Jokainen kappale voidaan saattaa värähtelemään omalla ominaistaajuuudellaan.

Että pianon kieli alkaa soida kun vasara iskee siihen, on tuttu asia. Mutta myöskin vieressä olevan pianon vastaava kieli alkaa tällöin soida ilman että sitä koskettaa muu kuin toisen pianon sointi.

Ja lisäksi kummankin pianon oktaavit...

Tämä koskee myös muita kappaleita kuin pianon kieliä, niinpä radiolähetys perustuu juuri siihen että ääni saatetaan erinäisin järjestelyin värähtelemään  radioaaltona, joka erinäisin toisin järjestelyin muutetaan vastaanottimessa takaisin ääneksi.

Kuulomme perustuu siihen että ulkoapäin kantautuvat ääniaallot saattavat kuuloluumme värähtelemään.

Myös jokainen ontelo on herkkä värähtelemään ominaistaajuudellaan, siten, että mitä suurempi ontelo, sen matalampi taajuus.

Meitä ei ole suunniteltu kuulemaan esmes nenäonteloillamme, eikä normaalisti aistimamme ääniala (50-20000 Hz) niihin vaikutakaan, mutta jos altistumme infra-äänelle, tunnemme totisesti päämme sisällä sen vaikutukset. Ehkä se on nenäonteloiden, ehkä koko pääkopan värähtelyä. Pääsääntöisesti se on epämiellyttävä tuntemus.

Samaa tapahtuu myös asteikon toisessa päässä. Kun lähestytään ultraääniä, esmes erilaista kirkunaa ja vinkumista ja kirskumista yms, alkaa kuuloaistimus myös tuntua epämiellyttävältä.

Poskionteloiden lisäksi meissä on lukuisia erisuuruisia nesteen täyttämiä onteloita eri puolilla kehoa. Koostumme myriaadeista soluista, joista jokainen on oma pieni ontelonsa sisältäen nesteitä niin, että kuivattuina painomme laskisi muutamaan kiloon.

Lisäksi sisältöömme kuuluu mirobikanta joka on levittäytynyt totaalisesti kehomme kaikkiin osiin. Kyse ei ole, ainakaan pelkästään, vieraista tunkeilijoista, vaan osaltaan tätä kantaa on pidettävä kehoome elintoimintoja ylläpitävänä elementtinä. Se on siis osa meitä itseämme. Populääritieteellinen Uusi tieteen kuvalehti nr 4/2013 kertoo, että aikuisen ihmisen normaali bakteerimäärä on jopa 2,5 kg!

Kun niiden koko on sitä luokkaa että vaaditaan tehokas mikroskooppi jotta päästään yhtäkään näkemään, ei tee mieli edes yrittää laskea montako kappaletta niitä saattaisi sisältyä tuohon kilomäärään.

Ja jokainen niistä on yksilö juuri samassa merkityksessä kuin me olemme yksilöitä.

Niillä ei tosin ole tumaonteloa, mutta sensijaan kiinteä muoto, sanoisinko corpus, erotukseksi tyhjästä tilasta, joka on avaruus. Nekin voivat siis värähdellä.

Seuraavaksi ajattelemme miten paljon värähtelyä käynnistävää aaltoliikettä ympärillämme saattaa olla.

Kun veivaa tavallisen FM (ula) radion asteikon päästä päähän, tavoittaa useita kymmeniä eri lähetyksiä, jokainen omalla jaksoluvullaan.

Kun etsi takavuosina suositusta ”maailmanradiosta”, joka on ns. lyhytaaltovastaanotin, lähetyksiä, sai valittavakseen 8-10 saman pituista asteikkoa joissa kustakin löytyi kymmeniä ohjelmia eri puolilta maailmaa.

 

 

Maailmanradio

Kun ottaa ns. SSB-vstaanottimen, törmää hankaluuteen siirtää valitsinta tarpeeksi lyhyttä matkaa, sillä jo 1 millimetrin matkalla saattaa olla 10 eri lähetystä, jokainen ilmaistavissa sieltä erikseen.

Tämän lisäksi meillä on matkapuhelimet, jotka myöskin toimivat radioaalloilla, jokainen puhelin sen verran yksilöllisellä taajuudella että kymmeniä henkilöitä voi samanaikaisestti puhua omaa yksilöllistä puheluaan ilman häiriöitä. Se että puheensorina saattaa häiritä on toinen juttu.

Kaikki edellä mainittu tarkoittaa meidän kannaltamme sitä, että nuo eri aaltopituudet ovat kaiken aikaa tässä ympärillämme, mitään muuta ei tarvita kuin kullekin sopiva ilmaisin niin siinä se sitten ilmenee.

Entäs sitten se vaikutus.

Kun tiedämme, että infraääni (sen voi kokea vaikkapa tuulivoimalaitoksen läheisyydessä) saa pääontelomme väreilemään, eikö tunnu luonnolliselta, että mikä hyvänsä värähtely joka kohtaa kappaleen joka on sille taajuudelle herkkä, saa sen väreilemään.

Elikkä kun ilmaistavissa olevienn radiotaajuksien lisäksi tiedämme olevamme jatkuvasti alttiina taajuuksille jotka ovat pienempiä kuin mihin ilmaisukeinomme riittävät, eikö olisi luontevaa olettaa että ilmaisimet, jotka ovatt tarpeeksi pieniä, kykenisivät siihen. Meidän omat solumme ja meissä olevat mikrobit ovat riittävän pieniä.

Se merkitsisi sitä, että osa kommunikoinnistamme ympärisön kanssa tapahtuisi ”oman” kontrollimme ulkopuolella.

Tämä ei varmastikaan askarruta sellaisia ihmisiä jokta eivät tunnista eivätkä varsinkaan tunnusta itsessään olevan mitään muuta kuin se mikä on fyysisin aistein todettavissa ja sielullisin kyvyin käsiteltävissä. Mutta entäs me muut, jotka koemme myös toisenlaista, transsendenttiä, todellisuutta...

Kun eritaajuista säteilyä on ympärillämme niin runsaasti kuin on, ei ole mitään syytä olettaa etteikö se vaikuttaisi kehomme vastaanottimiin, joita ovat erilaiset nesteen täyttämät ontelot.

Kuulo- ja näköaisti ovat kehittyneet herkistymällä niille ominaisille taajuusalueille.

Mutta kun nykyfysiikankin valossa näyttää siltä, että myös kiinteät kappaleet, siis myös kehomme, on viimekädessä määrätyn taajuista värähtelyä, tulee etsimättä mieleen, että entäs kaksi muuta sivuamme joita aikaisemmin on sivuttu? Eikö olisi luontev aa ajatella, että kukin puolemme edustaa sille ominaista värähtelyä, ja on myös omiaan vastaamaan ymäristöstä tulevaa värähtelyä.

Avaruussäteily tulee kaukaa. Auringon valo tulee meille 8 valominuutin päästä, seuraavaksi lähin tähti onkin sitten 4.5 valovuoden päässä.Kaukaisin silmille näkyvä tähti Rho Cassiopee on n 10000 valovuoden päässä.

Välimatkat ovat käsittämättömiä. En suoraa santtuna pysty hahmottamaan edes kahdeksaa valominuuttia, valovuosista puhumattakaan.

Ja me aistimme siis noilta etäisyyksiltä tulevan valon. Aistiminen on silmiemme sauvasolujen värähtelyä sen valon taajuudella.
Ei pitäisi siksi olla ollenkaan käsittämätön ajatus, että mikä muu hyvänsä kaukaa tuleva säteily saa aikaan vastaavaa värähtelyä kohteissa jotka vastaavat sen jaksolukuun, siis aallon pituuteen. Ja lähes ainoa mikä säteilystä varsinaisesti tiedetään, on, että sitä on paljon!