Vieraantuminen

 Vieraantuminen

Yksilön ja yhteiskunnan oravanpyörä

Meitä vaivaa kokonaisvaltainen vieraantuminen.

Yksilötasolla se ilmene kaikessa siinä minkä jäljitämme pahoinvointimme syyksi:

Liikalihavuus on seurausta ylensyönnistä. tiedämme että se on väärin, mutta kuitenkin teemme sitä. Vieraantumista osoittaa se, että teemme sitä vaikka tiedämme sen vääräksi.

Liikakulutus ei rajoitu pelkkään syömiseen, vaan siirtyy kaikkeen mitä teemme: Vaatteiden, talon, auton on oltava parempia, isompia, nopeampia senkin jälkeen, kun pukeutumisen, asumisen ja liikkumisen tarpeet on tyydytetty; ja tälle ei näytä olevan mitään kattoa.

Jopa vapaa-ajan vietossa ylitämme rajat; jokainen krapulasta kärsinyt tietää, että sen olisi voinut välttää tai ainakin minimoida lopettamalla ajoissa. Kuitenkin olemme tehneet kapakoiden aukioloaikojen pituudesta vapauden symbolin.

Yhteiskunnallisella tasolla sama vieraantuminen näkyy talouselämän pöhötautina. Monimutkaiset taloudelliset lait, jotka estävät hyödykkeiden  nykyisellään täysin riittävän määrän jakamisen kaikkien hyödyksi, on palautettavissa yksilön potemiin vaivoihin; ne ovat saman asian kaksi eri puolta, onhan ihminen sosiaalinen eläin.

Kaikki näkevät, että kehitys on käymässä vikaan, kun riistämme maata enemmän kuin se kestää.

Ihmisten enemmistöllä näyttää olevan käsitys siitä, millaista on luonnonmukainen elämä, ja siihen pyrimme aina toisinaan palautuman, etupäässä loma- ja vapaa- aikoina.

Tiedämme kyllä mikä on oikein mutta silti teemme väärin.

Joku osa meissä tietää, miten olisi tehtävä mutta emme siltikään tee sitä. Siihen ei tunnu löytyvän menettelytapaa. Joku loppuunpalanut virkamies tai kaikkeen kyllästynyt pohatta aina välistä keksii, että palaamalla takaisin luontoon asia ratkeaa. Kukaan ei näytä sitäkään osaavan kunnolla, vaan kaikille käy kuin Lev Tolstoille: kuolee yksinäisenä, hylättynä, ja lisäksi väärin ymmärrettynä syrjäisellä rautatieasemalla, ja mikään ei ole muuttunut…

Kuitenkin meillä on avaimet tämän asian ratkaisemiseen  sekä yksilökohtaiesti että yhteiskunnallisesti.

Meidän kaikkien sisimmässä on joku, joka tietää, miten asiat ovat.

Sielullisen tason päätökset, jotka  ohjaavat tavanomaista käytöstämme, ovat sidotut sielullisiin lakeihin, joista logiikan laki on vaikuttavin.

Tämä johtaa ylireaktioon, koska se käskee maksimoimaan saatavissa olevan hyvän mutta ei näe, että hyvä on hyvä vain määrättyyn rajaan.

Raja on siinä että luonnosta otetaan vain niin paljon kuin se kykenee tuottamaan.

Omaa rajamme on siinä, kun ravinnon tarve on tyydytetty ja jano sammutettu.

Näin pitkälle pääsemme sielullisin, loogisin keinoin. Tuon siis ”sanoo meille järkikin”

Tässä kohtaa olisikin sitten toimeenpanon aika, mutta näköjään tarvitaan vielä jotakin muuta kuin tieto siitä

Hengellisyys

Sillä mitä muuta on sopusointu luonnon kanssa kuin sen tunnustamista, että meillä on luonnon kanssa yhteinen henki. Ja jotta tämän voi ymmärtää, kannattaa ajatella asia eläimen, kuten koiran tai kissan, kautta. Ei niiden alkuperäinen animismi selvästikään edellytä mitään jumalaa niiden itsen ulkopuolisena voimana; ne yksinkertaisesti ovat sitä mitä ovat!

Niin voisimme mekin olla mutta kun emme ole.

Mistä sen löytää?

Henki ja hengellisyys mielletään yleisesti uskonnon piiriin luuluvaksi, ja siksi monet tiedemiehet, poliitikot ja käytännöllisesti ajattelevat ihmiset haluavat pitää sen visusti syrjässä omasta toiminnastaan.

Jossakin historian hämärässä on todella ilmaantunut tarve palvoa jotakin, koska jäänteitä kulteista ja niihin liittyvistä rituaaleista on näkyvissä kaikissa ihmistä koskevissa löydöissä.

 Pidämme ilmiötä nimenomaan ihmistä koskevana, koska eläinkunnassa ei kultteja tavata.

Mikään ei kuitenkaan ilmaannu tyhjästä, ja koko biologian historia osoittaa, että jokainen lajin uusi ominaisuus on kehittynyt aikaisemmin vallinneen paikalle.

Niinpä nisäkkäiden 4 raajaa kehittyivät evien paikalle, (jollei sitten päinvastoin), ollen alkumuotona ilmeisesti värekarvat, joita liikkumiselimiä näkee mikrobimaailmassa monisoluisista alkaen. Kyse solujen erikoistumisesta.

Aivojen kehitys on on nähtävä samanlaisena jatkumona, jonka alkupää on jossakin siellä missä ensimmäiset hermosolut ketjuuntuivat muodostaen alkeellisen tiedotuskanavan muulle solukolle.

Koska näin on fyysisessä maailmassa, on oletettava, että jotain oli myös sen jatkumon alkupäässä, joka tunnetaan nykyisin uskonnollisena hartautena.

On oletettavaa, että oli jotakin, jonka tilalle tämä tuli jo ennen kuin     ihmisen historia alkoi.

Ihmisen ja muun eläinkunnan välillä vallitsee lainalaisuus, että kaikki mikä ihmisestä löytyy, on jossakin alku- tai itumuodossa löydettävissä koko eläinkunnassa.

Siitä seuraa, että se tila, jonka uskonto jumalineen täytti, täytyi olla ennen ihmistä; se, tai ainakin merkkejä siitä, pitää löytyä nykyisiltä, meitä alemmalla tasolla olevilta, eläimiltä. Koirilta, kissoilta, hevosilta. Sekä niitä alemmalla tasolla olevilta, matelijoilta, liskoilta, perhosilta…

On siis syytä verrata eläinten ja ihmisten käyttäytymistä toisiinsa.

Yksi jälki voisi löytyä siitä, että uskontoon liittyy (jumalat poislukien) määrättyjä toistuvia kuvioita.

Tietysti voidaan luetella pitkä rivi erilaisia ulkoisia tunnusmerkkejä, kuten pyhiä paikkoja, temppeleitä jne, mutta itse jos kultit ja uskomukset jätetään syrjään, niin hartauden harjoittamisen menetelmistä taitaa jäljelle jäädä vain toistuvuus ja rituaalit. Niin paljon kuin ne eroavatkin toisistaan ne ovat kuitenkin se mikä on yhteistä kaikilla uskonnoilla.

Ja kaikki ne palvelevat pyrkimystä hartauteen. Tämä on uskontojen taholla selitetty yhteydeksi jumalaan.

Mutta jos etsimme sitä hartautta mikä täytyi tässä paikalla olla juuri ennen kuin jumalat ilmaantuivat, voiko se olla muuta kuin pyrkimys sopusointuun luonnon kanssa!

Ja nyt ei olekaan enää pitkä matka siihen mitä kaikki eläimet tekevät. Kukin niistä pyrkii sulautumaan luontoon niin hyvin kuin mahdollista.

Tämä merkitsee, että niin raakaa puuhaa kuin ravinnon hankkiminen onkin, (se on sitä kaikilla, myös kasvissyöjillä), niin kuvaan kuuluu kaikkialla myös kohtuus.  Harva eläin tappaa enemmän kuin pystyy kerralla syömään; ainakaan yksikään ei tapa pelkästään tappaakseen.

Myös kaikkiin tunnettuihin animistisiin uskontoihin kuuluu olennaisesti tämän tapainen kohtuullisuus: kalastaminen lopetetaan kun arvellaan että päivän eväät on koossa.

(Eikö vain kertomus mannan syönnistä Exodus-kirjassa kuvasta tähän viittaavaa atavismia, sitähän sai ”jumalan määräyksestä” koota vain yhdeksi päiväksi kerrallaan).

Sopusoinnun irvikuvat

Jos hyväksymme tämä luonnollisen sopusoinnun tavoittelun hartauselämän alkuperäksi ja lähtökohdaksi, joudumme toteamaan, että uskonnot ovat muuttaneet sen irvikuvaksi, ellei suorastaan alkuperäisen vastakohdaksi.

Tämä on tapahtunut dualistisen paradigman myötä, joka taas on pinttynyt paikalleen juuri siitä syystä, että jumalat ottivat paikan oman hengellisyytemme määrääjänä.

Jos alkeelliset ihmiset, ja heitä ennen eläimet, osasivat tyydyttää hartauselämänsä tarpeet niin, että myös luonnon tasapaino oli turvattu, se merkitsee, että alkuihmisen (ja eläimen) täytyy kokea itsensä jotenkin sellaisena, että hän pystyi ottamaan vastaan viestejä suoraa luonnosta.

Sanalla sanoen siinä tarvittiin hengellisyyttä jossa yksilön henki keskustelee suoraa luonnon hengen kanssa.

Kun uskonnot ovat tuoneet kaikkialle mukanaan pappeuden (shamanismikin on sitä!), jonka välittömänä seurauksena hengellinen minämme siirtyi itsemme ulkopuolelle, on pääteltävä, että uskonto edellyttää dualismia.

Uskonnosta, ja sen myötä dualismista, vapautumien onkin ainoa mahdollisuus selvitä siitä väärän käyttäytymisen oravanpyörästä johon olemm ajautuneet.

Trialistinen paradigma, tarkastelutapa, avaa uuden näkymän tähän asiantilaan.