Uskonnon alkuperä

Kun lähtökohdaksi otetaan kuvatunlainen mielen kolminaisuus, päästään seuraavanlaisiin päätelmiin:

Puhekielen syntyminen toi mukanaan älyllisen suhtautumistavan. Älyllisyys toi mukanaan kysymykset, mm. identiteettikysymyksen, johon uskonto tarjoaa omaa vastaustaan, joka niissä oloissa saattoi olla ainoa mahdollinen.
 Animatistille sellaisia kysymyksiä ei ollut, hänelle maailma oli sellainen kuin se oli, ts. sellainen jollaisena hän sen näki ja koki. Eihän voi olla kysymyksiä enempää kuin vastauksiakaan, jos ei ole kieltä millä kysyä ja vastata! Molempia alkoi tulla vasta kun oli saatu kieli, jolla niitä esittää, ja jumala oli yksinkertaisin löydettävissä oleva vastaus kaikelle, mitä ei ymmärretty.  

Maailman "ottaminen sellaisenaan" ei toki ole älyllisen vastakohta, mutta jotain merkittävää sisältyy silti siihen, että puhetaidon mukanaan tuoma älyllisyys haastoi heti alkuperäisen animatismin. Se teki sen juuri omimpana itsenään, kertomalla jumalista. Se taas ei ole olemukseltaan mitään muuta kuin nähdyn ja koetun selittämistä; mikä aikaisemmin oli ollut pelkästään "sellaista", olikin nyt "sellaista siksi, koska..."

 Lopulta älyllisyys pääsi voitolle, ja ateismi syntyi ja yleistyi. Mutta se, että eksaktien tieteiden yliopistot hyysäävät yhä tiedekuntien joukossa teologista tiedekuntaa, osoittaa, enemmistöllä ei sittenkään ole uskon suhteen oikein pasmat selvillä. Alkuperäinen animatismi elää jossakin syvällä...

Uskontotieteilijät muistavat aina mainita, että uskonnon alkuperä on problemaattinen.
Helmer Ringgren – Åke V. Sröm taivastelevat kirjassaan ”Kansojen uskonnot ennen ja nyt” : ”Tuskin minkään käsitteen määritteleminen on osoittautunut vaikeammaksi kuin uskonnon”.
Tämä näyttääkin olevan kaikkien uskontotieteilijäin yhteinen arvio.
Suomenkielinen Wikipedia aloittaa huokailunsa näin: ”Uskonnon määritelmiä on lukuisia eikä niistä vallitse yksimielisyyttä. Uskontotieteilijä Ilkka Pyysiäisen mukaan "uskonto on käsitteellistys, joka on tehty suuresta määrästä erilaisia uskomuksia, käyttäytymistaipumuksia ja  kokemuksia.” Tämä jo menee niin kauaksi asiasta, että sitä ajatellessaan kysyjältä ehtii häipyä mielestä, mitä oikeastaan on kysymässä.  Ainakin seuraavia olen nähnyt esitettävän  lähtökohdiksi uskonnon alkuperän määrittelyyn: animismi, totemismi, magia, sosiologinen, ja vielä ”alkumonoteistinen” teoria.
 

Minä, joka en ole tieteilijä, voin jättää liturgiat sikseen, väitänkin, että uskonnon alkuperä on hyvinkin omaan kokemuspiiriimme kuuluvien käsitteiden avulla.  Tietystikin on mahdotonta tunkeutua uskonnon aikaisempiin vaiheisiin kokemuksen kautta. Ainoa vaihtoehto on yrittää eläytymisen kautta.
Tässä on apuna on tietenkin käytettävä päättelymenetelmää, mutta sekin on tarvittaessa eksakti ainakin samassa määrin kuin yhtälöoppi matematiikassa. Riittää kun ymmärtää sen, jolloin sitä voi käyttää hyödyksi.
Jos lähtee liikkeelle erilaisista luomiskertomuksista, ei voikaan löytää oikeata ketjua.
 Mutta kun kysyy, mistä ne kertomukset ovat ilmaantuneet, pääsee jo todennäköisyyksien ketjuun käsiksi. Silloin tullaan tuota pikaa kertomusten alkulähteille: niiden  ilmaantuminenhan vaati kertojaa. Muuta sellaista ei ole pystytty jäljittämään kuin ihminen.
 

Tarkoitan todella, että sellaista asiaa, kuin että jumala olisi tullut taivaasta ja ilmoittanut jonkin asian ihmiselle, ei kerta kaikkiaan ole mahdollista todistaa, minkään ihmisen laatiman kirjoituksen avulla, vaan ainoa, mikä sen voisi todistaa, olisi, että jumala tulisi sen itse sanomaan.  Kirjauskonto onkin yritys vääntää asia niin päin, että tämä olisikin todella tapahtunut. Kirjauskontojen todistusvoima kilpistyy kuitenkin niiden perin, perin, lyhyeen historiaan verrattuna niihin ajanjaksoihin, joissa koko kielellinen kehitys on tapahtunut.

 
Joka on katsonut Akira Kurosavan ”Dersu Uzala” nimisen elokuvan, tai mieluummin lukenut Vladimir Klavdijevitš Arsenjevin elokuvan perustana olevan kirjan, kummasteli varmaan, kun Dersu, vaikkakin oli omaksunut monia länsimaisen kulttuurien hyödykkeitä, osasi käyttää metsästyksessä  nykyaikaista tuliasetta sekä polttaa polttaa piippua, puhui luonnon kohteista oudolta ja vähemmän länsimaiselta kuullostavalla  tavalla. ”Aurinko on hyvä ihminen”, sanoi hän. ”Puut ovat hyviä ihmisiä”.
Miten niin ”ihmisiä”?
Kyseessä on yksinomaan kulttuurikuilu, joka vallitsi venäjänkielen (ja myös suomen!) ja hänen oman kielensä, joka oli nanai l. goldi- kansan kieli (tunguusialiseen kieliryhmään kuuluva nanai-kieli). Tämä kieli on säilyttänyt, etymologiassaan jotakin joka on paljon vanhempaa perua kuin yksikään eurooppalaisista uskonnon vaikutukselle altistuneista kielistä. Niinpä sen ihmiskäsitys on ymmärrettävissä juuri animatismin kautta. Siinä vaiheessa kun kertomuksia jumalista ei vielä oltu kuultu, voidaan olettaa ihmisen identiteetin olleen yksinkertaisesti sen tapainen, että ”minä olen mikä olen”.  Mutta aivan luonnollista tässä tilanteessa on, että myös ympäristön kohteet, toiset ihmiset, kivet, puut, eläimet, aurinko, ovat niitä (eli sellaisia) kuin ovat.
 

Nanai-kielen ihmistä tarkoittava sana oli ilmiselvästi säilynyt niin lähellä henkeä tarkoittavaa sanaa,  että se ei ollut käännettävissä venäjäksi. Eikä suomeksi.
Niinpä Dersu olisi saattanu sanoa myös, että ”minä olen henki”. Henkiä  olivat siinä tapauksessa kaikki muutkin! Tai että ”minä olen ihminen”. Niin, tässä vaiheessa ei tunnu enää lainkaan ihmeelliseltä, että puut ja Aurinkokin olivat Dersulle ihmisiä.
Tässä on se kaivattu linkki joka yhdistää ihmisen ja  jumalat. Vasta kun ihmiset alkoivat kertomaan toisilleen jumalista, joka tapahtui sen seurauksena, että sellaisuuden hyväksymisestä ilman selityksiä luovuttiin ja alettiin selittää sitä rationaalisesti, alkoikin henki, se alkuperäinen ”se joka on”, se alkuperäinen ”ihminen” erottua tästä näkyvästä fyysisestä ja henkisestä (ajattelevasta) ihmisestä omaksi kategoriakseen, jumaliksi, ja syntyi papisto pitämään yllä yhteyksiämme siihen. 

Niin, miksi ihmiset sitten alkoivat kertoa toisilleen jumalista? 

Luonnollisesti siksi, että se oli kevyimmän vastuksen tie selittää asiat, joiden toimintamekanismia ei muuten saatettu selittää.

Tätä päättelyketjua ei ole vaikeaa ymmärtää, kun irrottaa katseensa uskonnosta eikä pidä sja yrittää selvittää, mitä muuta puhetaidon ilmaantuminen ihmisen historiassa merkitsi. Kuten Yaval Noah Hararin kirjassa ”Sapiens, ihmisen lyhyt historia” selvitetään, koko kulttuurielämä alkoi siitä: kertomuksia ja niistä muodostuneista tarinoista kiteytyy koko talouselämä, poliittinen elämä, taide, musiikki, kaunokirjallisuus… mitään ei, sanalla sanoen, olisi ilman tarinaa. Tässä tarinoiden köydessä uskonto on yhtenä säikeenä. 

Vain yhtenä säikeenä.

Kirjauskonto

  Kirjauskonto sitten nosti kertomuksen vaikutukset aivan uudelle tasolle, toiseen potenssiin, jos niin voi sanoa. Tarinat elivät omaa elämäänsä, mutta kirjoitustaidon ilmaantuminen puhetaidon jatkeeksi mahdollisti niiden ikuistamisen, jolloin tarina pysyi muuttumattomana. 

Tämä taas synnytti vääjäämättömästi teologian, joka mahdollisti uusien merkityssisältöjen antamisen kirjoituksille tarpeen mukaan.

Aikajana on syytä pitää mielessä: esmes kristinuskon perustaja ja ensimmäinen teologi vaikutti n. 2000 v. sitten. Vähän ennen häntä elänyt Jeesus viittasi puheissaan vanhoihin kirjoituksiin, jotka, todistettavasti olivat kuitenkin vain n. 500 vuoden ikäisiä. Siis eivät lainkaan vanhoja historian näkökulmasta!

Sitä edeltävä etappi, joka oli Tooran luomiskertomus paratiiseineen, ajoittuu aikajanalla jotakuinkin samoihin kuin maanviljelyskulttuurin irtautuminen keräiy-metsästyskulttuurista. Puhutaan n. 10-12 tuhannen vuoden takaisista ajoista (unohdetaan hetkeksi Tooran ajoitukset, jotka eivät perustu muuhun kuin perimätietoon).

Ensimmäisen jonkinlaisen "kieliopin" sisältävän puhekielen arvioidaan ilmaantuneen n. 45 tuhatta vuotta sitten. Tämä vasta mahdollisti tarinanmuodostuksen. 

Heidelbergin ihminen, joka edustaa erästä merkittävää kehitysvaihetta suurine aivoineen, ilmaantui n. 600 tuhatta vuotta sitten. Puhetaidottomana tämän on täytynyt elää ilman puhetaidon seuralaista, uskontoa. Siinä onkin meillä preanimisti eli  animatisti.

Ja siinä meille perspektiiviä uskonnon alkuperän, merkityksen ja funktion arvioimiseen.

Meditaatio ilman huuhaata

”Huuhaa” ei tässä ole mikään kiukkua ilmentävä haukkumasana, vaan sillä on täsmällinen merkitys. Tämä tulee esiin useinkin juuri yhteyksissä, joissa sivutaan  hengellisiä asioita, tavalla tai toisella.
 Lääkintähenkilöstä käyttää sanaa huuhaa mielellään puhuessaan ns, vaihtoehtoisista hoitomuodoista, tarkoittaen sellaisia, joiden vaikutus on tavalla tai toisella jäänyt selvittämättä. Ei tunneta jonkin lääkkeen vaikutusmekanismia, tai sitten sen käytöstä ei ole lainkaan, tai ei riittävästi, virallisesti tilastoituja  kokemuksia, mitä tuo ”virallisuus” sitten tarkoittaneekin.
 Kysymys näytöstä ei kuitenkaan voi olla lopullinen kriteeri sille, onko kyse huuhaasta vai ei. Tietysti voidaan viitata esmes syöpähoitoihin, joissa henkiparantaja näköjään paljain käsin ko. kohtaa manipuloimalla näytti poistavat kasvaimen, tuosta vain, ihon läpi.  Kun sitten paljastuikin, että kyse oli samasta sorminäppäryydestä, jolla sirkuksen taikurit erinäistä rekvisiittaa käyttäen saavat näyttämään siltä, että tapahtuu yliluonnollisia asioita, korvasta tulee lantti, hatusta kaniini, esine katoaa tuntemattomalla tavalla tyhjiin putkahtaakseen taas esiin jostakin yllättävästä paikasta; tällaista ei ole vaikeaa osoittaa huuhaaksi.
 Mutta otetaanpa käsittelyyn esmes magneettirannekkeen parantava vaikutus.  ”Ei ole näyttöä”, sanovat lääkärit. Entäpä sitten kun siitä huolimatta kokeilet, ja huomaat, että kyseinen ”taikakalu” poistaa lyhyessä ajassa sinua öisin vaivanneen kolotuksen raajoissa ja saat taas nukuttua minkään häiritsemättä uniasi?  Plaseboako?.
 Kehottaisin suhtautumaan varauksella niin tämän tapaisiin hoitoihin kuin niiden kritiikkiinkin; veressähän tiedetään olevan aineita joihin magneetti vaikuttaa suoraa ikäänkuin paperin alle sijoitettu magneetti tuota pikaa järjestää paperille sirotellun rautajauhon omien napojensa mukaiseen kuvioon. Mikä ettei veressä oleville magnetisoituville partikkeleille voisi käydä samoin, ja mikä ettei tämä voisi vaikuttaa suoraa, joskin tuntemattomalla mekanismilla, kipua aiheuttaviin tekijöihin. Mahdollisuuksia siis jää, vaikka näyttöä ei ole, ja kullekin ”potilaalle” oma kokemus on paras näyttö. Onhan tunnettua, että mikään hoitomuoto ei vaikuta kaikkiin kohteisiinsa aivan samalla tavalla.
 
Me tarkoitamme tässä huuhaalla sellaisia perusteluja, joista perustellusti voidaan olettaa, että esittäjällä ei ole kompetenssia niiden esittämiseen. Sellaisia ovat meditaatiosta puheenollen esmes puheet mantran värähtelyvaikutuksesta, ”henkisestä yhteydestä tuonpuoleiseen” henkioppaineen ynnä muine sellaisineen, ja niin edelleen. Ylipäänsä kaikkia sellaisia perusteluja, joiden tarkoitus menee oman itsen ulkopuolelle, ja jotka mystifioivat itse toimitusta. Huuhaavapaaksi hyväksymme itse asiassa ainoastaan sen perustelun, että me itse tarvitsemme meditaatiota.
 Tässä on syytä esittää sama varaus kuin vaihtoehtohoidoista puhuttaessa; tärkeätä olisi vain, että kun meditaatiota lähestyy, tekee sen omilla ehdoillaan, antamatta muiden esittämien teorioiden vaikuttaa, sillä ne johtavat vain oppeihin ja koulukuntiin, joita maailmassa kyllä on riittävästi ilman että yhtään uutta tarvitaan sen lisäksi, että minä tarvitsen meditaatioita syistä jotka ovat tässä ja nyt vallitsevaa todellisuutta.

Kun sijoittaa meditaation ihmisen kokonaiskuvaan, havaitsee, että kyse ei ole mistään harrastuksesta, joka voidaan ”valita itselleen sopivana” monien muiden joukosta, kuten jalkapallo tai jääkiekko, tai viulunsoitto, tai purjehdus.
 Meditaatio on paremminkin elintoiminto, samoin kuin verenkierto ja hengitys; sitä vain tulee tehneeksi. Kyse on vain siitä, miten vapaasti tämä voi tapahtua. Kun ajattelee, miten sanaa meditaatio, sekä meditaatioksi miellettäviä menetelmiä, käytetään, kiintyy huomio siihen, että aina on jokin ulkoinen auktoriteetti määrittelemässä tehtävää, joka meditaatiolla hänen käsityksensä mukaan on.
 Alkuperäinen meditaatio ei tällaista ollenkaan sisältänyt. Kun nimittäin seuraamme sitä tarpeeksi kauas taaksepäin, tulemme vaiheeseen, missä tehtävänanto ei ollut edes mahdollista, kun ei ollut välttämätöntä välinettä siihen, puhetaitoa. Vasta puhetaidon ilmaantuminen mahdollisti tehtävänannon.
 Miten tämä voidaan todistaa? Hyvin yksinkertaisesti: samoin kuin voidaan päätellä, että ihmisellä oli nykyisen kaltainen keho ennen kuin varsinaisesta Sapiensista voitiin puhua, kantoi tämä keho mukanaan jotakin mielen tapaista. Mitä tämä keho teki muuta kuin lepäsi, milloin ei ollut aktiivisessa toiminnassa, ja mitä teki mieli muuta kuin meditoi samassa tilanteessa. Tämän kummempaa todistusta ei tarvita; mikään mitä meissä nykyisin ilmenee, ei ole tullut tyhjästä, vaan noudattaen pitkällistä kausaliteettien ketjua selvästi tunnistettavine vaiheineen (toki sillä varauksella, että ”vaiheet” ovat älymme kehittämiä apuneuvoja kehityksen kulun merkitsemiseksi. Itse kehitys tapahtuu portaattomasti).
Tältä kannalta meditaatio on tunnistettavissa kautta koko elollisen luonnon, kaikki eläimet meditoivat, samoin puut ja muut, se on välttämätön vastapaino toiminnasta aiheutuvalle stressille.
 Tätä meditaatiota ryhtyi sitten uskonto ottamaan hallintaansa, ja kuten on todettu, uskonto on älyllistä toimintaa. Se on siinä mielessä meditaation vastaista, että ulkoinen suggestio tekee meditoinnista lopun ja muuttaa sen rukoukseksi, kuvitteelliseksi keskusteluksi jumalten kanssa kuviteltuine ”rukousvastauksineen”.
 Kun uskonto näin alkoi manipuloida ihmistä, syntyi tietysti skismaa älyllisen minän ja hengellisen minän välillä, ja henki koki pitää puoliaan pitäytymällä meditaatiossa. Nähtävissä on, että tämä ei ole onnistunut missään vaiheessa, ja sekin on älyllisen kehityksen seurausta; jumalat merkitsivät hengen älyllistämistä, mutta aivan samoin vaati nyt niiden vastustaminen älyllisiä perusteluja. ”Sinun tulee meditoida siitä ja siitä syystä”!
  Alkuperäinen meditaatio ei tarvinnut perusteluja, perustella sitä olisi ollut samaa kuin perustella, että pitää hengittää, veren pitää kiertää suonissa jne, jotta voisit elää, kun kaikki se tapahtui ja tapahtuu ilman perusteluja, vieläpä paremmin ja tehokkaammin.
 Näin tuli meditaatioon mukaan tehtävänanto, ulkopuolinen suggestio. Se toi mukanaan erilaiset kuppikunnat, koulukunniksi niitä nykyisin nimitetään. Tämä on luonteeltaan leimautumisoppimista sanan nykyaikaisessa mielessä.  
 Sana ”nykyaikainen” vaatii selityksen. Leimautuminen on juuri alkuperäistä oppimista, kaikkien eläinten poikaset leimautuvat vanhempiinsa, laumanjohtajiin leimautuminen on myös yleistä kaikilla laumaeläimillä jne.
 Mutta guruihin leimautuminen on jotakin toisenlaista, siinä tulee mukaan lisäksi vannoutuminen. Meditaatiokoulukunnille onkin tyypillistä painottaa guru – bhiksu – suhteen merkitystä, aivan samoin kuin uskonnollisissa liikkeissä ilmenee tietoista pyrkimystä lujittaa yhteisöä mestarin palvonnalla. Mestarit itse pyrkivät juuri tähän kuka tietoisesti, kuka itse sitä tajuamatta.
 Kaikissa edellä kuvatuissa meditaatiojärjestelmissä ja meditaatiota sivuavissa menetelmissä on nähtävissä näitä piirteitä. Paradoksaalisesti edellä kuvaamistani koulukunnista ”Tietämättömyyden pilven” opettajan menetelmä on lähes keikkein ”puhtain” meditaatiomenetelmä, mikä johtuu ehkä siitä, että kuvatessaan meditaatiota sellaisena kuin sen itse koki, tuntematon kirjoittajamme joutui ottamaan kantaa tunnustamaansa uskontoon, tehdäkseen selväksi, että meditaatio on täysin eri asia kuin uskonto (ei edes Jumalan hyvyyttä pidä ajatella!).
 Gurujen merkityksen painottaminen on sitten vaikuttanut monin tavoin oppien sisältöihin.
 Intialaiset menetelmät, joita kaikkeen ”tuonpuoleiseen” sitoutunut teosofiliike on mielellään esitellyt, sisältävät kaikenlaisia ”henkioppaita” jotka meditaation edetessä tulevat antamaan uutta opetusta, kunhan alkeistaso on ensin opiskeltu. Näiden väitetään tulevan ilmestyksenomaisesti samoin kuin Raamatun Johanneksen ilmestyskirjassa kuvataan.  Monet liikkeen jäsenet kuvaavatkin sitten omia henkioppaitaan uskottavan (=rationaalisen) tuntuisesti. Uskokoon ken tahtoo, minä en jaksa moisiin uskoa siitä syystä, että jokainen näistä meditaatiomenetelmistä sisältää lähtökohtanaan ulkoisen tehtävänannon, suggestion.
 Tässä samassa hengessä on myös lanseerattu pienen kirjaston verran erilaisia mantroja.
 Mantra on sanskritinkielinen sana, ja sillä on täsmällinen merkitys: mielen instrumentti.  Tämä onkin hyvä pitää mielessä, kun alkaa sulkea pois kaikkia muita merkityksiä, mitä sille on annettu. Itse sana ja käsite on tullut tietoisuutemme, kuten moni muukin meditaatioon liittyvä, lähetyssaarnaajien tuomana, ja heillä tunnetusti on lähtökohtainen tendenssi nähdä mystisiä merkityksiä sielläkin, missä niitä ei ole. Mutta eivät he yksin ole syyllisiä tähän turhaan mystifiointiin. Myös kaikissa intialaisissa kulttuureissa, missä mantra on tunnettu, sille on ladattu jos jonkinlaisia ”henkisiä” sisältöjä.  Yksinpä Patanjali, tuo muuten niin selkeäsanaisen meditaatio-oppaan laatija, kuvaa suosittelemaansa OM- mantraa epiteetillä ”pyhä tavu”.
Eräs toinen meditaatio-opas kuva tätä om-tavua kuin se olisi elävä olio: ”Hänen nimensä on Om”.
 OM ei kuitenkaan ole läheskään ainoa mantra, vaan niitä on lukemattomia, ja niihin liitetään sellaisia ominaisuuksia kuin ”värähtely”, mikä antaa niille mahdin vaikuttaa suoraa mieleemme värähtelemällä otollisella jaksoluvulla, mistä muodostuu sopusointu. Musiikkiin perehtynyt oivaltaa heti, millaisesta ilmiöstä on kyse. Toimiihan se musiikissakin, miksei siis tässä!
 Lisää pyhyyttä mantralle annetaan vielä leimaamalla se sillä tavalla henkilökohtaiseksi, että vain guru voi antaa sen sinulle, ja vain gurulta saatuna se on käyttökelpoinen; ilman tätä se on vain sana sanojen joukossa omaamatta minkäänlaista tehoa.
Gurun lisäksi mantran voi saada myös ”henkioppaalta”, mikä se sitten onkin. Minun käsitykseni on, että henkiopas on samanlainen henki, joita minkä hyvänsä uskonnon edustaja kertoo kohdanneensa ”näyssä” tai ”ilmestyksessä”.  Tällaisista on Raamattu täynnänsä esimerkkejä, kaikki ”profeetat” olivat sellaisia, tunnetuimpina Daniel ja Johanneksen ilmestyskirjan kirjoittaja.
 Modernilta ajaltammekaan näitä hengen elävöittämiä ei puutu, niitä on esiintynyt Suomenkin aivan lähihistoriassa.
 En voi, enkä haluakaan, horjuttaa niiden uskoa, jotka ovat saaneet tällaisen käsityksen mantrasta. Tavallisen ihmisen, joka etsii lähestymistapaa mantran ymmärtämiseen, on kuitenkin hyvä pitää mielessä sen alkuperäinen sanskritin kielellä ilmaistu merkitys, mielen instrumentti.  Tämä merkitys löytyykin parhaiten, kun jättää tulkinnat sikseen ja lähtee mantran käyttöä koskevista kuvauksista.
Ja ennen kaikkea soveltaa sitä itse käytäntöön.
Niinpä Patanjalin Jogasutrista on luettavissa, että OM mantra otetaan esille nimenomaan meditaation ensi askeleissa. Kun ensin on kuvattu sitä myllerrystä, mikä mielessä vallitsee, aletaan etsiä keinoja sen vaimentamiseen. Tällöin OM mantra esitetään yhtenä keinona, ja se toimii siten, että mieli keskitetään tähän yhteen merkityksettömään tavuun, jolloin sen funktiona on nimenomaan estää kaikkinainen ajattelu mielen piiristä. Ajatteluhan on merkitysten vatvomista, ja keskittymällä merkityksettömään vähenee juuri tämä minimiin.
 Ajattelu on sidoksissa kieleen, mutta kielestä otetaan sen pienin yksikkö, mihinkään liittymätön tavu. Jopa järjellä voi ymmärtää, miten tämä toimii enemmän ajattelun vaimentajana.
 Toinen loistava kuvaus mantran käytöstä sisältyy ”Tietämättömyyden pilvessä” annettuihin ohjeisiin: jotta häiritsevistä ajatuksista olisi mahdollista päästä eroon, on hyvä valita jokin itselleen mieluisa yksitavuinen sana, johon keskittyä.  Pilvimies suosittaa sellaisia sanoja kuin God, Peace ym, onhan hän englanninkielinen. Tässä hän ei kuitenkaan näe tavun merkityksettömyyden merkitystä, mutta silti hän on ehdottomasti oikeilla jäljillä; asian voi nähdä niinkin, että tuo merkitys onkin se varsinainen mantra. On syytä muistaa, että sama opas mainitsee toisaalla, että ”ei edes jumalan hyvyyttä saa ajatella”. Niin siis God-sanan hokeminen ei ole jumalan ajattelemista!
 Niin tai näin, jotakin oikeaa on tässä hänenkin määritelmässään, kun vertaa niitä sitten kaikkiin niihin lauseisiin, jopa virkkeisiin, joita mantran nimikkeellä on esitelty: ”Om mani padme hum”, ”Ta tvam asi” ”Baba nam, kevalam” jne.
  Jotain mantramaista sisältyy myös katolisen kirkon rituaalirukouksiin kun niitä toistetaan kerran toisensa jälkeen, esmes ”Enkelin tervehdykseen”  
”AveMaría, grátia plena;
Dóminus tecum.
Benedícta tu in muliéribus,
et benedíctus fructus ventris tui, Iesus.
Sancta María, Mater Dei,
ora pro nobis peccatóribus,
nunc et in hora mortis nostrae.
Amen.”

Toimii parheiten juuri ulkolukuna vieraalla kielellä; on siltikin malliesimerkki huuhaasta, miten se pilaa mantran. 
 Arkikielessä mantra-sana on ehdottomasti väärässä käytössä yhteyksissä, joissa jokin koulukunta (minkä hyvänsä alan) haluaa halventaa toisen koulukunnan oppeja.  
 Tunnettu esimerkki Suomen lähihistoriasta on Perussuomalaisten entisen puheenjohtajan Timo Soinin sanonta ”missä euro, siellä ongelma”. Häntä syytettiin siitä, että hän hoki tuota lausetta ”kuin mitäkin mantraa”. Mutta kyse ei tietenkään ollut mantrasta, vaan ”sloganista”, iskulauseesta, jonka tarkoituksena onkin tukea jonkin aatteen iskostamista yleiseen tietoisuuteen. Niitä on nähty paljon: ”vapaus, veljeys, tasa-arvo”, ”koti, uskonto, isänmaa”, ”rötösherrat kuriin”. Nämä tällaiset eivät kertakaikkiaan ole mantroja, vaan sloganeita.
 Kaikkein tehokkain tapa hyödyntää mantraa onkin valita se itse, ja valita todellakin täysin merkityksetön, ja valita todellakin vain yksi tavu. Itselleni kelpaa hyvin Patanjalin OM, koska se, samoin kuin TA-tavu, on niitä äänteitä, jotka tulevat todistettavasti suuhun aivan spontaanisti, kuuleehan niitä usein vastasyntyneen ensimmäisinä äännähdyksinä, jokelteluna. 

Vieraantuminen

  Kaksi tähestymistapaa

  Marxilainen vieraantuminen

Vieraantuminen löytyy suomenkielisestä Wikipediasta nimellä "Sosiaalinen vieraantuminen", ja asiaa selostetaan sofistikoitunein sanakääntein, joita ainakin minun on vaikea ymmärtää.

Se, että eri kielisissä selostuksissa mainitaan Karl Marxin nimi osoittaa kuitenkin, että termi ja käsite, jollei peräti tarkoita, niin ainakin sivuaa sitä, mitä Karl Marx lanseerasi nimellä "vieraantuminen".

Sehän ei missään nimessä ollut marxilainen keksintö, vaan monet barokin valistusmiehet, Rousseau etunenässä, ryhtyivät setvimään sitä, miten ihminen näytti joka suhteessa olevan jotain muuta kuin alkuperäinen, itseään toteuttava luonnon osa.

"Ihminen on syntynyt vapaana, mutta silti hän on kaikkialla kahleissa" aloitti Rousseau kirjansa "Yhteiskuntasopimuksesta".

Pankaa merkille, että hän sanoi "ihminen" eikä "sorretut ihmiset", siis jokainen, sekä Marxin riistetty että riistäjä, vetää roolia joka ei ole hänen omansa.

Marx lähestyi vieraantumisen taloustieteellisin perustein, tähän tapaan:


"Vieraantuminen..on objektiivinen sosiaalinen prosessi, jossa ihmisen toiminta ja sen tulokset irtoavat (vieraantuvat) ihmisestä ja tulevat luonnostaan vieraiksi ja hallitseviksi .

Termi "vieraantuminen" oli yksi Karl Marxin yhteiskuntatieteiden perusajatuksista. Hän viittasi käsitteeseen, että yksityinen omistus ja markkinataloudessa työntekijä vieraantuu tuotteestaan, työprosessistaan, omasta inhimillisestä luonteestaan ja myös muista ihmisistä, koska markkinataloudessa ihminen on yksinkertaisesti voittoa tuottava väline." (lainauksessa virolaisesta Wikipediasta vapaasti käännetty pätkä").

 Paavalilainen vieraantuminen

Tietääkseni ensimmäinen vieraantumista käsitellyt teos maailmankirjallisuudessa on apostoli Paavalin Kirje roomalasisille l Roomalaiskirje, joka kuvaa asiaa näin:


”15 Sillä minä en tunne omakseni sitä, mitä teen; sillä minä en toteuta sitä, mitä tahdon, vaan mitä minä vihaan, sitä minä teen.

16 Mutta jos minä teen sitä, mitä en tahdo, niin minä myönnän, että laki on hyvä.

17 Niin en nyt enää tee sitä minä, vaan synti, joka minussa asuu.

18 Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei;

19 sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen.
 
20 Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu.(lihavointi minun)

21 Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni;

22 sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin,

23 mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on.

24 Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?”

(Paavalin kirje roomalaisille, Copypaste 1933 käännöksestä)


Voiko riipaisevammin kuvata totaalista vieraantumisen tunnetta!

Vieraantuminen ei ole pelkästään yhteiskunnallinen tapahtuma, vaan se on syvällä ihmisen sisimmässä, ja se on juuri sitä, että ihmisen hengellinen elämä on päässyt vieraantumaan hänen muusta elämästään. Sanalla sanoen, rinnan tuotantovälineiden kehittymisen kanssa, teki välttämättömäksi ammattien muodostumisen, muodostui ”hengellinen ammattikunta” papisto, joka nappasi hengellisen ihmisen otteeseensa.

 Neuvostoliitto, mitä siinä oikein tapahtui?

Marx ei siis ollut ollenkaan väärässä suunnatessaan katseensa uskontojen lamaannuttavaan vaikutukseen, mutta sen vaikutuksen todellista olemusta hän ei ymmärtänyt alkuunsakaan.

Niinpä lähti hän kieltämään tyystin sitä, mikä olisi päinvastoin pitänyt ottaa haltuun.

Näin pääsi käymään siksi, että Marx, kuten kaikki muutkin aihepiiriä käsitelleet filosofit, miten kovia ateisteja sitten omasta mielestään olivatkaan, olivat ihmiskäsityksessään dualisteja, siis itse uskontolaitoksen tuotteita ja siitä sentrifuugivoimasta ulos sinkoutuneita.

Heidän näkökenttäänsä oli jäänyt sokea piste, mikä sisältyy siihen, että kieltäessään hengen he tutkivat kokonaisuutta ihminen järjen, ts. sielun, näkövinkkelistä.


Neuvostoliitto oli eräänlainen marxilaisuuden testi

Siinä olisi viimeinkin pitänyt tulla näkyviin kaikki se, mitä kapitalistisessa riistotaloudessa tehdään väärin ja mikä sovelletussa marxilaisuudessa korjaantuu.

Osittain niin kävikin, mutta vain osittain.

Talouselämä pyöri ja kasvoi useita vuosikymmeniä, saavutti osittain kapitalismia, mutta vauhti hidastui piankin. Vieraantuneisuuden katoamisesta vaan ei näkynyt mitään merkkejä.  Ei ilmaantunutkaan ihmistä, joka olisi viimeinkin tuntenut olevansa yhtä tuotteidensa kanssa; rahatalous säilyi, ja ennen kaikkea pisti silmään työn tahti, tulokset ja laatu. En muista nähneeni ainoatakaan neuvostotuotetta, joka olisi laadussa voittanut länstituotteen, ja se aistittiin sen maan sisälläkin ja ilmeni pimeinä markkinoina, jotka nielivät käsittämättömän kalliilla hinnoilla lähes kaiken lännestä salakuljetetun.

Eikä yhtä ainoata innovaatiota tehty sillä suunnalla (missä sentään oli tsaarien aikana tapahtunut tieteenkin saralla yhtä ja toista). Sotakoneet migeineen, sotkineen ja kalasnikoveineen on poikkeus, mutta nekin olivat vain paranneltuja painoksia länsimaisista.


Kaikkein suurin katastrofi tässä suhteessa oli tietotekniikan, kybernetiikan, luisuminen käsistä. Missään ei siitä puhuttu niin paljon kuin Neuvostoliiton kouluissa ja yliopistoissa, mutta vain filosofian tunneilla. Kun lännessä jokainen koulupoika kulki pitkin katuja jonkinlainen tietokonepeli takataskussaan, ja kyvykkäimmät lintsasivat koulusta voidakseen isänsä autotallissa rakennella koneita komponenteista sekä ohjelmoida niitä, niin Neuvostoliiton nuoriso ahdettiin Pioneeripalatseihin leikkimään sotaleikkejä sulkeisten yms. muodossa ja laulamaan Suuren Isänmaallisen Sodan muistolauluja..…

Lopputulemana tästä politiikasta oli, että samoin kuin kansa kerjäsi turisteilta sukkahousuja, purukumia ja froteevaatteita, valtio kerjäsi pian länsivalloilta kybernetiikan saavutuksia.

Kaikessa tässä heidän olisi pitänyt olla edelläkävijöitä, mutta laahustivatkin perässä. Häpeällistä!
Osottautui, että siellä missä oopiumia kansalle jaettiin, oli tarjolla muutakin, nim. jonkinasteinen valinnan vapaus tehdä sitä mitä itse halusi.Neuvostodualismi oli vielä pahempaa kuin länsidualismi, missä hengen elämä sentään saa toteutua, joskin vieraantuneena.

Mutta Marx, enempää kuin valistusfilosofitkaan, ei koskaan päässyt asian ytimeen.

Kun hän lausui kuuluisan sloganinsa "uskonto on oopiumia kansalle", oli hän nimittäin itsekin tarkoittamassaan oopiumhumalassa, joka esti näkemästä sitä, että dualismi, eikä mikään muu, on se mikä erottaa ihmisen siitä mitä hänen "pitäisi" olla.

Tämän surullista seurausta olikin sitten koko Neuvostoliiton kehityskaari.  Sen valtiollisessa politiikassa sovellettiin hyvin yksioikoisesti opiksi korotettua Marxin slogania: uskontoa yksinkertaisesti kiellettiin harjoittamasta.
Hedelmällistä olisi ollut tutkia, millä tavalla uskonto "huumaa" kansan, mutta se oli yhtä mahdotonta kuin panna juopunut ihminen tekemään tutkimusta alkoholismin syistä.


Sillä eikö juri koko uskonnon historia ole yhtä pitkää vieraantumisen historiaa, joka vieraantuminen muuttui tuota pikaa itseään ruokkivaksi noidankehäksi.
Tältä kannalta ajateltuna Marxin näkemä ja Leninin vandalisoima taloudellinen vieraantuminen onkin vain eräs ilmenemismuoto sille vieraantumiselle, missä uskonto on hajoittanut ihmisen sisimmän henkiseen ja hengelliseen, sanalla sanoen, dualismille!
Niin siis ydinkysymys ei olekaan, tehdäänkö valintga materialismin ja idealismin välillä, vaan valitaanko dualismi vai trialismi ihmiskäsityksen perustaksi.

I am it

 Suchness and inertial point

"And God said unto Moses, I AM THAT I AM: and he said, Thus shalt thou say unto the children of Israel, I AM hath sent me unto you." (Exodus 3:14, King James)
When Moses went to the children of Israel, and said: "I have sent you greetings," so what they heard?
Well, could anyone tell them other than "I" have said it and that.
Here, the ultimate truth is really condensed, because every time this message is conveyed, the center of everything "I am" gets a new meaning.
Does this not reflect the core idea of relativity theory that the movement can only be perceived in relation to the second paragraph, and any point of universum can be selected to inertial point.

Each of us has been born into suchnes (tathata), which is the only inertial we know.
So, could any of us select any other inertialpoint than this, wich is the own one?

Sellaisuus ja inertiaalipiste

"Jumala vastasi Moosekselle: "Minä olen se, joka minä olen" Ja hän sanoi vielä: Sano israelilaisille näin: 'Minä olen' lähetti minut teidän luoksenne' " (Exodus 3:14)
Kun Mooses meni israelilaisten tykö ja sanoi: "Minä olen lähetti teille terveisiä", niin mitä nämä kuulivat?
Niin, saattoiko kukaan heistä kertoa toisilleen muuta kuin että "minä olen" on sanonut sitä ja sitä.
Tässä on todella tiivistettynä perimmäinen totuus, sillä joka kerta, kun tämä sanoma välittyy eteenpäin, tuo kaiken keskus "minä olen" saa uuden merkityksen.
Eikö tässä ilmenekin se suhteellisuusteorian ydinajatus, että liikekin on havaittavissa vain suhteessa toiseen kappaleeseen, ja liikettä tarkasteltaessa inertiaalipisteeksi voidaan valita mikä hyvänsä maailmankaikkeuden pisteistä.

Kukin meistä on syntynyt sellaisuuteen (tathata), joten voimmeko oikeastaan sanoa mitään muutoin kuin tästä sellaiuudesta käsin, joka on ainoa inertiaali minkä tunnemme.

Homo narrationis

 Kertova ihminen

Kaikki mikä ihmisillä on mutta mitä ei ole eläimillä, perustuu yhteen ominaisuuteen joka on vain ihmisellä: tarinan kertominen.
Eläimen yhteisöt perutuvat kaikki laumaviettiin, mikä on luonnonvalinnan seurauksena syntynyt kun yhdessä on pärjätty paremmin.
Ihmisen yhteisörakenteet lähtee siitä mutta saavat lisäksi erikoisen sävyn tarinoista.
Heimosta lähtien kaikki perustuu tarinaan. Itse asiassa j perhekin perustuu tarinaan. Mutta siitä lähtien kaikki yhä mutkikkaammat ja yhä suuremmat yhteisöt perustuvat tarinaan.
Yhteinen uskonto on tarinaa. Valtio on tarinaa
Raha on tarinaa.
Tarina synnyttää jonkinasteisen keskinäisen luottamuksen.
"Jonkin asteinen" tarkoittaa, että se on riittävän vahva pitämään koossa, mutta se on alituiseen hajoamassa.
Kun tarina kertoo että uskomme yhteiseen jumalaan, jokaisen ihmisen sisin sanoo että "vitut, minä uskon omaan jumalaani mutta pitäkööt käsityksensä, että sopu säilyisi".
Ja sopu säilyy niin kauan kuin ulkoapäin tuleva paine on suurempi kuin sisäinen. Mutta sisäinen putkahtaa aina välistä esiin, ja silloin nähdään vallankumouksellisia tapahtumia.
Normaalioloissa sisäinen ääni tuntuu omantunnon pistoksina; itseen ei lopulta luoteta niin paljoa että uskallettaisiin jättäytyä yhteisön ulkopuolelle, mihin omaa tietä seuraaminen vääjäämättä johtaisi.
Omantunnon pistos. Jaa jaa, se on se synnintunto, tunto että minä tai minun syntineen sisimpäni on kapinassa jumalaa vastaan (joka ei lopulta ole muuta kuin tuo tarina jota yhdessä hymistään) .

Raiteissa ajaminen on myös ominaista ihmiselle. 
Se on ehdottomasti vanhempi kuin tarinan kertominen. Onhan se kaikkien laumassa elävien ominaisuus, kaikki seuraavat johtajapässiä.  Kun lauma menettää pässinsä, sen sisältä ilmaantuu tuota pikaa uusi, ja jos ei ole uutta pässiä niin uuhi kelpaa, ne ovat jonossa seuraavina.
Joitakin yrmitään, ja jotkut yrmityt ovat riittävän vahvoja hypätäkseen pois raiteista, ja pysyäkseen omilla teillään; ne ovat niitä jotka vievät kehitystä eteenpäin innovaatioita luomalla ja tuomalla ne sitten yhteiseen käyttöön.

Sapiens

Nämä ajatukset innoitti Yaval Noaah Hararin kirja "Sapiens, ihmisen lyhyt historia".
Harari tarkastelee tilannetta, jossa elämme, sekä menneisyyttä ja tulevaisuutta, suurena kertomuksena.
Oleellisin seikka, joka sen erotti sapiensin muista ihmislajeista, on kertomusten muodostaminen.

Kaikki, mitä ympärillämme näemme, on kertomusta, tavalla tai toisella.
Sellaisuus on lähtökohta, mutta kaikki mitä sen jälkeen seuraa on kertomusta
Ihmiskunnaan historia on  kertomisen historiaa

Kertomus on kertomusta menneisyydestä, mutta siihen liittyy kertomus tulevaisuudesta.
Saumattomastiko?
Ei toki.
Me itse olemme sauma.

Tulee ahdistus kun näkee, mihin kertomus on johtamassa.
Mikään muu laji ei ole johtanut itseään sellaiseen tilanteeseen että olisi määrätietoisesti pyrkinyt käyttämään resurssinsa ympäriltään loppuun.
Ei tosin ole tainnut voidakaan sitä tehdä älyllisen kapasiteettinsa puolesta, mutta toisaalta tuskin on sitä mitenkään tietoisesti vältellytkään.
Hau evöö, ihminen on tilanteessa, missä näin on käymässä ja lisäksi hän tietää sen.
Tämä tietoisuuskin on ainutlaatuinen, ensimmäistä kertaa tapahtuva ilmiö
Harari näkee kertomuksen päätepisteenä mm. ihmisen jumalana, joka ei tiedä mitä oikein haluaa.
Tämä tilanne on nyt kuitenkin meidän sellaisuus.

Kuinka ollakaan,  ”kertova ihminen” tarkastelunäkökulmana, erotukseksi kaikista muista ominaisuuksistamme, johtaa myös yllättävän lähelle toista teemaa, nimittäin suggestion teemaa  sellaisena kuin trialistinen paradigma, (toiselta nimeltä trialistinen näkökulma) sen eteemme lanseeraa.

Sellaisuus, tarina, suggestio, meditaatio

Harari on oikeassa, kaikki on yhtä suurta tarinaa.
Silmäni aukenivat kirjaa lukiessani, kun huomasin, että eivät uskonnon jumalat ole ollenkaan ainoa tarina.
Se kuitenkin poikkeaa muista siinä, että juuri se muutti tavan tarkastella tarinoita dualistiseksi; se nappasi hengellisyyden elementin vieraisiin sfäärehin joihin se jäi -- tämä kuului uskonnon erikoisuuksiin.
Uskonnon pikkuhiljaa poistuessa trialismi ei kuitenkaan ole palannut tavaksi tarkastella tarinaa.   Uskonto on tieteessä jäänyt kauaksi jälkeen, mutta edelleen suhtaudutaan historian kulkuun ja asemaamme siinä ikäänkuin olisimmekin uskonnon kuvaama kaksinapainen kummajainen. Eikö juuri mammonan tavoittelu ja kaiken paisuttaminen ylisuuriin mittoihin ole merkki ja seuraus rauhattomuudesta, joka estää näkemästä päämäärää, ja sopeuttamaan nykytilannetta sen mukaiseksi. 

Sellaisuuteen synnymme, kaikki sen jälkeen tuleva on tarinaa.

Nyt tuleekin juuri näkyviin, se, mikä merkitys sisältyy omaan mielensä ymmärtämiseen.
Mitä muuta kaikki se tarina, mitä kannamme sisällämme, on kuin ulkopuolelta tuotettua suggestiota. Pysähtyminen tarkastelemaan sitä omassa kolminaisessa hiljaisuudessaan meditoiden vapauttaa valitsemaan tarinasta sen, mitä haluamme.
Näin on Hararin tarinan pelottava jumala löytänyt oman todellisen luonteensa, ja tällä se kertaa tietää mitä haluaa.

Oli miten oli, Hararin Sapiens on parasta mitä Jerusalemispäin on ikinä julkaistu.

Tietämättömyyden pilvi.

Kristillinen meditaatio

Mystiikka ja meditatio

Länsimainen  meditaatio on käsitteenä onnistuneesti piilotettu nimikkeen ”kristillinen mystiikka” alle.
Kirkon helmoissa on alusta saakka ollut joukko extremistejä asian harrastajia, jotka ovat tehneet omin päin sitä, mitä kirkko pitää omana monopolinaan; solmineet henkilökohtaisia suhteita jumalaan.  Selvää on, että kirkko ei ole tätä aina hyvällä katsellut, ja ilmeistä onkin, että  paljon näitä extreemistejä on matkan varrella tuhottu noitavainoissa . Silti on historiaan jäänyt joukko mystikon nimikkeellä tunnettuja vaikuttajia, sellaisia kuin mestari Eckard, Fransiscus Assisilainen, Avilan Teresa, Juan de la Cruz, Ingnazius Loyola jne.
Vaikka sitä ei sillä nimellä tunnettu, he harjoittivat paljon meditaatiota. Ne heisttä, jotka onnistuivat pitämään matalaa profiilia, saavuttivat erilaisten näkyjen ja ilmestysten kautta  todella sellaisia tuloksia, jotka kirkon oli pakko hyväksyä. Faktisesti he siis pystyivät kilpailemaan kirkon kanssa, joka käänsi tilanteet voitokseen ja julisti monia heistä kuoltuaan pyhimyksiksi.
Heidän vaikutuspiirissään oli tietenkin aina oppilaita, joille he siirsivät saavuttamiaan näkemyksiä ja kokemuksia, mutta tämä toiminta ei päässyt leviämään luostareiden ulkopuolelle.  Siitä piti huolen itse luostarilaitos, jonka päätunnusmerkkejä oli juuri keskinäinen vannottaminen; vihkimismenot ja siitä seuraava hierarkia olivat olennainen osa sitä.
Patanjali kertoi sutrassaan, että toisilla ihmisillä on myötäsyntyinen taipumus meditointiin, ja heidän ei siksi tarvitse tehdä juuri mitään sen oppimiseksi.
Tämä pitänee paikkansa, ja siitä näyttääkin kumpuavankristillinen ”mystikkoliike”. Mystikot olivat (ja ovat) näitä hengellisesti lahjakkaita, jotka eivät tunne vetoa niinkään teologian opiskeluun, vaan itse hengellisyyden harjoittamiseen!

Tietämättömyyden pilvi

Tämän lajin edustajaksi olen valinnut teoksen, jonka tunemattomaksi jäänyt kirjoittaja on vaikuttanut 1300- luvulla.
Sen alkuperäinen nimi on
Sisäisen katselun opaskirja nimeltä Tietämättömyyden pilvi, jossa sielu yhdistyy jumalan kanssa.
Tässä on heti yhtymäkohta Patanjalin kirjaan: kumpikin lanseerataan oppaina, siis käytännön käsikirjana, joissa annetaan kuvataan menettelytapoja.
Ei siis mitään filosofisia jaaritteluja, vaan käytännön asiaa. Oletusarvona täytyykin silloin olla, että tarve kuvattavalle toiminnalle on valmiiksi olemassa.
Tarve on olemukseltaan mielen tarve tunnistaa oma itsensä sellaisena kuin se on. Viimekädessä on siis kyse itsetuntemuksesta.

Idän ja lännen kanssakäyminen

Meditointi on samaistettu meillä  hindulaisperäisen mystiikan kanssa, mikä johtuu siitä, että viime aikoina tänne on levinnyt intialaisperäisiä  menettelytapoja. Niitä ovat usein esitelleetkin intialaiset gurut, sellaiset kuin Maharishi Mahesh Yogi, jonka TM-liike oli takavuosina suoranainen muoti-ilmiö, Ramana Maharshi jne.

Myös idässä vierailleet lähetyssaarnaajat ovat aikojen kuluessa levittäneet idän meditaatiokulttuuria.  Erityisesti jesuiitat ovat tässä kunnostautuneet. Kuten arvata saattaa, nämä uskonnolliset välittäjät pyrkivät, tietoisesti ja tiedostamattaankin, näkemään asiat uskonnon valossa, ja se antaa levinneille käsityksille meditaatioista oman värinsä.

Kristillisestä meditaatiosta ei siis paljoa puhuta, vaan se  on verhottu mystiikan nimellä tunnettuun elämäntapaan, jossa pyritään saavuttamaan välitön yhteys jumalaan, perimmäinen todellisuus, joka on käsitettävissä vain intuitiivisesti.
Kirkko on aina pyrkinyt Jahven mustasukkaisuudella varjelemaan, että ei vain rivijäsen menisi kokeilemaan tätä harvoille ”tarkoitettua” taitoa.

 Tietämättömyyden pilvessäkin tämä tulee esiin kohta esipuheessa, jossa kirjoittaja isän pojan ja pyhän hengen nimeen vannottaa oppilastaan, että tämä ei sallisi kirjan joutua ymmärtämättömien käsiin, ja että mahdollisuuksien mukaan pitää pyrkiä etukäteen arvioimaan jokainen jolle se annetaan.
Toinen implisiittinen viittaus kristilliseen dualismiin tulee heti kirjan ensimmäisessä luvussa, missä hän alustaa ”hengelliselle ystävälleen herrassa” seuraavasti:
”Yksinkertaisessa ymmärryksessäni olen havainnut neljä kristillisen elämän astetta tai muotoa, jotka ovat nämä: tavallinen, erityinen, yksinäinen (singular), ja täydellinen. Kolme näistä saatetaan aloittaa ja lopettaa tässä elämässä. Neljäs voidaan Jumalan armon avulla aloittaa täällä, mutta se jatkuu iankaikkisesti taivaan ilossa”.
Tällainen katsomus merkitsee tietysti hengellisen kastin eristymistä, joka tietysti tapahtuu luonnon pakosta, mutta kun se näin systematisoidaan, se merkitsee samaa kuin fysisten harjoitusten puolella esmes koripalloilun kieltäminen kaikilta alle 195 cm pituisilta.
Tietysti lajin piiriin etsiytyy luonnostaan pitkiä, mutta ei sitä kieltää voida pätkiltäkään!

Mystikot ovat nauttineet kunnioitusta tavallisen kansan keskuudesta, koska he useimmiten ovat olleet vähemmän dogmaattisia uskossaan kuin eri sääntökuntia (lahkoja!) edustavat luostari- ym. yhteisöt.
Tämä kaikki on hiipinyt eurooppalaiseen kulttuuriin samoja teitä kuin luostarilaitoskin, ja kummankaan alkuperää siis ei voida pitää kristillisenä.
Niinpä käsillä olevan kirjan tekijä piti parhaimpana esikuvanaan syyrialaissyntyistä Ateenassa vaikuttanutta Dionysos Areopagitaa, johon hän viittaakin sanomalla (70. luku), että tämän kirjoista voi saada vahvistuksen kaikelle, mitä hän itse kirjoittaa. Samaan hengenvetoon hän toteaa, että ei yleensä viittaile mihinkään aikaisempiin kirjoituksiin, koska pitää sitä keikarointina, jolla ei ole mitään merkitystä asian kannalta. ”Sinä et sellaista tarvitse” hän toteaa oppilaalleen jolle kirja on osoitettu, ”..jolla on korvat, se kuulkoon, ja joka tuntee sydämessään kehotuksen uskoa, se uskokoon, muuta mahdollisuutta ei ole.”
 Kirjoittaja puhuu meditaatiosta nimellä ”sisäinen katselu”, josta josta hän vielä käyttää työnimeä ”tämä työ”

On selvää, että jotta keskiajan Euroopassa saattoi askarrella kirkon omimien hengellisten asioiden parissa, piti olla sen oppien kannalla, tai ainakin teeskennellä olevansa.
Niinpä Pilven kirjoittaja perustelee sekä mystistä kokemusta, että menetelmää, jolla siihen päästään, jumalalla.
Mutta korostaakseen sitä, että tässä ollaan nimenomaan menettelytapaa etsimässä ja esittelemässä, hän joutuu teroittamaan sitä, että menettelytapa on pidettävä erillään sisällöstä.   Sisältöhän on uskonnossa keskeistä, sitähä  saarnoissa käsitellään. Liturgia on sitten se osa missä mystiikka kohdataan. Ja  korostaessaan  mitä ”tämä työ” merkitsee, hän  tuon tuostakin teroittaa sen erityispiirrettä verrattuna tavanomaiseen rukoukseen.
Kaikkein musertavimmin tämä ilmenee luvussa 5:
 ”Niinpä sanonkin, jos voin tehdä sen loukkaamatta, että tässä työssä hyödyttää vain vähän, jos ollenkaan, ajatella Jumalan hyvyyttä tai suuruutta.”
Sama teema jatkuu luvussa 7: kun hän ensin on teroittanut, että jumalaa ei voi ajatuksin käsittää, hän selventää:
”Kenties ajatuksesi toisi mieleesi monia kauniita ja ihmeellisiä asioita Jumalan hyvyydestä ja kertoisi, miten rakastava, suopea ja armollinen hän  on. Jos jäät sitä kuulemaan, se ei parempaa pyydä, vaan lörpöttelee yhä enemmän saaden sinut muistamaan  Kristuksen kärsimystä. Tässä se osoittaa sinulle Jumalan ihmeellisen hyvyyden, ja jos jäät yhä kuulemaan sitä, se riemuissaan johtaa mieleesi taas vanhan elämäntapasi” .
Tuosta voi jo helposti tunnistaa sen Patanjalin, ja kenen hyvänsä meditaation opettajan, toteaman seikan, että mieli on kuriton, ja se lähtee omille teilleen heti jos sille antaa siihen mahdollisuuden.

Mantra

Samoin kuin Patanjali tarjosi AUM- tavua keskittymisen kohteeksi, suosittaa myös Pilven kirjoittaja samaa menetelmää:
”..Jos tahdot kuitenkin liittää tämän pyrkimyksesi ("tämä pyrkimys" on siis pyrkimys jumalaa kohti hänen itsensä takia. minun huomautus.) voidaksesi paremmin pitää siitä kiinni, ota vain yksi lyhyt yksitavuinen sana. Mitä lyhyempi valitsemasi sana on, sitä paremmin se sopii yhteen Hengen työn kanssa. Tällaiseksi sanaksi sopii God (Jumala) tai Love (rakkaus), Valitse niistä jompikumpi tai mikä tahansa muu sana joka sinua miellyttää (lihavointi minun). Pidä vain huoli siitä, että se on yksitavuinen. Kiinnitä sana sydämeesi äläkä luovu siitä mistään hinnasta.  Tämä sana on sinulle keihäs ja kilpi, vallitsipa ympärilläsi sota tai rauha. Tällä sanalla voit hyökätä ympärilläsi olevaan pilveen ja pimeyteen. Tällä sanalla voit pakottaa kaikki ajatuksesi unohduksen pilven alle. Niinpä jos joku ajatus käy kimppuusi tiukaten sinulta, mitä etsit, älä uhraa sille enempää sanoja kuin vain tämä yksi. Ja jos ajatuksesi tarjoutuu suuressa oppineisuudessaan tulkitsemaan sinulle tätä sanaa ja selittämään sen kaikki merkitykset, kerro, että haluat säilyttää sen kokonaisena, et pienittynä tai pilkottuna. Jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan. Tämä johtuu siitä, ettet salli sen ravita itseään niillä hyvänmakuisilla mietiskelyillä, joista äsken oli puhe."

Tämä katkelma pitää sisällään hyvin paljon koko ”tämän työn” ideaa: sanan lyhyys on tähdellisempi seikka kuin sen merkitys!
Tämä johtuu itse ”työn” merkityksestä; kun ajattelusta pyritään eroon, mantran kannattaa olla sellainen joka itsessään aiheuttaa mahdollisimman vähän tarvetta ajatella!
Pilven, kuten kaikkien muidenkin meditaatio-oppaiden esitystapaan kuuluu, että asiat esitetään holoarkkisesti, ts. sisäkkäin, eikä niinkään päällekkäin eli hierarkkisesti.
Katkelmasta ilmenee, että pyrkimyksenä on tosin lähestyä jumalaa, mutta, menetelmää kun ollaan kuvaamassa, toteutetaan pyrkimys menetelmän ehdoilla.
Tehtävän asettelu sisältää sinänsä annoksen huuhaata, joka ei millään tavalla poikkea siitä, kun meditaation päämääräksi asetetaan parempi tulos korkeushypyssä tai aitajuoksussa, mutta pisteitä on tekijälle annettava siitä, että hän ei kehota roikkumaan kristuksen armossa, eikä pitäytymään jumalan sanassa, mitä se sitten merkinneekään, vaan mantrassa, jonka on itse valinnut.  Ja tämä on seikka, jonka jokainen meditaatiota harjoittanut, uskonnosta riippumatta, tunnistaa välittömästi omakseen.
Kyse siinä on mielleryöpystä vapautumisesta keskittymällä yhteen mahdollisimman pieneen mielteeseen, juuri siihen mantraan. Juuri mielen rauhoittaminen on sen tavoite, ja se on tavoite sinänsä, mitään muuta tavoitetta ei ole.
Se on ihmisen perustarve, yksi niistä.
Sen hän jättää sanomatta, että mantrastakin on syytä irrottautua, mutta kyllä sekin implisiittisesti ilmenee sanamuodosta ”jos näin pysyt lujana, jättää ajatuksesikin sinut rauhaan”.

Lisäksi tässä on selostettu pähkinänkuoressa meditaation mekanismi, vaikka sanaa itseään ei mainitakaan.
Vielä kiinnittyy huomio siihen, että sanalle ”mietiskely” on annettu se sisältö, jonka minäkin soisin sille annettavan; sehän ei missään tapauksessa ole meditaation synonyymi, vaan pikemminkin sen antonyymi.  Meditaatio ei ole miettimisen nimellä tunnettua aivotoimintaa, vaan sen lakkaamista!

Tietämättömyyden pilvi on mielestäni hyvin edustava kuvaamaan kristillistä meditaatiota.  Kertoohan sen suomentaja, joka on teologisen koulutuksen läpikäynyt, että "se noudattaa hyvin kirkon asettamia puitteita, myöskin teologisesti".
Samalla se, ja juuri samasta syystä, todistaa itseään vastaan: tällaista ei meditaatio nimenomaan saa olla. Nimittäin, vaikka se pyrkii osoittamaan, miten vahingollista kaikkinainen ajattelu, jopa jumalan hyvyyden ajattelu, on meditaatiolle, se edellyttää, että Raamattu kuitenkin pidetään kaiken perustana, ja marssittaa niin isän, pojan kuin pyhän hengenkin vallitsemaan ajatuksia kaikkina muina aikoina paitsi itse meditaatiossa.
Sijaa ei anneta sille, että jumala, joka nyt on löydetty omasta sisimmästä, esittäisi sieltä käsin mitään ”omia mielipiteitä”, vaan kirkon dogmit on pidettävä vallitsevina.

Kiinteä piste

Kuten tiedetään, meditaatio perinne ei ole päässyt mitenkään leimaa-antavaksi valtavirraksi kirkon historian missään vaiheessa. Ja kuten jo Pilven esipuheestakin selviää, tämä on nimenomaisesti varmistettu sillä että se on alistettu mestari-oppilas laitoksen alaisuuteen, initiaatioinen ja hierarkioineen.  Tähän on hyvin ymmärrettävä syy, sillä jokainen meditaatiota todella harrastanut tietää, että se on omiaan terästämään itsenäistä ajattelua juurikin niin, meditaatiossa saavutettava sisäinen tasapiano poistaa tehokkaasti  mielestä kaikkea sellaista mikä ei kuulu mielen kolminaisuuteen, vaan on ns. väliintulevaa suggestiota.
Ja mitä muuta kuin väliintulevaa suggestiota on kirkon oppi. Meditaation kannalta se turmelee koko hyvän työn. Olet lähtenyt etsimään uskoa, mutta koko homma onkin nyt alistettu uskonnolle, ts. taikauskolle ja uskomuksille turhille traditioille, jotka ovat kaikkien uskontojen tunnusmerkkejä.
Kaikki tämä sen väärän toteamuksen perusteella, että ”muuten ei ole kiintopistettä”.
Mutta sellaisuudesta lähtevä meditaatio on kiintopiste sinänsä. Moni on huomannut, että kun meditoi, tuntuu kuin olisi aina jonkin ympäröimä. Se on hyvin valloittava tunne siksikin, että ei siinä tunne edes tarvetta elämöidä eikä vannoa minkään nimeen. Riittää kun kokee oman olemassaolonsa.

Ympäristön sellaisuutta havainnoimalla Piagetin vauvakin alkaa rakentaa maailmaansa, ja todella rakentuu, eikä siihen tarvita mitään kirjoituksia. Eikö siinä ole kiintopistettä tarpeeksi.
Vauvat muuttuvat lapsiksi, lapset nuorisoksi, nuoriso aikuistuu, ja jossain vaiheessa heille on iskostettu, että tarvitaan kiinteä piste.
Niitä "kiinteitä pisteitä" on sitten kaikki joiden puolesta tässä maailmassa soditaan.
Näin siis sekä itämainen että länsimainen meditaatio osoittautuvat todellisen meditoinnin väliasteiksi, ja se todellinen saavutetaan vain ottamalla lähtökohdaksi trialistinen paradigma. Se tunnustaa todellisen lähtötilanteen, joka mielessä vallitsee, ja todellisuudelle perustaminen ei ole milloinkaan vienyt kehitystä taaksepäin.

Joogasutran esittely

Patanjalin Joogasutra.

Jooga on yhteisnimitys suurelle kirjolle erilaisia menetelmiä ja myös erinäisille kulteille.
Patanjalin Joogasutrat sivuavat niitä vain kapealta osin.
Vaikka sanaa "meditaatio" ei siinä käytetä, on se kuitenkin nimenomaan sen kuvaamista.
Tämä myöskin rajajogana (j-kirjain äännetään englantilkaisen translitteroinnin mukaan dzh) tunnnettu joogan laji  onkin meillä tavallaan sivuraiteella, koska jooga mielletään etupäässä fyysiseksi harjoitukseksi erilaisine asentoineen joita kutsutaan nimiellä ”asana”. Niitä on useita kymmeniä, niin että varmasti jokainen kehon lihas tulee huomioitua.
Ne eivät ole tarpeettomia.
Huomionarvoista on, että kaikki hatha-joogan asanat ovat tavalla tai toisella lihaksia ja jänteitä venyttäviä.  Siitä on pääteltävissä, että ne onkin kehitetty muun ruumiillisen rasituksen täydentämiseksi, ilman muuta myös kompensoimaan sen yksipuolisuutta.
Trialismin kannalta ajatellen merkityksellistä on se, että tässä fyysisessä osuudessa käydään läpi olemuksemme yksi komponentti, keho.
Kun meditaatio on mielen kokonaisuuden hallinnointia, siitä on luontevaa aloittaa; siinä varmistetaan, että se tulee mukaan meditaation kokonaistapahtumaan (eikä sitä suinkaan pyritä unohtamaan, kuten myös on virheellisesti tulkittu!).
Se ”luetaan” kaiken aluksi, ikäänkuin tietokone aina käynnistettäessä lukee itsensä alkaen hardwaren pienimmistä sokkeloista.
Jonkinlainen voimistelu-, tai vähintäänkin venyttely kannattaa aina suorittaa ennen meditaatiota.
Patanjali kuitenkin puhuu asanasta vain vakaana mutta rentona asentona meditaation aikana. Asana mainitaan Joogasutran toisen kirjan 29. sutrassa yhtenä kahdeksasta joogan edellytyksestä. Lähemmin se mainitaan saman kirjan 46. sutrassa suunnilleen näin:
"Joogin asennon tulee olla vakaa ja miellyttävä". Siihenpä sen asian käsittely sitten jääkin.
 Patanjali on  kirjoittanut sutransa opaskirjaksi. Rakenteeltaan se on kuin muistio, missä on luetteloitu mahdollisimman kattavasti kaikki meditoinnissa eteen tulevat asiat.

Suomennoksista

Kun vertailee eri suomennoksia (mikä on syytä tehdä) huomaa piankin, että sen tiivistetyn alkuperäiskielen kääntäminen on johtanut eri kääntäjät hyvinkin  erilaisiin sananvalintoihin.

Minulla on käytettävissäni 3 eri suomennosta,  joiden perusteella näkemykseni on muotoutunut:
 RuusuRistin kirjallisuusseuran julkaisema, Uuno Poreen suomentama, Suomen Joogaliiton julkaisema, jonka on suomentanut Arvo Tavi, sekä netistä nappaamani sutran 1. kirjan suomennos, jonka tekijää en tullut panneeksi merkille.

Patanjali näyttää  pitävän keskittymistä tärkeänä, siitä päätellen, että sekä Poreen, että Tavin suomennoksessa sana on valittu kuvaamaan tehtävän asettelua.
”Seuraavassa on tarkoitus todellakin selittää, mitä on jooga eli keskittyminen”, on Pore muotoillut ensimmäisen virkkeen.
Kolmas käytettävissäni oleva (netistä löytämäni) suomennos tokaisee  ensimmäisen sutran vain näin: ”Jooga selitettynä”.
Siinä ei ole lähdetty ollenkaan arvelemaan mitä sanskritin hienoudet ovat mahtaneet tarkoitta.   Pidän sitä osuvimpana siksi, että se ei ainakaan johda harhaan, kuten em. Poreen, sekä Arvo Tavin suomennokset.
Jos ja kun ollaan etsimässä meditaatiota, ei nimittäin voida ollenkaan puhua keskittymisestä.  Se ei ole jutun juoni.
Keskittyminen ei ole se mitä haetaan, vaan se, miten voisi vapautua kaikista paineista, mm. keskittymisen paineesta.
Tämä on hyvin pitkälle samaa kuin hartauselämä.

Sutran sisällöstä

Sutran ensimmäinen kirja lähtee sellaiseta kaikille tutusta asiantilasta, että mieli on mieli on lähtökohtaisesti sekavassa tilassa, ja siitä vapautuakseen on vapauduttava kaikesta siitä mikä sekavuuden aiheutta.
On päästävä tilaan missä itse voi tarkkailla itseään, jolloin huomaa koko sekavuuden olemuksen, ja että siitä pääsee tässä tilassa pois sen havainnon avulla, että ”minä” ei olekaan se vellova mieli, vaan ”minä” onkin se,  joka tarkkailee tuota vellovaa mieltä.
Kysymys on siitä, mihin samaistuu, samaistuuko kaikkeen mielessä vellovaan, vai samaistuuko omaan itseensä, jossa ei vello mikään.
 Mieleen tulee virikkeitä kolmelta taholta, ja se vellova ”melusaaste” on puhtaasti sielullista ja kehollista alkuperää, jotka taistelevat tilasta mielessä. Kun tämä hiljenee, astuu henkikin kuvaan mukaan, ja seurauksena on syvä mielenrauha.

Pois turha pyhyys

Keskittyminenkin kuuluu kyllä meditatioon. Jostakin on nimittäin aloitettava, ja monet gurut niin myös Patanjali, suosittelevat mantran käyttöä.
Tälle sanalle on myös annettu, ja syntynyt käännösten myötä, sekä maagisia että mystisiä merkityksiä, siinä toimii värähtely, se on henkilökohtainen, sitä ei saa paljastaa toisille, sen voi saada vain gurulta jne.
Kaikki tämä kuuluu huuhaan puolelelle.
Patanjali antaa mantralle selkeän merkityksen: mielen selkeyteen päästään, kun kiinnitetään huomio ”pyhään tavuun” joka on OM.
 Tässä astuu kuvaan Patanjalin edustama dualismi.”Isvara, joka on kaikkitietävä henki, ja hänen nimensä on AUM" Näin lanseeraa Patanjali tämän yksitavuisen sanan käytön mantrana. (Poreen suomennos)

Joka tapauksessa hän esittää, että meditaatiossa tulee vaihe , jossa mantra jätetään ja ollaan vain hiljaa ja katsotaan.

Termien kirjavuus

Vaikeuksia selostaa Joogasutraa tulee siitä kun eri suomentajat käyttävät niin erilaisia sanoja. En ole kuitenkaan havainnut, että itse ajatus olisi paljoa muuttunut. Minä en halua ryhtyä selittämään, mitä  Patanjali on "todella tarkoittanut".

Voin vain puhua meditaatiosta sellaisena kuin sen itse käsitän.
Uskoakseni vain omasta kokemuksesta lähtien se on ylipäätään mahdollista, sillä kaikki muu merkitsee ulkopuolisen suggestion astumista mieleen yhtenä faktorina, ja ollaan takaisin huuhaassa.

Sutran rakenne

Patanjali antaa selkeän kuvan sekä päämäärästä että menettelytavoista.
Joogasutra koostuu neljästä ”kirjasta”, joista kaksi jälkimmäistä sisältää filosofointia joogan merkityksestä eri jälleensyntymissä.
Kirja-sana sitaateissa siksi, että koko neljän kirjan kokonaisuus on tuskin kouluvihkoa suurempi.

Joogasutran ensimmäinen kirja koostuu 51stä  "ajatelmasta" eli sutrasta.
Sanskritin kielinen sana "sutra" kuvaa jonkin muotoista kirjoitusta ellei peräti kirjallisuudenlajia, ja sen merkitys on meille vähän häilyvä. Esmes Pore pitää sitä "ajatelman" synonyyminä, ja hänen kirjansa nimi onkin "Patandshalin jooga-ajatelmat.  

Suomeksi sanottuna on kyse 51:stä virkkeestä, joista kukin kertoo erittäin tiiviissä muodossa jotakin käsiteltävästä aiheesta.
Joku on nämä virkkeet todellakin numeroinut; itse tekstihän on niin vanha että ei ole ollenkaan varmaa ettei se ole  myöhempää lisäystä kuten Raamatun jakeiden numerointi.
Parasta siis on lukea se kuin numeroita ei olisikaan, niin ainakin yhdeltä osin turha pyhyys kaikkoaa.
”Turhaa pyhyyttä” pakkaa olemaan kaikissa vanhoissa kirjoituksissa yksinomaan siksi, että kieli on uudistuessaan sysännyt käytöstä vanhoja sanoja ja sanontoja, ja käännöskielen kohdalla (kaikki suomennokset ovat tehdyt ainakin englannin, mahdollisesti muidenkin kielien, kautta) tämä efekti vain voimistuu. Kun emme ymmärrä jonkin sanonnan tarkkaa mertkitystä, alamme kunnioittaa sitä pyhänä vaikka se ei sitä olisi.
Olen esmes kuullut senkin seitsemän luentoa, missä mainitaan Patanjalin mantraksi tarjoama tavu, jonka luennoitsija kertoo olevan OOM tai AUM. Mistä tämä OOMTAIAUM tulee? Siitä, kun englantilainen kääntäjä on yrittänyt translitteroida omalle kielelleen sanskritinkielistä ääntämystä, mahdollisesi sekoittan siihen palinkielisen ääntämyksen. Näin tämä oom-tai-aum siirtyy painolastina suomalaisiin käännöksiin joita sitten luennoitsijat toistelevat varmoina siitä, että kyseessä on mitä tärkein asia.
Tosiasiassa tärkeys on samaa luokkaa kuin Volkswagenin televisiomainoksessa saksamannin ääntämä ”das Auto”. Suomalaisen kitalaki ei yksinkertaisesti taivu saksan eikä muunkaan vieran kielen täydelliseen ääntämiseen. Mutta estääkö se Volkswagenilla ajamisen!
Mantra meditaatiossa ylipäätään ei ole mikään pyhä sana, vaan se on yksinkertainen sana, johon mieli kiinnitetään aluksi, jotta voidaan katkaista mielteiden mieleen tunkeva virtaus.
Kun lukee eteenpäin Joogasutraa, huomaa, että Patanjali pian kehottaa jättämään mantran (meditaation siemenen) ja havainnoimaan vain omaa tyyntä mieltänsä. Tietysti vasta sitten, kun tyyneys on ensin saavutettu mantran avulla.  Lisäksi Patanjali ei oikeastaan pidä koko mantraa edes välttämättömänä, itse asiassa hän mainitsee sen eräänä apukeinona mielen vakauden saavuttamiseksi.

Joogasutra ei sisällä ainuttakaan imperatiivissa olevaa verbiä. Ensimmäisestä virkkeestä lähtien tyyli on kuvaavaa.
Patanjali luottaa siihen, että se joka hänen oppaansa ottaa käteensä, kokee itse sen, mitä hän kirjassa kuvaa.  Kuvattu on testattavissa heti;  ei muuta kuin istahtaa, sulkee silmänsä, ja toteaa, mikä on mielen tila. Vallitseeko tyyni, onnellinen rauha, vai ajelevatko mielteet toisiaan takaa aiheuttaen erilaisten tunteiden ailahduksia, pahimmassa tapauksessa ahdistuksia...
Säännön mukaisestihan tuollainen vellonta häiritsee mihin hyvänsä tehtävään ryhtymistä.

Hermeneuttinen kehä

Testaamaan voi siis alkaa heti, ei ole tarpeen lukea koko kirjaa läpi.
Kun lukee vähän lisää, pääsee hajulle, että Patanjali kuvaa koko ajan laajenevaa kehää kulkien miten mielentilat vaihtelevat, mitä eri lajeja niitä on, välillä hän sivuaa sitä, miten mieli on mahdollista vakauttaa.
Esmes 12. sutra eli  kertoo, että "Jo mainittujen järkitajunnan muunnelmien estäminen saadaan aikaan harjoittelulla ja himottomuudella". (Pore)
Ja 13. sutra jatkaa heti: "Harjoittelu on jatkuva tai toistuva yritys saada järkitajunta pysymään liikkumattomassa tilassaan". (Pore)
Tuollaiset sanat kuin "harjoittelulla" ja "himottomuudella" saattavat johtaa ajatukset joihinkin velvoittaviin moraalisäännöksiin, jotka vaativuudessaan saavat tuntemaan itsensä kykenemättömäksi.
Ne edustavat taas sitä turhaa pyhyyttä.
Mutta jos pystyy näkemään, että "himottomuus" tässä ei tarkoitakaan mitään muuta kuin tätä nimenomaista meditaatiosessiota jota olen juuri tekemässä, niin moraalisille vaatimuksille voi antaa palttua. Kyse on siitä, että kun harjoittelee, ei ole syytä himoita harjoittelun tulosta; ts ei ole olemassa mitään ennakkoedellytystä, riittää kun harjoittelee. "Jatkuva tai toistuva" taas tarkoittaa, että jos väsähtää, voi vain keskeyttää, ja aloittaa uudelleen sitten kun taas tulee sille tuulelle.
Moraaliset seuraukset tulevat sitten aikanaan.
Joogasutra etenee virke virkkeeltä hermeneuttisen kehän tavoin huomioiden kaikkea, mikä tulee  vastaan meditoidessa.
Siinä huomaa pian selviä useammasta virkkeestä muodostuvia kokonaisuuksia, jotka myös etenevät laajeten hermeneuttisen kehän tavoin.

Joogaliiton suomennoksen tekijä onkin ryhmitellyt niitä 4-6 virkkeen sarjoiksi.
Lisäksi ne esitetään myös kukin ”kirja” yhtenä kokonaisuutena, ilman selityksiä, mikä auttaa hahmottamaan alkuperäisen tekstin henkeä.
Hermeneuttista kehää etenevät myös Joogasutran  neljä ”kirjaa”.  Kaksi ensimmäistä ovat enempi käytännön oppaita, jälkimmäiset taas saavuttavat tasoja kuten jälleensyntymä, levitaatio, yms, hindulaisuuteen kuuluvia asioita, joista minulla ei ole mitään omakohtaista  kokemusta, eikä siis myöskään sanottavaa.

Vedän myös vähän takaisin sitä mitä olen maininnut  huuhaasta. Patanjali ei ole yksin syypää syypää sen mukanaoloon. 
Tarkasti ottaen dualistinen paradigma sitoo (etten sanoisi saastuttaa) meitä itse kutakin;  mikään ei kuitenkaan pakota tulkitsemaan Sutraa deistiseltä kannalta.
 Tarvitsee vain muistuttaa itselleen, että kyllä se henkikin on läsnä yhtä todellisena kuin keho ja sielukin...

Meditaatio-oppaita on paljon muitakin.
Ne eivät tarjoa menetelmiään Patanjalin tavoin joogan nimellä, mutta asiallisesti ottaen ne käsittelevät samaa aihepiiriä.
Niitä on Oshon, Suzukin, ym. kirjoittamia, ja nykyisin kiitettävästi saatavissa.
Myös Maharishi Mahesh Yogin  TM eli transsendenttinen meditaatio kuuluu samaan joukkoon, ja sen tuloksia onkin paljon dokumentoitu.

Seuraavassa blogissa käsittelen länsimaista meditaatiota, jolla on myös pitkät perinteet.