Jokainen kappale voidaan saattaa värähtelemään omalla ominaistaajuuudellaan.

Että pianon kieli alkaa soida kun vasara iskee siihen, on tuttu asia. Mutta myöskin vieressä olevan pianon vastaava kieli alkaa tällöin soida ilman että sitä koskettaa muu kuin toisen pianon sointi.

Ja lisäksi kummankin pianon oktaavit...

Tämä koskee myös muita kappaleita kuin pianon kieliä, niinpä radiolähetys perustuu juuri siihen että ääni saatetaan erinäisin järjestelyin värähtelemään  radioaaltona, joka erinäisin toisin järjestelyin muutetaan vastaanottimessa takaisin ääneksi.

Kuulomme perustuu siihen että ulkoapäin kantautuvat ääniaallot saattavat kuuloluumme värähtelemään.

Myös jokainen ontelo on herkkä värähtelemään ominaistaajuudellaan, siten, että mitä suurempi ontelo, sen matalampi taajuus.

Meitä ei ole suunniteltu kuulemaan esmes nenäonteloillamme, eikä normaalisti aistimamme ääniala (50-20000 Hz) niihin vaikutakaan, mutta jos altistumme infra-äänelle, tunnemme totisesti päämme sisällä sen vaikutukset. Ehkä se on nenäonteloiden, ehkä koko pääkopan värähtelyä. Pääsääntöisesti se on epämiellyttävä tuntemus.

Samaa tapahtuu myös asteikon toisessa päässä. Kun lähestytään ultraääniä, esmes erilaista kirkunaa ja vinkumista ja kirskumista yms, alkaa kuuloaistimus myös tuntua epämiellyttävältä.

Poskionteloiden lisäksi meissä on lukuisia erisuuruisia nesteen täyttämiä onteloita eri puolilla kehoa. Koostumme myriaadeista soluista, joista jokainen on oma pieni ontelonsa sisältäen nesteitä niin, että kuivattuina painomme laskisi muutamaan kiloon.

Lisäksi sisältöömme kuuluu mirobikanta joka on levittäytynyt totaalisesti kehomme kaikkiin osiin. Kyse ei ole, ainakaan pelkästään, vieraista tunkeilijoista, vaan osaltaan tätä kantaa on pidettävä kehoome elintoimintoja ylläpitävänä elementtinä. Se on siis osa meitä itseämme. Populääritieteellinen Uusi tieteen kuvalehti nr 4/2013 kertoo, että aikuisen ihmisen normaali bakteerimäärä on jopa 2,5 kg!

Kun niiden koko on sitä luokkaa että vaaditaan tehokas mikroskooppi jotta päästään yhtäkään näkemään, ei tee mieli edes yrittää laskea montako kappaletta niitä saattaisi sisältyä tuohon kilomäärään.

Ja jokainen niistä on yksilö juuri samassa merkityksessä kuin me olemme yksilöitä.

Niillä ei tosin ole tumaonteloa, mutta sensijaan kiinteä muoto, sanoisinko corpus, erotukseksi tyhjästä tilasta, joka on avaruus. Nekin voivat siis värähdellä.

Seuraavaksi ajattelemme miten paljon värähtelyä käynnistävää aaltoliikettä ympärillämme saattaa olla.

Kun veivaa tavallisen FM (ula) radion asteikon päästä päähän, tavoittaa useita kymmeniä eri lähetyksiä, jokainen omalla jaksoluvullaan.

Kun etsi takavuosina suositusta ”maailmanradiosta”, joka on ns. lyhytaaltovastaanotin, lähetyksiä, sai valittavakseen 8-10 saman pituista asteikkoa joissa kustakin löytyi kymmeniä ohjelmia eri puolilta maailmaa.

 

 

Maailmanradio

Kun ottaa ns. SSB-vstaanottimen, törmää hankaluuteen siirtää valitsinta tarpeeksi lyhyttä matkaa, sillä jo 1 millimetrin matkalla saattaa olla 10 eri lähetystä, jokainen ilmaistavissa sieltä erikseen.

Tämän lisäksi meillä on matkapuhelimet, jotka myöskin toimivat radioaalloilla, jokainen puhelin sen verran yksilöllisellä taajuudella että kymmeniä henkilöitä voi samanaikaisestti puhua omaa yksilöllistä puheluaan ilman häiriöitä. Se että puheensorina saattaa häiritä on toinen juttu.

Kaikki edellä mainittu tarkoittaa meidän kannaltamme sitä, että nuo eri aaltopituudet ovat kaiken aikaa tässä ympärillämme, mitään muuta ei tarvita kuin kullekin sopiva ilmaisin niin siinä se sitten ilmenee.

Entäs sitten se vaikutus.

Kun tiedämme, että infraääni (sen voi kokea vaikkapa tuulivoimalaitoksen läheisyydessä) saa pääontelomme väreilemään, eikö tunnu luonnolliselta, että mikä hyvänsä värähtely joka kohtaa kappaleen joka on sille taajuudelle herkkä, saa sen väreilemään.

Elikkä kun ilmaistavissa olevienn radiotaajuksien lisäksi tiedämme olevamme jatkuvasti alttiina taajuuksille jotka ovat pienempiä kuin mihin ilmaisukeinomme riittävät, eikö olisi luontevaa olettaa että ilmaisimet, jotka ovatt tarpeeksi pieniä, kykenisivät siihen. Meidän omat solumme ja meissä olevat mikrobit ovat riittävän pieniä.

Se merkitsisi sitä, että osa kommunikoinnistamme ympärisön kanssa tapahtuisi ”oman” kontrollimme ulkopuolella.

Tämä ei varmastikaan askarruta sellaisia ihmisiä jokta eivät tunnista eivätkä varsinkaan tunnusta itsessään olevan mitään muuta kuin se mikä on fyysisin aistein todettavissa ja sielullisin kyvyin käsiteltävissä. Mutta entäs me muut, jotka koemme myös toisenlaista, transsendenttiä, todellisuutta...

Kun eritaajuista säteilyä on ympärillämme niin runsaasti kuin on, ei ole mitään syytä olettaa etteikö se vaikuttaisi kehomme vastaanottimiin, joita ovat erilaiset nesteen täyttämät ontelot.

Kuulo- ja näköaisti ovat kehittyneet herkistymällä niille ominaisille taajuusalueille.

Mutta kun nykyfysiikankin valossa näyttää siltä, että myös kiinteät kappaleet, siis myös kehomme, on viimekädessä määrätyn taajuista värähtelyä, tulee etsimättä mieleen, että entäs kaksi muuta sivuamme joita aikaisemmin on sivuttu? Eikö olisi luontev aa ajatella, että kukin puolemme edustaa sille ominaista värähtelyä, ja on myös omiaan vastaamaan ymäristöstä tulevaa värähtelyä.

Avaruussäteily tulee kaukaa. Auringon valo tulee meille 8 valominuutin päästä, seuraavaksi lähin tähti onkin sitten 4.5 valovuoden päässä.Kaukaisin silmille näkyvä tähti Rho Cassiopee on n 10000 valovuoden päässä.

Välimatkat ovat käsittämättömiä. En suoraa santtuna pysty hahmottamaan edes kahdeksaa valominuuttia, valovuosista puhumattakaan.

Ja me aistimme siis noilta etäisyyksiltä tulevan valon. Aistiminen on silmiemme sauvasolujen värähtelyä sen valon taajuudella.
Ei pitäisi siksi olla ollenkaan käsittämätön ajatus, että mikä muu hyvänsä kaukaa tuleva säteily saa aikaan vastaavaa värähtelyä kohteissa jotka vastaavat sen jaksolukuun, siis aallon pituuteen. Ja lähes ainoa mikä säteilystä varsinaisesti tiedetään, on, että sitä on paljon!

Koodista on kysymys

Juuri nyt menee televisiossa (Yle Teema) huippumielenkiintoinen sarja Koodien maailma. Sen ensimmäinen osa on jo Areenalla. Itse katsoin sen moneen kertaan, sillä siinä on niin paljon pureskeltavaa, että minun koulutuspohjallani ei auennut hetkessä.
Siinä tunnettu brittiläinen matematiikan kansantajuistaja professori Marcus du Sautoy tutkailee maailman eri ilmiöiden välillä vallitsevia suhteita.
Minä kiinnitin huomiota erityisesti siihen kun hän osoitti piin (siis tarkoitetaan sitä matemaattista vakiota jonka symbolina käytetään kreikkalaista pii-kirjainta ja joka on lukuarvoltaan 3,14 jne...) köyttökelpoiseksi muuallakin kuin geometriassa.
Kyseinen vakiohan tulee lyhyesti sanottuna siitä, että se ilmaisee ympyrän halkaisijan ja kehän suhteen. Siis jos halkaisija on 1 m, on kehä vääjäämättä 3,14.. m.
Ja tästä yleistäen, kehä on kaikissa ympyröissä kyseisen ympyrän halkaisija kertaa 3,14.
Ja siinä, katsojien silmien edessä, hän suoritti laskutoimituksen tavoitteena laskea erään kalastajan saaman suurimman merianturan paino, ja onnistui ihan mukiinmenevästi.
Hän käytti siinä tätenkutsuttua "normaalijakauman yhtälöä", ja hän kehoitti huomaamaan, että siinä on kyseinen pii eräänä tekijänä.
Ja tietysti hän kysyi, että miten on mahdollista että ympyrän halkaisijan ja kehän suhdetta kuvaavalla luvulla voi olla mitään tekemistä kalastajan eläissään saaman suurimman kalan tai minkään muunkaan kalan painon kanssa.

Kaukana siitä että ymmärtäisin perimmiltään tätä "taikatemppua" olen kuitenkin taipuvainen uskomaan professoria, sillä minun päässäni tämä herätti vähän toisenlaisen kysymyksen:  mitä tekemistä piillä on niiden kolmioiden kanssa joita itse ihmettelen tässä blogissa.
Ja siihen minä taas tiedän tarkan vastauksen.  Kulmien asteita ei ole mahdollista edes kuvitella ilman että siinä samalla vedetään esiin ympyrän kehä.
Tunnetuin arkipäivän asia missä tämä tulee esiin on ehkä kompassi.
 
Täydet 360 astetta on ympyrän kehä, siinähän se näkyy havainnollisesti. Ja kulma taas näkyy vapaana luonnossa joka kerta kun suunnistat johonkin kompassin kanssa.

Sitten on myös vaihtoehtoinen tapa esittää kulmia: radiaani.
 
On selvää, että kun kulma ympyrän keskipisteestä projisoidaan kehälle, se on tietyssä suhteessa tuon kehän pätkän pituuteen. 1 radiaani onkin juuri kulma silloin kun kehän osa on yhtä pitkä kuin ympyrän säde!
 
Ja kun tietää, että kolmioissa ovat muuttujina paitsi kulmat, myöskin sivut ja niiden suhteet, on ilmeistä että kehon, sielun ja hengen "trialektiikassa" esitetään vielä yhtälöitä joissa pii esiintyy.

Kyllä, koodista on kysymys, koodi sisältyy näköjään vääjäämättä kaikkiin tapahtumiin auringon alla. Sen perusteella käy ymmärrettäväksi myöskin hermeettinen laki: niin kuin on ylhäällä, on myös alhaalla.

Israelin eepos

”Elämässä on niin vähän kaavoja, että tunnistan sellaisen heti kun vain kulmakin jossain vilahtaa”.

Suunnilleen näin pani Agatha Christie erään vanhan rouvan sanomaan viimeiseksi jääneessä romaanissaan.

Toden totta, tämä toteamus tunnetaan myöskin muodossa ”historia toistaa itseään”. Ja tunnetaan se myöskin muodossa ”niinkuin on ylhäällä, niin on myös alhaalla” (Hermes Trismegistos).

Asian ydin on siinä, että kaava toistuu. Ja mitä tulee kaavan tunnistamiseen kahdessa tai useammassa tapahtumassa, ei ole merkitystä sillä, mikä niistä on tapahtunut ensimmäisenä (tod. näk. Sellaista ei olekaan).

Onhan esmes tietokone kaikkine hardeineen ja softineen osoittautunut erinomaiseksi ihmisen sielullisten toimintojen havainnollistajaksi. Kenelläkään ei ole epäselvyyttä siitä kumpi on ollut ennen toista.

Niin tärkeä kuin Kalevalan funktio suomalaisille saattaakin olla, ei sillä ole suurta maailmanhistoriallista merkitystä.

Samaa ei voi sanoa eräästä toisesta kansalliseepoksesta.

Kristinuskon taustalta löytyy lähes 1:1 samanlainen kuvio mikä liittyy Suomen itsenäisyyteen ja Kalevalaan.

Näin sen esittää janalla tohtori Outi Lehtipuu eräässä yliopistollisessa tutkimuksessa:

Tässä tulee esiin dualistisen tarkastelutavan puute: prosessi saadaan näyttämään saumattomalta jatkumolta. Tästä on hyvä Jukka Norvannon jatkaa selittelyään Raamattu kannesta kanteen – ohjelmassa Radio Deissä toteamalla, miten rikasta onkaan Raamatun kieli kun se näin kahdella, jopa kolmella tavalla kertoo asiat, jotta ihmisen olisi helpompi ymmärtää.

Tosiasiassa kyse ei ole saumattomasta jatkumosta, vaan jatkumosta, jossa on selvääkin selvempi sauma, tarkemmin sanottuna kulma. Tämä kolmio kuvaa paremmin asiaa sellaisena kuin se todellisuudessa on:

Seurakunta näkee edessään (ja huomatkaa kenen kautta!) lähes taivaallisia, jokatapauksessa myyttisiä tilanteita ja tapahtumia, joista kerrotaan Raamatussa.

Mutta mutta.. 

Tosiasia on, että kaikki sellaiset jäljet joita voidaan pitää tiedon jatkumon kannalta luotettavina, päätyvät tuohon ns. pakkosiirtolaisuuden aikaan, joka Lehtipuun janalla on vain piste muiden joukossa. Siitä ajallisesti taaksepäin mentäessä onkin historia saman tapaista kuin Kalevalan historia. Tässä kuva:

 Olen sijoittanut aktivistiryhmän tilalle seurakunnan, Lönrotin tilalle Babylonian tuon aikaisen kartan sekä Esran kirjaa sivuavan kuvan.

Raamatun vanhan testamentin kertomuksia voidaan jollain tavalla dokumentoida tuohon pakkosiirtolaisuuteen, eksiiliin, saakka, mutta materiaali, mitä on käytetty sitä vanhempien kertomusten sepittelyssä, on suurimmaksi osaksi muistitietoa, suullista perimää, sekä pieneltä osin joitakin dokumenttien katkelmia. Tämähän selviää tri Lehtipuun janastakin, mutta siinä se näyttää vain pisteeltä pisteiden joukossa. Itse asia on kuitenkin niin tähdellinen, että sitä pitää alleviivata.

 Se mitä kirjoittaja ei ole itse nähnyt on sepitettä ja sillä siisti. Vain Jehovan todistajat pitävät enää kiinni siitä että Mooseksen kirja olisi Mooseksen kirjoittama, sama koskee muita ennen pre-eksiilisestä ajasta kertovia kirjoja joilla on henkilöön viittaavat nimet.

Kuten Kalevalan synnyssä, on tässäkin oleellisin seikka se, mihin tarpeeseen tuo Babyloniassa tapahtunut toimitustyö vastasi.

 Ja olothan olivat tällaiset:

Osa israelilaisista oli siirretty väkisin Babylonian ydinosaan. Tämä osa oli nimenomaan sivistyneistö. Se merkitsi, että se oli luku- ja kirjoitustaitoista. Lisäksi sillä oli eräs ominaisuus, joka oli myös myöhäsyntyisillä suomalaisilla aktivisteilla: sillä oli voimakas tarve  ”leimautua pois” valtakulttuurista,  joka oli babylonialainen.

Suomessahan tuon homman hoiti, niinikään sivistynyt, ruotsinkielinen vähemmistö, joka tunsi tarvetta leimautua pois venäläisistä...

”Tavallinen” kansa yleensä viis veisaa tuollaisista seikoista vaan yrittää parhaansa mukaan sulautua ympäristöön, kuten historia on osoittanut, ja kuten parasta onkin!

Tässä tapauksessa tavallinen kansa jatkoi asumistaan ja askaroimistaan omilla asuinsijoillaan ja palveli, kuten oli kautta aikain tehnyt, niitä jumalia joita ympäristöllä oli tarjota...

Vasta myöhemmin saapuivat Esra ja Nehemia kertomaan heille, miten pitää uskoa ja minkä takia.

Hyvin kansa sitten näiden opetukset omaksuikin.

Seurakuntamme kannalta tässä on surkuhupaisaa, että kaikki ne perusasiat, joihinka ”uskon” on määrä perustua, näyttää sepitetyn vasta pakkosiirtolaisuudessa.

Siis: Ei ole ollut mitään maailman luomista, ei ole ollut mitään syntiinlankeemusta, nooan arkkia, eikä maan uudelleenasuttamista.

Aabraham (tai joku muu) on varmasti tullut nykyisen Palestiinan seudulle, mutta niinhän vaeltavilla beduiineilla oli tuohon aikaan tapana.Arkeologia osoittaa, että siellä on palvottu milloin mitäkin jumaluutta, ja aivan normaalissa sovussa ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, Jahve-uskonnon olematta millään tavalla poikkeuksellinen.

Egyptissäkin on varmasti joku poppoo käynyt ja sieltä karannut ja vaeltanut vuosikausia erämaassa, sellainenkin saattoi olla tuohon aikaan yleistä, koska orjuuttaminen oli yleisin tapa organisoida työntekoa. 

Ihmeillä on kuitenkin aina se ominaisuus, että ne kaikki ovat tapahtuneet joko kulman takana tai kaukana menneisyydessä.

Jopa ”kuningas” Davidin hist. eksistenssi on niin hatarissa kantimissa arkeologian kannalta, että minä pitäisin sitäkin enemmän sepitteenä kuin totena.

Sanalla sanoen, ennen pakkosiirtolaisuutta ei ole yhtä ainutta sitovasti todistettua tapahtumaa.

Sepitteellisiin kirjoituksiin siis nojataan tämän päivän kirkoissa.

Sepitteellisiin kirjoituksiin nojasi Paavali vääntäessään rautalangasta kuvaa Mooseksesta nostamassa käärmettä erämaassa.

Ja sepitteisiin nojasi itse Jeesus joka kerta perustellessaan tapahtumia sillä että "kirjoitettu on"...

Kansalliseepos

Kaikenlaisia ”kansallissymboleja” eri maiden asukkaat ovat omineet nimiinsä. Niitä on alkaen kansalliskukista ja kansallislinnuista kansallis-isompie-eläinten ja -puiden kautta kansallismaisemaan. Kaikki ne ovat tuulesta temmattuja koska ne ovat yleismaailmallisia, ja kuuluvat moni-ilmeiseen luontoon olematta millään tavoin minkään ryhmän erityis- tai yksityisomaisuutta.

Mutta on yksi poikkeus.

Kansalliseepos niillä kansoilla joilla sellainen on – ja se on yllättävän monilla – on kiistatta asianomaisen kansan oma luomus. Siinä mielessä nimittäin, että ne näyttävät syntyneen kollektiivisena työnä juuri sen kansan keskuudessa ns. folklorena, kansanperinteenä.

”Kansanperinteellä tarkoitetaan monenlaisia perinteitä ja kulttuurin muotoja, jotka liittyvät johonkin etniseen ryhmään. Kansanperinteisiin kuuluu tarinoita, legendoja, uskomuksia, näkemyksiä, tapoja, käytäntöjä ja teknologioita”, kertoo Wikipedia.

Kansanperinteeseen luetaan kuuluvaksi myös kansan muinaiset kultit ja uskonnot.

Näin ymmärrettynä kansanperinteet ovat syntyneet ammoisina aikoina jolloin kirjoitustaito oli puutteellista, jos sitä nyt olikaan. Siksi ne ovat säilyneet etupäässä muistitietona ja suullisena perimänä (on tosin huomattava, että muita kuin kirjoituksia käytettiin muistin tukena, niinpä kertominen runomuodossa ja runojen laulaminen perinnesävelmillä auttoi selvästikin muistissa pysymistä. Niillä oli viihdearvoa, joten muistajan ei tarvinnut tyrkyttää tietojansa vaan niitä pyydettiin häneltä).

Asetelmastahan seuraa vääjäämättä, että jossakin vaiheessa näitä eepoksia alettiin saattaa kirjalliseen muotoon.

Pohtimatta laajemmin sitä, mikä on syy, mikä seuraus, voidaan esmes Suomen Kalevalan synnystä havaita, että, paitsi kirjoitustaidon ilmaantumista, se liittyy toiseenkin kansallisen historian tärkeään seikkaan, nimittäin itsenäisyystaisteluun.

Maassa, joka on yli 700 vuotta ollut vieraiden valtojen johdettavana, ja näistä riippuvainen, ei välttämättä ole sellaista kansallistunnetta, joka yhdistäisi sen jäseniä. Ja vaikka jälkeenpäin on maalailtu minkälaista vapaudentahtoa, lähempi tarkastelu osoittaa, että aktiivinen pyrkimys itsenäisyyteen oli Suomessa aluksi hyvin pienen piirin sisäistämä (merkityksellinen seikka, johon palaan vielä, on, että tämä edusti todistettavasti ruotsinkielistä väestönosaa, joka kielisyys tietysti juontuu ruotsalaisesta syntyperästä!).

Esmes kauppiaat, liike ja teollisuusmiehet, kävivät tuottoisaa kauppaa Venäjän suuntaan eivätkä suinkaan olleet valmiita antamaan itsenäisyyshaihattelujen sitä häiritä. (Kommunismin kortti on vedetty esiin paljon myöhemmin, silloin kun tapahtumat olivat tapahtuneet ja niiden historiaa alettiin kitjoittaa.

Mutta aktivistiporukka tarvitsi silloin, toimintansa alkuvaiheessa, maalle ja, ennen kaikkea kansalle yhteisen loistavan historian, sellainen on omiaan yhdistämään.

Tähän tarpeeseen syntyikin Runebergin Vänrikki Stålin tarinat, sekä juuri kansalliseepos Kalevala.

Havainnollistaakseni asetelmaa olen valinnut tähän pientä jääkäriryhmää esittävän ”perhekuvan” edustamaan itsenäisyyteen pyrkiviä aktivisteja. Heillä oli Kalevala Lönnrotin kautta käytettävissä, mutta ei ollenkaan siten kuin Lönnrot sen oli kirjoittanut, vain hän tunsi sen ”kantapään kautta”, vaan romanttisena, kaukana menneisyyden kulta-ajassa tapahtuneena esihistoriana, joka kuitenkin pyrittiin esittämään meidän omana historiana.

Jos joku syyttää minua runoilusta, maalailusta tms. ylitulkinnasta, niin totean vain, että tuossakin itseään Väinömöistä esittävässä kuvassa näkyy melkeinpä taivaallisia olentoja, samaan tapaan kuin Michelangelon Aatamin luomisessa. Mitään Kalevalaa realistisesti kuvaavaa otosta ei kertakaikkiaan löytynyt.

Ja kuinkas muuten voisi ollakaan, itse kertomus, siis varsinainen eepos, on jo liuottanut kaiken realismin tiehensä; Väinämöinen ui päiväkausia meressä, Lintu nostaa hänet sieltä silkkaa kiitollisuuttaan, Väinömöinen käy Vipusessa (ei siis Vipusen luona vaan hänen sisällään), Ilmarinen takoo Sampo-nimisen yleiskoneen josta kukaan ei tiedä mikä se oli mutta sen tietävät kaikki että se oli hyvä jne...

Ja tämän oli määrä olla Suomalaisten muinaishistoriaa!

Saman tapainen uuden historian ”luominen” tapahtui lyhyessä ajassa silloin kuin piti äkkiä saada yteenkuuluvuuden henki perustettuun armeijaan oloissa, joissa sanoisko upseeriston ja rivimiehistön välillä oli jonkinmoinen ideologinen kuilu. Vänrikki Stålin tarinat eivät siihen aivan riittäneet, niinpä maalattiin sankaritarinoita suomalaisista sotilaista Turkin sodassa...

”Tuhannenpa verran poikia lähti Helsingin satamasta ja masta...” ”Musiikki se pelasi ku Suomen poijat marssi Gornyi Dubnjakin valleilla...” jne. Myös ”30-vuotisen sodan henkeä nostatettiin uudelleen marsseineen ja hakkapeliittoineen. ”Hakkapeliitta lienee todellisuudessa ollut virolaisten sotilaiden nimitys, siitä todisteena on että ”hakka peal” on vieläkin aloittamista tarkoittava sanonta vironkielessä, sensijaan on vaikeaa kuvitella että suomalaiset olisivat kuunaan keksineet moista omaksi sotahuudokseen!

Mutta lähempi tarkastelu osoittaa että kansallishengen nostattamista palvelevassa mytologiassa juuri tuollaiset epätarkkuudet ovatkin enemmän sääntö kuin poikkeus.

Perisynnistä ei pelastu

Täällä on totuttu näkemään elämä janana, joka alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan.

Tämä tapa nähdä asia saa sen näyttämään juurikin kaksinapaisena, mutta miten se voisi olla kaksiulotteinen kun oletusarvo jo edellyttää kolmea!

On totuttu katselemaan sitä nykyisestä, toisin sanoen siitä pisteestä käsin missä nyt satumme olemaan, kumpaankin suuntaan. Näin oma nykypisteemme on joutunut piiloon menneisyys-tulevaisuus-janan taakse. Tähän tapaan:

Vaikka se näyttää janalta, se ei sitä ole, vaan kyseessä on mitä tyypillisin kolmio.

Onhan nähty, että kolmio rupeaa näyttämään janalta kun sitä kun sen teräviä kulmia riittävästi supistetaan. Tässä tapauksessa pikemminkin tylppää kulmaa riittävästi laajennetaan, sillä se kulma on juuri oman olemassaolomme nykykohta, joka häipyy niin lähelle kolmion syntymä – kuolema – janaa, että näyttää miltei sulautuvan siihen. Näyttää, vaan ei sulaudu, ja väliin jääkin kolmion pinta-ala, joka on sananmukaisesti niin ahtaalla, että sen tulkitseminen aiheuttaa meille alituisia ja ylipääsemättömiltä näyttäviä vaikeuksia.

Nykyhetkestä katsottuna näyttää siltä, että minä olen liian pieni.

On selvää, että tämä koettu pienuus on alkanut syntymästämme, mutta kussakin vaiheessa se koetaan olevana tosiasiana, ja monet aikuiset eivät edes muista miltä elämä on tuntunut lapsuudessa, joka muistetaan auvoisana, huolettomana aikana. Psykiatrit tietävät kertoa, että moinen kuva yleensä muuttuu vähäkään syvällisemmässä terapiassa tuot pikaa. Ja katsokaapa parkuvia, kaikesta huolissaan olevia, koulukiusattuja ja koulukiusaavia tenavia; onnellisuuttaanko nämä käyttäytyvät niin kuin käyttäytyvät !

Tämän tilanteen todellisen luonteen näkeminen on siis vaikeaa, ja se taas johtuu perspektiivin ahtaudesta.

Joka tapauksessa ristiriita nykytilanteen ja päämääränä häämöttävän tilanteen välillä saa aikaan tuntemuksia, joita minä nimittäisin pääasiassa häpeäksi.

Toiset meistä ovat kovempia häpeämään kun taas toisilla ei näytä olevan häpyä lainkaan. Tosiasiassa pienuuden kokemus vaivaa meitä kaikkia, ja tämä onkin ”markkinarako” johon uskonnot ovat työntynet.

Juutalais-kristillisessä kulttuurissa tämä tunnetaan nimellä synnintunto, ja kirjoihin se on pantu Raamatun Vanhan Testamentin ensimmäisessä kirjassa missä puhutaan syntiin lankeamisesta, josta seurasi perisynti, mikä on ymmärrettävä ihmiskunnan kollektiiviseksi ominaisuudeksi.

Tällähän sitten Uuden Testamentin Paavali, sekä hänen jälkeensä kaikki kristilliset kirkot herkuttelevat jokaisessa hartaustilaisuudessa, pitäen huolen siitä että se ei pääse unohtumaan.

On kuitenkin syytä korostaa, että pienuuden tunne joka on ”synintunnon” pohjavire, ei ole inhimillinen ominaisuus, vaan se on biologinen ominaisuus, joka on siis ominaista koko eläinkunnalle ja sen lisäksi tietysti myös kasvikunnalle !

Luullakseni ymmärretään mitä tarkoitan kun sanon, että jokainen koivupuu häpeää koivujen vähäistä määrää ja yrittää korjata tilannetta tuottamalla vuosittain uskomattoman määrän siemeniä jotka maahan saatuaan aivan räjähtävät kasvamaan vesoja jotka häpeävät pienuuttaan ja alkavat siksi hillittömän kasvun joka ei tunnu loppuvan ikinä...

Mitä siis on merkillistä siinä, että ihminen myöskin tuntee pienuutta kaikilla osillaan ja pyrkii kasvamaan yhä suuremmaksi.

- Myös talouskasvu on perustuu tähän, samaan lainalaisuuteen!

Mutta mitä ovat puheet siitä, että meidät pitäisi pelastaa tai ylipäänsä voitaisiin pelastaa itse iankaikkisesta häpeästä, perisynnistä?

Sellaista pelastusta ei ole, koska pienuus kuuluu elämän perusolemukseen.

Tilanne on kuitenkin kaikkea muuta kuin toivoton. Häpeän herraksi pääsee kun ymmärtää mitä häpeä perusluonteeltaan on, eikä haihattele tuhatvuotisten väärien tulkintojen, myyttien, riepoteltavana.

Kysymys on siitä, että sisäsyntyinen kasvun tarve on opittava suuntaamaan alueelle, missä on tilaa kasvulle .

Selvältä näyttää, että talouskasvu on nykyvaiheessaan muodostunut monellakin tapaa haitalliseksi ja vaaratekijäksi koko olemassaolollemme.

Yhtä selvältä näyttää, että kasvun kaikki edellytykset löytyvät hengelliseltä suunnalta.

Ydinseikat itsemme ymmärtämiseen

Mieli ja persoonallisuus.

Muutamia ydinasioita, jotka selkenevät kun ymmärrämme tarkastella itseämme kolminaisuutena.

- Kaikki tekemämme päätökset muotoutuvat mielemme alueella niistä aineksista joita sinne kolmesta suunnasta syötetään.

Riippumatta siitä, miten asian koemme, kaikessa päätöksenteossa on vahvasti mukana sekä psyykkinen että spirituaalinen minämme.Tämä ilmenee erityisen selvänä sellaisessa kriisitilanteissa missä sielulliset voimavarat eivät näytä riittävän. Lukemattomat ovat erilaisiin huumeisiin ym addiktoituneet, jotka ovat turhaa yrittäneet eroon vaikeuksistaan. Jolla ei ole omakohtiasia kokemuksia, voi mennä vaikka sunnuntaisin baptistien tai helluntailaisten kokoukseen, ja minä takaan että kuulette siellä ainakin yhden todistuksen siitä miten ”juomahimo otettiin pois”

Monille, jotka eivät pysty omaksumaan em. seurakuntien ”yhteistä uskoa”, on olemassa AA, alkoholistien yhteisö, joka ilmoittaa olevansa vahvasti hengellinen, mutta nojaa ”jumalaan sellaisena kuin kukin hänet käsittää”. Tiedän, että siellä pystyy toipumaan vaikka ei sitten käsittäisi jumalaa minkäänlaisena, kunhan tajuaa sen, että hengellisyydestä on kysymys.

Siinä sivutaan siis samaa, mitä minä tässä yritän kuvailla: meillä on hengellinen puolemme ja pystymme sitä harjoittamaan ihan samoin kuin kahta muutakin.

Samalla tavoin hengellinen puolemme on läsnä muissakin ratkaisuissa. Niille, jotka eivät sitä vastaan kapinoi, päätösten tekeminen on helppoa, niitä ei tarvitse tehdä eikä toteuttaa hampaat irvessä, vaan ne syntyvät luontevasti. Tämä on seurausta siitä, että ei tarvitse käyttää tahdonvoimaa, joka on puhtaasti psyykkinen ominaisuus. Sensijaan käytetään mielen voimaa, mikä ei ole yhdenkään puolemme ominaisuus, vaan yksinkertaisesti mielen ominaisuus, ja merkki siitä, että sisäinen tasapaino vallitsee.

- Kaikenlainen uskonnon harjoittamiseen liittyvä saarnaaminen , sananselitys, ja jopa musisointi ovat puhtaasti psyykkistä laatua. Niilläkin pyritään saamaan aikaan määrätynsuuntainen päätös ihmisen mielessä, mutta jos ihminen ei itse tunnista ja tunnusta omaa hengellisyyttään (nimenomaan sitä omaa!) , niin nuo sielullista alkuperää olevat elementit alkavat ottaa tehtäviä jotka kuuluisivat omalle hengellisyydelle. Tulos on se sekasotku mikä vallitsee kaikkialla uskonnolllisissa yhteisöissä vähintäänkin pinnan alla, jollei sitten täysin avoimena.

Jo kuningas Salomo huokaili ammoin, että paljoilla kirjoituksilla ei ole loppua.

”Ja vielä näiden lisäksi: Poikani, ota varoituksesta vaari; paljolla kirjaintekemisellä ei ole loppua, ja paljo tutkistelu väsyttää ruumiin.” Saarnaaja 12:8

Ja todellakin, yhä hirvittävämpiin mittasuhteisiin kasvaa se ajatusrakennelma josta käytetään nimitystä ”yhteinen kristillinen usko”. Kyse on siitä, että hengellistä asiaa on ryhdytty selittämään älyllisin menetelmin. Seurauksena on, että jokainen teoria vaatii selityksekseen yhä uusia ja uusia teorioita.

- Mieli työstää vuosien varrella niitä aineksia mitä sinne syötetään, ja niistä muodostuu instituutio josta käytetään nimitystä persoonallisuus. Kun tämä tapahtuu epätasapainon oloissa, jota hengellisyyden tiedostamattomuus ilman muuta merkitsee, alamme pitämään itseämme jonakin mitä emme todellisuudessa ole. Seurauksena on sitten, että kun ulkoiset olot hiukankin muuttuvat, meiltä katoaa kaikki voima ja kyky uudelleenorientoitumiseen.

Sairastuminen, avioero, liikenneonnettomuus, mikä hyvänsä voi suistaa raiteilta. Työttömäksi joutunut saa usein huomata että koko minäkuva on kiinni entisessä ammatissa, ja siitä on katalia seurauksia. Karmaisevimpia esimerkkejä ovat eräät nuoret urheilijat, jotka uransa lopetettuaan yrittävät jatkaa elämäänsä pitäen kiinni menneestä roolista huippu-urheilijana. Seurauksena näytää olevan vähintäänkin vuosikausien riutuminen, jollei sitten totaalinen tuho. Tilanteessa tarvittaisiin persoonallisuuden avaruutta, mutta minkäs teet, kun mieli on ahdettu aikaisemmin kuvatun kaavan mukaan fyysisen ja psyykkisen pihteihin.

Sisäinen jäsennys

Kullekin olemuksemme puolelle kuuluu vain sille ominainen toimintatapa. Fyysistä puoltamme luonnehtii liike ja konkreettinen toiminta.

Psyykkiselle taas on ominaista looginen kannanotto ympäristöön. ”Looginen” on tässä käsitettävä laajemmin kuin vain logiikan käytöksi ajattelussa; tieteiden lisäksi myös taiteet kuuluvat logiikan piiriin. Esmes musiikissa tämä on helppo ymmärtää kun oivaltaa sen sisäisen logiikan. Asian ymmärtää kun yrittää esim. päättää kappaleen tai vain jonkin sen lauseen, muuhun sointuun tai säveleeseen kuin mitä sävellaji määrää.

 Kolmannen, spirituaalisen puolemme tapa ilmetä onkin sitten usko. Tämä on problemaattisin puolemme, koska minkäänlaista yksimielisyyttä ei tunnu olevan siitä, mitä usko oikein on.

Kolmikulmainen kaaviomme kuvaa toivon mukaan sitä, miten mieli on kosketuksissa kolmeen puoleemme.

Lisävalaistusta asiaan saa kun sulkee silmänsä ja antaa mielen hetkeksi rauhoittua. Sitä huomaa, että se on alituisessa liikkeessä, sinne ikäänkuin tulvii materiaalia eri puolilta. Pinnallisesti katsoen näyttää siltä, että se on ajattelua, mutta sitähän se ei ole. Kun yrittää ajatella, huomaa heti että kaikenlaista materiaalia alkaa yleensä tulvimaan eri tahoilta, juurikin niistä lähteistä mitä Patanjali Jooga sutrissaan kuvaa. Ja ne voivat olla minkä muotoisia hyvänsä; mielleyhtymiä, rakastumisia, käsiteltävää asiaa sivuamattomia; kuultu sävelmäkin voi yhtäkkiä tulvahtaa mieleen jne.

Voi myös sattua että hammassärky yllättää, jolloin se täyttää mielen syrjäyttäen voimakkuudesta riippuen kaiken muun. Eikä ole kyse säryn ajattelemisesta, vaan se todella tulee mieleen suoraa sieltä missä se on, hammashermosta!

Mieleen siis tulvahtelee kaikenlaisia asioita.

Tässä valossa mikä hyvänsä mielipide, myöskin uskonnollinen mielipide, on vain mielipide. Se on psyykkistä tietä pakattu aivojemme fyysisiin lokeroihin ja tiettyjen mekanismien välityksellä se sieltä on noudettavissa täyttämään mielen.

Se on sitä uskoa minkä Paavali sanoi tulevan kuulemisesta.

Paavalin esimies Jeesus oli kuitenkin puhunut toisenlaisesta uskosta. Eikä vain puhunut, vaan näyttänyt, mitä se käytännössä on:

Matteus 8:8

"8 Mutta sadanpäämies vastasi ja sanoi: "Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit minun kattoni alle; vaan sano ainoastaan sana, niin minun palvelijani paranee. 9 Sillä minä itsekin olen toisen vallan alainen, ja minulla on sotamiehiä käskyni alaisina, ja minä sanon tälle: 'Mene', ja hän menee, ja toiselle: 'Tule', ja hän tulee, ja palvelijalleni: 'Tee tämä', ja hän tekee." 10 Tämän kuultuaan Jeesus ihmetteli ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti minä sanon teille: en ole kenelläkään Israelissa löytänyt näin suurta uskoa.”

Ei tässä ollut mitään uskonnollisia mielipiteitä mistään ristiinnaulituista yms, ei selityksiä siitä miten tämä tai tuo menneisyyden tapahtuma on ymmärrettävä, vaan siinä puhuttiin jostain välittömästi koetusta. Se on: yksinkertaisesti uskosta.

Logiikalla ei ole sisältöä. Se voi ilmetä ainoastaan kun sille annetaan tehtäväksi ratkaista ongelma. Sen se tekee parhaiten vapaana kaikista ajatustottumuksista. Mielen ei pidä antaa sitä hallita, sensijaan se toimii parhaiten yhteistyössä mielen kanssa.

Myöskään uskolla ei ole sisältöä. Se toimii parhaiten vapaana, ja sekin voi toimia ainoastaan yhteistyössä mielen kanssa, mutta mielen ei pidä sitä hallita.

Niin kuitenkin käy, jos siirrymme pois jeesuslaisesta uskosta paavalilaiseen uskoon, joka tuputetaan silmien ja varsinkin korvien kautta ihmisen sisimpään.

”Yhteinen kristillinen usko” onkin vain yleinen kristillinen mielipide.

Uskoko muka kuulemisesta

"Usko tulee kuulemisesta"

"Mutta eivät kaikki ole olleet kuuliaisia evankeliumille. Sillä Esaias sanoo: "Herra, kuka uskoo meidän saarnamme?" 17 Usko tulee siis kuulemisesta, mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta.", selittää Paavali Room 10:16-17.

Mitä hän oikein selittää tapahtuvan?
Kuulohan on fyysinen aisti. Kuuleminen on siis fyysinen tapahtuma. Saarnan ja meidän välinen rajapinta sijoittuu ehdottomasti  kolmiomme sille sivulle joka kuvaa fyysistä puoltamme.Niin se kohtaa mielemme, joka käsittelee kaiken mitä kunkin rajapinnan taholta sille syötetään. Tällä on rajapintaa kaikkien sivujen kanssa, ja mikään ei voi estää mieltä sisältöineen koskettamasta myös muita rajapintoja. Kuvitelkaa vedellä täytettyä kylpyammetta jossa vesi olisi kosketuksissa vain yhteen tai muutamaan laitaan, mutta ei kaikkiin! Yhtä mahdotonta.
 Ihan selvää   sekoilua on tuo 17. jakeen sivulause "mutta kuuleminen Kristuksen sanan kautta."
Kuultua on kaikki mikä korvien kautta on aistittu, siihen katsomatta minkä reaktion se herättää. Mutta P. yrittääkin kuvata tässä sitä mielestään mystistä tapahtumaa (on se mystinen minunkin mielestä, ei sen puoleen) kun kuullut sanat herättävät kuulijassa sen, mihin Paavali juuri pyrkikin: uskon, tai paremminkin sen mitä hän käsitti uskon olevan.
Olen kuunnellut lukemattomia saarnoja ja jossakin vaiheessa yritin ymmärtääkin niitä. Olin etsimässä mielenrauhaa, ehdottomasti vain sitä eikä mitään muuta. Nyt sain kuulla suut ja silmät täyteen sananselitystä, mistä en tullut hullua hurskaammaksi, ja vähitellen minulle alkoi selvitä, mistä siinä kaikessa on kysymys.
Kukin saarnaaja tietysti yritti omin sanoin päästä tuohon Paavalin esittämään tavoitteeseen. Paavali oli mystifioinut tapahtuman siinä tarkoituksessa saada juurikin omille sanoilleen erityistä painoarvoa, ja sitä yrittää jokainen hänen jälkeensä tullut saarnamies.
Mikäpä muu selittäisikään sen, miten monenlaiseen uskoon tässä maailmassa on mahdollista tulla!
Jonkinlaisen niitin tämä tutkimukseni sai kun kutsuin sisään pari kiertävää mormonisaarnaajaa, "vanhinta", kuten itse itseään nimittivät. He kertoivat minulle Josef Smithin näkemistä kultatauluista jotka olivat sittemmin hävinneet. Minä ihmettelin että miten tuollaiseenkin uskoon oikein voi "tulla".  He selittivät, että ensin pitääkin rukoilla että Jumala antaisi henkensä valaista asiaa; he tarjoutuivat polvistumaan minun kanssani pyytämään sitä asiaa sen jälkeen kun olimme vähän lukeneet Mormonin kirjaa.
No nyt oltiin asian ytimessä. Siis mielelle sulkeisharjoitusta (sotilastermi) jolla se pehmitetään omaksumaan se mitä seuraavaksi on tulossa!
Sanalla sanoen tein johtopäätöksen että ryhtymällä moiseen rukoukseen olen jo hyvin pitkälle sitoutunut "ymmärtämään" tekstin, tai ainakin juuri luiskahtamaisillani sen ymmärtämisen tilaan.
Siis "usko " tulee kuulemisesta, mutta....
Jotenkin tuosta menetelmästä tulee mieleen hypnotisoijan unettava ääni tarkoituksena on tuudittaa mieli tilaan, jossa se on ulkopuolisen voiman käsiteltävissä.
Mutta se, mitä Paavali em. jakeissa väittää kuulemisen seurauksena syntyvän, ei todellisuudessa ole uskoa, vaan mielipide.

Sivu lyhenee, mieli kapenee

Jos ajattelemme rakennettamme kolmiona jonka sivut kuvaavat fyysistä, psyykkistä ja spirituaalista,  jäljellä on kysymys, mikä on sitten näin muodostuvan kolmion pinta, joka alkaa näyttää kolmion muotoiselta taululta.
Minä en voi olla näkemättä, että mieli sijaitsee juuri siinä.  Itseasiassa, jos minun on kuvattava --ei tieteen sanastolla vaan oman tuntemukseni perusteella-- mikä on MINÄ, niin en voisi keksiä sille mitään osuvampaa ilmaisua kuin juuri tuollainen kolmio.
(Jos minun pitäisi osoittaa sormellani, kuka minä olen, niin etusormeni sojottaisi suoraa tuon kolmion keskelle.
Käytännön  syistä siinä nyt on kappale kehoa välissä, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan; sormeni ei osoittaisi suinkaan ainakaan päähän, vaan rintaan sen verran keskikohdasta oikealle että sitä ei voisi mitenkään tulkita sydämeksi...ei, siinä on mieli sellaisena kuin se tuntuu kun suljen silmäni.)
 Sana "taulu" sopiikin hyvin kuvaamaan mielen tehtävää. Siihen tulee vaikutteita milloin miltäkin taholta; asia jota ei tarvitse todistella sen pitempään, jos on ihmisiä jotka eivät tätä tunnusta niin minä lasken aseeni, tämä on juttu joka ymmärretään niinkuin sävelmä tai värit, jos ei ole silmää tai korvaa niille, niin todistelu on turhaa.
Sen lisäksi että vaikutelmia mieleen tulee näiltä kolmelta taholta, kultakin taholta voi tulla mitä moninaisimman laatuisia vaikutelmia.
Patanjali kutsuu Joga-sutrissa psyykettä "järkitajunnaksi", ja hän nimeää 5 eri lajia "muunnelmia" joita tässä järkitajunnassa esiintyy. Ne ovat oikea toteamus, väärinkäsitys, mielikuvitus, uni ja muisti.
Kukapa ei tunnistaisi itse olleensa milloin minkin näistä vallassa.
Patanjali kuvailee myös, miten mieli mukautuu sen muotoiseksi, mikä kulloinkin on sitä täyttämässä.
Sen enempää Patanjaliin ja hänen  sutriinsa menemättä voitaneen todeta, että tuo mielen muktautuminen kulloisenkin ärsykkeen muotoon soveltuu hyvin tähän trialistiseen tarkastelutapaankin.
Fyysinen psyykkinen ja spirituaalinen ovat tietystikin yhtä kokonaisuutta, mutta silti toisistaan eroavia elementtejä. Eivät ne muutoin eri sivuja olisikaan. Kun niitä kuvataan sivuina, voitaneen sanoa että kulmat ovat rajapintoja joilla ne liittyvät toisiinsa, ja lisäksi jokaisella niistä on oma rajapintansa mielen kanssa. Mieli on se missä  ne yhtyvät ja saavat -toivottavasti- meidät tuntemaan itsemme tasapainoiseksi.
Valitettavasti niin ei aina ole. Valitettavasti useinkaan ei ole niin. Kun kasvatuksellisista ja kulttuurisista  syistä joudumme ahtaalle ja jokin puolistamme saa liiallista korostusta osakseen, vastaavasti muitten painoarvo vähenee ja seurauksena on, että mieli saa yhä vähemmän tilaa.  Mistään tasapainosta saati sen

tunteesta ei voi olla puhettakaan, jos kolmiomme litistetään tämäntapaiseen tilaan.

Paitsi yksityisen ihmisen, kolmio soveltuu selventämään myös yhteisöjen ja kokonaisten kulttuurien vallitsevaa tilannetta.  Yllä olevan kaltaisen tilanteen voisi katsoa olleen esmes keskiajan Euroopassa, missä hengellinen institutio kaikkine seuraamuksineen oli ainakin suurimman osan ajasta dominoivana.

Toisenlaisiakin kolmioita on nähty. Vallankumouksen jälkeisellä Venäjällä, Neuvostoliittossa, vallitsi pikemminkin tämän kaltainen tilanne: Mieli ahdistettiin hyvin pieneen tilaan korostamalla fyysisten ja psyykkisten suoritusten merkitystä, muta kiistämällä spirituaalinen lähes tyystin. "Lähes" on hyvin relevantti attribuutti, sillä sen lisäksi että monenlaiset muslimi-, kristilliset ja muut yhteisöt elivät koko ajan kituliasta mutta sitkeää elämäänsä eri puolilla, niin spirituaalisuus putkahteli esiin siellä täällä myös uusissa muodoissa. Tätä ei muuksi muuta se että sitä aina yritettiin perustella "järkisyin".
Eikä muu olisi mahdollistakaan, se mikä on luonteeltaan kolmio ei  voi säilyä hengissä kahden tukipisteen varassa.



Kaikkialla, missä ihmisen, yhteiskunnan tai kulttuurin kaikki kolme puolta eivät pääse toteutumaan, koetaan ahdistusta.
Vaikka tässä otettiin esimerkeiksi Keskiajan Eurooppa ja Neuvostoliitto, niin ei ole mitään syytä tuntea erityistä moraalista närkästystä kumpaakaan kohtaan, sillä mielen kaventumisesta ja sitä seuraavasta ahdistuksesta meillä on aivan tarpeeksi esimerkkejä sekä ympäristössämme että omassa itsessämme. Sen toteamiseksi ei tarvitse muuta kuin avata silmänsä. Mutta on muistettava, että jos oma mieli on ahtautunut kovin kapeaksi, se saattaa sinänsä  olla näkemäeste.
Olisikohan asialle jotain tehtävissä?

Kolmion katoamistemppu.

Trigonometristen funktioiden käyttö muualla kuin geometriassa häivyttää varsinaisen kolmion näköpiiristä, ja jäljelle jäävät funktioiden ominaisuudet. Tämä perustuu siihen, että funktiot lainalaisuuksineen toimivat yhä edelleen vaikka ohitetaan kulmien äärimitat. Kolmion kulmien summa on aina 180 astetta. Mutta entä kun mennään sen yli? Sama alkaa yksinkertaisesti alusta ja taas funktio pelaa. Tämä juuri tekee mahdolliseksi funktioiden käytön jaksollisissa järjestelmissä.

Kolmio on kätevä esimerkki siitä miten kaikki vaikuttaa kaikkeen. Minkä hyvänsä kulman tai sivun pituuden muutos vaikuttaa heti kaikkiin muihin sekä kolmion muotoon. Itse asiassa mitään ei voi muuttaa erikseen vaan kaikki muuttuu yhdessä, mitä tulee mittasuhteisiin. Koko on eri asia
                 

Funktioilla voidaan laskea ja sitä tekevätkin miljoonat insinöörit ja teknikot ja tiedemiehet kaikkialla mitä moninaisimpien rakennushankkeiden, teknisten laitteiden yms parissa. Lääketieteestä en tiedä, ehkä sielläkin.
Sen tiedän että teologian piirissä ei funktioilla ole paljon virkaa, siellä puhutaan toisenlaisista kolminaisuuksista.

Luonto ei ole kaavamaista, mutta erilaiset kaavat ovat näköjään tarpeellisia sen ymmärtämiseksi.
Kun tutkitaan alaa, josta on mahdoton saada tarkkoja jos sitten epätarkkojakaan mittaustuloksia, ymmärtämistä helpottaa jos pitää vertailukohteena ihan oikeata kolmiota. Tähän tapaan :


Kuten nähtiin, kolmion muoto on muuttuvainen ja siinä kaikki vaikuttaa kaikkeen.
Niinpä tämä ihmisolemuksen kolmea puolta kuvaava kolmiokin muuttuu, jos sitä muovataan tiettyyn suuntaan.
Käytännössähän tämä tapahtuu siten, että määrätyssä tarkoituksessa  aletaan korostaa määrättyä puolta. Kristinuskon konkreettisessa tapauksessa hengellistä puolta, niin että se saa ennennäkemättömät mittasuhteet. Jos venytetään spirituaalista puolta kuvion 1 osoittamalla tavalla, niin psyykisen ja fyysisen sivut lyhenevät ja lähestyvät tätä, ja niiden muodostama kulma tylsistyy, kun taas kaksi muuta kulmaa terävöityvät kuvion 2 kaltaisiksi,
kunnes tullaan kuvion 3 tilanteeseen jossa ei näykään enää mitään kolmiota vaan vain suora jana.
Kaiken kaikkiaan, onko lopultakaan ihme, että myös kutakin sivua koskeva terminologia katoaa 2000 vuodeksi historian hämärään kun koko sivuja ei ole näkyvissä, vaan vain yksi jana jossa on kaksi päätä kolmen sivun sijasta. Sehän on suoranainen seuraus siitä, että on lakattu näkemään ihmisen kolminaisuus sellaisena kuin sen ihminen itse kokee. Mistä ne termit olivat syntyneet ?

Luonteva selitys voi olla vain se, että ihmisten omasta kokemuksesta.

Mihin ne sitten katosivat?   Eivät ne kadonneetkaan. Siellä ne ovat yhä piilossa sen janan takana joka peittää kolmiomme kolmannen kulman.

Minä en tosin tunne antiikin ajan maailmankatsomuksia enempää juutalaisten kuin helleenienkään osalta, mutta olen vakuuttunut siitä, että trialismi oli vähintäänkin löytymässä noina aikoina. Sitä osoittaa mm. juuri nuo hellenistisessä ilmapiirissä kasvaneen Paavalin häilyvät sananvalinnat.  Ne osoittavat selvääkin selvemmin, että trialismi tunnettiin. Näyttää paremminkin siltä, että vaikka se tunnettiin, se ei kelvannut. Ja se ei kelvannut siksi, että tehtäväksi oli otettu jokin jonka kuvioihin se ei ollenkaan sopinut: pelastusoppi.
Eikä ole mikään ihme sekään, että kirkon piirissä ja muuallakin kuulee tavan takaa puhuttavan ihmisen fyysisestä kasvusta ja henkisestä ja hengellisestä kasvusta jossa psyykkinen ja spirituaalinen on sekoitettu toistensa synonyymeiksi.
Ei tarvitse lukea "pyhiä" kirjoituksia, riittää kun silmäilee minkä hyvänsä eurooppalaisen kielen sanakirjaa, niin huomaa, että asia on juuri näin.