Leimautuminen ja leimaamimen

Uskonnon ymmärtäminen ei ole kokemuspiirimme helpoimia asioita.

 Näköpiirissä ei ole alkua eikä loppua, vaan kukin meistä ikäänkuin astuu kertomukseen sisään kesken kaiken. Story on jo alkanut tullessamme, ja se ilmeisesti jatkuu kun poistumme...
Se nyt on kertakaikkiaan ihmisen osa.
Se on tämän maailman "sellaisuutta". 
Se olisi parasta vain tunnustaa.
Tunnustaminen juuri  onkin todellista nöyryyttä, ainoaa mahdollista.

Kirjauskonot eivät kuitenkaan ole ollenkaan nöyriä, sillä ne eivät ole sellaisuutta koskaan tunnustaneet, vaan ne ovat rakentaneet kertomukselle sekä alun että lopun.
 Niiden tärkein tunnusmerkki onkin juuri se että ne ovat alituiseen rakentamassa kertomukselle alkua ja loppua sensijaan että osallistuisivat vain nöyrästi itse kertomukseen, joka pitää huolen alusta ja lopusta meidän siihen puuttumatta.

Ne syyllistyvät tuhoisaan valheeseen alun ja lopun kuvauksinensa.

Valheen vakavuus on siinä, että se riistää meiltä oman kokemuksemme.
Oma kokemus on se, että tullessamme yritämme kuin vastasyntynyt vasikka saada otteen siitä mihin olemme saapuneet, lähinnä maasta ja emosta, tai kuin vastasyntynyt apinavauva joka haroo käsillään ja jaloillaan je suullaan ensihetkestä alkaen yrittäen saada kiinni jostakin, ja saakin, apinaemosta, puusta ynnä muusta.

Pari vastasyntynyttä:
 





Tai kuin vasta munasta kuoriutunut kananpoika, joka tuntee valtaisaa tarvetta leimautumiseen, niin että jos sen silmiin sattuu jotain muuta lähistöllä liikkuvaa kuin oma kanaemo, se leimautuu oitis siihen, olkoon se vaikka pahvilaatikko jota kokeen tekijä vettää narussa pitkin lattiaa. Tai kokeentekijän käsi.
Leimautuminen tarkoittaa kananpojan tapauksessa sitä, että se alkaa kulkea kohteensa perässä.
Leimautumista on kaikilla eläimillä.
Leimautuminen on keskeinen käsite uskonnon yleensä, ja niin myös kirjauskonnon piirissä.
Ennenkuin kirjat saivat suurempaa merkitystä, leimautumista tehostettiin monin eri menetelmin.
 Emoonsa leimautunut sorsapoikue:


Lintumaailmassa, ja eläinmaailmassa yleensä, niin myös ihmisten maailmassa, alkukantainen leimautuminen tapahtuu luonnon pakosta, koska siihen on tarve.

Mutta uskonnollinen leimautuminen ei tapahdukaan enää luonnon pakosta, ainakaan mitä tulee kirjauskontoihin, vaan leimaaminen on luisunut yhteiskunnan ohjaukseen, ja silti se on niin voimakasta ja tapahtuu niin huomaamatta, että minkä hyvänsä uskonnon "kannattajat" ovat valmiita menemään läpi tulen ja veden "uskonsa puolesta".

 Karmaisevimpiin leimaamismenettelyihin uskontojen historiassa kuuluu vanha egyptiläinen  rituaali, "ympärileikkaus", jonka juutalaiset omivat jossakin vaiheessa itselleen. 
Kuvassa rabbi itse teossa silpomassa poikavauvan kikkeliä. 

 Leimautuminen näyttää olevan sitä vahvempaa mitä radikaalimpia rituaaleja siinä käytetään.
Leimautuminen aiheuttaa sen, että pidämme itseemme kuuluvana sitä, mihin olemme tulleet leimautuneiksi.  Niin ollen olemme valmiita puolustamaan sitä sillä intensiteetillä millä itseä puolustetaan.
Tämä on suorassa yhteydessä siihen että uskontojen historia on uskontsotien historiaa.