Kokemukset ja mekanismit.

Dualismin dilemma

Miten sitä kokee itsensä?
Kun vähän havahtuu, kokee kehon. Kehonkokemus on ensimmäinen, sitten alkaa muu. 
Tai ehkä ei sittenkään, mutta sielun kokeminen on niin läheinen tapahtuma että sitä ei osaa pitää jonkin kokemisena. Se on paremminkin kaiken perusta: Minä olen, minä koen.
Silmät kiinni niin näkee sielun .
Sitten kun sen näkee alkaa nähdä muutakin.
Gurut neuvovat mumisemaan mantraa, ne värähtelevät kukin taajuudellaan.
Vaikkapa nyt OOM-mantraa. Siinä tuntee selvää värähtelyä ja se tuntuu keskellä kehoa. ei suinkaan jossakin päässä.
Värähtely on fyysistä.
Kun silmät on kiinni ja koetaan itse, on selvästi kysymys sielun ja kehon kohtaamisesta.Mutta sitten siinä on muutakin. Entä kun ei osaakaan paikallistaa, että kuka tässä kokee ja mikä se on minkä tämä joku kokee.
Kuka minä olen!
Miten voi näin selvä asia yhtäkkiä ollakin epäselvä?
Tässä tullaan dualismin dilemmaan: ollaan niin totuttu ruumis-sielu-paradigmaan, että kokonaisuutta ei osata kokea sellaisena kuin se on.
Ja dilemma ratkeaa siinä samassa: kun mantrasta päästää irti; ja kun lakkaa kyselemästä mitään, niin siinä on silloin se kolminaisuus, keho sielu ja henki. Sillä eihän sielu eikä keho eikä henki lakkaa olemasta vaikka niitä siinä ei erikseen havainnoisikaan. Nehän ovat ja ovat, ja nyt yhtenä kokonaisuutena.  Ei ole kehoa sielua ja henkeä erikseen, vaan itse, joka on kaikkia niitä.

Joudun useinkin kiistoihin ateistien kanssa kun nämä pilkkaavat rituaaleja. Samoin he pilkkaavat rukousta.
On tietysti hämmentävää nähdä körttikansan tai muslimiyhteisön polvistuvan hartaan näköisenä lattialle, kun ajattelee että he siinä uskovat polvistuvansa jonkin jumalaksi nimittämänsä eteen.
Mutta itse toiminnon merkitys on yksilön kannalta siinä, että siinä yksinkertaisesti tekee jotakin, sensijaan, ettei tekisi mitään. 
Itse polvistuminen ei ole autuaaksi tekevä, ainakaan ainoa sellainen.  Yhtä hyvin voidaan kokea jumalan lähestyminen nousemalla seisomaan ja kohottamalla kädet sormet harallaan taivasta kohti ja katsomalla samaan suuntaan, päinvastoin kuin polvirukouksessa, missä nenä osoittaa maata kohti. Itse asiassa tällaienkin lähestymistapa on jopa yleinen eräiden kirkkokuntien piirissä. 

Asian ydin on siinä, että kuten kaikessa tekemisessämme, tarjolla on vaihtoehtoja, eri tapoja, mutta jotta mikään tulee yleensä tehtyä, se on tehtävä tavalla tai toisella. 
Myös se on tämän maailman sellaisuutta..
  
Tavalla tai toisella tarkoittaa, että jos ei yhdellä tavalla niin sitten toisella, tai kolmannella.
Sitten on tietysti se vaihtoehto, että asiaa ei tehdä millään tavalla. 
Se jää silloin tekemättä, mikä on kokonaan toinen juttu. 

Minkä "tekemistä" rituaalien noudattaminen ja rukoileminen sitten on?
Maallisen vaelluksemme alkupäässä on tärkeässä roolissa sisäisten kaavojen muodostuminen. 
Ne ovat toimintamme perusta, sillä sitä paremmin vastaamme ympäristön haasteisiin mitä paremmin olemme "koossa".
Epävarmuutemme hetkinä tunnemme hajoamista.
Yhteiset rituaalit lujittavat mitä hyvänsä yhteisöä.

Neuvostoliitossa yritettiin vapautua uskonnollisista rituaaleista, ja tuota pikaa luotiin joukko uuden järjestelmän mukaisia rituaaleja.
Kansallislaulu, joka sai niin vahvan jalansijan, että siitä ei pystytty luopumaan edes järjestelmän romahdettua.  Leninin mausoleumissa piti jokaisen päästä käymään. Pääsikö, en tiedä, mutta pitkä oli jono .
Uskaltauduin kerran kysymään eräältä professorilta, että mitä tämä arveli, olisiko mausoleumia, jos Lenin olisi saanut päättää.
"Ilman muuta ei", vastasi tämä (Gililof nimeltään), "mutta täytyyhän kansakunnalla jotakin pyhää olla".
Siinäpä se, Professori, joka opetti ammatikseen sosialismin teoriaa, manasi esiin "jotakin pyhää ".

Juuri tuo irrationaali piirre löytyy meistä jokaisesta.
Pentti Linkola selosti kerran, että "en ole eläessäni uskonut minkäänlaiseen menninkäiseen, en lottovoittoon, en jumalaan" (muistinvarainen lainaus, vain nämä 2 jäi mieleeni).
Nykyisin hän kuulemma käy kirkossa säännöllisesti. 
"Uskooko" hän sitten?
Mistä minä tiedän. Sanonpa vaan, että ei näytä onnistuvan keneltäkään se vastarinta mitä käydään rituaaleja vastaan. 
Pitkittää voidaan, mutta se ei ole sama. 
Rituaaleissa kuin myös rukouksessa on kyse kaavan pitävyydestä. Kun sitä oikein horjutetaan ja ravistellaan, on yksinkertaisesti yritettävä pitää jostakin kiinni. Tai ottaa jostakin kiinni jos huomaa että ei ole missään kiinni. 

Minä olin kerran Tonvan sillalla kävelemässä puolivälissä joen yli kun tuli ankara ukkosmyrsky. Tuuli riepotteli. Olkoonkin, että ei siinä varsinaista putoamisvaaraa ollut, olihan kaiteet, niin silti kuolemanpelko valtasi mieleni.
En osannut muut, niin sanoin että "jumala, auta".
Auttoiko? 
Mistä minä sitäkään tiedän. Mutta oloni helpottui heti, joten kokemukseni oli, että rukous auttaa. 
Katolinen olisi varmasti tehnyt ristinmerkin, ja heti kokenut samaa.

On selvä, että taustalla on jokin mekanismi, mutta yhtä selvää on, että oma kokemus, ja yksinomaan se, on merkitsevä. 
 Ja minun kokemukseni on, että silloin kun koen itseni eheäksi, olen rohkealla mielellä, mutta rohkeus katoaa jos tunnen hajoavani. 
Uskonko sitten jumalaan kerran sellaiselta pyydän apua?
Olen agnostikko, mutta sehän juuri ei kielläkään uskomista, gnosos on eri asia kuin credo, vera. 
 Asia nyt vain on niin, että ei jumala ole siinä että siitä saarnataan juuri sillä vakiintuneella nuotilla, silti, siinäkin sen voi kokea!  Kuten sanottua, tavalla tai toisella :)

Näitä toimintoja on analysoitu pitkälle eri tieteenaloilla. Psykologia tuo esille eri "tasot" kuten alitajunta, tunnetaso yms, jotka ovat omalla tavallaan kuvaavia. Aivotutkimus osoittaa, missä aivolohkossa tapahtuu mitkäkin kemiallisia muutoksia, kontakteja yms. kun vaikkapa rukoilemme. Transsendenttia meditaatiota varsinkin on tutkittu laboratorioissa tarkan valvonnan alaisena.  Hyviä kuvauksia nekin. 
Mutta siltikin on yksi joka päihittää ne kaikki: se on se, miten kukin kokee asiat silloin kun tapahtuma on päällä. Kun tarvitaan eheyttä, siinä voi auttaa rukous tai meditaatio, mutta sillä, missä sielunelämän lohkossa tai aivopoimussa mitäkin tapahtuu, ei ole juuri siinä tilanteessa mitään merkitystä. 
Sensijaan paradigmalla on. Trialistinen padadigma yksinkertaisesti mahdollistaa eheyden kokemisen, koska se sallii myöntää kaiken mistä tämä eheys eli kokonaisuus koostuu: kehon, sielun, hengen...

Uskonnon mekanismi

 Neuvostoliittolainen nobel-kirjailija Alekasandr Solzhenitsyn kärsi elämänsä aikana pitkiä vankeustuomioita yhteiskunnallisen ajattelunsa vuoksi.
Eräässä haastattelussa hän kertoi useinkin kuulleensa venäläisten vanhusten toteavan, että ainoa vika neuvostoyhteiskunnassa on se, että jumala on unohdettu.
"Miten paljon olen näkemiäni epäkohtia pohtinutkin", hän sanoi, "en voi muuta kuin yhtyä tähän mielipiteeseen".

Uskonnon mekanismi

Uskonnossa on aivan selkeä mekanismi.

Sitä voidaan havainnoida sekä yksilön että yhteiskunnan kautta, ts. kaikilla niillä tieteenhaaroilla, jotka osaavat tavalla tai toisella kuvata ihmistä ja yhteiskuntaa.

Teologia ei tässä ole tieteenhaara, vaan uskonnon itse uskonnon pitkälle viety sovellus, siis paremminkin tieteen objekti kuin subjekti.

Uskonnon maaperä 

Yksilön kannalta se lähtee sellaisuudesta. 

Sellaisuus asettaa omat vaatimuksensa, joiden kanssa joudutaan piankin ristiriitaan. Havaitaan nimittäin, että niitä vaatimuksia ei pystytäkään koskaan täyttämään.
Maailma voittaa aina; kerta toisensa jälkeen  joudumme toteamaan että olemme liian pieniä täyttämään sen aukon mitä meidän pitäisi.
Tämä sinänsä on sellaisuutta, siinähän ilmenee vain se luonnossa yleisesti vallitseva tosiasia, että kaikki syntyy pienenä ja kasvaa suuremmaksi, mutta vain havaitakseen, että sekään ei riitä. Kun yksi reikä täytetään, edessä onkin lisää vaatimuksia. 
Kyseessä on jatkuva kierre.
Siinä perusta synnintunnolle.
Synnintunto on sitten uskonno(i)ssa mielletty ja käännetty perisynniksi.
Sen aiheuttaa toinen vääjäämätön (siis sellainen!), asiantila, nim. tietämättömyys.

Yhteiskunnallinen aspekti astuu mukaan inhimillisen vuorovaikutuksen kautta siinä, kun yhteisö (äidit vain, nuo toivossa väkevät!) tuo mukaan aikaisempaa kokemusta tietona.
 Mutta se ei olekaan todellista tietoa, vaan sitä on vain alettu pitää tietona, koska sen alkuperä on unohtunut. Ja kun siihen aikaisemman koettuun on ammoisina aikoina liitetty jumala, niin siinä se sitten on, ja uskonto on valmis. Ota ja omaksu.
Tämä on suunnilleen uskonnon mekanismi.

Maaperää yksilötasolla edustavat siis
-Turvattomuus, joka ei ole pelkästään turvattomuuden tunne, vaan vallitseva tosiasia, kappale sellaisuutta, joka koetaan jatkuvasti jokapäiväisessä elämässä -- kukaan meistä ei todellakaan ole turvassa yhtään miltään!
-Tietämättömyys, joka niinikään on todellista,
-Synnintunto, joka on sublimoitunut yhteiskunnan vaikutuksesta tähän uskonnolliseen muotoon.

Yhteiskunnallisella tasolla maaperään kuuluu
-yhteisön lujittaminen, mikä vaatii yhtenäisiä käsityksiä paitsi jokapäiväisen toimeentulon kysymyksissä, myös edellä kuvatuilla mekanismeilla uskonnon piiriin siirtyneissä asioissa, sekä
-suoranainen poliittinen laskelmointi; jokaisesta pappishenkilöstä löytyy sen verran poliittista pyrkyä, että on valmis, kuka enemmän kuka vähemmän, siirtämään käsityksensä vaikkapa nyt "pyhiin kirjoituksiin", kuten juutalaiskristillinen traditio osoittaa.

Tällainen kehityskulku on vääjäämätön siitä syystä, että mielteemme, koskivat ne sitten mitä hyvänsä asioita minkä kanssa ihminen yleensä on tekemisissä, ilmaantuvat mystistä tietä, irrationaalilla tavalla, joka mahdollistaa minkä hyvänsä tulkitsemisen jumalan ilmoitukseksi. 

Uskontoa ei ole ennen ihmistä, mutta paljon muuta on: koko se maaperä mihin se on syntynyt, tavoitetaan itumuodossa eläinkunnasta, kasvikunnasta jne. Aste-eroista on kysymys, ei periaattellisista laatueroista.
Alkeellinen luonto kait tajuaa oman olemuksensa sellaisuuden,mutta sellaisuuteen kuuluu kokeminen kolmella tasolla, trialistisena. Sen ihminen on vaihtanut uskonnossa kaksinapaisuudeksi, dualismiksi.

Kun Aleksander Solzhenitsyn  (Солженицын) taivasteli, että Venäjä on unohtanut jumalan, oli kyseessä luonnollinen johtopäätös dualistisesti ajatellen. 
Trialismin kannalta kyse on siitä, että ihminen on kadottanut uskontoon oman kolminaisen itsensä, ja jos hän ei löydä omaa kolmatta puoltaan, omaa hengellisyyttään, hän joutuu pistämään hupun takaisin silmilleen ja pakenemaan takaisin uskontoon.
Sieltä taas ei löydy mitään mitä ei ennenkään ole löytynyt, joten voi Venäjää, voi.

Uskon tyhjyys

Uskolla ei ole sisältöä.

Usko ei tarvitse sisältöä.

Kun katsotaan niitä epäkohtia mitä uskonto on tuonut mukanaan ja aiheuttanut, voisi luulla, että siitä luopuminen olisi ratkaisu.

Mutta ei olekaan. Se on nähty. Kun uskonnosta luovutaan, mikä merkitsee että sen harjoittamisesta lakataan, herätäänkin keskellä tyhjää tilaa.
Sitä yritetään sitten täyttää vaikka millä ja yksi seuraus on että kapakat täyttyvät.

Ristiriita on alkanut jo uskonnon aikana, sen siemen ja alku on itsensä uskonnon olemuksessa, siinä, kun ei "tyydytä" uskomaan, vaan aletaan heti järkeistämään sitä.
Uskonoppi on kaiken pahan alku ja juuri tässä suhteessa.
Opilla viekoitellaan ihminen pois elämästä yhtä oman olemuksensa puolista, viekoitellaan perustelemaan itselleen, että miksi uskoo.

Mutta "miksi" ja muut kysymykset kuuluvat sielulliselle puolelle meissä, järkitajuntaan, (eikä patanjalilaisessa mielessä, vaan trialistisen katsomuksen mielessä joka näkee sekä molemmat, järkitajunnan että uskon, tasaveroisina itsemme puolina).

Sielu järkeilee, henki uskoo, sillä siisti. keholla on sitten omat tuntemuksensa, ja tässä tarkastelussa sielu ja henki tuntuvat usein olevan kaksi vastakkaista napaa. Mutta ei ole vastakkaisia napoja, kolmiossa on kolme sivua ja kolme kulmaa, jotka liittyvät toisiinsa toisin kuin kyynäräkepin kaksi päätä. Kolmiossa toteutuu se "portaaton säätö" joka loppujenlopuksi onkin juuri olennaista kaikessa luonnossa.

Meditaatio vai mietiskely

Meditaatio suomennetaan usein sanalla ”mietiskely”, niitä käytetään arkikielessä toistensa synonyymeina.

Sanoilla on tietysti aina oma merkityksensä, ja niiden merkitykset ovat myös jatkuvassa muutoksessa.
En minä eikä kukaan muukaan voi määrätä, miten kukin sana on käsitettävä.

Kuitenkin, kun muistaa että olemme jatkuvasti etsimässä jotakin (totuutta!) joka on sanojen takana, jota sanat vain puutteellisesti voivat edustaa, kannattaa merkityksiä pohtia eri tahoilta.
Eräs suunta merkityksen ymmärtämiselle on lähteä siitä sanaperheestä johon se kuuluu.
Niinpä sana ”mietiskely” on ilmiselvästi sukua sanalle, ”miettiminen”.  Viimeksimainittu taas mielletään sanan ”ajattelu” hyvin läheiseksi synonyymiksi. 
Niille taas on yhteistä, että kumpikin viittaa enemmän tai vähemmän aktiiviseen toimintaan -Todellakin, enemmän tai vähemmän, sillä ajattelu on yleensä määrätietoista pyrkimistä ratkaista joku ongelma, kun taas miettiminen on paremminkin sitä että sama aineisto pyörii mielessä ilman erityistä päämäärää. 
Yhtä kaikki, aktviivisuutta edellyttää myös miettiminen, ja sitä kautta mietiskely,  mikä ilmenee, kun niitä  verrataan esmes zeniläiseen meditaation määritelmään, joka on kaiken aktiivisen pyrkimyksen täydellinen lopettaminen.

Asiaa on hämmentänyt, että erinäisten oppaiden mukaan meditoidessa on hyvä käyttää mantraa, jota ikäänkuin ”mietiskellään”.
Kuitenkin mantran käyttö on puhtaasti tekninen juttu. Kun on saavutettu todella meditoiva mielentila, hups, mantrasta päästetään irti. 
Ollaan tultu siihen, mitä Patanjali kuvaa Jogasutrien 1. kirjan värssyssä 43:
"Kun kontemplaation tasolta häviää mietiskelyn kohteeksi valitun kohteen nimi ja merkitys, -- kun itse se abstrakti asia sen erikoislaatuisuuden määritelmiä vailla, näkyy järkitajunnalle vain tosiolemuksessaan, -- sanotaan sitä mietiskelyn todiseluja kaipaamattomaksi tilaksi.." (Uuno Poreen Joga Sutrien suomennoksesta, joka on selkein, mitä tähän mennessä olen tavannut).
 Siellä vilahti sana "kontemplaatio".
Sehän kuvaa hiljentymistä, ja tämä hiljentyminen on juuri se mitä kaikki meditaation olemuksen oivaltaneet kertovat omassa hartauselämässään kokevansa!
Yritys pitää kiinni jostain mantrasta on sama kuin yrittää tavoittaa sen merkitys. 

Mitä tulee merkitykseen, niin se löytyy, jos on löytyäkseen, itse sanan takaa, ei itse sanasta, ja sanaan takertuminen merkitsee sinänsä luopumista merkitykseen sisältyvän totuuden etsimisestä.
 Tämä taas lähestyy toimintona suggestiota, joka on yksinkertaisesti ulkopuolisten tahtojen päästämistä omaan sisimpäänsä mellastamaan  (sama toiminto joka uskonnonharjoituksessa tuodaan ”uskonopin” ja ”rukouksen” kautta tarjolle).


Tässä mielessä vierasperäinen sana ”meditaatio” saattaa sittenkin olla paras mahdollinen tähän tarkoitukseen, koska siihen ei ole ympätty tuota aktiiviseen toimintaan  viittaavaa merkitysvivahdetta.

 Hartauden kulttuuri

Ihmislaji, kuten useimmat lajit, on sosiaalinen. Ei siksi ole tarpeellista, tuskin edes mahdollista, irrottautua täysin hartauselämän sosiaalisista piirteistä.  Minkä kulttuurin siinä sitten omaksummekin, se on yhtä kaikki nimenomaan kulttuuri, siis muiden meihin istuttama!
Se vain on niin, että uskonnolliselle dualismille ja sen umpikujalle ei löydy muuta vaihtoehtoa kuin tällainen trialistinen paradigma, ajattelutapa, koska se vapauttaa meidät tunnistamaan oman henkemme ja hoivaamaan sitä aivan kuin hoivaamme kehoamme ja sieluammekin. 

Minän sellaisuus

Sellaisuutta on kaikki mitä maailmassa on, riippumatta meidän, useimmiten vääristä, havainnoistamme.

Minän sellaisuus

Psykologiassa tunnetaan "kehonkaava" käsite, josta puhutaan ennenkuin siirrytän käsitteeseen "itsetunto". 
Trialismi näkee, että kaavoja onkin kolme: kehonkaava, sielunkaava ja hengenkaava! Minän sellaisuutta on: Kas vain, minulla on kädet ja jalat, koko keho!
Kas vain, minulla on mieli, ja sielu kaiketi, koska voin mielessäni aistia sekä kehon että  jotain muuta jonka täytyy olla muuta kuin keho, panenpa sille nimeksi sielu.
Ja kas vain, sielun lisäksihän tässä näyttää olevan vielä jotakin, koskapa mieleni tuntee varmuutta joka ei ole millään selitettävissä olkoon se nimeltään henki...
Mutta tässä vaiheessahan uskonto tulee mukaan ja ennenkuin edes alamme itse ajatella asiaa se kiirehtii tuomaan meille käsityksen jumalasta.
"Se kolmas on sinun kaipauksesi iäisyyttä ja jumalaa kohti" se esittää, ja niin jätämme asian enemmän käsittelyn.
Enempi käsittely voisi tuoda mielemme taululle hengen tasaveroisena elementtinä yhdessä kehon ja sielun kanssa.  Siihen ei kuitenkaan anneta aikaa, vaan mieli kyllästetään (etten sano myrkytetään) ulkoa päin tulevalla uskonnon suggestiolla, ja siihen liittyy vääjäämättä rukouselämä, joka on sanallista kommunikointia sen jumalan kanssa minkä kulloinkin kyseessä oleva kirjauskonto meille lanseeraa. 
 

Nyt pitää selvittää, mitä dualismilla on sen kanssa tekemistä että hartauselämä vieraantuu.

Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että dualismi siirtää hartauden harjoittamisen intellektuaalille, älylliselle, tasolle.
Mutta hartauselämä kuuluukin uskonelämän tasolle.

Meidän pitää oppia tunnustamaan, että me tunnemme, tiedämme ja uskomme. Näitä kaikkia yhdessä, saman aikaisesti, yrittämättäkään erottaa niitä toisistaan. 

Logiikassa toimii logiikan lait. Näitä lakeja nyt sitten yritetään soveltaa hartauselämään.
Uskovaiset luulevat, että tuomalla käsite jumala tähän prosessiin autetaan sen selvittämistä. Mutta jokainen selitys on vaatii uusia selityksiä ja seurauksena on miljoonia hyllymetrejä selitysteoksia, joita kukaan ei kerkeä koskaan edes lukea.

Se että tällä ei ole tykkänään pystytty hartauselämää nujertamaan, ainoastaan latistamaan, johtuu siitä, että hartauden tarve on todellinen. Vaikka sille syötettäisiin mitä käsityksiä jumalan olemassaolosta, jumalten lukumäärästä, otollisista palvontamenoista jne, niin hartauden tarve on olemassa. Se on kahva mistä papin sopii pitää kiinni kun hän haluaa otteen laumansa jäsenestä ja koko seurakunnasta.
 Sielullisessa toimivat sielulliset lait, logiikka.
Hengellisessä toimivat hengen lait.
Kumpikin toimii täysipainoisesti vain jos sen annetaan toimia häiritsemättä.

Ne kokemukset, joita eri meditaatiokoulukunnat tietävät kertoa, osoittavat, että hartauselämä on parhaimmillaan silloin, kun verbaalista tasosta osataan päästää irti.
Nyt muistutan, mitä Eino Kaila sanoi: regressiossa ensimmäisenä häviävät kaikkein ylimpänä pinnassa olevat kerrokset, kuten juuri verbaali kyky (Kaila puhui psykologina ja kyse oli patologisesta tapauksesta, regressiosta. Psykologia etenikin  hänen aikanaan enimmäkseen poikkeustilojen tutkimisen kautta)
Joissakin uskontoyhteisöissä, esmes helluntailaisissa ja baptisteissa, lähestytään tätä yleisesti ns. kielillä puhumisessa, missä rukoilija hylkää normaalin kielen ja alkaa tuottaa jotakin omasta sisimmästään pulppuavaa puhetta, jonka sanotaan olevan puhetta jumalalle.

Niinikään psykedeelisessä kulttuurissa tavoitellaan (ja saavutetaan) muuntuneita tajunnantiloja.

 Psykedeelinen kulttuuri

 joka lienee samaa kuin hippikulttuuri, onkin selvästi eräs tapa tavoitella takaisin sitä hartauselämää, jonka uskonto muokkasi ja joka häipyi tieteen pesuveden mukana.
Kemikaaleilla saavutettu hartauselämä on kuitenkin rappiokulttuuria yksinomaan siihen liittyvien riippuvuuksien, mielenterveyden ongelmien ja myös fyysisten terveysongelmien takia.
Lyhyesti sanottuna, se on samaistettavissa huumeongelmaan.

Mutta jos "muuntuneella tajunnantilalla" tarkoitetaan hartauselämää (ja minä ainakin tarkoitan!) niin siihen on tervehenkisiäkin keinoja.
Jokainen meditaatio on sitä, silloin kun se onnistuu.
Ja, kuinka ollakaan, meditaatioon kuuluu ehkä oleellisimpana se, että puhe vaiennetaan.

Kun rukouksessa esitetään erilaisia ajatuskuvioita, se on ilman muuta verbaalista toimintaa. Siis sielullisen tason toimintaa. Tästä syystä se mahdollistaa myös verbaalin vastaanottamisen. 
Tässä puhutaan suggestiosta.
Onkin nähtävissä, että ulkoapäin mieleen syötetty suggestio on jokaisen uskonyhteisön perusta, ilman sitä ei yhteisöä edes synny.
Meditaatiossa sen sijaan vaiennetaan kaikki puhe ja pulina, niin oma kuin vieraskin, ja koetaan hiljaa oma itse.

Kristitty näkee mielellään, että meditoija "hokee mantraa" ja siten suggeroi itseänsä, tai antaa muiden suggeroida toistelemalla muiden mantroja.

Mantra on kuitenkin vain työkalu, apuväline, se on ikäänkuin keppi, johon voi nojata jottei horjahda. Kuitenkin, siitä päästetään irti heti kun mieli on sen verran rauhoittunut että se ei syöksy takaisin kehollisiin ja sielullisiin virikkeisiin.
Hyvä kuvaus tästä on vaikkapa Osholla: "Mieli on tarkkailijan tilassa missä ei ole tarkkailtavaa".
Siinä sanalla sanoen huomaa olevansa tilanteessa missä ei ole ollenkaan selvää kuka tarkkailee ketä. Tämä taas ei kokemuksena vaadi mitään selityksiä, silloin kun sen kokee, se vain on silloin minun luonnollinen olotilan. 
Toisin sanoen, tässä on otettu ensimmäinen ja tärkein askel poispäin älyllisistä selittelyistä!

Muutos ja pysyvyys

 Luonto on alituista muuttumista 

Kehitysvaihe liittyy toiseen, loputtomasti.
Tätä ei ole vaikeaa ymmärtää fyysisen maailman osalta. On selvää, että jokaisessa paperiarkissa on jäljellä paljonkin siitä puusta, joka on sen tekemiseksi hakattu metsästä.  Jokaisessa auton romussa on jäljellä metallia, ja juuri sitä metallia joka on peräisin kaivoksista, mistä se on louhittu juuri niitä varten.

 Hermeettinen laki

Kun näin on elottomassa maailmassa, niin samoin täytyy olla myös elollisessa, biologisessa maailmassa.  Se on hermeettinen laki.
On, kuten Juice Leskinen runoili, että "ihminen on sitä mitä hän syö". Samaten nauttimamme henkinen ravinto määrää sen mitä olemme.
Se ilmenee alituiseen kulttuuriperimänä, jonka mukaan orientoidumme, ja joka ilmenee viimeistään sitten kun tekemisiämme aletaan postuumisti analysoida.

Jos ja kun näin joudumme pitämään elollisen evolutiivista kehitystä totena, siitä seuraa, että myös itsessämme on läsnä kaikki lajimme aikaisemmat kehitysvaiheet.
Ei siis ainoastaan se kulttuuriperimä jonka kukin meistä on itseensä elinaikanaan kerennyt imeä, vaan todella se kokonaisuus  minkä biologinen historiamme muodostaa.
 Ja siihen historiaan kuuluu valtaisa määrä muutoksia sekä fyysisessä että psyykkisessä rakenteessamme

 Tässä ei ole siis kyseessä ainoastaan se  "sukupolvien ketju", jolla ymmärrämme lähinnä kehitysvaiheitamme ihmislajina, vaan jotakin joka on todella alkanut kauempaa kuin 200 000 v sitten, jolloin (erään laskelman mukaan) ihmiskunnan elinkaari on alkanut.  Kysymys ei siis ole satojen tuhansien vuosien kehityksestä, vaan miljoonien, tuhansien miljoonien...
Lyhyesti sanottuna ja karkeasti jaoteltuna meissä on saman aikaisesti läsnä mato, nelijalkainen hännällinen eläin ja nykyihminen..
"Ne löytyvät sieltä, vaikka sitten olisivat ilmi sodassa keskenään", totesi Eino Kaila kirjassa Persoonallisuus (muistinvarainen lainaus).

Kaila totesi myös, että kun regressio alkaa, niin ensimmäisenä häipyvät viimeksi muodostuneet kerrostumat, joita ovat tietysti kaikki kulttuuristamme omaksuttu kuten verbaaliset kykymme.

Dualismin vaikutus

Dualistinen ihmiskäsitys syrjäyttää fataalilla tavalla edellä mainitun tosiasia-aineiston.
Dualismi alkaa siitä, kun sellaisuuteen syntynyt ihminen vaatii yhtäkkistä  ja kertakaikkista selitystä kaikelle havaitsemalleen.  Omaa kyky tutkia ei riitä pitkälle kenelläkään meistä, ja siksi kulttuuriperimä on tarpeen.

Mutta niin välttämätön kuin se onkin kehityksen kannalta, niin sen mukana hyväksytään selityksiä ja käsityksiä, jotka ovat muodostuneet aikaisemman, puutteellisemman aineiston perusteella.

 Tieteellinen kehitys on tukeutunut muutokseen, uskonnollinen vastustaa sitä.
Edistyksellisimmät ihmiset ovat aina kyseenalaistaneet aikaisemmat saavutukset, ja kerta toisensa jälkeen on paljastunut että senkin on tuottanut kaltaisemme sellaisuuden keskelle syntyneet ihmiset, joilla ei ole ollut kykyä yhtään sen laajempiin näkemyksiin kuin mitä meillä itsellämme nyt on.

Tiedämme, että kaikki mekaanisetkin keksinnöt ja innovaatiot ovat vaatineet tekijöiltään suunnattoman määrän ponnistuksia, taistelua ja uhrauksia tullakseen lopulta hyväksytyiksi.

Mutta uskontojen saralla kehitys on toisenlaista; siinä suorastaan edellytetään, että vanhoista käsityksistä pidetään kiinni.
Kun tulen, pyörän, auran ja automobiilin vastustajat voidaan rauhassa unohtaa, niin uskontoon suorastaan ympätään näitä edistyksen vastustajia. Ne ovat juuri niitä pyhiä miehiä, joiden uskon lujuutta ylistetään kaunein sanakääntein.

Perusteellisempi tarkastelu osoittaa, että esmes kymmenenä käskynä tutuksi tullut Mooseksen lain katkelma on, kiistämättömästä kaunokirjallisesta arvostaan huolimatta, todellinen taantumuksen vakiinnuttamis-asiakirja.

"Minä olen Herra, sinun jumalasi, älä pidä muita jumalia" "Kunnioita isääsi ja äitiäsi"
jne.
Mitä tämä on muuta kuin väite, että uskokaa iankaikkisesti se, mitä me, tämän kirjoittajat, uskomme ja teille.
Johonkin lehtien väliin piiloutuu se fakta, että myös he olivat sellaisuuteen syntyneitä. 


Siten I, II, III, IV ja V Mooseksen kirja, Koraani, Dhammapada, Gilgames, Bhagavad gita ja mitä kaikkia niitä onkaan, on sijoitettava kansatieteelliseen hyllyyn kirjastossa. Mitään jumalallista ilmoitusta ei yksikään niistä sisällä.
Tarkasti ottaen, ei yksikään niistä edes yritä todistaa sitä tavalla joka täyttäisi todistamisen kriteerit, ne vain esittävät kukin oman tarinansa.

Sitäkään tosiasiaa ei voi kiistää, että kyseiset teokset ovat, ja ovat olleet kautta historian, isossa osassa ihmisten hartauselämässä.  Nykyisin koko tämä osa kulttuuriamme kietoutuu niihin.
Ja ne ovat kietoneet hartauselämän niihin jumaliin, joista ne kertovat.

Koska hartauselämällä on tällainen kytkös, niin sitä mukaa kun kirjoitusten välittämän tiedon totuusarvo jumalineen ja ihmeineen on jouduttu kiistämään, on myös hartauselämä heitetty historian roskatunkiolle.

Trialismin pyrkimys: tasapuolista huoltoa

 Kolme puoltamme vaatii kukin oman osansa.
Siihen ei kuulu pelkästään niiden puolien ravitseminen, vaan myös niiden käyttäminen, harjoitus.
Ei keho pelkästään ravitsemalla pysy kunnossa, se vaatii myös liikuntaa. 
Ei yksikään ns. sielullisista l. henkisistä kyvyistämme pysy kuosissaan jos sitä pelkästään ruokitaan yhä uusilla virikkeillä, mutta ei koskaan käytetä.
Ei ole mahdollista, että henkemme kukoistaisi pelkästään sitä ravitsemalla.

Sitä kuitenkin tekee jatkuvalla syötöllä tämä dualistinen kulttuurimme.
Dualistinen tarkastelukulma on jättänyt pimentoon sen, mitä harauselämässä ollaan tekemässä, siirtämällä se nimikkeen "jumalan palvominen" alle.

Siitä syystä tasapainoinen ihminen on niin harvinainen ilmiö nykymaailmassa. 

Uskonnon puutteet

Uskonto on luonnollinen osan päivittäistä elämänmenoa. 

Luonnollisuus tulee siitä että sillä on samanlainen biologinen perusta kuin kaikille kehollisille ja sielullisille toiminnoillemme. 
Tarkemmin ajatellen koko elämä on näiden kolmen elementtimme toteutumista: fyysisen, psyykkisen ja hengellisen.

Kun sanon elämä, tarkoitan kaikkea elämää, en yksinomaan inhimillistä elämää.
Sillä jos meissä kerran on hengellinen puolemme, se ei voi olla mitään matkan varrella hankittua, vaan yksi peruselementeistä. 


Uskonnot ovat johtaneet siihen, että hengellisyys on eristetty, määrättyihin kaavoihin, kaavoihin, jotka ovat erilaisia eri ns. uskonyhteisöissä, mutta joiden leimallinen piirre on juuri kaavamaisuus. 
Kaikki ne kiistävät yksilön oikeuden omaan hengellisyyteensä, ja kaikkialle onkin syntynyt erityisiä papistoja valvomaan hengellisyyttä yhteiskunnan  mittakaavassa.
Jos uskonnon harjoittamiselle onkin siis luonnollinen, biologinen perustansa, niin se kykenee vain vajavaisesti täyttämään ihmisen hengellisen perustarpeen. 

Kristityn kulttuurin piirissä kasvaneilla on taipumus pitää kristillistä uskoa jotenkin erityisenä kaikkiin muihin verrattuna. 
Ei siinä mitään kummallista ole. Sama taipumus löytyy ja toteutuu jokaisen muunkin uskonnon kulttuuripiirin sisällä. Kaikki eivät vain ole latautuneet samanlaisella aggressiivisuudella
Jokapäiväisessä kielenkäytössä sana "pakana" lipsahtaa usein kuin mikäkin luonnollinen ominaisuus puhuttaessa vieraista kulttuureista. 
Yhtä helposti kuin vakaumuksellisille kristityille tämä tapahtuu myös kristillisen piirin ateisteille. 



Vieraassa kulttuurissa nähdään ensimmäisenä vieraat tavat, joita sitten arvioidaan uskonnollisin kriteerein.
Mikä on uskonnollinen kriteeri?
Yksinkertaisesti se näkökanta, että meidän jumalamme on antanut meille normit omiin tapoihimme, joten niiden täytyy siis olla oikeita. Koska meidän jumalamme on ainoa oikea, niin täytyy meidän tapojemmekin olla ainoita oikeita. 
Muut ovat pakanoita.
Minoon meiltä ja muut on meirän krannista.



 Kun Jeesus perustelee sanomisiaan että "kirjoitettu on", hän vetoaa argumentteihin jotka ovat syntyneet poliittisiin tarpeisiin, ja jotka perustuvat juuri tuohon kaikkialla vallitsevaan omahyväiseen katsantoon että "meidän on parasta".

Kirjoituksen voima

"Kirjoitettuun" vetoaminen, tarkoittaa sitä, että kirjoituksella nähtiin olevan erityinen voima. Tätä asiaa ei ole pahemmin analysoitu, vaan se otetaan annettuna.

Analyysiin olisi kuitenkin syytä, sillä se tuo kirjoitukset objektina epäilyttävän lähelle niitä puisia ja kivisiä patsaita ym. jumalan kuvia, joissa uskottiin olevan erityisiä voimia, ja joita kirjoitukset itse ankarasti kieltävät palvomasta.

 Kristityt pitävät itsestään selvänä että Raamattu on jumalan sana.
Raamattu ei kuitenkaan anna tukea tälle näkemykselle; se nyt ei kertakaikkiaan yhdessäkään kohdassa väitä että näin olisi.
Kuten muutkin kirjat, se kertoo asioista, ja yksi näistä asioista on jumalan sana.
Kertoa jumalan sanasta ei kuitenkaan ole sama asia kuin olla itse jumalan sana. 
Eihän Berliini- niminen matkaopas muutu itse Berliiniksi, miten paljon se kohteestaan puhuukin!

Yksi sana kertoo enemmän kuin 1000 kuvaa; kunhan se on kirjoitettu.

 Puhuva jumala

Yksi ero patsaiden ja kirjojen välillä on: kun kuva- ja patsasjumalien aikana vain uskontojen papit ja heidän perässään koko kannattajakunnat saattoivat riidellä keskenään jumaliensa paremmuudesta, niin nyt kirja tekee jotain mihin yksikään patsas ei kuunaan kyennyt: se kielsi itse muiden jumalien palvelemisen. Se osasi itse puhua.

Jumalan sanastahan esmes kristityt puhuu tämän tuosta, mutta se on peiteilmaisu kristillisyyden (kuin myös juutalaisuuden, muslimien, sanalla sanoen kaikkien kirjauskontojen ytimelle; kirjotus on jumala. 
Aikaisemmin patsas oli jumala. Nyt kirjoitus on jumala.

Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. 
Jokainen patsas joka on jonkin verran taiteellinen, on sitä juuri siksi ja niissä puitteissa, että se puhuttelee katsojaansa. Olkoonkin kuvakieltä mutta kieltä kuitenkin.
Kuten jokainen patsas on veistäjänsä hengentuote, on jokainen kirjoitus kirjoittajansa hengentuote.

Mutta kuvaamataiteelliseen hengentuotteeseen verrattuna kirjallisella hengentuotteella on se etu, että sen sanoma on monin verroin pysyvämpää, siten, että se lukutaidon myötä pystyy toistumaan ennen näkemättömällä tavalla lukemattomia kertoja.
kun jumalankuvat aikaisemmin puhuttelivat ihmisiä mykällä tavalla, antaen jokaisen uuden näkijän muodostaa oman näkemyksensä, tämä uusi jumala toistaakin samat sanat jokaiselle joka osaa lukea tai vaikkapa vain kuunnella kun luetaan.

Laadullinen hyppäys -- eikä muuta

Eikö jo käy selväksi, että kirjauskonnon ilmaantuminen on eräs laadullinen hyppäys uskontojen kehityksen ketjussa, jota voidaan tarkastella aina kivikaudelta saakka erilaisten luolamaalausten ja fetissilöydösten valossa.