Sielullinen ja hengellinen konfliktissa

Missä konflikti ilmenee

Ihmisillä ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää kehonkulttuurin tarpeellisuutta.
Nekin jotka eivät sitä liiemmin harrasta, ovat yleensä sitä mieltä, että pitäisi harrastaa.

Mitä tulee psyykkisen kulttuurin arvostukseen, niin elämäämme kuuluu aivan alusta asti valmentautuminen tulevaan, joka ilman muuta tarkoittaa psyykkistä kasvua. Se on hahmottamiskyvyn kaikinpuolista kehittymistä, uusien asioiden oppimista jne. Se kuuluu elämäämme yhtä tiiviisti kuin kehoomme kuuluvat pää, raajat ja muut elimet. Ts. niin tiiviisti, että se on osa meitä ja sitä ei tulla edes asettaneeksi kyseenalaiseksi.

Entäpä spirituaalinen puolemme?

Kaikkialla ympärillämme on merkkejä siitä, että spirituaalistakin puolta harjoitetaan, on erilaisia kirkkoja ja muita uskonnollisia rakennuksia, joissa kussakin toimii määrätyn sisöltöinen yhteisö omine uskonkappaleineen.

Että spirituaalinen asia on ihmiselle problemaattinen, ilmenee vaikkapa siitä, että on tehty useitakin yrityksiä puhdistaa kulttuurista uskonnon harjoittaminen ja  katukuvasta niihin viittaavat monumentit,  ja sitä on perusteltu niiden haitallisuudella em. psyykkisen tehtävän kannalta.

Valistusajalla (1600-luvun puolivälistä lähtien) näytti hetken siltä, että uskonto ja tiede (instituutiointa lähinnä kirkko ja talouselämä) ottavat niin lujaa yhteen että toisen on pakko tuhoutua lopullisesti.
Ranskan ns. porvarillinen vallankumous oli tämän ilmentymää.



Toinen ilmentymä oli sitten Neuvosto venäjällä tapahtunut uskonnon harjoittamisen totaalinen kieltäminen, joka osittain luonnon pakosta kovautui nopeasti henkilöpalvonnalla, mutta yrityksiä ohjata se pois spirituaaliselta alueelta tehtiin osittain suurella menestyksellä.

Jälkeenpäin tarkastellen ei voi olla kiinnittämättä huomiota niihin lukuisiin takapekkeihin, peruutuksiin, joita tapahtui tässä prosessissa tapahtui niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin, jopa valtioiden, tasolla.
Oli toki yksilöitä, kuten Diderot, ensyklopedisti, joka ei tietämän mukaan missään elämänsä vaiheessa tuntenut pienintäkään vetoa mihinkään mikä viittasi uskontoon, joskin  taktisista syistä usein peitteli ovelasti kantaansa.  Piti nimittäin varmistaa että saa julkaista teoksiaan.
Sama koskee Voltairea.
Mutta jo yksi vallankumouksen toteuttajista, Maximilian Robespierre, nostatti "Korkeimman olennon" palvomiskultin. Vaikka hän ei kristinuskoa ollut ikinä omaksunut, hän näki kuitenkin ihmisissä elävän hengellisen tarpeen, joka vaati tyydytystä, ja nimenomaan tyydytystä joka poikkeaa psyykkisen tason tapahtumista.
Sitä ennen oli nim. valistusaatteen piirissä noussut "Järjen palvonnan" kultti, joka, kuten nimikin sanoo, tähtää juurikin psyykkiseen, eikä spirituaaliseen.

Yksityisistä valistusmiehistä esmes Erasmus Darwinin mainitaan olleen harras uskovainen läpi elämänsä, Isaac Newtonin niinikään.
Ja vielä tänä päivänäkin putkahtaa esiin kertomuksia Charles Darwinin katumuksesta, jota hänen väitetään vanhoilla päivillään tunteneen julkaisemiensa kehitysopillisten aineistojen ja mielipiteiden johdosta.

Lähempänä meidän päiviämme ovat katumusharjoitukset joita Venäjän kansa, varsinkin sen johto,  suorittaa neuvostoaikaisen valtioateismin jäljiltä.

Alituinen ongelma tuntuu ihan oudolta

Miksi sitten kysymys  hartauselämän tarpeesta on niin vaikeaselkoinen, että mikään yritys sen kitkemiseksi ei ole johtanut edes lähelle mitään tyydyttävää ratkaisua, mutta missään ei myöskään ole onnistuttu tyhjentävästi perustelemaan sit, miksi ja mihin sitä tarvitaan.
Uskonnollliset laitokset pääsevät välillä näennäisesti vahvempaan asemaan, mutta kansanjoukot etsivät kuitenkin alituiseen ulospääsyä niiden holhoavasta otteesta. Esmes Meillä tämä ilmee vaikkapa siinä, että suurin osa suomalaisista kuuluu protestanttiseen kirkkoon, mutta tutkimusten mukaan enää reilu neljännes suomalaisista uskoo kristinuskon jumalaan  (suora lainaus Wikipediasta)

Minun mielestäni kyse on siitä, että, päinvastoin kuin fyysisen ja psyykkisen kulttuurin harjoitusta, spirituaalisen kulttuurin harjoitusta ei ole ikinä edes yritetty perustella sillä, mikä kuitenkin on sen liikkeelle paneva voima, nimittäin ihmisen itsensä tarpeella.

Lanseeraamani trialismin valossa näyttää ihan ilmiselvältä, että tuo tarve yksinkertaisesti on olemassa, mutta kaikki perustelut mitä on esitetty, lähtevät jostain jota ei yksinkertaisesti tiedosteta. Perustelut lähtevät ihmisen ulkopuolisesta henkimaailmasta, ja käytönnön tapa millä se toteutuu on perustelujen aloittaminen niin kaukaa menneisyydestä että kokemusperäinen maailma vääjäämättä vaihtuu mytologian usvaksi.


Mieli on kolmio jonka sivuina ovat fyysinen psyykkinen ja hengellinen.

Mielen toiminta muodostuu ehdotuksista joita kukin näistä sivuista on alituiseen syöttämässä mieleen. Mieli kokee muodostaa näistä kiinteitä elementtejä, joista sitten muodosttuu persoona, itsetunto.

Mielen ominaisuuksiin kuuluu  fiksoiminen, kiinteyttäminen, pysyväksi saattaminen.
Ylipäätään kaikki mikä tässä maailmassa ilmaantuu, olkoonpa millä hyvänsä tasolla, pyrkii saamaan kiinteän muodon.
Itsepuolustus seuraa tästä asetelmasta; mikä on kiinteytynyt, se pyrii säilymään. Kaikki tässä maailmassa toimii niin.

Missä päätökset tehdään

Ehdotuksia, suggestioita, voi tulla ja tulee alituiseen myös itsen ulkopuolelta.
Jos ne ovat tarpeeksi voimakkaita, mieli omaksuu ja alkaa kiinteyttää myös näitä ehdotuksia.
Tällä tavalla persoonallisuuteen kuuluu myös ulkoa syötetty.  Kaikki oppiminen on juuri tätä. Mutta riippuu ao. hengellisen puolen vahvuudesta, miten lujaan hän näihin fiksaatioihin takertuu.

Surin osa, jollei kaikki, meistä haaskaa huomattavan osan mielen voimastaan sellaisten asioiden puolustamiseen jotka ovat tulleet täysin ulkoapäin.

Tämä naamioituu usein "kansallisen kulttuurin" puolustamiseksi.
Vm. voidaan nähdä jollakin tapaa hyvänäkin, mutta tosiasia on, että hyvin suuri osa meistä puolustaa sitä omaksi tappiokseen.

Kenellä meistä ei olisi kokemuksia tuollaisesta puolustamisesta. Jotkut voivat jatkaa sitä läpi elämänsä ajautumatta kriisiin. Kriisiin ajautuneet voivat olla tyhmiä, kuten apostoli Paavali, ja jatkaa kiihkoilua uuden aatteen puolesta hylättyään vanhan. Viisaimmat takinkääntäjät huomaavat, että aatteita riittää, ja kysyvät itseltään että miksi, miksi... Ja vastaus, joka useimmiten osoittaa että olemme vaarassa joutua puolustamaan itsellemmie vieraita arvoja, tulee hengen hiljausuudesta, spiritualiteetista, tuntemattomasta kolmannesta sivustamme.
"Autuaita ovat maan hiljaiset..."





Toimintaan johtavat päätöksemme tapahtuvat siis tasolla jota emme tunnista.
Mutta yhtä hyvin voisimme tunnistaa sen.  Se on kiinni vain siitä, tarkastelemmeko asiaa dualistisesta tarkastelutavasta vai trialistisesta käsin.

Viittaukset kriittisessä valossa

Jos se esittämäni väittämä, että Vanha Testamentti on saatettu kirjalliseen muotoon pääosin pakkosiirtolaisuuden aikana ja sen jälkeen, pitää paikkansa, se merkitsee, että kaikki viittaukset Mooseksen kirjoihin ym. kirjoihin, jotka kertovat ajasta ennen pakkosiirtolaisuutta, ovatkin viittauksia lähes tyhjyyteen.

”Lähes”-sanlla tarkoitan, että kyllä kaikissa suullisen perimän tiedoissa täytyy jotakin tosiperäistä olla, jolle muuta niin käsiteltävä aihe.

Kaikki kokemukset viittaavat siihen, että suullisesti periytyvä tieto värittyy sukupolvien kuluessa. Se saa sakraalin sädekehän ympärilleen, ja koska se sen saa, niin polvi polvelta uudet kuulijat ja perinteen edelleen siirtäjät alkavat hyväksyä enemmän ja enemmän yliluonnollisia tulkintoja tapauksille jotka ovat mitä todennäköisimmin olleet täysin luonnollisia.

Meidän Kalevalamme tarjoaa oivan mahdollisuuden vertailuun. Ja taas korostan sitä että on ihan sama, kumman perimätieto on vanhempaa perua, Raamatun vai Kalevalan, sillä kuten on todettu, kaavoilla on tapana toteutua.

Ehkä tätäkin merkittävämpi vaikutus on sillä, että kun tulee kansallisen identiteetin kriisi joka laukaisee alkuun kirjallisen toimitustyön – kuten tapahtui pakkosiirtolaisuudessa israelilaisille, ja miehitysvallan alaisena suomalaisille, niin itse toimittajilla on vahva tarve valikoida aineistoa sen mukaisesti, mitä he haluavat osoittaa.

Pakkosiirtolaisuuden raamatuntoimitystyössä tarpeena oli muodostaa monijumalaisuuden kirjavuudesta niin uskonto joka olisi leimallista yksinomaan israelilaisille, ja sille taas antoi leimansa se, että kyseinen toimittajakunta muodostui jahvelaisesta papistosta.

Leimanhan olivat alunperin lyöneet babylonialaiset eristämällä juuri tämän kansanosan muusta rahvaasta.

Ja tämä muu rahvas olikin eräässä mielessä kohderyhmänä, tai ainakin siitä tuli pian sellainen, jota silmälläpitäen koko toimitustyö tehtiin.

Ja niin punaiseksi langaksi muodostui Jahven mustasukkaisuus muita jumalia kohtaan, ja sen osoittaminen, että koko historiassa kaikki vastoinkäymiset olivat johtuneet siitä, että oli sorruttu palvelemaan muita jumalia.

Korostan sitä, että arkeologian mukaan rauhanomainen rinnakkaiselo oli todellisuudessa vallinnut uskontojen välillä. Itse asiassa kriittisesti katsoen eivät ne edes niin kovin eri uskontoja kaikin ajoin olleetkaan, kyse oli paremminkin eri jumalten taistelusta kansanryhmien mielissä. Viimekädessä itse oli oikeastaan kysymys vain siitä, millä nimellä jumalaa pitäisi kutsuttaman.

Viittaamisen kaavio.

Voimme puheemme tehosteeksi viitata vaikka mihin. Mutta jos sanomme, että ”Koska olet noin tyhmä, minä laulan sinut suohon aivan kuin Väinämöinen lauloi Joukahaisen suohon”, viittaamme todellisuudessa siihen että Elias Lönnrot oli näin kirjalliseen muotoon ikuistanut vanhoilta muistitietoa esittäneiltä runonlaulajilta.

Siis todellisuudessahan ei kukaan ole laulanut ketään suohon. Se, että tuolla kuvitteellisella tapahtumalla on iso symboliarvo, on toinen juttu.

Mutta myös jokainen viittaus esmes Mooseksen kirjoihin on samalla tavoin viittaus tyhjään.

Lieneeköhän itse Jeesus ajatellut asiaa tältäkin kantilta kun hän useinkin sanoi että ”on kirjoitettu”.

Sillä kaikki mitä voidaan sanoa esmes. Jeesuksen Saatanalle sanomasta käskystä että ” kirjoitettu on: 'Herraa, sinun Jumalaasi, pitää sinun kumartaman ja häntä ainoata palveleman'.” on että näin todella oli kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, kerättäessä yhteen vanhaa perimätietoa.

Tarkkoja ollakse, tuollaisen kirjallisuusviittauksen pitäisikin sisältää viittaus myös oloihin missä oli kirjoitettu, sekä myös niihin oloihin, mihin kirjoittaja sanoo viittaavansa.

Kirjoitettu teksti on nimittäin mitä suurimmassa määrin fyysisen ja sielullisen maailman piiriin kuuluva asia, mutta se, että mies tulee vuorelta ylimaallista valoa loistaen kaksi Jumalan sanaksi väittämäänsä kivitaulua kainalossa, alkaa siirtyä jo toiselle puolelle.

Ja minun näkemykseni mukaan ei niinkään uskon kuin uskomusten puolelle.

Samoin on syytä kritisoida monia muita viittauksia. Kuten Heprealaiskirjeen monia mainintoja Melkidedekistä ja tämän pappeudesta.

Kyseessähän oli taruhohteinen figuuri, jonka 1. Mooseksen kirjan 14. luvun mukaan Abram kohtasi nykyisen Palestiinan keskeisellä alueella siinä vaiheessa kun itse vielä oli Abram eikä Abraham. Kirja kertoo tämän ”Saalemin kuninkaan” olleen”Jumalan, Korkeimman pappi”. Voidaanko kritiikittä niellä väittämää, että alueella, johon Abram oli kerrotun mukaan lähetetty vähän niinkuin uudisraivaajana, vallitsikin jo se uskonto joka hänen oli määrä sinne tuoda?

 (Reliefi Abramin ja Melkisedekin kohtaamisesta)

Minun mielestäni kertomus vahvistaa vain sitä mihin aikaisemmin on jo viitattu; paikalliset uskonnot eri jumalineen viettivät suhteellisen sopuisaa yhteiseloa.

Se taas viittaa vahvasti siihen myöskin aikaisemmin väittämääni, että mustasukkainen, kaiken huomion itselleen vaativa Jahve-jumala luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana.

Lisää mutkia viittaamisiin tulee, kun me viittaamme näihin tapahtumiin omissa puheissamme.

Emme pääse alkulähteille, joten voimme viitata ainoastaan tietolähteidemme kautta. Siis Heprealaiskirjeen ja Matteuksen evankeliumin. Jotka puolestaan, vaikka eivät sitä välitä mainostaakaan, viittaavat pakkosiirtolaisuuden aikana kirjalliseen asuun saatetun folkloren kautta.

Ja kun ainakin minä olen joutunut niin monta kertaa muuttamaan mielipidettäni näistä ja kaikista muistakin asioista, etten voi edes toivoa, että nykyinen mielipiteeni olisi se oikea...

Ja kun tähän lisää sen, että jokainen mainituista linkeistä on pääpiirteissään inhimillinen kuten minäkin...

Niin siitä saakin kokolailla hyvän kuvan noiden asioiden totuusarvosta.

Leimautuminen ja leimaamimen

Uskonnon ymmärtäminen ei ole kokemuspiirimme helpoimia asioita.

 Näköpiirissä ei ole alkua eikä loppua, vaan kukin meistä ikäänkuin astuu kertomukseen sisään kesken kaiken. Story on jo alkanut tullessamme, ja se ilmeisesti jatkuu kun poistumme...
Se nyt on kertakaikkiaan ihmisen osa.
Se on tämän maailman "sellaisuutta". 
Se olisi parasta vain tunnustaa.
Tunnustaminen juuri  onkin todellista nöyryyttä, ainoaa mahdollista.

Kirjauskonot eivät kuitenkaan ole ollenkaan nöyriä, sillä ne eivät ole sellaisuutta koskaan tunnustaneet, vaan ne ovat rakentaneet kertomukselle sekä alun että lopun.
 Niiden tärkein tunnusmerkki onkin juuri se että ne ovat alituiseen rakentamassa kertomukselle alkua ja loppua sensijaan että osallistuisivat vain nöyrästi itse kertomukseen, joka pitää huolen alusta ja lopusta meidän siihen puuttumatta.

Ne syyllistyvät tuhoisaan valheeseen alun ja lopun kuvauksinensa.

Valheen vakavuus on siinä, että se riistää meiltä oman kokemuksemme.
Oma kokemus on se, että tullessamme yritämme kuin vastasyntynyt vasikka saada otteen siitä mihin olemme saapuneet, lähinnä maasta ja emosta, tai kuin vastasyntynyt apinavauva joka haroo käsillään ja jaloillaan je suullaan ensihetkestä alkaen yrittäen saada kiinni jostakin, ja saakin, apinaemosta, puusta ynnä muusta.

Pari vastasyntynyttä:
 





Tai kuin vasta munasta kuoriutunut kananpoika, joka tuntee valtaisaa tarvetta leimautumiseen, niin että jos sen silmiin sattuu jotain muuta lähistöllä liikkuvaa kuin oma kanaemo, se leimautuu oitis siihen, olkoon se vaikka pahvilaatikko jota kokeen tekijä vettää narussa pitkin lattiaa. Tai kokeentekijän käsi.
Leimautuminen tarkoittaa kananpojan tapauksessa sitä, että se alkaa kulkea kohteensa perässä.
Leimautumista on kaikilla eläimillä.
Leimautuminen on keskeinen käsite uskonnon yleensä, ja niin myös kirjauskonnon piirissä.
Ennenkuin kirjat saivat suurempaa merkitystä, leimautumista tehostettiin monin eri menetelmin.
 Emoonsa leimautunut sorsapoikue:


Lintumaailmassa, ja eläinmaailmassa yleensä, niin myös ihmisten maailmassa, alkukantainen leimautuminen tapahtuu luonnon pakosta, koska siihen on tarve.

Mutta uskonnollinen leimautuminen ei tapahdukaan enää luonnon pakosta, ainakaan mitä tulee kirjauskontoihin, vaan leimaaminen on luisunut yhteiskunnan ohjaukseen, ja silti se on niin voimakasta ja tapahtuu niin huomaamatta, että minkä hyvänsä uskonnon "kannattajat" ovat valmiita menemään läpi tulen ja veden "uskonsa puolesta".

 Karmaisevimpiin leimaamismenettelyihin uskontojen historiassa kuuluu vanha egyptiläinen  rituaali, "ympärileikkaus", jonka juutalaiset omivat jossakin vaiheessa itselleen. 
Kuvassa rabbi itse teossa silpomassa poikavauvan kikkeliä. 

 Leimautuminen näyttää olevan sitä vahvempaa mitä radikaalimpia rituaaleja siinä käytetään.
Leimautuminen aiheuttaa sen, että pidämme itseemme kuuluvana sitä, mihin olemme tulleet leimautuneiksi.  Niin ollen olemme valmiita puolustamaan sitä sillä intensiteetillä millä itseä puolustetaan.
Tämä on suorassa yhteydessä siihen että uskontojen historia on uskontsotien historiaa.

Kirjoilla on kohtalonsa

Kirjoituksen katoamis- ja löytymistemppu

Se teesi, että Vanha testamentti olisi pääosin kirjoitettu pakkosiirtolaisuuden aikana, saa mielenkiintoisen attribuutin siitä, mitä 2. Aikakirja paljastaa.
Sen kuvaama ajanjakso, kuningas Daavidista pakkosiirtolaisuuteen saakka, sisältää kuvauksia nousuista ja laskuista mitä tulee uskontojen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon Juudeassa, s.o. Israelin etelävaltiossa.  Milloin hallitsi vapaamielinen kuningas, joka salli tuhansien kukkien kukkia, milloin tiukkapipoinen jahvelainen kuningas, joka palautti temppelipapit kunniaan, välillä taas tuli kuninkaita jotka ilmeisesti sydämistyneinä pappien vallantavoitteluun pistivät nämä  pihalle, ja naulasivat temppelin ovetkin kiinni niin että sitä ei voitu käyttää juonien punomiseen.
Viimeksimainittuja edusti vaikkapa kuninkaat Manasse ja Aamon. Mutta heidän jälkeensä tuleekin sitten  Joosia, joka puolestaan oli niitä kuninkaita jotka "tekivät sitä mikä on hyvää Herran silmissä".
Hän pisti toimeen jälleen kerran uskonpuhdistuksen, ja siihen kuului, paitsi ideologista, myös käytännön fyysistä työtä: temppeli avattiin ja puhdistettiin, sekä korjattiin.
Ja korjaustyön aikana sattui yllättävä tapahtuma, joka järkytti kuningas Jooseaa itseäänkin niin että hän "repäisi vaatteensa" siitä kuullessaan. Korjausten yhteydessä temppelistä oli löytynyt Lain kirja, joka nyt (vasta!) paljasti kiistattomasti, mikä on Jehovan tahto.
Kun nyt kuuntelee sitä hyminää mitä kristikansa kautta maailman hymistelee Raamatusta Jumalan sanana, ei voi olla ajattelematta asiaa siltäkin kannalta, että mihin mahtoi kuningas Joosean halu ja pyrkimys "tehdä sitä mikä on hyvää Herran silmissä" perustua sitä ennen. Hän oli astunut palvelukseen 8-vuotiaana, ja 16-vuotiaana hän "alkoi etsiä isiensä jumalaa", siitä 4 v. kuluttua alkoivat toimenpiteet baalilaisuuden hävittämiseksi. Hänen ollessa n. 26- vuotias pantiin em. temppelioperaatio alulle.

Missään ei ole sanottu että vain tämä yksi ainoa kirja olisi säilynyt. Toisaalta  ei ole sanottu että mitään muita kirjoja olisi ikinä ollutkaan.
Jos näissä asioissa varmoja faktoja voidaan esittää, niin yksi sellainen on, että mistään muista kuin tuosta yhdestä ainoasta kirjakääröstä ei ole mitään mainintoja nykyisessä 2.Aikakirjassa, jossa tämä mainitaan, eikä sitä aikaisemmissa Raamatun kirjoissa.
Joka tapauksessa, kuningas Joosean jälkeen ennen pakkosiirtolaisuutta tuli vielä neljä kuningasta, joiden aika kesti yhteensä vain noin 12 vuotta, jonka jälkeen seurasikin sitten Jerusalemin hävitys ja pakkosiirtolaisuus.

Kun siis mitään paksua kirjapinkkaa ei ollut ollut 12 vuotta aikaisemmin, olisiko sellainen voinut löytyä evakkomatkalla tai perillä itse Babyloniassa.

Pakkosiirtolaisuuteen raahattiin silmäätekevä sivistyneistö, mutta noissa oloissa tuskin oli mahdollista että kellään heistä olisi ollut yksityisiä kirjakokoelmia omistuksessaan saati mukanaan.
Toisin sanoen, se aineisto, mikä käsittää Raamatun osat ensimmäisestä Mooseksen kirjasta aina toiseen Aikakirjaan, luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana, 70 vuoden aikana, lähes tyhjästä.
Poikkeuksen voi, ehkä, muodostaa tuo mainittu Lain kirja joka Joosean aikana temppelistä löytyi, jolloin se saattaisi olla Deuteronomi, eli 5. Mooseksen kirja. Mutta sekään ei ole uskottavaa, sillä todennäköisesti temppelin hävittäjä temppeliä hävittäessään olisi tuikannut ensimmäisenä tuleen esineen, jonka voidaan katsoa olleen koko temppelin keskeisin asia ja sisältö.
Toisaalta, oliko se tai tiedostettiinko sitä, eihän Jooseakaan ollut osannut sellaista edes kaivata.  Ehkä kirjakeskeisyys on juuri se, mikä luotiin pakkosiirtolaisuuden aikana.

Eksegetiikka on vuosien saatossa paljastanut Vanhan Testamentin kirjoituksista salaisuuden toisensa jälkeen, ja vähitellen on tultu siihen että lähestulkoon mistään mitä Pentateukki on tarjoillut asiatietona, ei olekaan löytynyt tukea arkeologiasta ja muusta vakavasti otettavasta historiantutkimuksesta.
Kaikki on kyseenalaistettu, mutta sananselittäjille riittää mikä hyvänsä oljenkorsi lapsenuskon palauttamiseen.
Niinpä, kun arkeologit väittävät että enempää Daavidin kuin Salomonkaan kuninkuuksista ei ole mitään näyttöä, niin tämän riittää kumoamaan yksi tuhruinen maininta jossakin vanhassa kivitaulussa.
Sen jälkeen kun oli tultu yksimielisyyteen siitä että Davidia ei mainita missään Raamatun ulkopuolisissa lähteissä, löydettiin v. 1993 Tel Danin piirtokirjoitus, joka on n. vuodelta 700 eaa.  Näin kerrotaan siitä Wikipediassa:
"Löytö on merkittävä, koska siinä esiintyy kiistanalainen kirjainyhdistelmä ביתדוד (bytdwd), jonka on arveltu viittaavan Daavidin huoneeseen. Jos tämä pitää paikkansa, kyseessä on tähän asti ainoa Raamatun ulkopuolinen historiallinen viittaus kuningas Daavidiin ja siten tärkeä todiste Raamatun historiallisuudesta keskusteltaessa. Oikea lukutapa on kuitenkin kiistanalainen, samoin se, miten palaset pitäisi asettaa toisiinsa nähden."
No niin, oli kuitenkin löytynyt, ja viittasi mahdollisesti Daavidin huoneeseen. Tämä riittää valtuuttamaan saarnamiehet levittämään edelleen tietoa jonka mukaan Daavidin kuninkuus olisi varmasti todistettu historiallinen tosiasia.

Pari kuvaa mainitusta kirjoituksesta

Heille riittää tämä oljenkorsi:  jos vain voidaan kuvitella, että asiat olisivat sittenkin saattaneet olla niin kuin ne on raamatussa kuvattu, niin epäilemättä ne ovat sitten olleetkin.
Kukaan heistä ei tule kysyneeksi, miten kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaukaa viisas jumala olisi tullut inspiroineeksi profeettansa kirjoittamaan niin ristiriitaista tekstiä.

Puhuttakoon vain Raamatun "rikkaudesta", niin siinä on ilmiselvästi "sisäinen miinoitus"; ei tarvita mitään "paholaisen juonia" aiheuttamaan erimielisyyksiä, vaan niitä syntyy  vääjäämättä heti kun lukemaan pääsee henkilö jota ei ole etukäteen valmennettu siihen että "ei tätä voi järjellä ymmärtää, tarvitaan Pyhän hengen kosketus..". Tosiassa se "pyhä henki" on variksenpeläteiksi pukeuttuvien teologien kirjava ammattikunta joka -- onnisttumatta-- yrittää pitää koossa jonkin asteista yhteistä kuvaa.
Minä en tällä viittaa vain itseni kanssa samanmielisiin, minähän tunnustan avoimesti että olen alkanut etsimällä etsiä ristiriitaisuuksia, vaan viittaan mielipide-eroihin joita vallitsee ( ja joita syntyy vääjäämättömästi) eri kirkkokuntien välillä.

Arkeologia paljastaa kirjoitukset

Eksegetiikka (muinaiskreikaksi ἐξηγέομαι eksēgeomai "johdattaa", "selittää", "kuvata yksityiskohtaisesti") on teologian osa-alue, joka tutkii ja tulkitsee kirjoituksia, erityisesti uskontojen pyhiä kirjoituksia, kriittisesti.

Eero Junkkaala on kirjoittanut seuraavan luonnehdinnan suomalaisen raamattu-eksegetiikan tilanteesta 1990-luvulla. Otaksun että se kuvaa tilannetta kokolailla maailmanlaajuisestikin. Se on julkaistu Teologisessa aikakausilehdessä:

"Vähän yleistäen voidaan sanoa, että 1950-luvulla Israelin historian
oppikirjat aloitettiin Abrahamin ajasta, 1960-luvulla Mooseksen ja
Joosuan ajasta, 1970-luvulla Tuomarien tai Daavidin ajasta ja 1980-
luvulla tuota historiaa ei enää löytynyt lainkaan ennen pakkosiirto-
laisuuden aikaa. 1990-luvulla eväät ovat täysin levällään. Vaikka yk-
sinkertaistukset eivät koskaan täysin vastaa todellisuutta, luonnehdinta kuvaa kehityksen suuntaa ja erityisesti sen erästä haaraa. Viime vuosina on julkaistu niin monta perinteisen Israelin historian täysin romuttavaa kirjaa, että vanhan näkemyksen edustajat ovat joutuneet altavastaajiksi."

2000-luvulla on alalla myös kerennyt tapahtua yhtä ja toista mielenkiintoista.

 Lukutaito ja raamatunlukutaito

On osoittautunut, että "raamatunlukutaito" on jotain aivan muuta kuin sitä, mitä lukutaidolla tavallisesti ymmärretään. Siinä ei nimittäin ole lupa ymmärtää lukemaansa kirjaimellisesti, vaan kaikella on symbolinen merkitys. Ei siis ole lupa tehdä sellaisia johtopäätöksiä kuin tavallisesti luetusta tehdään, vaan aina on huomioitava että Jumala on puuttunut asioihin kesken kaiken ja aikaansaada oman mielensä mukaisen tuloksen.
Todellisuudessa jumalallisen vaikutuksen on vetänyt siihen kirjoittaja ajaakseen oman kantansa tulkinnassa läpi.

Sellaiselle ei-uskovaiselle, joka vaivautuu lukemaan Raamatusta sen osan joka käsittelee Israelin historiaa pakkosiirtolaisuuteen saakka, sekä tutustumaan siihen, mitä arkeologinen tutkimus on siitä paljastanut, aukenee kuitenkin asioista seuraavanlainen kuva:

Noina kaukaisina aikoina Lähi-itä, jonka keskeisiä alueita juuri Palestiina on, eli vilkasta kehityskautta.  Väestönkasvu näyttää olleen sen verran  intensiivistä, että maista ja alueista tuli ajoittain pulaa, mikä aiheutti jatkuvaa nahinointia eri kansojen ja kansanryhmien välillä. Niitä kertomuksiahan Raamattukin on tulvillaan.
Myöskin rauhallisia aikoja näyttää olleen, ja niiden kaikki hyvät seuraukset ovat luettavissa sekä Raamatusta että arkeologien todistuksista: ihmiset näyttivät pyrkineen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon.
Siitä kertovat tiedot ristiinnaimisista, josta on lukuisia tietoja sekä Raamatussa että arkeologisissa todisteissa. Myös uskontojen rinnakkaiselo näyttää olleen ajoittain aivan saumatonta. Siitä myös sekä Raamattu että arkeologia todistavat yhtäpitävästi. Arkeologiset todisteet ovat pakottaneet ottamaan nämä tiedot vakavasti, kun ne on aikaisemmin pystytty selittämään merkityksettömiksi.
Sanalla sanoen näyttää olleen maan tapa, vai pitääkö sanoa maanosan tapa, että jokaisella heimolla oli omat jumalansa, ja että tämä tunnustettiin myös naapurien keskuudessa. Ja sitä kunnioitettiin, ilmeni myös siten, että ristiinnaineiden perhepiireissä saatettiin  jopa palvoa useita eri jumalia ilman, että perhesopu siitä kärsi. Tästäkin on todisteita Raamatussa vaikka millä mitalla, ja tämänkin on arkeologia vahvistanut ja pakottanut vihdoinkin ottamaan todesta.
 On syytä painottaa, puhumme tapahtumista alueella minkä kuitenkin Vanhan testamentin mukaan katsotaan kuuluneen Jahve-uskonnon valtapiiriin.

Tietoja edellämainituista on päässyt pujahtamaan kertomuksiin aina patriarkkataruista lähtien. Jaakobin ei mainita nähneen mitenkään uskonnollisena ongelmana sitä, että hänen lempivaimonsa Raakel oli varastanut isänsä kotijumalat, vaikka asiasta muuten melkoinen mekkala nousikin.
Suorastaan liikuttava on kertomus Salomon temppelinrakennuspuuhista ja yhteistyöstä Tyyron kuninkaan Huuramin kanssa.  Mittavien setripuukauppojen lisäksi kuningas ilomielin lähettää avuksi Huuram-Aabin, monitaitoisen rakennusmestarin, jonka mainitaan olleen daanilaisen (siis israelilaisen) naisen seka-avioliitossa syntynyt poika. Ja kaikki tämä kauniiden ja siunaavien sanojen saattamana. Teemamme kannalta kuvaavaa on, että Huuram (joka ei siis varmuudella ollut itse jahvelainen) ylistää Israelin jumalaa, joka on antanut Daavidille niin viisaan pojan joka on päättänyt rakentaa temppelin Jahvelle.
Mitään ristiriitaa ei nähty Salomon eikä Huuramin puolelta siinä, että siltikin palvottiin eri jumalia. Se kertakaikkiaan suotiin toiselle!

Kaiken kaikkiaan, saarnoihin ja sanaselityksiin perustunut kuvamme Israelin historiasta oli sellainen, että Jehova oli alusta asti laatinut selväpiirteiset säännöt palvoa vain itseään, ja kaikki vastoinkäymiset jotka kohtasivat kansaa ja yksityisiä kansalaisia, aiheutuivat juuri siitä että se oli alvariinsa rikkomassa tätä käskyä.

Arkeologian terästämän historiantuntemuksen ja Raamatun lähdekriittisen tutkimisen perusteella muotoutuva kuva sitävastoin on sellainen, että ainakin ajalla ennen pakkosiirtolaisuutta Palestiinassa vallitsi aivan samanlainen status quo kuin missä muualla hyvänsä asuinalueiden ja jumalten suhteen; asuinalueista väliin tapeltiin, väliin neuvoteltiin rauhallisesti, ja jumalat olivat paikallisia ja kansallisia, eivätkä edes pyrkineet tunkemaan toistensa tontille.
Se, että 5. Moos.:ta vanhemmat tiedot kertovat joskus Jahven mustasukkaisuudesta, saattaa olla ihan yleinen maan tapa sekin; onko tietoja siitä mitä muiden kansojen paikallisjumalat vaativat a.o. kansalaisilta, ehkä ne olivat yhtä mustasukkaisia omistaan kuin Jehova konsanaan.  Tietoja ei ole kun ei ole kirjoituksia.

Mutta se näyttääkin tälle mustasukkaisuudelle olevan ominaista, että sitä vaadittiin määrättyjen rajojen sisällä, ja varsinkin rauhallisina aikoina sen ei annettu häiritä kanssakäymistä muukalaisten kanssa. Tämähän merkitsi ilman muuta toisten jumalten kunnioittamista!
Kaikki mihin juutalaisuus ja kristillisyys perustaa, on lanseerattu Mooseksen kirjoissa.
 Ja niiden toimitustyö on tehty objektiivisuuden kannalta kompromettoivissa oloissa pakkosiirtolaisuuden ajalla.

Mooses tauluineen.

Parallaksi-efekti

Kirjauskontojen opettajat muistuttavat tavan takaa, miten tärkeää on ymmärtää se mitä kirjoitettu on.
Kristillisyydessä tämä on korostunut kahdellakin tavalla. Ei riitä se, että papit kirkoissa ja rippikouluissa sitä alinomaan terottavat.
Sen lisäksi sillä on itse kirjoituksissa jollakin tavalla korostettu asema.  Jeesus perusteli omia tekemisiäänkin usein sillä, "että kävisi toteen mitä kirjoitettu on.." 
Ja kristinuskon perustaja apostoli Paavali viittasi usein, niinkuin hän itse uskoi, ikivanhoihin kirjoituksiin.
Mitä tulee niiden todelliseen vanhuuteen, niin katsotaanpa miten asia on nykytiedon valossa.

Parallaksi

Kun kävelemme tiettä pitkin aukean laitaa, tuleemme usein kiinnittäneeksi katseemme lähinnä olevaan kiintopisteeseen, joka voi olla tolppa, kivi tai vaikka tien varteen jätetty kärry tms. Sitä kohti kävellessä saavutamme ja sivuutamme sen nopeasti, ja taustalla oleva maisema näyttää vilistävän vielä nopeammin, mutta
samaan suuntaan mihin itse kuljemme. Tässä toteutuu parallaksi. Parallaksi on tuon kiintopisteen meistä nähden vastakkaisella puolella oleva kulma joka kuvastaa välimatkaa taustalla olevaan.   Kuvasta asia selkenee.     Kun kiinnitämme huomiomme lähinnä olevaan tolppaan, niin taustalla olevat puut näyttävät hyvin pieniltä, silti osa niistä on tolpan vahvuisia, jopa paksumpia. Kun kuljemme 10 metriä tietä myöten katse tolpassa, sen taitse näyttä kulkevan metsänreunaa ehkä 100 m. jolla matkalla on myös satoja puita. Kulma joka jää meistä katsoen vastakkaiselle puolelle on parallaksi.  Sitä mittaamalla saadaan tietää yhtä ja toista etäisyydestä metsänlaitaan.
 Tähtitieteessä menetelmää käytetään, ja mittasuhteet ovat sellaiset, että jos otamme maapallon läpimitan matkaksi joka vastaisi tässä tietä kulkemaamme 10 m pätkää, niin lähin tähti, Proksima Centauri näyttää pysyvänn vielä aivan paikallaan.
Tarvitaan tähtitieteellinen yksikkö AU, joka on yhtä kuin Maan etäisyys Auringosta, jotta pieni siirtymä on havaittavissa, ja silloinkin se on vain jotain 0.7 sekunnin luokkaa (1 sek. = 1 aste jaettuna 60:llä ja se vielä jaettuna 60:llä.
Tahdon tällä teroittaa sitä, että etäisyys kasvaa kilometreistä valovuosiksi, liikutaan todella käsityskykymme rajoilla.

Sananselityksen parallaksi-efekti

Saman tapainen parallaksi-ilmiö tapahtuu mainitussa sananselityksessä. Tosiasiassa tuo "mitä kirjoitettu on" viittaa kiintopisteeseen joka ajanlaskumme alussa ei ollut vanhempi kuin 550-600 vuotta, nimittäin israelin pakkosiirtolaisuuteen, "Baabelin vankeuteen".
Tuolloin nim. tuli akuutti tarve ja hyvä mahdollisuus alkaa kirjoittelemaan ylös vanhaa muistitietoa.
Ennen tuota episodia oli olemassa vain yksi dokumentoitu kirja, "Lain kirja", joka 2. Kuninkaitten kirjassa kerrotaan löytyneen temppelistä jota otettiin uudelleen käyttöön sen jälkeen kun Jahve-uskonto oli taas tilapäisesti voitolla muista ympäröivistä uskonnoista.
Suullista tietoa sensijaan oli yllin kyllin, niinkuin lukutaidottomilla kansoilla tapaa olla, ja se otettiin nyt käyttöön tarpeessa joka oli nimeltään "Israelin historian kirjoittaminen". Ja siltä näyttää vahvasti, että tuo historia suurimmaksi osaksi luotiin tuossa prosessissa.
Kun kirjoitukset sitten puhuvat Abrahamista, Mooseksesta ja Davidista ym, niiden suhteen on vähän samoin kuin Suomen muinaisrunojen Väinämöisen ja Ilmarisen kanssa. Voi olla, että tuon nimiset ukot ovat olleet olemassa, ja ainakin minä pidän sitä todennäköisenä. Mutta eivät ne mitään taivaankantta ole takoneet, eivätkä myöskään Sampoa. Eikä Väinämöinen ole räpiköinyt viikkokausia meressä, eikä sitä mikään Kokko, ilman lintu, ole sieltä noukkinut ja kantanut selässään kuiville. Puhumattakaan että olisi selitellyt tälle tekemisiään, kuten kuitenkin runo kertoo. 

Ei ole myöskään mitään syytä epäillä etteikö Abrahamia olisi ollut olemassa. Uskottavalta tuntuu sekin, että hän aikoi uhrata poikansa Isakin jumalalle.  Mutta tämä taas todistaa vain, että tuohon aikaan ihmisuhri oli niin tavanomainen asia että A. ei tullut edes ihmetelleeksi sitä kun sain käskyn oman poikansa uhraamisesta.
(tämä ei estänyt jahvelaisia myöhemmin paheksumasta sitä kun Molokille uhrattiin ihmisiä)

Mainituista merkkihenkilöistä nuorinkin, David, on todellisuudessa niin historia hämärään kadonnut että maailmasta löytyy yksi ainoa dokumentti, halkeillut kivitaulu, jossa mahdollisesti mainitaan tämän niminen heimopäällikkö.
Ja minkä sankaritarinan Babyloniassa toiminut kirjoittaja on siltikin hänestä saanut aikaan.

Ei ole merkitystä sillä, kumpi on vanhempaa perimätietoa, Mooseksen kirjat vai Kalevala,  sillä kaikella tässä maailmassa on taipumusta toteutua saman kaavan mukaan. Riittää kun saadaan selville mikä se kaava on.

Ihan 1:1 esimerkki parallaksi-efektin vaikutuksesta Raamatussa on ajantajun täydellinen puuttuminen. Ihmiset elivät lähes 1000 vuotiaiksi aikana jolloin oli siirrytty karjatalouteen ja suhteelliseen pysyvään asumiseen.  Antropologit väittävät että kulkutaudeista vapainta elämää sukumme on viettänyt aikana jona ei oltu aloitettu karjanhoitoa, asuttiin tilapäismajoituksissa paskannettiin puunoksalta alas maahan.

Sama ajantajunpuute jatkuu esmes matteuksen evankeliumsissa, joka esittää naurettavatn sukuselvityksen aina Aatamista alkaen Joosefiin, joka sitten ei edes ollut Jeesuksen isä.
Juuri tuo ajantajun puute Raamatun perustavinta laatua olevissa kertomuksissa on pääosoitus siitä,  minkä arvon voi antaa pääosalle muitakin kertomuksia.
Joukossa on (niin on aina) siteeksi täysin ymmärrettäviä asioita, mutta yht'äkkiä sitten jumala puuttuukin asiaan ja siirtää aurinkoa taaksepäin,  antaa sataa tulikiveä Sodomalaisten niskaan yms.
Panee kysymään että mikä on kristillisyyden liikkeellepaneva voima, kun sen kuitenkin pitää perustella itseään tällaisilla "pelastussuunnitelmaan" liittyvillä perusteluilla, jotka ovat totuusarvoltaan lähinnä hatusta vedettyjä.

Sakralisoinnin tekniikkaa

Kirjauskontojen piirissä on kautta aikain vallinnut eliitin pyrkimys pitää kirjoitukset itsellään. Siihen on tarjonnut hyvät mahdollisuudet lukutaidon harvinaisuus, ja lukutaidon leviämistä kansan keskuuteen on myös yritetty rajoittaa.
Myös Raamatun pitäminen pitkään latinankielisenä oli tehokas ase tähän.
Pelättiin, että kasa ei ymmärrä lukemaansa ”oikein”. Pelko olikin varmasti täysin aiheellinen, niin paljon ristiriitaista aineistoa sisältää esmes Raamattu.
Ei tarvitse kuin kuunnella pastori Jukka Norvannon Raamattu kannesta kanteen-ohjelmia Radio Deistä kun tuota pikaa huomaa mitä tarkoitan.
Mutta samalla huomaa erään toisenkin seikan. Raamatun muusta kirjallisuudesta poikkeava rakenne mahdollistaa sen tekstien silppuamisen niin että se estää kunnon lukemisen melkein yhtä tehokkaasti kuin lukutaidon puuttuminen: se on jaettu pääasiassa yhden virkkeen mittaisiin jakeisiin. Näitä jakeita sitten tarjoillaan yksi kerrallaan hirmuisten selitysten kera. Jokaisessa yksittäisessä lauseessa, jopa sanassakin, nähdään syvällisiä merkityksiä. Näillä myös pyritään osoittamaan, että tuossa vuosisatojen kuluessa syntyneessä kokoomateoksessa olisi muka joku alusta saakka nähtävissä oleva yhtenäinen juoni. Tässä tarkoituksessa rivien väliin on siroteltu viittauksia aivan toisessa päässä kirjaa oleviin kohtiin, joitka muka kertovat samasta asiasta. Tätä hypähtelyä , jota nimitetään, ironista kyllä, ”kannesta kanteen lukemiseksi”, mm. Norvanto harrastaa antaumuksella.

Eräs ahkerimmin lainatuista raamatunjakeista

 Tosiasia on, että nuo ”Jumalan sanan” täydennykset on jumalaa viisaammat lisänneet määrätyllä historiallisella ajalla.

Olen näkevinäni syvällisen merkityksen siinä, että vuosiluvut viittaavat juuri samoihin aikoihin kun lukutaito karkasi luostareista kansalle ja tekstejä alettiin kääntää kansojen luettaviksi.
”Ennen Nikean kirkolliskokousta vuonna 352 Uusi testamentti oli jaettu osiin, jotka olivat erilaisia kuin nykyinen jaottelu. Arkkipiispa Stephen Langton ja kardinaali Hugo de Sancto Caro määrittivät erilaisia tapoja jakaa latinankielinen Raamattu Vulgata systemaattisesti vuosien 1722ja 248välillä. Langtonin menetelmästä tuli perusta nykyiselle lukujaolle. Luvut lisättiin myös kreikankielisiin alkuteksteihin 1400-luvulla.
Uudessa testamentissa jaon numeroituihin jakeisiin lisäsi ensimmäisenä Robert Estienne vuoden 1551 versiossaan kreikankielisestä Uudesta testamentista.”
Näin kertoo Wikipedia asiasta.

Tällä tavalla siis vakiinnutettiin tapa lukea Raamattua jakeiden toisteluksi.

Väitän, että jokaisen kristillisen kirkon jäsenistöstä valtaisa enemmistö ei ole ikinä lukenut kunnioittamaansa kirjaa läpi, vaan käyttää sitä enemmän tai vähemmän talismaanina.

Koraani

Koraani toimii hieman toisin.

Koraani on kirjoitettu riimillisellä arabialla. Se tekee sen hyvin vaikeaksi kääntää toisille kielille.

Tämä on ollut omiaan säilyttämään sen alkuperäisasun poikkeuksellisen tärkeänä. Samalla se on tietysti ollut omiaan pitämään sen lukemisen ja selittämisen harvoissa käsissä. Sama seikka joka siis on krist. Kirkoissa hoidettu hieman toisella tavalla.

Kun vielä sattuu, että tuo riimillinen arabia on hyvin kaunista kieltä kuunnella, niin sen teho mielenrauhaa etsivien keskuudessa on hyvin ymmärrettävä.

Youtubesta ja muualtakin internetistä löytyy luullakseni suurin osa Koraanin sisällöstä resitoituna.

(Googlatessa on ehkä paras kokeilla kirjoitusasua Quran.)

Myös kaukoidän uskontojen pyhien kirjojen jakeet on kaikki tyynni numeroitu samaan tapaan. Tuntemistani kirjoista vain Tao Te King muodostaa poikkeuksen. Mutta se onkin itse asiassa tunnetun kirjoittajan Lao Tse'n kirjoittama filosofisten lauseiden kokoelma, ei niinkään minkään uskonnon ”pyhä” kirjoitus, vaikka sisältääkin enemmän viisautta kuin monet niistä.

Sensijaan  buddhalaisten Dhammapada on numeroitu säe säkeeltä, ja siinä, samoin kuin Raamatun monissa kirjoissa, esmes evankeliumeissa, tehdään tällä selvää väkivaltaa itse teksteille katkaisemalla ajatusten kulkuja mielivaltaisista kohdista.

Jonkinlainen huipentuma alallaan on krishnalaisten Bhagavad-Gita. Sen 18 lukua koostuu 700:sta jakeesta, ja ainoassa laitoksessa minkä minä olen nähnyt, nämä esitellään jae jakeelta niin että alkuperäinen sanskritinkielinen teksti on ensin, sitten sen translitterointi englanniksi, sitten sanantarkka (?) suomennos, ja lopuksi Swami Prabhupadan selitys suomennettuna.

Minä en tiedä kaikkien näiden numerointien historioita, mutta luulisin, että ainakin joissain tapauksissa asiaan on vaikuttanut se, että lähetyssaarnaajilla on osuutensa monien niistä saattamisessa länsimaiseen asuun, ja heillä taas on yksinkertaisesti sellainen tapa. 

Ja kun tietää mikä valtava teho toistolla on propagandassa yleensäkin, on tuota jakeiden numeroimistapaa pidettävä tyylikeinona, jolla on tarkoitus ilmaista, että kyseinen teksti on erityisen pyhää, ja näin johdattaa lukijan tajuntaa määrätylle uralle.