Uskontunnustus

 Minun uskontunnustus.

Minä en ole kristitty.

Siltikin omaan erään yhteisen kosketuskohdan sen liikkeen kanssa. Tarkoitan ns.  "Isä meidän - rukousta".

Siinähän puhutellaan vastaansanomattomalla tavalla korkeampaa voimaa kutsuen tätä Taivaan Isäksi.

 Lähetyssaarnaajat ovat monta kertaa olleet helisemässä kohdattuaan "lähetyskentillään" valmiin uskon tähän Taivaanisään, ja heidän tehtävänsä onkin ollut lähinnä vääntää se uuteen muotoon ja istuttaa Jeesus välimieheksi.
Siis paavalilaista hapatusta.
Baltiassa, ainakin Liettuassa tuo taivaan isä oli nimeltään Perkunas. Jotenkin siitä oli Suomeen päästyä onnistuttu vääntämään meidän kuuluisa Perkele, joka nyt sitten muka onkin itse pää paholainen.

Mutta alun perin Perkunas oli ukkosen jumala joka asui Taivaassa, missäs muualla, kun toisinaan tulenlieskojakin näkyi ja sitäpaitsi kuului kovaa ääntä.

Ihan samoinhan käyttäytyy meidän ikioma taivaan isämme, Ukko, jonka nimen voin aivan hyvin asettaa mainittuun rukoukseenkin sen siitä mitenkään kärsimättä!
Voinpa siis sanoa että minä uskon Taivaan Isään :)

Mutta kun kuulen muslimin huutavan "Allahu akbar", en myöskään voi sanoa että tuota minä en usko. 
Tottahan Allahu akbar; tottahan Jumala on suuri!

Niin, ja sitten vielä... Lao-Tse pani Hyveen tien kirjansa, joka tunnetaan nimeltä Tao-te-king, alkamaan näin:

Se Tao jota voidaan määritellä, ei ole ikuinen Tao.
Se nimi joka voidaan mainita ei ole Taon todellinen nimi.
Se Tao joka oli ennen taivasta ja maata, on nimetön, ei-olevainen. Nimellinen olevainen on kaikkien olioiden Äiti. Pekka Ervastin suomennoksesta. 

Siinäpä jotakin johon myönnän uskovani.
Tämä on siis minun uskontunnustus. 

Selkeämmille vesille

Miksi tämä blogi on...

Pidettyäni juuri pidemmän tauon kirjoittamisessa, huomaan, että teeman kehittely vastaa aika hyvin tavoitettani.
Pitämäni pitkä tauko johtuu siitä, että huomattuani herättämäni kiinnostuksen melko vaisuksi (ei toki sentään aivan olemattomaksi, kiitos teille!) tulin ajatelleeksi, että ehkä kannattaisi kirjoittaa jollakin laajemmin käytetyllä kielellä kuin suomeksi.
Kokeilinkin aluksi Esperantoksi.
Sain havaita, että vaikka tämä "kieliryhmä" kattaa käytännöllisesti katsoen koko maapallon, sen osaajat taitavat kuitenkin olla niin "lingvistisesti" suuntautuneita, että he keskustelevat mieluummin kielistä kuin mistään muusta.

Niinpä sitten siirryin kirjoittamaan englanniksi.

Koska en näitä kieliä hallitse läheskään täydellisesti, vaatii niillä kirjoittaminen niin suuria ponnisteluja että en enää kertakaikkiaan jaksa harrastaa mitään muuta.
Olen kuitenkin huomannut, että näillä oudoilla kielillä kirjoittaessa tulee tiivistäneeksi asian paremmin kuin äidinkielellään, lopputulos taitaa tyyliltään lähennellä peräti minimalismia.
Ja siitä olen pelkästään iloinen, sanoisin sanottavani suomeksikin mieluimmin lyhyesti, mutta rönsyily on helmasyntini.

On siis ilmeistä, että myös suomenkielinen blogini muuttuu selkeämmäksi
Kirjoitan nyt kuitenkin jonkin aikaa niitä vieraskielisiä, ja kun saan jonkinlaisen kokonaisuuden aikaiseksi, käännän omat tekstini sitten suomeksi (toivottavasti ymmärrän silloin vielä mitä oikein tuli kirjoitettua! :)

Teemani

Siltä varalta, että ette ole havainneet mitään johtoajatusta kirjoituksissani, kerron, että hamasta ensimmäisestä sepitelmästä asti on tähtäimessäni ollut selvä päämäärä.

En edes yritä pohjustaa tätä sillä klassis-sävyisellä väittämällä että "tässä ei ole tarkoitus parantaa maailmaa". Nimittäin sitä tarkoitukseni juuri onkin tehdä.

Olen noussut kapinaan sitä dualismia vastaan, mikä vallitsee ihmisten aatemaailmassa.
Tämä dualismi, niin ajattelen, juontuu uskonno(i)sta (en todellakaan tiedä pitäisikö tässä käyttää yksikköä vai monikkoa, ehkä yksikkö kuitenkin kuvaa parhaiten sitä asiantilaa, että kaikki tuntemani uskonnot näkevät maailman kaksijakoisena.
En tarkoita tässä jakoa aineelliseen ja henkiseen  vaan maalliseen ja hengelliseen. "Tämänpuoleiseen" ja "tuonpuoleiseen".)
 Uskonnon mukaan elämme "tämänpuoleisessa" mutta olemme menossa "tuonpuoleiseen" jota hallitsevat jumalat.

Kristinskon rooli

Kristinuskolla on johtava rooli uskontojen joukossa.
Tämä ilmenee siinä, että juuri sen  kulttuuripiirissä on kehittynyt erilaisia ateistisia ajattelutapoja, suuntauksia. Tieteen kehittyessä on jouduttu luopumaan niin monesta uskonnollisesta selityksestä tapahtumille, että nyt on tullut kasvava paine luopua viimeisistä rippeistäkin, nimittäin jumalista.

Tämä murros on aiheuttanut eräänlaisen vamman ihmisen itsetuntoon; ihmisen tapa hahmoittaa oma itsensä on tullut katkolle.
En olekaan enää jumalan luomus, mikä siis olen...

Hengellinen substanssi

Hengellisen substanssin (en ole varma onko tämä oikea ilmaus mutta parempaakaan en keksi) katsotaan olevan uskonnollista alkuperää. Siten se kuuluu uskonnon piiriin. En ole ainakaan kuullut että olisi esmes hengellistä musiikkia olisi luotu jossakin uskonnollisten yhteisöjen ulkopuolella.

 Mutta jospa asia ei olekaan niin...

Mutta entä jos näin  ei olekaan?
Jospa hengellisyys oli meissä jo ennen uskonnon ilmaantumista?
Jospa ihminen koki hengellisen olentonsa yhtä luontevana osana kuin fyysisen ja sielullisenin, jotka nykykäsityksissä mielletään - yksinomaan- arkitajuntamme osiksi. Tähän kontekstiin ilmaantui sitten uskonto laitoksineen, ja omi yhden osan olemuksesta "omaan käyttöönsä".
Juuri tämä onkin oikeastaan pääväittämäni.
Kehitys on ollut hienovaraista, mutta tapahtumien järjestys on jotakuinkin mainitun lainen.
Sitä,että kuvaukseni vastaa todellisuutta osoittaa se valtava kipuilu mitä uskonnosta luopuva ihmisyhteisö joutuu kokemaan; se on kuin orpo tai alaston, ja etsii kaikenlaisia uskonnon korvikkeita monilta tahoilta.
Korvikkeita ei kuitenkaan todellisuudessa tarvitse etsiä.
Uskonto on korvike jollekin, jonka se sananmukaisesti korvasi!

On vain pystyttävä tiedostamaan  oman olemuksensa kokonaisuus.
Se on löydettävissä uskonnon jättämän dualistisen paradigman takaa, siitä tosiasiasta, että emme ole dulistinen ruumis-sielu-kokonaisuus, jota jumala etsii, vaan trialistinen ruumis-sielu-henki-kokonaisuus, joka toimii vain kun kaikkia kokonaisuuden osia huolletaan tasapuolisesti.

Uskonto oli vaatinut hartaudenharjoituksia. Hartautta harjoitettiin kyselemättä miksi.
Nyt pitäisi viimeistään kysyä, sillä on käymässä ja jo käynyt niin, että tämä puoli jää tykkänään hoitamatta.
Miten harjoitetaan hartautta kun ei pystytä rukoilemaan.

Ajattelu ja hahmottaminen. Paradigma.

Juuri eilen kuuntelin kahden lahkolaispapin keskustelua Radio Deissä.
"Se perustuu vain toistoon" sanoi toinen heistä ruotiessaan kirkon omaksumia uusia, heidän omistaan poikkeavia näkökulmia.
"Tarvitsee vain kirjoittaa lehdissä tarpeeksi monta kertaa jostakin asiasta, niin lopulta se omaksutaan annettuna totuutena..."
Juuri niin asia onkin.
Mutta pappi parka ei nähnyt sitä, että koko hänen oma aatemaailmansa perustuu nimenomaan juuri toistoon.  Siinä on paradigma.

Inhimillinen "ajattelu" tapahtuu paradigmoittain. "Ajattelu" sitaateissa sen takia, että se mitä sanalla arkikielessä tarkoitetaan on useimmiten melko kaukana varsinaisesta ajattelusta; kyse on paremminkin tavasta hahmottaa.
Niinpä, kun sanotaan että "ihminen on ymmärtänyt maailmankaikkeuden synnyn", niin mitä siinä on silloin tapahtunut? 
Yksi prosentin murto-osa tiedemiehistä hallitsee alaa niin että pystyy siitä saamaan haaviinsa jotakin mistä voi alkaa vääntämään lisää tarinaa, mutta mitä näidenkään ajattelu pohjimmiltaan on!

Ei mitään muuta kuin uuden paradigman ottamisesta vanhentuneen tilalle, esim. suhteellisuusteorian mekaanise teorian  tilalle...
Samoin evoluutioteoria on vallannut kreationismin paikan.
Kummassakaan tapauksessa ei ole kysymys ajattelusta, vaan hahmottamisesta, siis paradigmasta johon sitoudutaan..
Kun nämä teoriat omaksunut kadunmies siis joutuu väittelyyn asiasta fundamentalistisen teologin kanssa, jolla on valmis konsepti todistaa luomisteoria todeksi, saa hän pian havaita, että ei kyse ollutkaan asioiden tietämisestä, vaan asioiden hahmottamisesta yleisellä tasolla, vailla yksityiskohtia.
Käytännössä tämä tarkoittaa, että kadunmies poistuu paikalta häntä koipien välissä.

Akamme tunnetuin avaruusfyysikko Stephen Hawking valaisi paradigman merkitystä loistavasti kertomalla, että ei hän pysty hahmottamaan muuta kuin kolmiulotteisen avaruuden, neliulotteinen menee hahmottamiskyvyn ulkopuolelle.
Miten sitten on mahdollista kehittää teoriaa jonka hahmottaminen ei kaikilta osin onnistu?
Kyllä sen ymmärtää kun näkee, että ei aikaisempikaan hahmotus ollut muuta kuin opittu tapa!

Sellaisuus

Niinpä niin, kaikkein alkuperäisin paradigma on, että jumala on luonut sekä maailmankaikkeuden että elolliset olennot.
Mitä mitä, sanoinko alkuperäinen! Ei herra paratkoon se ole alkuperäinen, alkuperäinen on se, kun ilmaannuimme tänne keskelle tapahtumia ilman mitään käsitystä asioiden luonteesta, ainoana hahmotuksena se että "vai niin, vai tällaista täällä on".
Tämä asiantila kuvataan idän filosofioissa nimellä tathata (sanskritin kieltä), ja paras kuulemani käännös suomeksi on sellaisuus. Sitä sanaa olenkin jo käyttänyt, ja käytän jatkossakin.

Sellaisuus on siis ne vallitsevat olot joiden keskelle olemme kaikki syntyneet.
Se on olotila jossa olemme vapaita kaikesta kulttuurista, mutta se ei kestä kauan.
Paitsi, että jokainen ihminen syntyy sellaisuuteen, on näin tapahtunut koko ihmiskunnalle.
Yhtä varmaa kuin se, että jokainen vauva alkaa taipaleensa avoimin mielin, ts. mieli tyhjänä, on se, että ihmiskunta on kokenut ensimmäiset tajunnan häivähdyksensä avoimin mielin.

Uskonto on muodostanut ensimmäisen paradigmamme. Se oli hyvä niin kauan kuin se toimi. Kivikirveskin oli hyvä niin kauan kuin vaihtoehtona ei ollut kuin paljaat kädet, korkeintaan ulottuvilla ollut keppi tai irtokivi...

Hartaus on biologista

Olemme nähneet silloin tällöin kuinka silmäätekevinä ateisteina tunnettu henkilö vanhoilla päivillään lähenee uskontoa, tekee mahdollisesti sovinnon kirkon kanssa, ja joissakin tapauksissa jopa "tule uskoon".

Kerrotan itsensa Charles Darwinin näin pehmenneen.

Pastori Matti Vuolanne, "Matti-pappi"  Radio Deissä väitti taannoin Väinö Voipion katuneen esiintymisiään ateistina.

Sosiologi Antti Eskola on suorittanut "kääntymyksen" ihan julkisesti. Viimeisin korviini kantautunut tapaus on Pentti Linkola.

Meillä on tarve hartauselämään.  Se ei kuitenkaan onnistu, koska uskonnon dualismi on ajanut meidän hengellisyytemme oman itsemme ulkopuolelle.

Todellisuudessa se kuuluu meidän kokonaisuuteemme, siihen mitä olemme.

Koska olemme biologisia olentoja, on siis hyväksyttävä hengellisyys biologian piiriin kuuluvaksi.
Siitä taas seuraa, että muukin biologian piiriin kuuluva, ts. koko luonto, on hengellinen.

Mainitsemani ikämiehet, ja monet muut, ovat vain heränneet siihen totuuteen, että heillä on henkilökohtainen tarve hengellisyyteen, mutta ei minkäänlaista käsitystä siitä,  miten pitäisi menetellä jotta siitä saisi otteen.
Ja miksi ei ole?
Siksi ei ole, koska uskontolaitos on ominut hengellisyyden ja asettanut sen kokemisen ehdoksi uskomisen milloin mihinkin "menninkäiseen" (kuulin Pentti Linkolan kerran käyttävän tätä sanaa alleviivatessaan omaa rationalismiaan!)
Mutta päästäkseen hartauselämän alkuun ei vanhan ole tarvis tehdä ideologista linnarauhaa uskontolaitoksen kanssa.
  Riitää kun arvioi uudelleen sen dualistisen paradigman jonka läpi on maailmaa siihen asti katsellut ja vaihtaa uuteen heti kun huomaa, mistä se lopulta kiikastaa.

Trialistinen paradigma on se mitä tässä tarvitaan. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että  meidän persoonallisuutemme on nähtävä kolminaisena, kolmitahoisena: meissä on ruumis, sielu ja henki.
Hengellisyys on uskonnon toimesta ajettu itsemme ulkopuolelle. ja siitä johtuu pitkälti tämän maailman kurjuus.


Tällä tavalla asioita kehitellen joutuu haastamaan niin Buddhan, Mohamedin kuin Jeesuksenkin.
Mutta mitäs siitä, se on jokamiehen oikeus,  minun mielestäni jopa velvollisuus.

Toinen pääteesini on, että kolmio on kaikkein tukevin rakennelma mitä tämän maailmankaikkeuden rakennelmien joukosta löytyy, siksi on suorastaan pakko löytää kolmiorakenne myös ihmisen olemassaolon ymmärtämiseksi.
Siitä trialistinen paradigma ja siitä tämä blogin nimi.

Dualismin varjo

Dualismin varjo
Dualistinen perusmalli aiheuttaa sen, että meille tulee alituinen tarve selittää käyttäytymistämme tavalla joka ei ole selitettävissä, siitä yksinkertaisesta syystä että selittäminen on eri kategorian kysymys kuin se missä käyttäytyminen todella tapahtuu.

Hengellinen minämme osallistuu niiden päätösten tekoon jotka koemme psyyken piirissä tapahtuneiksi. Meille on käynyt kuten tri Murkelle Böllin kertomuksessa ”Tohtori Murken kootut tauot”, hän uskoi jumalaan mutta ei voinut siihen uskoa kun järki pani vastaan ja yhtenä ratkaisuna esitti käsitettä ”tuo korkeampi voima jota me kunnioitamme”.
Immanuel Kant pani saman ilmiön nimeksi ”kategorinen imperatiivi”

Fysiikkakin tuo eteemme käsitteitä joita on vaikeata hahmottaa. Stephen Hawking , joka luo maailmoja syleilevän teorian toisensa jälkeen, on tunnustanut, että neljäs ulottuvuus menee hänen hahmottamiskykynsä ulkopuolelle, koska se ei mahdu omaan kokemuspiiriin samalla tavalla kuin kolme muuta, pituus korkeus ja leveys.

Onko mikään ihme, että suhteellisuusteoreettista ajattelutapaa ei ole voitu eikä voida ottaa menetelmäksi esmes talouspolitiikassa, koska edes eturivin nerot eivät osaa hahmottaa miltä se edes käytännössä näyttää.
Niin tämä ”kaikkien todeksi tietämä” malli ihmiskunnan pöytälaatikossa ja odottaa edelleen keksijäänsä.
Matematiikan piirissä on paljonkin käsitteitä joita on vaikea ymmärtää.
Esmes ”ääretön” on niillä rajoilla. Ja jopa ”piste” ja ”viiva”!
Niinpä pisteellä ei ole ulottuvuutta, vaan niitä sisältyy ihan yhtä ääretön määrä niin neliösenttimetriin kuin neliökilometriinkin.
Viivalla taas ei oe muuta ulottuvuutta kuin pituus…
Sitä on kuitenkin mahdoonta havainnollistaa muuten kuin piirtämällä, jolloin vääjäämättä syntyy jonkinlainen leveyskin .
Lisäksi viivan ei tarvitse olla suora, vaan se voidaan taittaa vaikka miten monelle mutkalle, mistä seuraa, että äärettömän pitkiä rullalle kerittyjä viivoja menee ääretön määrä neliökilometriin, mutta sama määrä mene neliösenttiinkin!
Nämä tällaiset sukkeluudet on pakko pistää käsitteen ”maailman sellaisuus” alle.
Vai voimmeko sanoa ymmärtävämme jotakin jota emme pysty hahmottamaan.

Ymmärtäminen on käsittämisen alalaji

Tosiasiassa se mitä mielessämme tapahtuu on paljon muutakin kuin ymmärtämistä. Ymmärtämisenhän ajatellaan tapahtuvan ajatelun avulla (kummallinen verbaalinen asetelma, eikö vain!) mutta nyt tulemmekin siihen mikä mielessä todella tapahtuu.
Fyysisestä ja psyykkisestä sivustoista tulevien hahmottamismallien lisäkshän on se kolmas sivu, se hengellinen, joka myös osallistuu prosessiin nimelta ”mielen toiminta”.
Nyt viimeistään käy ilmeieksi, että ei käy samaistaminen ymmärtämistä ja hahmottamista, vaan hahmottaminen vaatii todellisuudessa jotakin enemmän kuin ymmärtäminen.
Ja toimeenpano sitäkin enemmän, uskoa siihen mitä panee toimeen.

Vieraantuminen

 Vieraantuminen

Yksilön ja yhteiskunnan oravanpyörä

Meitä vaivaa kokonaisvaltainen vieraantuminen.

Yksilötasolla se ilmene kaikessa siinä minkä jäljitämme pahoinvointimme syyksi:

Liikalihavuus on seurausta ylensyönnistä. tiedämme että se on väärin, mutta kuitenkin teemme sitä. Vieraantumista osoittaa se, että teemme sitä vaikka tiedämme sen vääräksi.

Liikakulutus ei rajoitu pelkkään syömiseen, vaan siirtyy kaikkeen mitä teemme: Vaatteiden, talon, auton on oltava parempia, isompia, nopeampia senkin jälkeen, kun pukeutumisen, asumisen ja liikkumisen tarpeet on tyydytetty; ja tälle ei näytä olevan mitään kattoa.

Jopa vapaa-ajan vietossa ylitämme rajat; jokainen krapulasta kärsinyt tietää, että sen olisi voinut välttää tai ainakin minimoida lopettamalla ajoissa. Kuitenkin olemme tehneet kapakoiden aukioloaikojen pituudesta vapauden symbolin.

Yhteiskunnallisella tasolla sama vieraantuminen näkyy talouselämän pöhötautina. Monimutkaiset taloudelliset lait, jotka estävät hyödykkeiden  nykyisellään täysin riittävän määrän jakamisen kaikkien hyödyksi, on palautettavissa yksilön potemiin vaivoihin; ne ovat saman asian kaksi eri puolta, onhan ihminen sosiaalinen eläin.

Kaikki näkevät, että kehitys on käymässä vikaan, kun riistämme maata enemmän kuin se kestää.

Ihmisten enemmistöllä näyttää olevan käsitys siitä, millaista on luonnonmukainen elämä, ja siihen pyrimme aina toisinaan palautuman, etupäässä loma- ja vapaa- aikoina.

Tiedämme kyllä mikä on oikein mutta silti teemme väärin.

Joku osa meissä tietää, miten olisi tehtävä mutta emme siltikään tee sitä. Siihen ei tunnu löytyvän menettelytapaa. Joku loppuunpalanut virkamies tai kaikkeen kyllästynyt pohatta aina välistä keksii, että palaamalla takaisin luontoon asia ratkeaa. Kukaan ei näytä sitäkään osaavan kunnolla, vaan kaikille käy kuin Lev Tolstoille: kuolee yksinäisenä, hylättynä, ja lisäksi väärin ymmärrettynä syrjäisellä rautatieasemalla, ja mikään ei ole muuttunut…

Kuitenkin meillä on avaimet tämän asian ratkaisemiseen  sekä yksilökohtaiesti että yhteiskunnallisesti.

Meidän kaikkien sisimmässä on joku, joka tietää, miten asiat ovat.

Sielullisen tason päätökset, jotka  ohjaavat tavanomaista käytöstämme, ovat sidotut sielullisiin lakeihin, joista logiikan laki on vaikuttavin.

Tämä johtaa ylireaktioon, koska se käskee maksimoimaan saatavissa olevan hyvän mutta ei näe, että hyvä on hyvä vain määrättyyn rajaan.

Raja on siinä että luonnosta otetaan vain niin paljon kuin se kykenee tuottamaan.

Omaa rajamme on siinä, kun ravinnon tarve on tyydytetty ja jano sammutettu.

Näin pitkälle pääsemme sielullisin, loogisin keinoin. Tuon siis ”sanoo meille järkikin”

Tässä kohtaa olisikin sitten toimeenpanon aika, mutta näköjään tarvitaan vielä jotakin muuta kuin tieto siitä

Hengellisyys

Sillä mitä muuta on sopusointu luonnon kanssa kuin sen tunnustamista, että meillä on luonnon kanssa yhteinen henki. Ja jotta tämän voi ymmärtää, kannattaa ajatella asia eläimen, kuten koiran tai kissan, kautta. Ei niiden alkuperäinen animismi selvästikään edellytä mitään jumalaa niiden itsen ulkopuolisena voimana; ne yksinkertaisesti ovat sitä mitä ovat!

Niin voisimme mekin olla mutta kun emme ole.

Mistä sen löytää?

Henki ja hengellisyys mielletään yleisesti uskonnon piiriin luuluvaksi, ja siksi monet tiedemiehet, poliitikot ja käytännöllisesti ajattelevat ihmiset haluavat pitää sen visusti syrjässä omasta toiminnastaan.

Jossakin historian hämärässä on todella ilmaantunut tarve palvoa jotakin, koska jäänteitä kulteista ja niihin liittyvistä rituaaleista on näkyvissä kaikissa ihmistä koskevissa löydöissä.

 Pidämme ilmiötä nimenomaan ihmistä koskevana, koska eläinkunnassa ei kultteja tavata.

Mikään ei kuitenkaan ilmaannu tyhjästä, ja koko biologian historia osoittaa, että jokainen lajin uusi ominaisuus on kehittynyt aikaisemmin vallinneen paikalle.

Niinpä nisäkkäiden 4 raajaa kehittyivät evien paikalle, (jollei sitten päinvastoin), ollen alkumuotona ilmeisesti värekarvat, joita liikkumiselimiä näkee mikrobimaailmassa monisoluisista alkaen. Kyse solujen erikoistumisesta.

Aivojen kehitys on on nähtävä samanlaisena jatkumona, jonka alkupää on jossakin siellä missä ensimmäiset hermosolut ketjuuntuivat muodostaen alkeellisen tiedotuskanavan muulle solukolle.

Koska näin on fyysisessä maailmassa, on oletettava, että jotain oli myös sen jatkumon alkupäässä, joka tunnetaan nykyisin uskonnollisena hartautena.

On oletettavaa, että oli jotakin, jonka tilalle tämä tuli jo ennen kuin     ihmisen historia alkoi.

Ihmisen ja muun eläinkunnan välillä vallitsee lainalaisuus, että kaikki mikä ihmisestä löytyy, on jossakin alku- tai itumuodossa löydettävissä koko eläinkunnassa.

Siitä seuraa, että se tila, jonka uskonto jumalineen täytti, täytyi olla ennen ihmistä; se, tai ainakin merkkejä siitä, pitää löytyä nykyisiltä, meitä alemmalla tasolla olevilta, eläimiltä. Koirilta, kissoilta, hevosilta. Sekä niitä alemmalla tasolla olevilta, matelijoilta, liskoilta, perhosilta…

On siis syytä verrata eläinten ja ihmisten käyttäytymistä toisiinsa.

Yksi jälki voisi löytyä siitä, että uskontoon liittyy (jumalat poislukien) määrättyjä toistuvia kuvioita.

Tietysti voidaan luetella pitkä rivi erilaisia ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten pyhiä paikkoja, temppeleitä jne, mutta itse jos kultit ja uskomukset jätetään syrjään, niin hartauden harjoittamisen menetelmistä taitaa jäljelle jäädä vain toistuvuus ja rituaalit. Niin paljon kuin ne eroavatkin toisistaan ne ovat kuitenkin se mikä on yhteistä kaikilla uskonnoilla.

Ja kaikki ne palvelevat pyrkimystä hartauteen. Tämä on uskontojen taholla selitetty yhteydeksi jumalaan.

Mutta jos etsimme sitä hartautta mikä täytyi tässä paikalla olla juuri ennen kuin jumalat ilmaantuivat, voiko se olla muuta kuin pyrkimys sopusointuun luonnon kanssa!

Ja nyt ei olekaan enää pitkä matka siihen mitä kaikki eläimet tekevät. Kukin niistä pyrkii sulautumaan luontoon niin hyvin kuin mahdollista.

Tämä merkitsee, että niin raakaa puuhaa kuin ravinnon hankkiminen onkin, (se on sitä kaikilla, myös kasvissyöjillä), niin kuvaan kuuluu kaikkialla myös kohtuus.  Harva eläin tappaa enemmän kuin pystyy kerralla syömään; ainakaan yksikään ei tapa pelkästään tappaakseen.

Myös kaikkiin tunnettuihin animistisiin uskontoihin kuuluu olennaisesti tämän tapainen kohtuullisuus: kalastaminen lopetetaan kun arvellaan että päivän eväät on koossa.

(Eikö vain kertomus mannan syönnistä Exodus-kirjassa kuvasta tähän viittaavaa atavismia, sitähän sai ”jumalan määräyksestä” koota vain yhdeksi päiväksi kerrallaan).

Sopusoinnun irvikuvat

Jos hyväksymme tämä luonnollisen sopusoinnun tavoittelun hartauselämän alkuperäksi ja lähtökohdaksi, joudumme toteamaan, että uskonnot ovat muuttaneet sen irvikuvaksi, ellei suorastaan alkuperäisen vastakohdaksi.

Tämä on tapahtunut dualistisen paradigman myötä, joka taas on pinttynyt paikalleen juuri siitä syystä, että jumalat ottivat paikan oman hengellisyytemme määrääjänä.

Jos alkeelliset ihmiset, ja heitä ennen eläimet, osasivat tyydyttää hartauselämänsä tarpeet niin, että myös luonnon tasapaino oli turvattu, se merkitsee, että alkuihmisen (ja eläimen) täytyy kokea itsensä jotenkin sellaisena, että hän pystyi ottamaan vastaan viestejä suoraa luonnosta.

Sanalla sanoen siinä tarvittiin hengellisyyttä jossa yksilön henki keskustelee suoraa luonnon hengen kanssa.

Kun uskonnot ovat tuoneet kaikkialle mukanaan pappeuden (shamanismikin on sitä!), jonka välittömänä seurauksena hengellinen minämme siirtyi itsemme ulkopuolelle, on pääteltävä, että uskonto edellyttää dualismia.

Uskonnosta, ja sen myötä dualismista, vapautumien onkin ainoa mahdollisuus selvitä siitä väärän käyttäytymisen oravanpyörästä johon olemm ajautuneet.

Trialistinen paradigma, tarkastelutapa, avaa uuden näkymän tähän asiantilaan.

Synti ja Roomalaiskirje

Roomalaiskirjeen 7 luku selitettynä

Eräs kristinuskon eksytyksiä pelkistyy
Roomalaiskirjeen synti-käsitteen määrittelyssä.

Tässä selostus sen 7. luvusta jae jakeelta.
Varsinainen epistolateksti on copy-pastettu ja olen kursivoinut jakeet, kun taas
normaaliteksti edustaa minun kommenttejani.

Laki ja synti

7 Mitä meidän on siis sanottava? Onko laki
syntiä? Ei toki. Mutta vasta lain vaikutuksesta tulin tuntemaan
synnin. Himo olisi ollut minulle tuntematon asia, ellei laki olisi
sanonut: "Älä himoitse." [2. Moos. 20:17; Room. 3:20]

Pankaa merkille, että P. puhuu minäkohtaisesti,
"tulin tuntemaan synnin".

Siis ilman lakia ei ollut synnin tuntoa! 

Se ei pidä paikkaansa missään mielessä.

Paavalin pohdinta vain johtuu siitä että hänen
oma kokemuksensa ei ulottunut aikaan jolloin ei ollut lakia, koska
sitä oli hänelle paasattu niin kauan kuin muisti ylsi.

Paavali oli syntynyt tämän maailman
_sellaisuuden_ keskelle. Niin kuin me kaikki.

8 Saatuaan lain käskystä aiheen synti
herätti minussa kaikenlaisia himoja. Ilman lakia synti on kuollut.
[Joh. 15:22; Room. 4:15]

Siis että "minulla" tai ihmisillä
yleesä ei himoja ennen lakia?

Tämä nyt on yksinkertaisesti käsittämätön,
jollei sitten valheellinen, toteamus

9 Minä elin ensin ilman lakia, mutta kun
lain käsky tuli, synti heräsi eloon

10 ja minä kuolin. Näin käsky, jonka oli
määrä antaa elämä, tuottikin minulle kuoleman. [3. Moos. 18:5;
Hes. 20:11; Room. 10:5]

Jos ei kuoleminen tarkoita sananmukaisesti
kierrätykseen siirtymistä, niin tämä nyt on tyypillistä
vastaheränneen hihhulointia voimakkailla kielikuvilla.
Konkreettisesta kuolemasta ei P:lla voinut olla kokemusta, jollei hän
sitten ollut sielunvaelluksen kannattajia (ei täytin poissuljettua)

11 Saatuaan lain käskystä aiheen synti
käskyn avulla petti ja surmasi minut. [1. Moos. 3:13]

Tässä synti hiipii tuonpuoleisen kautta kuvaan
mukaan; ei olekaan kysymys minun ominaisuudesta vaan jonkin
ulkopuolisen, hengen..

12 Laki itse on silti pyhä, ja käsky on
pyhä, oikea ja hyvä. [Ps. 19:8,9; 1. Tim. 1:8]

Kipuilua sen johdosta että synnintunnon
todellinen olemus on jäänyt pimentoon. Mihin?

13 Onko nyt hyvä tuottanut minulle kuoleman?
Ei toki, vaan synti. Jotta synti paljastuisi synniksi, se tuotti
minulle hyvän avulla kuoleman. Näin käsky teki synnin vielä monin
verroin pahemmaksi.

Sen jälkiselittelyä, että synti oli sittenkin
ollut jollakin tavalla läsnä ennen lain saapumista, laki oli vain
paljastanut sen.

14 Me tiedämme, että laki on hengellinen.
Minä sitä vastoin olen turmeltunut ihminen, synnin orjaksi myyty.
[Ps. 51:7; Room. 3:9]

”Laki on hengellinen”, siis jostakin minän
ulkopuolelta tullut, ja yhteiskunnallisella tasolla jostakin yhteisön
ulkopuolelta tullut. Mutta juuri se on täysin epätieteellinen
väittämä, moraalisäännöt (ja niiden myötä synnintunto) ovat
mitä suurimmassa määrin yhteisöjen sisäisiä!

Tarvitseeko tätä selittää?

15 En edes ymmärrä, mitä teen: en tee
sitä, mitä tahdon, vaan sitä, mitä vihaan. [Gal. 5:17]

No nyt katosi ote todellisuuteen tyystin...

16 Ja jos kerran teen sitä, mitä en tahdo,
silloin myönnän, että laki on hyvä.

Kun myönnän, siis olen jotain mieltä lain
hyvyydestä, ilmaisen hyväksyväni kollektiivisen synintunnon minua
kohtaan aiheuttaman painostuksen...

17 Niinpä en enää teekään itse sitä,
mitä teen, vaan sen tekee minussa asuva synti.

..mutta en pysty ratkaisemaan sitä ristiriitaa
että olen sisimmässäni siitä eri mieltä.

Se on todellinen ristiriita, mutta perustana
sille on, että minä, kuten kaikki syntynyt, tuntee itsensä liian
pieneksi. Tämä ilmenee siten, että aina huomaan, kaikki me
huomaamme, tehneeni väärin, koska vaatimus tulee siltä tasolta
jolle emme vielä ole yltäneet. Tämähän on jatkuva olotila, ja
sitä kuvaa lapsen vaatteet jotka ovat kahta numeroa liian isot, kun
ei ole vielä kasvanut niiden mittoihin, mutta odotahan...

18 Tiedänhän, ettei minussa, nimittäin
minun turmeltuneessa luonnossani, ole mitään hyvää. Tahtoisin
kyllä tehdä oikein, mutta en pysty siihen. [1. Moos. 6:5]

Kun sitä ei näe omana itseen kuuluvana
ominaisuutena, se on näköjään nähtävä tällä tavalla.
Tahtoisin mutten pysty, no niinhän lapsikin tahtoisi olla isompi
kuin on, vaan ei pysty, ja tässä pystymättömyys on konkreettista
kahta numeroa liian pienenä olemista.

19 En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan
sitä pahaa, mitä en tahdo.

Olisi hyvä havaita ja tunnistaa se "minä"
joka tässä tahtoo ja ei tahdo

20 Mutta jos teen sitä, mitä en tahdo, en
tee sitä enää itse, vaan sen tekee minussa asuva synti.

Tässä nyt huipentuu se dualismi; synti, joka
aiempana oli hengen toimesta ilmaantunut minuun, onkin nyt sitä
varsinaista minua ja määrää käyttäytymiseni.

21 Huomaan siis, että minua hallitsee
tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti
pahasta.

Tähän nyt voi jo yhtyäkin, onhan tuollainen
laki selvästi havaittavissa...

22 Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn
Jumalan lain, [Ps. 119:35]

23 mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan
toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen
ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. [Jaak. 4:1; 1. Piet. 2:11]

...mutta mitä mitä, minussa, ts. minun
sisimmässäni, asuu ja vaikuttaa synti, mutta, se sotii "sisimpäni
lakia" vastaan.

Eikö olisi parempi tunnustaa että se hengen
sanoma mitä tässä ajetaan takaa on sittenkin omaa sisintäni, siis
oman henkeni tuotosta!

Koko paavalilainen himphamppu on seurausta siitä
että hänen dualistisessa ajattelussaan ihminen on
fyysis-sielullinen kokonaisuus. 

Trialistinen paradigma 

paljastaa ihmiselle hänen luontonsa kolminaisuuden, ts fyysisen,
psyykkisen ja hengellisen. Se tapahtuu, koska meditaatiossa
nämä puolet ovat yksinkertaisesti läsnä ja näkyvissä, kaikki
yhtä aikaa.

Kristillinen meditaatio

Kristillinen meditaatio.

Olin kerran töissä firmassa jonka johto oli aktiiviuskovaisia ja työtoverit vähintäänkin myötäilijöitä.
Jostakin syystä he saivat sellaisen käsityksen, että minä harrastan meditointia.
Käsitys ei sinänsä ollutkaan väärä, mutta sitä ihmettelin, että mistä se niiden tietoon tuli. Itse en ainakaan ollut mainostanut.
Oletan, että he kyttäsivät hyvin aktiivisesti uutta tulokasta, tekivät johtopäätöksen sieltä, toisen täältä.
No, en oikeastaan ihmettele, kyllä uskovaisenkin on vaikea pysytellä piilossa julkijumalattomassa työyhteisössä...

Oli miten oli, tämä porukka otti tehtäväkseen saattaa vaivihkaa tietooni, että meditointi on paholaisen metkuja; sain tauoilla kuulla milloin mitäkin meditaatiota käsittelevää, pääsisältö oli se, että "joskin meditaatio saattaa hetkellisesti kohentaa mielialaa, niin pitemmän päälle se johtaa yksiselitteisesti kauemmaksi jumalasta ja lopulta tuhoon ja meditoija päätyy helvettiin. Se oli sellaista neulanpistopolitiikkaa.

Nokia-herätys kunnostautuu

Erään tunnetun herätysliikkeen tunnettu johtohahmo pitää Radio Deissä säännöllisesti rukousiltoja, missä paljon rukoillaan varsinkin erilaisten sairauksien vaivaamien ihmisten puolesta.  
Yhtenä iltana siellä oli teemana jooga ja meditaatio, ja asiaan paneuduttiin todella.
Tämä Pirkko Jalovaara oli jokin aika sitten kertonut omista rukoilemiskokemuksistaan, ja siinä hän kertoi, että jokainen rukous aiheuttaa hänessä tuntemukseen mikä ilmaisee, että on auki suora yhteys jumalaan, ja hän tuntee todella tekevänsä työtä ja olevansa hyödyksi rukoillessaan ihmisten puolesta. 

Tässä valossa olisi odottanut että hän olisi arvostanut muutakin  hengellistä toimintaa.  Olisin todellakin odottanut  hänen näkevän meditoinnin myönteisenä. Sensijaan hän tuomitsi sen niin voimakkain sanakääntein,  että epäilyksille ei jänyt sijaa: kyseessä on hänen mielestään pahin tauti minkä torjumiseksi hänen illoissaan on ikipäivinä rukoiltu.
Kuvaavaa oli myöskin, että ei yksikään soittajista eikä kirjoittaneista ollut pyytänyt rukoilua itsensä puolesta, vaan kaikki olivat asialla jonkin perheenjäsenen, ystävän tai tuttavan puolesta.
Ja Jalovaara totesi, että kertaakaan sinä aikana kun hän on Deissä näitä rukousiltoja pitänyt, ei hän ole tuntenut pahuuden läsnäoloa studiossa yhtä voimakkaana kuin nyt.
 Hymyilyä herättävä episodi oli kun ammattipuhuja kadotti hetkellisesti yhteyden omaan sanavarastoonsa,  "helvetin kuuseen" hän silloin toivotti kaikenlaiset meditaatiot.

                                         Kanonisoituja meditoijia

Näyttää siltä, kuin irallinen kirkko pyrkisi parhaansa mukaan vaikenemaan meditaation kuoliaaksi.
Kirkolla on tässä asiassa vihne henkitorvessa siksi, että kristillinen historia on aina silloin tällöin tuottanut ns. mystikoita, joiden pääasiallinen toimintatapa on ollut juurikin meditaatio.
Näitä tällaisia ovat olleet mm. mestari Eckard, Avilan Teresa, Ristin Johannes (Juan de la Cruz), Ignatius Loyola, Fransiscus assisilainen, tunnetuimpia mainitakseni.

Vähemmän tunnettuja esmes Anglikaanikirkon piiristä eräs Rollo- niminen, sekä toinen,sananmukaisesti tuntematon meditoija, jonka nimeäkään ei tiedetä. Hän on kuitenkinjättänyt jälkeensä kirjan nimeltä "Tietämättömyyden pilvi", joka on suorastaan erinomainen meditaatio-opas.
Tämä, ja monia muita meditointia käsitteleviä kirjoja on ilmestynyt sarjassa Hengen tie, ymmärtääkseni kirkon myötävaikutuksella, mutta mitään suurta mekkalaa niistä ei ole pidetty.
Sellaisen vaikutelman olen saanut, että kirkon piirissä meditaatiota ujostellaan ja arastellaan.
Itse asiassa tiedän siihen syynkin:
Koska meditointti  vaatii mielen täydellistä tyhjentmistä, kirkonmies ei sitä voi koskaan hyväksyä. Oppi kun pakottaa pakottaa hänet juurikin hartausharjoituksissa pitämään mielssään jotakin.  
Tästä syystä parhaat meditoijat tulevat kirkon sisälläkin aina sisäpiirin ulkopuolelta, sieltä, missä ei ole niin sitouduttu. Syntyy jännite, joka ei ole osoittaanut laukeamisen merkkejä vuosisatojenkaan kuluessa

Ja kun mystikoilla on ollut kiistämätön vaikutuksensa kristillisen ideologian ylläpitäjänä, niin kirkolla ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin sietää heitä.
Tämä tapahtuu kuitenkin niinsanotusti pitkin hampain, ja näkymätön sotatila on jatkuvasti vireillä.

                                                 Tilanne Suomessa

Suomessa meditoivan kristillisyyden aktiivisin puolestapuhuja on ollut Herättäjä-yhdistys.
Tämä Paavo Ruotsalaisen körttiläisyyden raunioille perustettu pappisliike on jostakin syystä siitä viehättynyt, ehkäpä he näkevät Paavo Ruotsalaisenkin eräänlaisena mystikkona. Ja mikä ettei, olihan hänen tunnettu "Kristuksen sisäinen tunto" verrattavissa minkä hyvänsä meditaatio koulukunnan sisäistä tilaa koskeviin opetuksiin. En kuitenkaan ole havainnut, että hän olisi rukoilemisen lisäksi opettanut mitään erityistä menetelmää sen saavuttamiseksi.Eipä siis ihme, että hänen oppinsa kuihtui kokoon pian hänen kuolemansa jälkeen, ja valta siirtyi papeille, noille hänen ankarasti arvostelemilleen "philosopheille" .

                                             Tulevaisuuden näkymä  

Se, että meditoivat "mystikot" tuntevat viihtyvänsä kirkon helmoissa oin ihan ymmärrettävää, onhan kyse hengellisestä toiminnasta. Heidän on luontevaa hakeutua sinne missä hengellisyyttä arvostetaan ja uskonnolliset yhteisöt ovat nykyään lähes ainoa taho joka tarjoaa suojelustaan.
Suurempaa tarvetta irtautua ei ole niin kauan kun ollaan samalla aaltopitudella.
Ja sama aaltopituus on tässä tapauksessa sama paradigma; molemmat ovat dualisteja (sitä asiaa ei muuksi muuta se että jokut harvat teologit ovat sisäpiirissään ruvenneet puhumaan ihmisestä kolmitahoisena oliona.)
Jos ja kun trialistinen paradigma tulevaisuudessa omaksutaan laajoissa piireissä, meditoijien ei ole enää pakko hakeutua kirkon enempää kuin minkään turvajärjestelmän piiriin, vaan meditoijien yhteisö muodostaa turvan sinänsä, ja siitä pääsee nauttimaan niin yhteisö itse kuin kaikki siihen kuulumattomatkin!

Sellaisuus ja meditaatio.

Miksi meditoida?

Meditaatio

Wikipediassa on asiallinen ja kattava kuvaus meditaatiosta.

Se toteaa aluksi, että "meditaatio terminä viittaa suureen kirjoon erilaisia harjoituksia...."
ja että "päämääränä voi olla saavuttaa hyötyä, oppia tiedostamaan mielen sisältö..., tai pelkkä harjoitus itsessään voi jo olla pämäärä."
Listasta on vielä jäänyt pois yksi yleisesti mielletty päämäärä, nimittäin uskonnollinen, mikä usein ilmaistaan "tietoisena pyrkimisenä lähelle jumalaa" .


Nämä käsitykset ovat syntyneet pitkän historian kuluessa vuorovaikutussuhteessa, mikä selittää niiden lukuisuuden.

Karkeasti ottaen päämäärän voi kuvata joko mielen hallinnaksi, tai alistumiseksi jumalalle, mutta kumpi valitaankin, yksi on aina kuvassa mukana, nimittäin hiljentyminen.

Meditaation oppaita on tietysti myös saatavilla runsas kirjo.
Meditaation tekniikan kannalta ottaen ne ovat kaikki hyviä.
Vaarana niissä kaikissa on juuri tuo päämäärien kuvaus, joka sisältää ideologisia aspekteja.

Miksi todellakin meditoida?

Tämän karikon voi parhaiten kiertää kun pitää mielessä sen universaalin perustelun, joka varmasti yhdistää kaikkia meditoijia:
Minä tarvitsen sitä.
On havaittu, että mikään inhimillinen toiminta ei ole ymmärrettävissä jos sitä ei voi yhdistää johonkin joka sanelee, että on käyttäydyttävä juuri noin eikä toisin; tämä pätee läpi yhteiskunnan ja sovellettuna koko luomakuntaan. Sekä biologia että yhteiskuntatieteet sisältävät katkeamattomina ketjuina erilaisia syy-seuraus-suhteita. Jokainen niistä on palautettavissa käsitteeseen tarve:
Kun syy-seuraussuhteen jäljille päästään millä hyvänsä tasolla, on varmaa, että sen päästä löytyy aina jotakin jota voidaan kuvata sanalla "tarve". Olkoonpa sitten inhimillinen tai eläimellinen.
Maailmankaikkeuden tapahtumat on kiedottu toisiinsa syy-seuraussuhteilla.

Kun meditaatiotakin ajattelee tästä tarpeen lähtökohdasta käsin, voi helposti sivuuttaa ideologiset perustelut, ja yksinkertaisesti etsiä sellainen opas joka itseä miellyttää!

Löysin kerran netistä sivuston "Huuhaavapaa meditointi".
Valitettavasti tämä saitti näyttää sittemmin kätketyn Facebookin uumeniin.
Ei olisi kannattanut, se oli hyvä sivu ja sisälsi käyttökelpoisia ohjeita ilman teologisia ja teosofisia kommervenkkejä.

En tiedä, miten helppoa tai vaikeata kullakin meditaation suunnalla tai koulukunnalla on perustella omaa näkemystään meditaation tarpeesta.
Minkäänlaista yksimielisyyttä ei asiasta kuitenkaan nä'ytä saavutetun.
Selitykset ja perustelut kumoavat toinen toisiaan.

Meditaatio ja trialistinen paradigma

Trialistisen paradigman kautta tarkasteltuna asia on niin yksinkertainen, että meditaatio on juuri tasapainon tavoittelua kolmion sivujen välillä.
Kun trialistinen paradigma paljastaa sisäisen kolminaisuutemme, se herättää heti kysymyksen, missä piilee se kolmas sivu jota ei näytä kun kaikkialla puhutaan henkisestä (joskus toki henkis-hengellisestä) ja lihallisesta ts fyysisestä.

Rautalangasta:

-Kun kokonaisuus "ihminen" on kolmio, joka muodostuu fyysisestä, psyykkisestä ja hengellisestä sivusata,
-kun nämä vaativat kaikki alinomaan mielen huomion kukin itselleen, ja
-kun jokin niistä on mielessä aina voitolla,
-niin meditaatio on yksinkertaisesti harmoninen tila missä mieli rauhoittuu aistimaan nämä kolme sivuaan samanaikaisesti ja tasapuolisesti. 
Toisin sanoen kokee koko olemassaolonsa, eikä vain jotakin senhetkistä tunnelmaa.


"Joogaan" kuuluu fyysisiä ja henkisiä harjoituksia.
Tosin asia on moneen kertaan sekoitettu aikojen kuluessa.
Kun Patanjali kirjoitti Joga Sutransa, syntyi yksinkertainen opaskirja, joka oli selkeydessään verrattavissa keittokirjaan (ja sisälsi myös yhtä vähän tai paljon mitään filosofiaa kuin keittokirja).
Mutta kun intialaiset ylihengellistyneet gurut pääsivät sitä tulkitsemaan, siihen ympättiin ties mitä tarustosta johdettuja postulaatteja. Ja kun sitten länsimaiset lähetyssaarnaajat pääsivät sitä kääntämään, he näkivät kaiken oman mystiikkansa silmälasien läpi, eikä muuta tarvittu: jooga yksinkertaisena menetelmänä peittyi mystiikan alle. Samaan syssyyn se muuttui suurelle yleisölle käsittämättömäksi höpinäksi.
Tästä on mm. sellainen seuraus, että tänäkin päivänä kristillisissä piireissä ihmisiä pelotellaan meditaation vaaroilla, selittämällä, että se on eräs muoto paholaisen palvontaa, ja niinollen suurinta syntiä mitä voi tehdä.

Kaikki olisi tietysti käynyt hyvin jos toimittajina olisi kaikissa vaiheissa ollut omakohtaisesti meditaation tarpeen tuntevia ihmisiä.
Mutta kun ei ollut.

Kaiken väärinkäsityksen perustana on kuitenkin ihmiskäsityksen dualisoituminen, joka päätyy oman olemassaolon kaksinapaiseen tulkintaan: Kolmio oli kadotettu, sen yksi kulma oli kahta ääripäätä yhdistävän janan takana. Ja tämähän on tapahtunut sekä idässä että lännessä, sillä Patanjalin kuten muidenki meditaation kuvaajien maailmankuvat ovat selvästi dualistiset.

Me olemme kaikki syntyneet sellaisuuteen.
Tätä sellaisuutta ympäröivät kulttuurit eivät kuitenkaan ole antaneet kenenkään meistä kokea, vaan sellaisuuden sijaan minun ja useimpien lukijoiden tajuntaa on alkanut herättelemään liperikaulainen mies joka, kaataen napolla vettä päähämme, selitti läsnäolevalle pienjoukolle miten sellaisuus on käsitettävä, ja vannotti kaikkia parhaansa mukaan opettamaan sen meille itse kullekin.

Selitetty, tulkittu sellaisuus ei kuitenkaan ole sellaisuutta ensinkään.

Selittely on hälyä joka estää kokemasta sellaisuutta.

Tähän siis tarvitsemme meditaatiota:

Vaientamalla kaiken ulkopuolisen hälyn meditaatio palauttaa meille sellaisuuden.