Kansalliseepos

Kaikenlaisia ”kansallissymboleja” eri maiden asukkaat ovat omineet nimiinsä. Niitä on alkaen kansalliskukista ja kansallislinnuista kansallis-isompie-eläinten ja -puiden kautta kansallismaisemaan. Kaikki ne ovat tuulesta temmattuja koska ne ovat yleismaailmallisia, ja kuuluvat moni-ilmeiseen luontoon olematta millään tavoin minkään ryhmän erityis- tai yksityisomaisuutta.

Mutta on yksi poikkeus.

Kansalliseepos niillä kansoilla joilla sellainen on – ja se on yllättävän monilla – on kiistatta asianomaisen kansan oma luomus. Siinä mielessä nimittäin, että ne näyttävät syntyneen kollektiivisena työnä juuri sen kansan keskuudessa ns. folklorena, kansanperinteenä.

”Kansanperinteellä tarkoitetaan monenlaisia perinteitä ja kulttuurin muotoja, jotka liittyvät johonkin etniseen ryhmään. Kansanperinteisiin kuuluu tarinoita, legendoja, uskomuksia, näkemyksiä, tapoja, käytäntöjä ja teknologioita”, kertoo Wikipedia.

Kansanperinteeseen luetaan kuuluvaksi myös kansan muinaiset kultit ja uskonnot.

Näin ymmärrettynä kansanperinteet ovat syntyneet ammoisina aikoina jolloin kirjoitustaito oli puutteellista, jos sitä nyt olikaan. Siksi ne ovat säilyneet etupäässä muistitietona ja suullisena perimänä (on tosin huomattava, että muita kuin kirjoituksia käytettiin muistin tukena, niinpä kertominen runomuodossa ja runojen laulaminen perinnesävelmillä auttoi selvästikin muistissa pysymistä. Niillä oli viihdearvoa, joten muistajan ei tarvinnut tyrkyttää tietojansa vaan niitä pyydettiin häneltä).

Asetelmastahan seuraa vääjäämättä, että jossakin vaiheessa näitä eepoksia alettiin saattaa kirjalliseen muotoon.

Pohtimatta laajemmin sitä, mikä on syy, mikä seuraus, voidaan esmes Suomen Kalevalan synnystä havaita, että, paitsi kirjoitustaidon ilmaantumista, se liittyy toiseenkin kansallisen historian tärkeään seikkaan, nimittäin itsenäisyystaisteluun.

Maassa, joka on yli 700 vuotta ollut vieraiden valtojen johdettavana, ja näistä riippuvainen, ei välttämättä ole sellaista kansallistunnetta, joka yhdistäisi sen jäseniä. Ja vaikka jälkeenpäin on maalailtu minkälaista vapaudentahtoa, lähempi tarkastelu osoittaa, että aktiivinen pyrkimys itsenäisyyteen oli Suomessa aluksi hyvin pienen piirin sisäistämä (merkityksellinen seikka, johon palaan vielä, on, että tämä edusti todistettavasti ruotsinkielistä väestönosaa, joka kielisyys tietysti juontuu ruotsalaisesta syntyperästä!).

Esmes kauppiaat, liike ja teollisuusmiehet, kävivät tuottoisaa kauppaa Venäjän suuntaan eivätkä suinkaan olleet valmiita antamaan itsenäisyyshaihattelujen sitä häiritä. (Kommunismin kortti on vedetty esiin paljon myöhemmin, silloin kun tapahtumat olivat tapahtuneet ja niiden historiaa alettiin kitjoittaa.

Mutta aktivistiporukka tarvitsi silloin, toimintansa alkuvaiheessa, maalle ja, ennen kaikkea kansalle yhteisen loistavan historian, sellainen on omiaan yhdistämään.

Tähän tarpeeseen syntyikin Runebergin Vänrikki Stålin tarinat, sekä juuri kansalliseepos Kalevala.

Havainnollistaakseni asetelmaa olen valinnut tähän pientä jääkäriryhmää esittävän ”perhekuvan” edustamaan itsenäisyyteen pyrkiviä aktivisteja. Heillä oli Kalevala Lönnrotin kautta käytettävissä, mutta ei ollenkaan siten kuin Lönnrot sen oli kirjoittanut, vain hän tunsi sen ”kantapään kautta”, vaan romanttisena, kaukana menneisyyden kulta-ajassa tapahtuneena esihistoriana, joka kuitenkin pyrittiin esittämään meidän omana historiana.

Jos joku syyttää minua runoilusta, maalailusta tms. ylitulkinnasta, niin totean vain, että tuossakin itseään Väinömöistä esittävässä kuvassa näkyy melkeinpä taivaallisia olentoja, samaan tapaan kuin Michelangelon Aatamin luomisessa. Mitään Kalevalaa realistisesti kuvaavaa otosta ei kertakaikkiaan löytynyt.

Ja kuinkas muuten voisi ollakaan, itse kertomus, siis varsinainen eepos, on jo liuottanut kaiken realismin tiehensä; Väinämöinen ui päiväkausia meressä, Lintu nostaa hänet sieltä silkkaa kiitollisuuttaan, Väinömöinen käy Vipusessa (ei siis Vipusen luona vaan hänen sisällään), Ilmarinen takoo Sampo-nimisen yleiskoneen josta kukaan ei tiedä mikä se oli mutta sen tietävät kaikki että se oli hyvä jne...

Ja tämän oli määrä olla Suomalaisten muinaishistoriaa!

Saman tapainen uuden historian ”luominen” tapahtui lyhyessä ajassa silloin kuin piti äkkiä saada yteenkuuluvuuden henki perustettuun armeijaan oloissa, joissa sanoisko upseeriston ja rivimiehistön välillä oli jonkinmoinen ideologinen kuilu. Vänrikki Stålin tarinat eivät siihen aivan riittäneet, niinpä maalattiin sankaritarinoita suomalaisista sotilaista Turkin sodassa...

”Tuhannenpa verran poikia lähti Helsingin satamasta ja masta...” ”Musiikki se pelasi ku Suomen poijat marssi Gornyi Dubnjakin valleilla...” jne. Myös ”30-vuotisen sodan henkeä nostatettiin uudelleen marsseineen ja hakkapeliittoineen. ”Hakkapeliitta lienee todellisuudessa ollut virolaisten sotilaiden nimitys, siitä todisteena on että ”hakka peal” on vieläkin aloittamista tarkoittava sanonta vironkielessä, sensijaan on vaikeaa kuvitella että suomalaiset olisivat kuunaan keksineet moista omaksi sotahuudokseen!

Mutta lähempi tarkastelu osoittaa että kansallishengen nostattamista palvelevassa mytologiassa juuri tuollaiset epätarkkuudet ovatkin enemmän sääntö kuin poikkeus.