Meditaation ulottuvuudet

Mitä kaikkea meditaatio paljastaa...

Mieli ja mielteet

Mieli operoi mielteillä. Usein tätä pidetään ajattelemisena, mikä on kuitenkin vain yksi tapa mieltää, ei sen enempää.

Muita ovat esmes mielikuvat, ideat, mielipiteet, käsitykset, tuntemukset jne. Kaikki tämä muodostaa siis mieltämisen kategorian, johon ajattelukin kuuluu. Mutta siihen kuuluu myös ulkopuolinen suggestio, joka valitettavasti on usein jopa vallitsevana.

Mieltäminen on yhdeltä kannalta katsottuna näistä eri lähteistä tulvien mielteiden järjestelyä. Voidaan sanoa, että mieli seuloo mielteitä pyrkien järjestykseen, mutta samalla se sekoittaa niitä, ja järjestys tuleekin ikään kuin ulkopuoleltamme.

Meditaatiossa kohtaavat...

-Ruumis, sielu ja henki.
-Koko biologinen historiamme, aina ensimmäisestä yksisoluisesta alkaen.
-Sisäinen ja ulkoinen.

Meditoinnin tarve itse asiassa syntyy jännityksen tunteesta mielessä, joka on joutunut hämmennyksen tilaan monien eri suuntaan vetävien suggestioiden johdosta.
Minkä hyvänsä kappaleen muoto määräytyy sitä koossa pitävien ja sitä hajottavien voimien jännitteestä. Tasapaino niiden välillä määrää muodon.
 Keho, sielu ja henki ovat niitä voimia joista muodostuu mieli-niminen esine. Kuten kaikki luonnonvoimat, ne hakevat keskinäistä tasapainoa.
Mielen tasapaino on luonnollinen olotila. 
Meditaatio on sen saavuttamisen menetelmä.


 

Meditaatio on itsen sisäisten elementtien saattamista harmoniaan.

Meditaatiossa kohtaa paleontologinen menneisyys nykypäivän   

 Vielä kolmaskin jännite löytyy. Historiamme koostuu monista kehitysvaiheista, ja ne kaikki ovat läsnä nykyisyydessämme.

Jokainen niistä vaatii oman huomionsa.
Voimme ottaa apu simulaattoriksi esmes jonkin paleontologien piirtämän animaation evoluution kehityskulusta. Niissä voi seurata, miten enemmän tai vähemmän kastematoa muistuttavalle eliölle on alkanut ilmaantua erikoistuneita elimiä, aluksi suu ja peräaukko, sitten kidukset, liikuntavälineet, kuten evät, raajat aluksi voimakas pyrstö, joka on sittemmin kutistunut hännäksi, joka sitten vuorostaan on hävinnyt, jne.
Kun tarkastelemme omaa kehoamme, voimme jossain määrin jäljittää näitä kehitysvaiheita. Esmes ihmisen sikiölläkin on jossakin vaiheessa kidukset. Kahdesta alkiosta on ensimmäisissä vaiheissaan  vaikea sanoa kummasta tulee kala, kummasta ihminen :)
Häntäluu meillä on yhäti, samoin umpisuoli. Selkäydinkin on tavallaan yksi rudimenteista, jos ajattelemme aivoja sen jatkeena!

Kun asetumme meditoimaan ja kiinnitämme huomiomme ns. cakroihin, aloittaen useinkin alimmasta, joka sijaitsee jossakin peräaukon tienoilla. 
 
Lähdemme alimmasta ja etenemme kohti ylintä. Samalla tulemme käsitelleeksi biologisen kehityksemme vaiheet, joista jokaiseen kuuluu sekä fyysinen että psyykkinen taso.  

Alkeellisimmat elämänmuodot muistuttavat enemmän matoa kuin ihmistä, niissä toinen pää toteuttaa yhteyttämisen, toinen eriyttämisen (assimilaatio ja dissimilaatio, karkeasti sanoen syöminen ja paskantaminen. Esmes liskoilla vartalo jatkuu vielä takaraajoista taaksepäin vahvana pyrstönä, joka sitten selkärankaisilla on kutistunut vähemmän vahvaksi hännäksi, josta ihmisellä on enää häntäluu muistona. 
Mikään ei estä sijoittamasta alinta cakraa sinne pyrstön päähän, jolloin mukaan tulee vielä pitempi pätkä historiaa.
 
Käsittelyssä on siis kuitenkin koko historiamme, joka on niin pitkä, että se jää tosiasiassa kaiken hahmottamiskykymme ulkopuolelle. Kaikki vaiheet  ovat missä kaiken aikaa läsnä, mutta vain meditaatiossa ne tulevat tietoisuutemme piiriin..

Jos meditaatio on menetelmä, mantra on instrumentti sen menetelmän soveltamiseksi.

OM

Mantrojen sanotaan värähtelevän.
Se puhe ei olekaan tuulesta temmattua.
Monien gurujen suosima "pyhä tavu" OM on jokaisen milloin hyvänsä testattavissa.  
Tavun edetessä tunnemme rinnan kajetossa selvää värinää. Koko ihmiskeho kaikkine onteloineen värähtelee, poskionteloissa, pääkopassa, vatsassa.....
Tässä paljastuukin ensimmäinen suuri meditaation luoma yhteys: Sielullinen ja fyysinen (värähtely on fysiikan piiriin kuuluva tapahtuma!) siinä löytävät toisensa.

Ulkoinen suggestio

  Mutta lisäksi on tarjolla ulkopuolista suggestiota, ja kuten on nähty, ne aikaansaavat lisää epäjärjestystä.
Sitä ovat mm ja nimenomaan kaikki uskonnolliset opit, jotka edellyttävät minkä hyvänsä asian käsittämistä määrätyllä tavalla, vaikka muitakin vaihtoehtoja olisi.
Hämmentävää on, että myös jokainen oppi, jota tyrkytetään perustaksi meditaatiolle, kuuluu tähän kategoriaan. Gurun ja alempien ohjaajien vaikutus on ihan suoranaista suggestiota ohjeineen joita kuiskitaan oppilaan korviin itse aktin aikana. Kyseessä on niin voimakas vaikuttaminen ulkoapäin, että, se estää itsen löytämisen, mikä taas on meditaation päämäärä. 
Tässä tavallaan yksilön ja yhteisön intressit joutuvat ristiriitaan ja mieli joutuu umpikujaan. 
Tästä umpikujasta meditaatio johtaa ulos, koska se kutsuu mukaan hengellisen. Kaiken elollisen yhteys on hengellistä, joten myöskin yhteiskunnallisuus toteutuu tätä kautta.
 Voidaan sanoa, että meditaatiossa se tapahtuu altrtuismin kautta, eikä autoritäärisen manipuloinnin kautta jota kaikkinainen ulkoinen suggestio yksilölle merkitsee.

Nämä näkökulmat auttavat ymmärtämään, mitä meditaatiossa oikein tapahtuu.

Sellaisuus

  Sellaisuuden dilemma

Maailma on sellainen kuin se on.
Tämä on faktinen asiantila, joka vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen kokee.
 Jokaisen maailma on kuitenkin sellainen kuin sen itse kokee olevan.
Se on siis saman aikaisesti subjektiivinen ja objektiivinen: jokainen kokee sen omanaan, mutta keskellä kaikkien miljoonien väärin tulkittujen sellaisuuksien paljoutta sellaisuus olla jököttää kenenkään mielipiteistä piittaamatta, ja paljastuu sitten itse kullekin.
Tämä taitaa olla se TAO josta Lao Tse kirjoitti. 
Hän sanoi, että "Se Tao joka voidaan määritellä, ei ole oikea Tao."  Siitä on kysymys, että kaikki määritelmät ovat subjektiivisia näkemyksiä, mutta todellinen Tao (todellinen sellaisuus), vallitsee siitä riippumatta miten kukin sen määrittelee.

Tässä ilmenee tietämisen ja uskomisen ero, ja kun mielessämme joudumme kantamaan niitä kumpaakin saman aikaisesti, on tasapaino niiden välillä löydettävä.
Ja toinenkin dilemma paljastuu: vaikka jokainen kokee sellaisuuden omalla tavallaan, vallitsee kuitenkin yksimielisyys siitä, että totuus on objektiivinen. 

 Jos joku ei koe jumalaa omakseen, on väkivaltaa käydä sitä tälle  perustelemaan.  Jos joku ei koe re-inkarnaatiota itseään koskevaksi, on väkivaltaa käydä sitä tälle perustelemaan.
Sillä olipa nyt kuka hyvänsä kokenut mitä hyvänsä, niin yksi kokemus on ylitse muiden, kaikille yhteinen, ja siis universaali. Se nimittäin, että  oma kokemuksemme on viimekädessä vajavainen, mikä ilmenee siinä, että kukin meistä on kymmeniä kertoja joutunut muuttamaan käsityksiään.

Hiljaa tosi

Sellaisuuteen sisältyy siis dilemma: Maailma on sellainen kuin se on, se mikä on totta, on sitä taustalla hiljaa, kun taas henkilökohtaiset käsityksemme riepottelevat sitä kukin omaan suuntaansa. 
Kaikkein lähimmäksi tätä hiljaista totuutta pääsee  hiljentymällä itsekin, mikä meditaatiossa juuri tapahtuukin. 

Tältä kannalta näkyy selvästi, että meditaatioon on sisäinen ja henkilökohtainen tarve.
Uskonto on tämän tarpeen muuttanut palvonnan tarpeeksi, joka ei enää ole sisäsyntyinen vaan ulkoinen, koskapa sen ehdoksi asetetaan jotakin jota sellaisena ei löydy sisältämme, ei siis kuulu meihin: jumala.
Näin dualismi on vieraannuttanut meidät omasta itsestämme.

Sellaisuus ja meditaatio

Sellaisuuden käsitettä on siis lanseerattu kautta aikojen eri yhteyksissä. Uskonnon dualismi on kuitenkin aiheuttanut sen, että sitä ei missään ole otettu maailmankatsomuksen peruslähtökohdaksi. Per se, latinankielinen ilmaus, tarkoittaakin juuri sellaisuutta, asiaa sellaisena kuin se itsessään on. Immanuel Kant lanseerasi käsitteen nimellä an sich.

Uskonto, ja siis dualismi yksinkertaisesti pimittää sen tyrkyttämällä alituiseen meidän havaitsijoiden ja maailman sellaisuuden väliin ylimääräistä toimijaa, jumalaa, joka muka jatkuvasti puuttuu asioihin pyrkien saamaan ne oman mielensä mukaisiksi meidän syntisten vastustaessa tätä jumalan tahtoa kynsin hampain.
Tällaisessa tilanteessa ei voi nöyrtyä tunnustamaan sitä minkä näkee ja kokee, ts. että maailma on sellainen kuin se on, ja pyrkiä sitten elämään sen mukaisesti.
"Jumalan tahdon mukainen" on esmes luterilaisessa kielenkäytössä niin vakiintunut käsite, että se toimii sananselityksessä jo kuin yksi sana. Esmes Jukka Norvanto ääntää sen ihan selvästi, ei suinkaan jumalan tahdon mukainen, vaan jumalantahdonmukainen!

 Itsen sallaisuus

Sellaisuuden elementit omassa itsessämme ovat ruumis, sielu ja henki.
Ruumis ja sielu ovat olevinaan  helposti sellaisenaan koettavia, mutta entä henki.
Sen suhteen käsitykset vaihtelevat nykyään siten, että eri uskonnoissa se ymmärretään eri tavoin ja tiede kiistää tyystin sen olemassaolon.
Materialistinen historiankäsitys ei juuri hengestä piittaa, mutta samaa on sanottava myöskin "tieteellisestä" maailmankuvasta. Usein näkeekin käytettävän rinnakkain määreitä "henkinen" ja "hengellinen", ja vilkaisu mihin hyvänsä (kieli)sanakirjaan osoittaa että sanoja eri kielissä pidetään toistensa synonyymeina. Juuri tässä ilmenee dualismin vääristävä vaikutus: koskaan ei voi tietää kumpaa tarkoitetaan!
Hengen objektiivisuutta onkin mahdoton tajuta dualistisesta paradigmasta käsin.
Se ei paljastu intellektuaalia tietä, koska se kuuluu eri kategoriaan. 
Näkökulman vaihtuessa trialistiseksi se putkahtaa oitis näköpiiriin.

Kehomme tuntee fyysisiä aistimuksia.
Sielumme ymmärtää asiainyhteyksiä. Se on se intellektuaali taso.
Henkemme aistii hengellisiä asiantiloja, sitä voidaan hyvin kutsua uskomiseksi.

Mielen funktio

Mielessä nämä kolme kohtaavat 
Siitä on kysymys meditaatiossa. Mutta uskonnollisissa yhteyksissä. 
Sitä mukaa kuin uskonto on väistynyt jokapäiväisistä toimistamme, on koko hengellisyys saanut lähtöpassit jokapäiväisestä kielenkäytöstämme.  Tämä on seurausta siitä, kun henki on siirretty ihmisen ulkopuolelle, jumalten asiaksi. Logiikka on se, että kun jumalia ei ole, ei ole henkeäkään.
Hartauselämä on sitten heitetty romukoppaan samaa myötä.
Nyt on kuitenkin herätty siihen, että uskonnollisten kokemusten ja  sisällön puutteessa monet kokevat kuitenkin tarvetta johonkin joka korvaisi sen, mutta koska hartaus, henki ja uskonto on niputettu yhteen, on vaikea löytää tätä korvaavaa.
Ongelmaa voisi kuvata vaikka niin, että dualismi ei voi löytää hengellisyyttä koska se etsii sitä sielullisen l. henkisen kautta.
Tunnetaan selvää tarvetta, mutta ulkoisen attribuutin, jumalan, puuttuessa ei osatakaan määritellä, mikä se tarve on, ja siten tyydyttää sitä. 

 Asia on niin, että meditaatiossa henki yksinkertaisesti ilmenee. 
 Kun keho ja sielu hiljenevät, niin paljastuu että paikalla on kolmas elementti. 
Tämä kerrotaan esmes oshon meditaation määritelmässä: mieli on tilassa jossa se tarkkailee mutta ei ole mitään tarkkailtavaa....
Käy epäselväksi kuka siinä oikein tarkkailee, ja mitä. Epäselvyys johtuu siitä, että kun ei ole totuttu näkemään hengellistä puoltansa, ja kun se näin ilmenee, seurauksena on alkuun hämmennys, joka hälvenee yksinkertaisesti tunnistamalla tuon hengen. 
Siinä ollaan tekemisissä itsen kanssa ja kun itse tiedostaa itsensä, mitä siinä voi muuta kuin jättäytyä kaikkien määritelmien ulkopuolelle ja vain kokea miten on.
Kokea sellaisuuden.

Meditaatiota etsimässä

 Meditaatiota etsimässä

Kaksi valtavirtaa

On nähty, että vallitsevat käsitykset meditaatiosta ovat luonteeltaan dualistisia.
Valtavirtoja on kaksi, hindulaisperäinen jälleensyntymistä korostava, ja juutalais-islamilais-kristillinen luomis/taivas oppia korostava.
Kumpaankin valtavirtaan liittyy ihmiskäsitys, joka vaatii jotakin "tuonpuoleista" ollakseen eheä.
Buddhalaisuudessa tosin puhutaan "sellaisuudesta", mutta se on selitettyä sellaisuutta, se vaatii reinkarnaatio-opin  hyväksymistä.
Uskonnollinen käsitys vaatii jonkin jumalan läsnäolon ilmanmuutaistamista, buddhalaisperäinen vaatii reinkarnaatio-opin ilmanmuutaistamista.
Kumpikin on dualistinen, tai kumpikin johtaa dualismiin.

 Sielunvaellusoppi on hämmästyttävän yleinen meidän yhteiskunnassamme.
Se valtaa alaa sitä mukaa, kun luomisoppi sitä menettää; minä ymmärrän tämän hyvin, koska se on helpompi mieltää todeksi pelkästään järkeilynkin pohjalta kuin "taivasoppi".
Tässä on kysymys on oppien yleisyydestä. 
On kuitenkin eri asia järkeilemällä punnita jonkin asiantilan todennäköisyyttä, kuin kokea omakohtaisesti tämä asiantila.  Nyt vasta siirrytäänkin uskon alueelle.

 Uskoon tulleet ja muut uskovaiset

Minä pidän uskoa hengellisyyden kategoriaan kuuluvana, kun taas tieto kuuluu sielulliselle puolelle.  
Olen tavannut ihmisiä, jotka ovat "tulleet uskoon", sekä ihmisiä, jotka todella kokevat re-inkarnoituneensa. Kumpikin on ihan ok, sikäli kun näin todella on koettu. 
Kuitenkin, kun niistä lähtökohdista aletaan selittää tapahtunutta, niin joudutaankin yht'äkkiä  pettävälle maaperälle.  Kun kokenut selittää kokemattomalle, oli sitten kyse mistä asiasta hyvänsä, hän törmää väistämättä siihen tosiasiaan, että puuttuu yhteinen maaperä johon tukeutua.
On ikäänkuin toinen seisoisi kiinteällä jäällä, toinen taas jäälautalla.
Muille pitää yksinkertaisesti todistaa asia joista itsellä on kokemus, mutta toiselta se puuttuu. 

Kun tälle omalle kokemukselle sitten vaaditaan yleispätevän, universaalin, statusta, silloin  ajaudutaan dualismiin.

Tietää, kokea, uskoa

Seurauksena edellisestä on esimerkiksi, että kristillisessä kulttuuripiirissä vaeltelee ihmisiä, jotka ovat "ottaneet vastaan Jeesuksen kristuksen henkilökohtaisena vapahtajanaan", sekä ihmisiä jotka junttauksen tuloksena katsovat että heidän pitäisi näin tehdä, mutta eivät vain voi. Uskonto on syntyt.
Yhtä varmasti hindulaisen kulttuurin sisällä on ihmisiä jotka puhuvat jälleensyntymästä omana kokemuksenaan, sekä niitä jotka niinsanotusti "uskovat" siihen mutta eivät ole sitä kokeneet.
Hieman yllättäen näyttää siltä, että jälkimmäisillä ryhmillä on dualismin ilmaantumiseen suurempi osuus kuin edellisillä. Juuri he joutuvat oppia todistelemaan "tuonpuoleisuuksin".

Oppi on opittua, omakohtainen kokeminen jotakin aivan muuta

Olen havainnut, että juuri n.s. tosiuskovaiset eivät yleensä kiihkoile minkään opin puolesta, vaan kiihkoilijat löytyvät siitä ryhmästä jolle oppi on vain oppia, eikä omakohtaisesti elettyä.
Lisäksi olen havainnut, että "tosiuskovainen" on jopa ateistien keskuudessa tunnettu ja tunnustettu käsite.

 Usko ja tieto, miten niitä eritteleekin, eivät erotu kovinkaan selkeästi omassa elämässämme ja toiminnassamme. Me toimimme, siis teemme ratkaisumme, mielteiden perusteella, ja mielteisiin sisältyy aina sekä tietoa että uskoa. Mieltäminen taas taphtuu paradigmoilla, jotka ovat tottumuksia (ei ajatustottumuksia, ajattelu kuuluu niihin vain osana!) mieltää jokin asia määrätyllä tavalla. Jokaisella meistä on kokemuksia, miten maailmankuva muuttuu kun näkökulma muuttuu; uusi paradigma on silloin astunut entisen tilalle. 
Trialismi on se uusi paradigma joka mahdollistaa meditaationkin ymmärtämisen siinä kontekstissa jossa se tapahtuu, omassa mielessämme.