keskustelussa luonnon kanssa.  Mikä taas on mahdollistakin vain oloissa joissa hengellinen taso tiedostetaan. Oman hengellisyyden tunnistamisesta on kyse.
Alkaako jo näkyä, mihin trialistista paradigmaa tarvitaan.

Toteutunut trendi

Kehitys kulki kuitenkin toista rataa. Animismi oli tarjolla yhtenä vaihtoehtona, mutta kehitys valitsi toisen tien; eteenpäin ja ylöspäin – koodi halusi toteutua taloudellisen kasvun tietä.  Tämänkin pakinan rivien väleistä on jo paistanut, että teistisellä ja varsinkin monoteistisellä kirjauskonnolla on siinä ratkaiseva rooli. Se kykeni hoitamaan hengellisyyden pois tieltä häiritsemästä talouden kasvua yhä mahtavampiin mittoihin.
 *Perspektiivivirhe
Tästä tilanteesta ei päästä eteenpäin haikailemalla takaisin animismiin. Taloudellinen kasvu on nähtävä todellakin elämän koodin toteutumisena, ei myönteisenä eikä kielteisenä, vaan sellaisena.

Mutta entä se umpikuja?

Se, että animismi jäi alkutaipaleelle, ei tarkoita sitä että se olisi iäksi kadotettu. Se on tosin hukassa uskonnollisen dualismin syövereissä, mutta ei sen tarvitse sinne jäädä.
Se umpikuja, mikä näyttää tulevan niin vihreille kuin muunkin värisille luonnonsuojelijoille taloudellisen kasvun edessä, on sittenkin pohjimmiltaan dualismin aiheuttama perspektiivivirhe, ja poistuu, kun trialismi oivalletaan.
Jo nyt on näkyvissä selkeä vetovoima vihreyden ja joogan harrastajien välillä.  Jooga ja meditaatio on ymmärrettävä  juuri sinä minä kirkon miehet sen näkevätkin: protestina uskonnolle. Siinä on vain se vika, että myös jooga on aikojen kuluessa vedetty dualismin suohon, josta se olisi ensinnä vapautettava. Sanalla sanoen, ainoa mikä tehoaa on jooga ilman huuhaata, sillä huuhaa on uskonnon lähes sanatarkka synonyymi.




Kun järkeilymme tuloksena huomaamme että jokin asia kehittyy liian pitkälle, ja ryhdymme sitä rajoittamaan, niin se riistäytyykin käsistämme. Tämä tapahtuu seurauksena itsestään elämän koodista. Kun asunnoilta  ruvettiin vaatimaan parempaa energiataloutta, tuhlailu ei siitänsä vähentynyt, vaan, kun ruvettiin rakentamaan isompia taloja, t.s. materiaalikulut kasvoivat roimasti, päädyttiin siihen, lämmityskulut isommissa taloissa vaativat suurin piirtein entisen määrän energiaa. Sama kehityssuunta on ajoneuvojen suhteen. Lentokoneet ovat entistä taloudellisempia, mutta mitään ei säästy kun niitä käytetään entistä enemmän. Autot ovat taloudellisempia, mutta senkun isonevat, eikä auta että niitä tehdään sähköisiä, sillä niiden luonnonvarojen kulutus on katastrofaalisen hirvittävää.  Monin paikoin on huomattu , että teitä ja parkkipaikkoja ei kannata rakentaa koska ne täyttyvät heti autoista.
Kaikki tämä mielettömyys selittyy sillä, että kokonaisnäkemys on kadoksissa, ja se on kadonnut dualismin vääristämään maailmankuvaan, ja ennen kaikkea ihmiskuvaan.
Kaikkialla toteutuu ystäväni Aksel de Baian muotoilema Akselin laki: ”kaikki, mihin ihminen koskee, muuttuu paskaksi”.

 ”Lausui hevonen kamelia silmäten: ’Mi jättimäinen, rujo hevonen’. Kameli puolestaan, hevosen nähtyään: ’Mikä surkea kameli-keskonen’. Vain jumala, harmaaparta, tiesi totuuden: olivat eläimiä eri rotujen.” Tämä Vladimir Majakovskin runo lajien erilaisuudesta kertoo kaiken siitä, mikä meitä vaivaa. (muistinvarainen lainaus Armas Äikiän suomennoksesta). Näkökulmamme on yksinkertaisesti liian ahdas, ja me tiedämme sen.  500 vuotta on kristikansa hoilannut kirkossa isämeidän-rukousta ”Tapahtukoon sinun tahtosi”, sekä uskovaiset että ateistit tietävät, että on olemassa muitakin näkökulmia kuin juuri se oma, mutta kumpikaan ei pysty tavoittamaan tuota jumalan näkökulmaa.  Itse asiassa tuntuu kummalliselta, että ei edes vakavasti yritetä muuttaa omia käsityksiä, asian peittämiseksi riittää synnintunnon poteminen ja anteeksiantamuksen kokeminen; ”mehän olemme niin pieniä…”
 Mielen vapautuminen dualismin kahleista avaa välittömästi tämän jumalan näkökulman meidän silmiemme eteen, ja se saa aikaan myös toimintaa sanojen ja hymistelyn sijaan. ”Usko ilman tekoja on kuollut”, sanoo Kaakobin kirje 2:26. Tyypillinen dualistinen näkökulma! Uskoa juuri ei ole olemassakaan ilman tekoja. Joka sellaista näkee, näkee jotakin muuta kuin uskon, ja se on juuri sitä ”kuulemisesta tullutta” joka ei ole uskoa, vaan ulkoa syötettyä vierasta suggestiota josta jumalan näkökulma on pesty pois mahdollisimman tarkkaan.  ”Tästä johtaa tie uskoon joka tehoaa” uskalsivat Anonyymit Alkoholistit kirjata ohjelmaansa, ja miljoonat raitistumiset osoittavat, että kaikista maailman uskonnoista juuri he ovat oikeilla jäljillä. Jokainen raitistunut on suostunut tekemään oman osuutensa, sen sijaan että olisi jättäytynyt yleisen armon varaan.

Mihin jumalia ei tarvita

Mihin jumalia ei tarvita

Mekaanisesti ottaen voitaisiin ajatella, että kun kaikki salaisuudet, kuten ukkonen ja salamointi, tuulen alkukoti ja atomiytimet, puhumattakaan maailmankaikkeuden synnyn saloista alkuräjähdyksineen, on selvitetty, usko todella joutaa romukoppaan.
Mutta onko niitä selvitetty?
Ehkä osittain, mutta tieteilijä toisensa jälkeen on akanut oivaltaa,  että selvitettävä ei lopu ikinä.
Miten pitkälle siinä edetäänkin, aina tullaan rajalle missä loppu on jätettävä uskon varaan. Mekanismi on sama, joka näytteli ratkaisevaa roolia uskontojen synnyssä. Ei siis uutta auringon alla tässäkään asiassa.
Uskoa ei voi sivuuttaa, sillä se kuuluu tämän maailman sellaisuuteen siinä kuin mikä muu havaittu ja havaitsematon tosiasia hyvänsä.
Havaitsematta jääneet tosiasiat muodostavatkin oman mielenkiintoisen kategoriansa. 

Elämän koodi ja jumalan ilmoitus

Erään tietyn "energiakriisin" seurauksena Suomeen luotiin rakennusnormit, joilla tarkoituksena oli vähentää energian kulutusta talojen lämmityksessä. Uusien talojen piti täyttää määrätyt normit lämpöeristyksen , ilmanvaihdon ym. suhteen.
Seurauksena oli kuitenkin että alettiinkin rakentaa yhä isompia taloja, jolloin energiansäästöä tapahtui kuutiometriä kohden laskien, mutta talokohtainen kulutus jäi lähes ennalleen.
Sama trendi näkyy liikennepäästöjen suhteen. Vähäpäästöisyys toteutuu vain niiden kohdalla jotka mahtuvat ajamaan pienillä autoilla, varakkaammilla sensijaan autojen koko senkun suurenee. Varakkaat näyttävät suunnan, kaikki haluavat tavoittaa heidät varallisuudessa, ja se ei ole mikään ajattelutapaa, se on käyttäytymismalli. Se sisältyy koodiin: eteenpäin ja ylöspäin.

Ilmastonmuutos, ja sen torjuminen, puhuttaa paljon nykyihmisiä. Siinä keskustelussa toistuvat tavan takaa käsitteet ”ihmisen pohjaton ahneus” sekä ”ajattelutavan muutos”

Käyttäytymismalli ja paradigma.

Asia on kuitenkin niin, että ei tuo ”ihmisen pohjaton ahneus” johdu mistään ajattelutavasta. Se on geeneihimme koodattu nimellä eteenpäin ja ylöspäin, se on osa sitä samaa koodia joka panee kaiken syntyneen kasvamaan ja laajenemaan ja taistelemaan oman elintilansa puolesta.
Se ilmenee itsesäilytysviettinä, lisääntymisviettinä ja sosiaalisena viettinä. Se ei ole mikään ihmisen ”luontaisesta pahuudesta” lähtevä ominaisuus, eikä se ylipäänsä ole pelkästään ihmistä koskeva, vaan selvästi nähtävissä koko elollisessa luonnossa, sekä kasvikunnassa että eläinkunnassa.
Se on osa elämän koodia. Jumalan ilmoitusta, jos niin halutaan sanoa.
Ei meitä ohjaa ajattelutapa. Meitä ohjaa käyttäytymismalli. Käyttäytymismallin taustalla piilee paradigma, joka sanelee sille puitteet.
Kuten todettiin, sielullinen toiminta, ajattelu, on eräs rajapinnoistamme ympäristöömme. Kaksi muuta ovat fyysinen, ja hengellinen. Vaatimus nimenomaan ajattelutavan muutosta tämän suhteen muuttamiseksi ontuu siksi, että se ei sisältää jatkuvasti sen rajoituksen minkä dualistinen paradigma, aiheuttaa: se ei koskaan pysty näkemään kokonaisuutta.
Juuri illuusio siitä, että tapa ajatella säätelisi käyttäytymistämme on dualistisen paradigman mukanaan tuoma harha. Päätöksemme, ja siten käyttäytymisemme, ei riipu ajattelutavasta, vaan mielemme toiminnasta johon osallistuu sen kaikki kolme elementtiä, substanssia.
Nykytilanne on se, että elämme elämäämme ja rakennamme tulevaisuuttamme hengellinen minämme jatkuvasti poissuljettuna päätöksenteostamme.
Tätä voi täydellä syyllä kutsua mielisairaudeksi.

Miksi ei jumalia tarvita

On tietysti ihan ok. harjoittaa hartautta. Mutta kun hartauden harjoittaminen menee jumalan palvomiseksi, se ei liitä meitä millään tavalla luontoon, vaan se eristää siitä.

Sattumalta ei "luonnollinen ihminen" muodostunut paavalilaisessa teologiassa lähes kirosanaksi. Siitä ilmenee selvemmin kuin mistään muusta, että uskonnon perimmäinen ja tosiasiallinen funktio on juuri eristää ihminen luonnosta.
Hengellä on kuitenkin kosketuspinta todellisuuteen omassa itsessään, ja nyt on aika perehtyä sen mekanismeihin. Uskonto on sen haudannut dualismin mutakerroksen, jonka alta se nyt olisi vapautettava.
Siihen ei tarvita mitään muuta kuin menettelytapa. Meditaatio onkin metodi, joka  ilman mitään ennalta annettuja "sisältöjä" pesee tehokkaasti juuri kaikki ulkoapäin syötetyt suggestiot, käsityskannat, mielestä.
Sillä kakkien uskontojen kaikki sisällöt ovat juuri ulkoa käsin annettuja suggestioita
Miten siis ajattelutavan muutos voisi korjata asian, kun päätöksentekomme ei tapahdu ajattelun piirissä, vaan mielen syövereissä, jossa on yhtä paljon uskoa kuin logiikkaakin!

 Sellaisuuden objektiivisus

Kun puhun substansseista, tarkoitan ainesosia. Aines käsitetään tässä  objektiivisesti olemassaolevaksi. Siis ei niin, että vain keho olisi ”ainetta”, kun taas sielu, ja varsinkin henki, jotakin muuta.  Ei, jos nämä kolme vaikuttavat samassa subjektissa, mielessä, niiden on oltava yhteismitallisia. Kuuluttava niinsanotusti samaan kategoriaan. Se merkitsee, että kaikki ne edustavat objektiivista todellisuutta.
 Kehokin, koska kun sielu ja henki poistetaan, se lakkaa olemasta keho, muuttuen ensin raadoksi, sen jälkeen ties miksi. Substanssi on tässä siis sama kuin elementti, joka käsitetään perusosaksi, perusainekseksi, perustekijäksi.
Kehomme on aineellinen substanssi. Kaikki myönnämme sen, että toinen substanssi, sielumme, jolla ymmärretään kaikkia henkisiä kykyjä ja ominaisuuksia, sijaitsee tavalla tai toisella tässä aineellisessa substanssissa. Aivotutkijoiden mielestä sijaintipaikka on aivot. Sellaisena kuin meistä itse kukin tykönään kehon ja sielun tiedostaa, ne kohtaavat mielessä (jota, virheellisesti, pidetään lähes sielun synonyyminä).

 Missä henki sijaitsee?

Sielu joko on, tai se aiheuttaa, aivotoimintaa.
Mille kohtaa sijoittuisi henki, spirit, tämä kolmas substanssi, tässä systeemissä.
"Hengellisesti suuntautuneet" ihmiset ovat kertoneet kokevansa, että heidän mielensä alueella on tapahtumia jotka on pakko laskea hengellisyyden alueeseen kuuluviksi. Niitä ovat erinäiset todeksi mielletyt ilmestykset, "valaistumiset" yms.
Suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi tällaiset kokemukset on sivuutettu arkielämässä huuhaana. Tai sitten ei. Tunnettuja esimerkkejä tällaisista ilmestyksistä on teologioiden piirissä vaikka millä mitalla: Jeesuksen ilmestyminen Paavalille, joka matkaansaattoi kristinopin, Allahin ilmestyminen Mohammalle, josta seurasi islam, Josef Smithin salaperäisellä tavalla kadonneet kultaiset taulut, joista myös alkoi eräs melko suuri uskonto, jne. Itselläni on tältä saralta henkilökohtaisia kokemuksia ainoastaan meditaatiosta ja sen mieltä rauhoittavasta vaikutuksesta.
Toisaalta olen asiaa mietittyäni kyllä nähnyt tämän maailman sellaisuudessa paljon asioita jotka viittaavat siihen että meillä on ulkomaailmaan muitakin rajapintoja kuin jokaisen välittömään kokemuspiiriin kuuluvat fyysiset ja henkiset aistimukset.
Lohkokaavion kaltainen yksinkertaistettu kokonaiskuva on se, että mieli on kaiken keskus, jota rajaa fyysinen, psyykkinen ja hengellinen substanssi, joilla kullakin on keskinäiset rajapintansa, kosketuskohdat, jos niin halutaan sanoa.
Kunkin tehtäväksi muodostuu tuoda mieleen oma osuutensa informaatiosta.

 Se, mitä ei aistita

Se, mitä keho tuntee, se mitä sielu tietää, ja se mitä henki uskoo, muodostaa mielen sisällön.
Kaikki se, mitä näemme, kuulemme, tunnemme, haistamme, sanalla sanoen koemme, on rikas kirjo, jonka parissa mielemme alituiseen joutuu askartelemaan.
Mutta ajatelkaamme, mitä kaikkea tässä samassa todellisuudessa kohtaamme ilman että varsinaisesti aistimme sitä.
Millainen on ensinnäkin "minä", joka on tässä kohtaamassa ulkomaailmaa.
Tunnemme kehomme ja psyykemme enemmän tai vähemmän pintapuolisesti. Nämä aistit, nämä elimet, tämä mieli... kaikki tämä joiden kanssa elämme, on muodostunut läheiseksi ja tavanomaiseksi, siihen on tottunut.
Sen lisäksi on kuitenkin tietoisuutemme piiriin tullut eräitä tosiasioita, jotka osoittavat, että meissä on joka hetki läsnä myös näkymätön ja tuntumaton maailma.
Nyt ei puhuta metafyysisistä ulottuvuuksista, vaan asioista, jotka on yksiselitteisesti todettavissa erilaisilla instrumenteilla ja mittareilla.
Olemme kosketuksissa ulkomaailmaan määrättyjen spesifisten elintemme välityksellä. Meillä on tuntohermot, näkö-, kuulo- ja hajuaisti. Ne on helppo mieltää kuuluviksi joko fyysiseen tai sielulliseen minäämme, ja aivotutkimus paljastaa milloin minkäkin aistitapahtuman tapahtuvan määrätyissä aivon osissa jne.
Mutta missä kohtaa meissä sijaitsee kolmannen substanssin hengen, pneuman (πνεύμα) kosketuskohta? Onko tunnistettavissa erityinen elin, jolla otamme hengellisiä viestejä?
Myönnän eläneeni suhteellisen onnellista ja täysipainoista elämää autuaan välinpitämättömänä tälle kysymykselle. Mutta jos nyt vakavasti oletan, että hengellinen maailma on osa todellisuutta ja omaa elinpiiriämme, on pakko olettaa myös, että on jokin mekanismi , joka saa mielemme askartelemaan myös siltä taholta tulleiden suggestioiden parissa.
Asiaan on löydettävä jokin uusi näkökulma...

 Mikrobit, solut ja säteily

Muutamia faktoja itsestämme ja maailmastamme.
Nämä juuri ovat niitä havaitsemattomia tosiasioita.
1. Mikrobit.
Meissä on myriadeja mikrobeja, ja tämä myriadiarmeija on olemassaolollemme yhtä tarpeellinen kuin muutkin kehomme osat. Kehon osia ne nimittäin faktisesti ovat, sillä lääketieteen todistuksen mukaan kehomme toiminta edellyttää niiden läsnäoloa. Jos ne poistettaisiin, seuraisi välitön muumioituminen. Niitä on jokaisen meistä kehossa hyvän kokoinen ämpärillinen.
2. Solut.
Kehossa on biljoonia soluja, elämän perusyksikköä. Täyskasvuisen ihmisen kehossa on 30-37 biljoonaa solua, kun lasketaan sekä kehon oma solukko että edellämainittu ämpärillinen siinä elävien mikrobien soluja.
Biljoonassa on ykkönen ja 12 nollaa, 1 000 000 000 000. Suurusluokka on hahmottamiskykymme ulkopuolella. Puhukaamme siis solujenkin kohdalla ”myriadeista”, minkä merkitys on yksinkertaisesti ”käsittämättömän paljon”.
Solujen rakenne on melko mutkikas. Eräs niiden ominaisuus on kuitenkin hyvin yksinkertainen: ne ovat kaikki onteloita, jotka mitä ilmeisimmin pystyvät värähtelemään kukin omalla jaksoluvullaan, ihan niinkuin tyhjä (tai täysi) tynnyri joko kumisee tai kolisee, riippuen sen koosta ja täytön asteesta.
3. Säteily.
Jos solut ovat pienen kokonsa vuoksi välittömän havaintopiirimme ulkopuolella, niin samoin on meitä ympäröivä säteily, jota (näkemäämme valonsäteilyä ja tuntemaamme lämpösäteilyä lukuunottamatta) pääsemme havainnoimaan vain teknisten laitteiden kautta. Mutta tästä teknisin laittein ilmaistusta säteilystä on niin paljon tietoa, ja näyttöä, että sen objektiivinen olemassaolo on kiistaton.
Ympärillämme kihisee sellainen määrä erilaisia radiolähetteitä että pää menee pyörälle kun kiertää lyhytaaltoradion viritintä, ja siinä on vasta osa. Pyörälle menee myös kun juhlasalissa 10, 100 tai 1000 ihmistä soittaa saman aikaisesti kännykällään, kukin omalle taholleen. Ja siinäkin on vain osa..
Ja kaikki tämä radiolähete, eli sähkömagneettiseen säteilyyn perustuva viestintä sisältyy joka hetki meitä ympäröivään todellisuuteen. Siitä riippumatta, kuunteleeko joku tai soittaako joku puhelimella vai ei.
Lisäksi tämä todellisuus sisältää paljon muta säteilyä, jonka kanssa emme juuri joudu kasvotusten, mutta se on silti läsnä. Niitä ovat kosminen säteily, joka on myös kuultavissa taustakohinana erilaisissa radiolaitteissa, ja hännän huippuna Hawkingin säteily, joka teorian mukaan on lähtöisin mustista aukoista.

 Vähän radiotekniikasta

Radiosäteily on heikkoa. Mutta heikko ei ole sama kuin olematon. Viestinnässä käytetty radiolähete on vastaanotettavissa myös sellaisenaan, pelkällä antennilla, ilman että mitään vahvistusta käytetään. Ilmaisin riittää.
Mainio esimerkki on ns. kideradio, jollaisia minun lapsuudessani ainakin pojat rakentelivat itse. Ennen minua oli aika, jolloin kokonaisissa kotitalouksissa ns. kidekone oli ainoa radiovastaanotin.
Tällainen radiolaite käsittää kaksi elementtiä, joista varsinaisen koneen muodostaa kelasta, kondensaattorista ja kiteestä muodostuva värähtelypiiri, jolla on mahdollista muuttaa saapuva radiosäteily puhetaajuudelle (jolla se on alunperin matkaan saatettu), ja tietysti herkät kuulokkeet.
Mutta tärkein osa siinä on antenni, joka vastaanottaa varsinaisen lähetteen, joka on aaltoliikettä.
Perustana on se fakta, että jokainen kappale värähtelee omalla ominaistaajuudellaan. Tämä selviää parhaiten kun tarkastelee esmes kitaraa; kukin kieli tuottaa oman tasoisensa äänen, joka riippuu kielen materiaalista, pituudesta, paksuudesta, ja kireydestä. Se ei soi millään muulla taajuudella, mutta tällä taajuudella se soi niin herkästi että yhden kitaran toisen kitaran soitto saa toisenkin kielet väräjämään samalla taajuudella. Kunhan ovat kumpikin samassa vireessä.
Radiovastaanoton periaatteen ymmärtää parhaiten kun ajattelee aallon pituutta. Vastaanotetun ilmaisussa taas tulee kyseeseen frekvenssi eli taajuus, joka on aallonpituudelle käänteinen: mitä pitempi aalto sen harvempi värähtelytaajuus, mitä lyhempi aalto, sen suurempi taajuus.
Määrätyn pituisen aallon vastaanottamiseen soveltuu parhaiten antenni, joka on yhtä pitkä kuin aalto. Siis 80 m. aalloille on hyvä olla saman pituinen antenni.
Kyseeseen tulee kuitenkin ½, 1/4, 1/8 tai 1/16 jne antenni, joskin tulos aina vänän heikkenee..
Radio-ohjattavissa laitteissa näkyy muutaman cm:n pituisia antenneja. Kännykän antenni mahtuu laitteen sisään.

 Ovatko mikrobit todella osa meitä

Kuten todettiin, meissä, elää myriadera mikrobeja.
Kun asetumme vaikkapa meditaatioon tai rukousasentoon niin koemme jotakin ykseyden tapaista suhteessa omaan itseemme.
Tietysti voimme pitäytyä siinä, että tämä itsensä kokoamisen tunne on aivoissa syntynyt aistimus.
Mutta kun ajattelemme että jokainen ominaisuus, minkä määrätyn tasoinen olio havaitsee itsessään, on ollut itumuodossa sen edeltävässä vaiheessa, niin on pääteltävä, että myös tietoisuutemme on ollut itumuodossa edellisellä tasolla, ja niin edelleen, kunnes päädymme johonkin alkueläimeen.
Ainakin siitä voimme olla yksimielisiä, että jokaisella elollisella oliolla on pyrkimys säilyttää itsensä ja lisääntyä, sekä olla yksi muista.
Nehän ovat sanalla sanoen omat perusominaisuutemme!

No niin, kun nyt siis koemme ykseyden, joka ilmenee esmes varmuutena jostakin, vaikkapa jokin mielipide alkaa selkeytyä, niin kuka on se ykseys, joka tässä on ylipäänsä mitään mieltä, kun tämä keho tässä per se on itse asiassa pelkkä kuiva muumio, ilman niitä myriadeja mikrobeja, jotka siis ovat elollisia olioita, joilla on alkeellistakin alkeellisempi sielunelämä, mutta sielunelämä kuitenkin.
Olisiko ajateltavissa, että meidän eheydentunteemme on myös niiden toimintaa, niiden reagointia, siinä kuin meidän omien aivojemmekin.
Jospa ne tavalla tai toisella osallistuvat tuohon koko prosessiin. Onhan kiistatonta, että jonkinlainen takaisinkytkentäkin taphtuu, kun mielihyvän tuntemus leviää koko kehoon.

 Säteily ja solut

Säteilyllä, kaikella säteilyllä, on taajuutensa, ja niinmuodoin aaltopituutensa.
Antenni ottaa vastaan oman ominaistaajuutensa mittaisia aaltoja.
(Itse vietin lapsuuteni radiomaston juurella, ja tiedän kokemuksesta, että voimakas kenttä vaikuttaa suoraa viritinpiiriin jopa ilman antennia, kun se on viritetty lähetteen taajuudelle. Eräs radioguruistani sanoikin :"kenttä on tässä niin voimakas että se kuuluu vaikka vanhalla rautasängyllä").
Metriset antennit kaappaavat metrisiä aaltoja, millimetriset millimetsisiä, mikrometriset mikroaaltoja, ja nanometriset nanoaaltoja.
Olisiko mahdollista, että sellaiset aallot sivuuttaisivat kehomme myriadit omat ja vieraat solut saamatta niissä aikaan oman taajuistaan värähtelyä?
Minä en pidä sitä ainoastaan mahdollisena, vaan todennäköisenä.

Kun meissä on nanoluokan partikkeleita, meitä sananmukaisesti lävistää joka hetki nanoluokan säteilu olisiko siis mahdollista että säteily ohittaisi nämä partikkelit ilman että vaikuttaisi niihin?
Jos rautasänky voi ottaa vastaan puhetta ja musiikkia, kännykän pikku antenni samoin, miksi pikku solut vain antaisivat kaiken lipua ohitseen?
Olemme joka hetki alttiina koko maailmankaikkeuden viestinnälle. Sillä viestintäähän se sitten loppujen lopuksi on.
En tiedä, mikä on lyhyin mitattu tai edes lyhyin mahdollinen aallonpituus. Kääntäen, mikä on taajin mahdollinen frekvenssi. Oletan, että kumpikin jatkuu äärettömyyksiin.
Vaikka olisikin niin, että edellä kuvaamani asiantila voitaisiin ”tieteellisesti” todistaa, en ole varma, voimmeko, onko edes mahdollista, että voimme sen mieltää muutoin kuin uskomalla.
Juuri nyt nimittäin vaikuttaa siltä, että henki pyrkii esiin omia teitään, irrationaalin tuntuisesti. Irrationaalisuus olisi siis oma kategoriansa, joka haluaa toteutua omana itsenään. Mutta mitäs siitä, kyllä me irrationaalia olemme omissa toimissamme nähneet ja kokeneet niin paljon, että ei tämän pitäisi olla mikään ylipääsemätön kynnys. Sitähän trialistinen paradigma juuri tarkoittaakin, että tunnustamme omassa itsessämme asuvan kolminaisuuden ja siten vapaudumme dualismin kahleista.
Sillä dualismi on kahlinnut mielemme nimenomaan juuri rationaalisen yksipuoliseen korostamiseen.
Voimme siis vakuuttua siitä, että olemme kokonaisuuksia, jotka pystyvät lukemaan ja myös lähettämään, (vai pitäisikö sanoa, joissa tuollaisia viestejä pystytään lukemaan ja lähettämään, kun solumme ja mikrobimme lukevat ja lähettävät niitä).
Jos tämä tuntuu vaikealta käsittää, niin onko sitten helpompaa käsittää, että mielessämme tapahtuva ”hengen kosketus” tulee tyhjästä?
Olisiko niin, että tämä on se taso, jolla henkemme on yhteydessä henkeen?
 Riemastuttavinta tässä juuri on, että jos näin pystymme murtautuman pois dualistisesta rationalismista, huomaamme tulleemme aivan uuteen maailmaan, sillä meidän ulkopuolellakin on henkeä, jonka nyt pystymme kokemaan!
On varmaa, että tämä uusi varustus pystyy vastaamaan uudella tavalla siihen "eteenpäin ja ylöspäin-koodiin", kasvun koodiin, koska eteemme aukeaa loputon hengen tie.
Maailmassa vallitsee sellainen peruslaki, että kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu aina  jollakin tavalla.