Uskonnon puutteet

Uskonto on luonnollinen osan päivittäistä elämänmenoa. 

Luonnollisuus tulee siitä että sillä on samanlainen biologinen perusta kuin kaikille kehollisille ja sielullisille toiminnoillemme. 
Tarkemmin ajatellen koko elämä on näiden kolmen elementtimme toteutumista: fyysisen, psyykkisen ja hengellisen.

Kun sanon elämä, tarkoitan kaikkea elämää, en yksinomaan inhimillistä elämää.
Sillä jos meissä kerran on hengellinen puolemme, se ei voi olla mitään matkan varrella hankittua, vaan yksi peruselementeistä. 


Uskonnot ovat johtaneet siihen, että hengellisyys on eristetty, määrättyihin kaavoihin, kaavoihin, jotka ovat erilaisia eri ns. uskonyhteisöissä, mutta joiden leimallinen piirre on juuri kaavamaisuus. 
Kaikki ne kiistävät yksilön oikeuden omaan hengellisyyteensä, ja kaikkialle onkin syntynyt erityisiä papistoja valvomaan hengellisyyttä yhteiskunnan  mittakaavassa.
Jos uskonnon harjoittamiselle onkin siis luonnollinen, biologinen perustansa, niin se kykenee vain vajavaisesti täyttämään ihmisen hengellisen perustarpeen. 

Kristityn kulttuurin piirissä kasvaneilla on taipumus pitää kristillistä uskoa jotenkin erityisenä kaikkiin muihin verrattuna. 
Ei siinä mitään kummallista ole. Sama taipumus löytyy ja toteutuu jokaisen muunkin uskonnon kulttuuripiirin sisällä. Kaikki eivät vain ole latautuneet samanlaisella aggressiivisuudella
Jokapäiväisessä kielenkäytössä sana "pakana" lipsahtaa usein kuin mikäkin luonnollinen ominaisuus puhuttaessa vieraista kulttuureista. 
Yhtä helposti kuin vakaumuksellisille kristityille tämä tapahtuu myös kristillisen piirin ateisteille. 



Vieraassa kulttuurissa nähdään ensimmäisenä vieraat tavat, joita sitten arvioidaan uskonnollisin kriteerein.
Mikä on uskonnollinen kriteeri?
Yksinkertaisesti se näkökanta, että meidän jumalamme on antanut meille normit omiin tapoihimme, joten niiden täytyy siis olla oikeita. Koska meidän jumalamme on ainoa oikea, niin täytyy meidän tapojemmekin olla ainoita oikeita. 
Muut ovat pakanoita.
Minoon meiltä ja muut on meirän krannista.



 Kun Jeesus perustelee sanomisiaan että "kirjoitettu on", hän vetoaa argumentteihin jotka ovat syntyneet poliittisiin tarpeisiin, ja jotka perustuvat juuri tuohon kaikkialla vallitsevaan omahyväiseen katsantoon että "meidän on parasta".

Kirjoituksen voima

"Kirjoitettuun" vetoaminen, tarkoittaa sitä, että kirjoituksella nähtiin olevan erityinen voima. Tätä asiaa ei ole pahemmin analysoitu, vaan se otetaan annettuna.

Analyysiin olisi kuitenkin syytä, sillä se tuo kirjoitukset objektina epäilyttävän lähelle niitä puisia ja kivisiä patsaita ym. jumalan kuvia, joissa uskottiin olevan erityisiä voimia, ja joita kirjoitukset itse ankarasti kieltävät palvomasta.

 Kristityt pitävät itsestään selvänä että Raamattu on jumalan sana.
Raamattu ei kuitenkaan anna tukea tälle näkemykselle; se nyt ei kertakaikkiaan yhdessäkään kohdassa väitä että näin olisi.
Kuten muutkin kirjat, se kertoo asioista, ja yksi näistä asioista on jumalan sana.
Kertoa jumalan sanasta ei kuitenkaan ole sama asia kuin olla itse jumalan sana. 
Eihän Berliini- niminen matkaopas muutu itse Berliiniksi, miten paljon se kohteestaan puhuukin!

Yksi sana kertoo enemmän kuin 1000 kuvaa; kunhan se on kirjoitettu.

 Puhuva jumala

Yksi ero patsaiden ja kirjojen välillä on: kun kuva- ja patsasjumalien aikana vain uskontojen papit ja heidän perässään koko kannattajakunnat saattoivat riidellä keskenään jumaliensa paremmuudesta, niin nyt kirja tekee jotain mihin yksikään patsas ei kuunaan kyennyt: se kielsi itse muiden jumalien palvelemisen. Se osasi itse puhua.

Jumalan sanastahan esmes kristityt puhuu tämän tuosta, mutta se on peiteilmaisu kristillisyyden (kuin myös juutalaisuuden, muslimien, sanalla sanoen kaikkien kirjauskontojen ytimelle; kirjotus on jumala. 
Aikaisemmin patsas oli jumala. Nyt kirjoitus on jumala.

Tämä ei kuitenkaan ole täysin totta. 
Jokainen patsas joka on jonkin verran taiteellinen, on sitä juuri siksi ja niissä puitteissa, että se puhuttelee katsojaansa. Olkoonkin kuvakieltä mutta kieltä kuitenkin.
Kuten jokainen patsas on veistäjänsä hengentuote, on jokainen kirjoitus kirjoittajansa hengentuote.

Mutta kuvaamataiteelliseen hengentuotteeseen verrattuna kirjallisella hengentuotteella on se etu, että sen sanoma on monin verroin pysyvämpää, siten, että se lukutaidon myötä pystyy toistumaan ennen näkemättömällä tavalla lukemattomia kertoja.
kun jumalankuvat aikaisemmin puhuttelivat ihmisiä mykällä tavalla, antaen jokaisen uuden näkijän muodostaa oman näkemyksensä, tämä uusi jumala toistaakin samat sanat jokaiselle joka osaa lukea tai vaikkapa vain kuunnella kun luetaan.

Laadullinen hyppäys -- eikä muuta

Eikö jo käy selväksi, että kirjauskonnon ilmaantuminen on eräs laadullinen hyppäys uskontojen kehityksen ketjussa, jota voidaan tarkastella aina kivikaudelta saakka erilaisten luolamaalausten ja fetissilöydösten valossa.