Sellaisuutta on kaikki mitä maailmassa on, riippumatta meidän, useimmiten vääristä, havainnoistamme.
Minän sellaisuus
Psykologiassa tunnetaan "kehonkaava" käsite, josta puhutaan ennenkuin siirrytän käsitteeseen "itsetunto".Trialismi näkee, että kaavoja onkin kolme: kehonkaava, sielunkaava ja hengenkaava! Minän sellaisuutta on: Kas vain, minulla on kädet ja jalat, koko keho!
Kas vain, minulla on mieli, ja sielu kaiketi, koska voin mielessäni aistia sekä kehon että jotain muuta jonka täytyy olla muuta kuin keho, panenpa sille nimeksi sielu.
Ja kas vain, sielun lisäksihän tässä näyttää olevan vielä jotakin, koskapa mieleni tuntee varmuutta joka ei ole millään selitettävissä olkoon se nimeltään henki...
Mutta tässä vaiheessahan uskonto tulee mukaan ja ennenkuin edes alamme itse ajatella asiaa se kiirehtii tuomaan meille käsityksen jumalasta.
"Se kolmas on sinun kaipauksesi iäisyyttä ja jumalaa kohti" se esittää, ja niin jätämme asian enemmän käsittelyn.
Enempi käsittely voisi tuoda mielemme taululle hengen tasaveroisena elementtinä yhdessä kehon ja sielun kanssa. Siihen ei kuitenkaan anneta aikaa, vaan mieli kyllästetään (etten sano myrkytetään) ulkoa päin tulevalla uskonnon suggestiolla, ja siihen liittyy vääjäämättä rukouselämä, joka on sanallista kommunikointia sen jumalan kanssa minkä kulloinkin kyseessä oleva kirjauskonto meille lanseeraa.
Nyt pitää selvittää, mitä dualismilla on sen kanssa tekemistä että hartauselämä vieraantuu.
Kysymys on yksinkertaisesti siitä, että dualismi siirtää hartauden harjoittamisen intellektuaalille, älylliselle, tasolle.
Mutta hartauselämä kuuluukin uskonelämän tasolle.
Meidän pitää oppia tunnustamaan, että me tunnemme, tiedämme ja uskomme. Näitä kaikkia yhdessä, saman aikaisesti, yrittämättäkään erottaa niitä toisistaan.
Logiikassa toimii logiikan lait. Näitä lakeja nyt sitten yritetään soveltaa hartauselämään.
Uskovaiset luulevat, että tuomalla käsite jumala tähän prosessiin autetaan sen selvittämistä. Mutta jokainen selitys on vaatii uusia selityksiä ja seurauksena on miljoonia hyllymetrejä selitysteoksia, joita kukaan ei kerkeä koskaan edes lukea.
Se että tällä ei ole tykkänään pystytty hartauselämää nujertamaan, ainoastaan latistamaan, johtuu siitä, että hartauden tarve on todellinen. Vaikka sille syötettäisiin mitä käsityksiä jumalan olemassaolosta, jumalten lukumäärästä, otollisista palvontamenoista jne, niin hartauden tarve on olemassa. Se on kahva mistä papin sopii pitää kiinni kun hän haluaa otteen laumansa jäsenestä ja koko seurakunnasta.
Sielullisessa toimivat sielulliset lait, logiikka.
Hengellisessä toimivat hengen lait.
Kumpikin toimii täysipainoisesti vain jos sen annetaan toimia häiritsemättä.
Ne kokemukset, joita eri meditaatiokoulukunnat tietävät kertoa, osoittavat, että hartauselämä on parhaimmillaan silloin, kun verbaalista tasosta osataan päästää irti.
Nyt muistutan, mitä Eino Kaila sanoi: regressiossa ensimmäisenä häviävät kaikkein ylimpänä pinnassa olevat kerrokset, kuten juuri verbaali kyky (Kaila puhui psykologina ja kyse oli patologisesta tapauksesta, regressiosta. Psykologia etenikin hänen aikanaan enimmäkseen poikkeustilojen tutkimisen kautta)
Joissakin uskontoyhteisöissä, esmes helluntailaisissa ja baptisteissa, lähestytään tätä yleisesti ns. kielillä puhumisessa, missä rukoilija hylkää normaalin kielen ja alkaa tuottaa jotakin omasta sisimmästään pulppuavaa puhetta, jonka sanotaan olevan puhetta jumalalle.
Niinikään psykedeelisessä kulttuurissa tavoitellaan (ja saavutetaan) muuntuneita tajunnantiloja.
Psykedeelinen kulttuuri
joka lienee samaa kuin hippikulttuuri, onkin selvästi eräs tapa tavoitella takaisin sitä hartauselämää, jonka uskonto muokkasi ja joka häipyi tieteen pesuveden mukana.Kemikaaleilla saavutettu hartauselämä on kuitenkin rappiokulttuuria yksinomaan siihen liittyvien riippuvuuksien, mielenterveyden ongelmien ja myös fyysisten terveysongelmien takia.
Lyhyesti sanottuna, se on samaistettavissa huumeongelmaan.
Mutta jos "muuntuneella tajunnantilalla" tarkoitetaan hartauselämää (ja minä ainakin tarkoitan!) niin siihen on tervehenkisiäkin keinoja.
Jokainen meditaatio on sitä, silloin kun se onnistuu.
Ja, kuinka ollakaan, meditaatioon kuuluu ehkä oleellisimpana se, että puhe vaiennetaan.
Kun rukouksessa esitetään erilaisia ajatuskuvioita, se on ilman muuta verbaalista toimintaa. Siis sielullisen tason toimintaa. Tästä syystä se mahdollistaa myös verbaalin vastaanottamisen.
Tässä puhutaan suggestiosta.
Onkin nähtävissä, että ulkoapäin mieleen syötetty suggestio on jokaisen uskonyhteisön perusta, ilman sitä ei yhteisöä edes synny.
Meditaatiossa sen sijaan vaiennetaan kaikki puhe ja pulina, niin oma kuin vieraskin, ja koetaan hiljaa oma itse.
Kristitty näkee mielellään, että meditoija "hokee mantraa" ja siten suggeroi itseänsä, tai antaa muiden suggeroida toistelemalla muiden mantroja.
Mantra on kuitenkin vain työkalu, apuväline, se on ikäänkuin keppi, johon voi nojata jottei horjahda. Kuitenkin, siitä päästetään irti heti kun mieli on sen verran rauhoittunut että se ei syöksy takaisin kehollisiin ja sielullisiin virikkeisiin.
Hyvä kuvaus tästä on vaikkapa Osholla: "Mieli on tarkkailijan tilassa missä ei ole tarkkailtavaa".
Siinä sanalla sanoen huomaa olevansa tilanteessa missä ei ole ollenkaan selvää kuka tarkkailee ketä. Tämä taas ei kokemuksena vaadi mitään selityksiä, silloin kun sen kokee, se vain on silloin minun luonnollinen olotilan.
Toisin sanoen, tässä on otettu ensimmäinen ja tärkein askel poispäin älyllisistä selittelyistä!
